Helsinki Contemporary

Aki Turunen

Gonzaga Yellow

30.10.-22.11.2020

Two exhibitions will be seen at Helsinki Contemporary in November, as Kaarlo Stauffer's Valohahmot, haaksirikko and Aki Turunen's Gonzaga Yellow share the gallery space.

Gonzaga Yellow is Aki Turunen’s debut appearance at Helsinki Contemporary. This body of works made using various techniques on canvas and paper fills the gallery’s front room with pure colours, and with several different series of works. The background to the exhibition is autumn 2019, which Turunen spent at the Circolo Scandinavo residence in Italy. He is interested in materials and art history, and his working process involves alchemy combined with play and adventure.

The title Gonzaga Yellow refers both to the shade of yellow that runs through the entire exhibition and to the princely Gonzaga dynasty that was influential in Italy in the 14^th to 18^th centuries.

When painting in the Italian light, Turunen was surprized to notice that he was not using earthy colours, but bright yellow: “Up until then, I had had a deep loathing for yellow, and had not used it in my paintings. Now, the common factor of the exhibition paintings is specifically yellow. That is surprising, wonderful, and terrible!”

At the same time, Gonzaga is a nod to art history, with research on it being central to Turunen’s working process. Although history is present in both his subjects and materials, he makes no attempt to draw a straight line to any particular imagery, rather, the core of his works involves combining – experiencing and openly confronting – different traditions. The paintings’ internal contradictions, the push and pull and the friction between the materials, colours and motifs, give the works movement and allow honest wonder: “The best thing when faced with a painting is to be absolutely quiet, to allow all the tiredness to be washed away, and to try to surrender to a possible connection that, despite everything, still remains a secret.”

Turunen has been working on the Queen Paintings or Regina series ever since his student days. Their pictorial starting point has been Maria Theresa, the only female ruler in the Habsburg family, which reigned in Europe in the 13^th to 18^th centuries. Turunen executes his queen pictures with considerable piety, only so as then to break up their structure. Image and painting pull in different directions, giving rise to a tension like that of a cracking mirror.

Another important series in the exhibition consists of paintings that draw on Victorian queer-porn imagery. These erotic pictures, which Turunen found, are printed in home-spun fashion and have the feeling of carefully guarded secrets. He had been looking for a photographic starting point for his working process, and found a personal point of contact in these pictures. Their eroticism is gentle and playful, the colours glow with an inner light.

The large-format castle paintings tie all of the exhibition works together, and as it were act as a gateway between the different series of works.

Aki Turunen (b. 1983), who lives and works in Helsinki, gained an MFA from the Academy of Fine Arts, Helsinki, in 2011. He has also studied painting at the Royal Danish Academy of Fine Arts in Copenhagen. Turunen’s works have been shown in solo and group exhibitions in Finland, including at Forum Box and Kluuvi Gallery, and in Denmark, for instance, at the Martin Asbæk Gallery. Turunen also took part in the Charlottenborg Spring Exhibition in 2011. His works are in collections including Museum of Contemporary Art Kiasma and the State Art Commission.

Discover Kaarlo Stauffer's exhibition Valohoahmot, haaksirikko, on view at the same time, here.

Marraskuussa Helsinki Contemporaryssa nähdään kerralla kaksi näyttelyä, kun Kaarlo Staufferin Valohahmot, haaksirikko ja Aki Turusen Gonzaga Yellow jakavat galleriatilan.

Gonzaga Yellow on Aki Turusen ensiesiintyminen Helsinki Contemporaryssa. Kankaalle ja paperille eri tekniikoin toteutetuista teoksista koostuva kokonaisuus täyttää gallerian etutilan puhtailla väreillä ja useilla eri teossarjoilla. Näyttelyn taustalla vaikuttaa taiteilijan Italiassa, Circolo Scandinavon residenssissä viettämä syksy 2019. Materiaaleista ja taidehistoriasta kiinnostuneen taiteilijan työskentely on alkemiaa, mutta samalla myös leikkiä ja seikkailua.

Nimi Gonzaga Yellow viittaa koko näyttelykokonaisuuden halki kulkevaan keltaiseen väriin sekä Italiassa 1300–1700-luvuilla vaikuttaneeseen Gonzagan hallitsijasukuun.

Taiteilija huomasi Italian valossa maalaavansa yllätyksekseen maanläheisten sävyjen sijaan kirkkaalla keltaisella: ”Olin siihen saakka inhonnut syvästi keltaista, enkä ollut käyttänyt sitä maalauksissani. Nyt näyttelyn maalausten yhdistävä tekijä on juuri keltainen väri. Tämä on yllättävää, ihanaa ja kamalaa!”

Gonzaga on samalla nyökkäys kohti taiteen historiaa, jonka tutkiminen on Turusen työskentelyn keskiössä. Vaikka historia on läsnä niin aiheissa kuin materiaaleissa, ei taiteilija pyri vetämään suoria viivoja mihinkään yhteen kuvastoon, vaan teosten ytimessä on eri perinteiden yhdistely –kokeminen ja avoin kohtaaminen. Maalausten sisäiset ristiriidat, materiaalien, värien ja kuva-aiheiden välinen vuoroveto ja hankaus saavat aikaan teosten liikkeen ja mahdollistavat avoimen ihmettelyn: ”Parasta maalauksen äärellä on olla ihan hiljaa, antaa kaiken väsymyksen huuhtoutua pois ja koittaa antautua jollekin tällaiselle mahdolliselle yhteydelle, joka sitten kuitenkin jää salaisuudeksi.”

Kuningatarmaalausten eli Regina-sarjan parissa Turunen on työskennellyt opiskeluajoistaan lähtien. Teosten kuvallisena lähtökohtana on ollut Euroopassa 1200–1700-luvuilla hallinneen Habsburgin suvun ainoa naishallitsija Maria Teresia. Turunen toteuttaa kuningatarkuvansa pieteetillä vain rikkoakseen niiden rakenteen. Kuva ja maalaus vetävät eri suuntiin ja synnyttävät jännitteen, kuin rikki risahtavassa peilissä.

Toisen keskeisen sarjan näyttelyssä muodostavat viktoriaanisesta queer-pornokuvastosta ammentavat maalaukset. Turusen löytämät, kotikutoisesti vedostetut eroottiset kuvat tuntuivat kuin tarkoin varjelluilta salaisuuksilta. Valokuvallista lähtökohtaa työskentelyynsä etsinyt taiteilija löysi kuvista henkilökohtaisen tarttumapinnan. Teosten eroottisuus on pehmeää ja leikkisää, värit hehkuvat sisäistä valoaan.

Suurikokoiset linna-aiheiset maalaukset sitovat näyttelykokonaisuuden teokset yhteen ja toimivat ikään kuin oviaukkoina eri teossarjojen välillä.

Helsingissä asuva ja työskentelevä Aki Turunen (s. 1983) valmistui kuvataiteen maisteriksi Kuvataideakatemiasta 2011. Turunen on opiskellut myös Kööpenhaminan kuninkaