Mikaela Lostedt: Lähdetään näyttelyn nimestä Valohahmot, haaksirikko – mistä se tulee ja mitkä olivat tämän näyttelykokonaisuuden aloituksessa tärkeimmät ajatukset? 

Kaarlo Stauffer: Sanat valohahmo ja haaksirikko tulevat kahdesta näyttelyn maalauksen nimestä ja piirtävät yhdessä lauseen, joka ikään kuin muodostaa ja sulkee näyttelyn kehän. Valohahmolla viittaan mihin tahansa ilmenevään valovoimaiseen kappaleeseen maalauksissani – ehkä ensisijaisesti näihin skideihin – ja Haaksirikko-teoksessa mielikuvitusleikki kääntää olohuoneen ympäri ja kotisohvasta tulee hylkytavarasta koottu lautta. Muita nimivaihtoehtoja olivat mm. Pieni symbolisminäyttely ja Orfiset maalaukset. Näyttelykokonaisuus on osa käynnissä olevaa työtä, jonka aloitin loppuvuodesta 2017. Selailin syyslomalla perheeni valokuva-albumeita pitkästä aikaa, ja aloin yhtäkkiä nähdä tutut otokset aivan uudessa valossa. Jokin, mikä oli aikaisemmin ehkä ollut liiankin lähellä ja siksi pysynyt kätkettynä, nousi nyt pintaan. Olin tuolloin tilanteessa, jossa työskentelyni oli muuttunut käsitteellisesti sekavaksi ja toimintana ilottomaksi. Ja nyt minulla oli sylillinen uusia ideoita! Tällöin itse maalaaminenkin alkoi hahmottua uudella ja raikkaalla tavalla – tekemistäni kuormittanut, jokin asetettu nykymaalauksen vaatimus, heltisi. Tärkeimmät ajatukset taisivat silloin olla viipyily ja aika, katsominen, fantasiointi ja mielikuvitus.

ML: Milloin ja miksi vanhat perhevalokuvat tulivat osaksi taiteellista prosessiasi?

KS: Ensimmäisen kerran tämä tapahtui vuonna 2014. Wanhat kuvat tuntuivat mutkattomalta vaihtoehdolta keksimiselle, kuvissahan olivat jo kompositio ja värit valmiina. Siihen asti olin itse ottanut valokuvat, mutta tämä toiminta alkoi tuntua käsittämättömältä suhteessa vallitsevaan some-kulttuuriin sekä muotokuvan traditioon. Tein tältä pohjalta kaksi maalausta Kuvataideakatemian lopputyönäyttelyyn. Leikkasin ensiksi kollaasit ja maalasin ne sitten kankaalle. En tietenkään hylännyt lopullisesti nykyaikaa, jätin vain kuvaamisen muille. Tietyn kuvitteellisen nyt-hetken tavoittelu ja ”menneen maailman” rinnakkaisuus jatkoivat vielä yhteiseloaan näyttelyissäni. Jossain vaiheessa päätin kuitenkin, että nyt saavat perhekuvat riittää. Minulla oli epämääräinen kiire muiden juttujen pariin, vaikka olin hädin tuskin raapaissut edes pintaa.

ML: Mikä on fantasian ja realismin suhde, kun työstät aiheitasi?

KS: Tämä on laaja kysymys, koska näiden käsitteiden hankaus läpäisee niin tyylin kuin maalauksen sisäisen fiktiotason. Tietenkin esittävä maalaus on jo itsessään fantastinen esitys maailmasta, josta saamamme tiedon alkuperä on aina vähän niin ja näin – mutta niin on toki myös esimerkiksi tv-mainos. Maalauksiani tarkastellessa on hyvä ymmärtää, että taustallani vaani suomalaisille tyypillinen realismin peikko, jota vastaan ja vasten vieläkin maalaan. Tyylini on jossain määrin vakuuttava; se lainaa valokuvan todistusvoimaa. Se ei kuitenkaan halua olla valokuvarealistinen tai edes klassisen realistinen, niin sanotusti. Nykyään teoksissani on verrattain enemmän maagisia elementtejä kuin on ehkä totuttu näkemään. Pidän tätä eräänlaisena työvoittona. Näin aikuisena fantasia on nimittäin vaikea juttu. Se tuntuu tarvitsevan oikeutusta: metodia ja tekniikkaa. Realistisesti määritellen tämä tarkoittaa kollaasia (rinnastus ja absurdi, kaksi yhteen kuulumatonta kappaletta samalla pohjalla), joka mahdollistaa kahden eri aikatason yhtäaikaisen ilmenemisen sekä hourailua ja unelmointia (minun vai teoksen hahmon, kuka se on, joka uneksii?) – joskus suorastaan esiin manaamista.

ML: Minusta maalauksista välittyy tarinallinen, jopa kirjallinen tunnelma, onko se ollut sinulla päämääränä?

KS: Ymmärrän tunnun, teoksissahan ”seikkailee” toistuvia, vahvasti karaktäärisiä hahmoja. Tällainen kuvashow luo väkisinkin narratiivisia kytkentöjä mielessä. Narratiivilla on itselleni suuri merkitys, mutta ei ehkä kuitenkaan juonellisessa mielessä. Se liittyy dynamiikkoihin, ja dynamiikat puolestaan palautuvat abstraktiin. Maalausteni rakenne on usein kohtauksenomainen, mutta tämä ei ole sama kuin näynomainen – ja juuri näky on sana, jolla mielelläni maalauksiani kuvailisin, jos olisi pakko valita yksi (simulakrumi on toistaiseksi liian teennäinen). Termiä tarinallinen siis vierastan, mikä on osittain maailmankatsomuksellinen asia. Kirjallisesta pidän enemmän. Eihän tarinoissa sinänsä ole mitään vikaa, mutta juuri kirjallisina maalaukseni tuntuisivat linkittyvän enemmän siihen itselleni merkitykselliseen avaruuteen, jossa puhuu toisen hyvin tärkeän ilmaisumuodon kieli.

ML: Jos olen ymmärtänyt oikein, niin kirjoitat myös maalaamisen rinnalla, miten se tukee työskentelyäsi?

KS: Maalaaminen ja kirjoittaminen ovat tietenkin aika eri juttuja, mutta paradoksaalisesti olen yrittänyt löytää niille yhteistä analogiaa. Maalaus ja kirjallisuus ovat kulkeneet pitkään minulla ns. käsi kädessä, jolloin ajatukseni maalauksen probleemasta on etsinyt vastaavuutta kirjallisuuden probleemasta. Muutama vuosi sitten ajattelin autofiktion kysymyksen ulottuvan maalaukseen (varsinkin, kun maalaamiseni käytti materiaalinaan omaa elämääni), ja tässä tuli tietty raja vastaan: maalaus on liian hidas media operoimaan tällaisella fiktion tasolla, autofiktiivisenä tekona se jää kirjallisuudesta liikaa jälkeen. Lisäksi biografismi alkoi kuumottaa. Tuohon aikaan itse kirjallinen praksikseni tarkoitti lukemisen lisäksi lyyrisiä näyttelytekstejä, paria kulttuuriesseetä ja yhtä sarjakuvaromaania. Nyt olen selkeämmin hylännyt omaan subjektiini sidotun strategian ja alkanut ratkomaan kaunokirjallisen tekstin tuottamiseen liittyviä ongelmia. Eli jos ennen oli maalaus ja kirjallisuus, on se nyt maalaus ja kirjoittaminen. Tekstini käyvät jatkuvaa vuoropuhelua visuaalisen kanssa. Tätä kirjallista ulottuvuutta voisi kutsua vaikkapa autonomiseksi poeettis-tekstuaaliseksi varjomaailmaksi maalaamiselleni.

ML: Maalauksissa on paljon erilaista valoa tai valaistusta, joka vaikuttaa minusta paljon maalauksen tunnelmaa – syntyykö valaistus lähtökuvan perusteella vai päätätkö aina jokaisen teoksen kohdalla erikseen, mitä valolla haet?

KS: Lainaan hieman ranskalaisfilosofi Jean-Luc Nancya: ”Mutta ruumiiden maailmaanpano, niiden fotografia, tapahtuu kirkkaudessa, joka koittaa kuun jälkeen ja ennen aurinkoa”. Tietenkin ajattelen paljon valoa. Missä valossa teoksen hahmot ilmenevät, piirtyvät esiin. Valokuvan oma valo (salamavalo ja tilan valaistus, usein samaan aikaan) antaa jo paljon, mutta se ei riitä, mikäli läsnä on toinenkin valo. Tällaista ilmaantumista on vaikeata ennustaa. Keskellä maalausta joutuu sitten pulaan, josta selviää vain ja ainoastaan maalaamalla (jos selviää). Nancy: ”Mysteerien näky kuuluu aina keskipäivään ja keskiyöhön”. Entä mitä kynttilä valaisee? 

ML: Kerro maalausprosessistasi. Sinulla on lähtökohtana valokuva, mutta kuinka paljon itse maalauksen intuitiivinen prosessi vie eteenpäin?

KS: Ei ole selkeää hyppyä, jossa valokuvan ajatteleminen muuttuisi maalauksen ajatteluksi. Kyse on edestakaisesta vuotamisesta. Maalaus on jo läsnä pidellessäni valokuvaa, eikä maalaus hylkää suhdettaan ”alkuperäiseen” ollessaan esillepanon arvoisessa vaiheessa. Maalaus päättää suhdeluvun, eikä siirtymän ja muuttumisleikin volyymi ja matka ole mikään onnistumisen mitta. Erikoista on, että tarvitsen kaiken tämän krääsän päästäkseni käsiksi lopulta maalaamiseen itsessään. Nautin maalaamisesta suunnattomasti. Kokemuksena siitä on kuitenkin vaikea puhua, tämän tietää jokainen maalari. Mitä tapahtuu, kun maalaan? 

Ennen suunnittelin kaiken valmiiksi, mikä on pohjimmiltaan aika tylsää. Nykyään jätän tyhjää ja kartoittamatonta tilaa, mahdollisuuden täräyttää kunnolla karille. Tämä on minusta ainoa keino uuttaa esiin jotakin kuvien takaa. Ensimmäinen maalikerrokseni saattaa muistuttaa löyhästi vaikkapa Matissea tai Kitaj’ta, miksei Schielea tai Osipowia, ja kyllähän minä haluaisinkin kaiken hoituvan nopeasti ja elegantisti, mutta juuri nyt sellainen ei riitä. Teos paljastaa olemuksensa hitaasti, veistyminen vie aikaa. Pyrin vaivattomuuden tuntuun; asioiden täytyy ikään kuin muotoutua, kasautua ja siirtyä paikoilleen. Tämä kytkeytyy härskiin väriaineiden tuhlaukseen, mutta juuri nyt minulla on siihen varaa.

Maalauksessa yritän paikantaa sen historian kuolleita kulmia, sen avautuneita ja tulossa olevia projekteja. Tämä ei ole kirja kädessä tapahtuvaa toimintaa – sitä puhutaan maalauksen kielellä, jota hallitsevat kahtaalle repivät pyrkimykset: raskaus ja keveys, aine ja aineettomuus, ei-tieto ja tieto, pimeys ja valo, musta ja valkoinen, kuolema ja elämä jne. Näin luulen ymmärtäväni edes hieman erästä Cézannen ristiriitaa: kuinka maalata jämerää ja samalla vetäytyvää maalaustaidetta? Tästä voisi löytyä kytkös joogaan, mutta ei mennä nyt siihen.

M: Jäin miettimään Roland Barthesin studium-käsitettä, jonka mainitsit ja jota olemme lyhyesti sivunneet kun kävin työhuoneellasi. Haluaisitko avata sitä, miten näet sen suhteessa omiin maalauksiisi?

K: Ehdottomasti. Studium on osa studium-punctum-käsiteparia ja esiintyy Barthesin Camera Lucidassa, joka on Susan Sontagin Valokuvauksesta-teoksen kanssa merkittävästi vaikuttanut ja jäsentänyt ajatuksiani valokuvasta – erityisesti, mitä tulee annetun kuvan olemukseen. Olen toki pohtinut, voiko termiä mielekkäästi soveltaa maalaustaiteessa sellaisenaan: uskoakseni omalla kohdallani tämä on mahdollista ainakin valokuvan todistusvoiman lainaamisen piirissä.

Studiumin taisin sitoa siihen yleiseen kulttuurilliseen tietoon, mitä teokseni sisältävät; tiettyyn arkiseen ja dokumentaariseen tasoon, jonka kautta niistä voi löytää jotain tuttua ja samaistuttavaa. Käsitteenä itselleni tärkeämpi on kuitenkin mystinen punctum. ”Tässä tylyssä erämaassa äkkiä jokin tietty valokuva tavoittaa minut; se herättää minut eloon, minä herätän sen eloon” (Barthes). Yksinkertaisesti punctum on se valokuvan elementti, joka koskettaa ja tunkeutuu emootioon syvällä henkilökohtaisella tasolla. Se liittyy siis perustavanlaatuisesti kysymykseen: miksi sukukuvat? Mutta jos valitsemissani kuvissa on tämä punctum – ja en todellakaan osaa aina kertoa täsmällisesti, mikä tai missä se on – ja maalaaminen olisi ikään kuin sen esiin uuttamista, onko se lopulta maalauksessa enää sama punctum kuin valokuvassa?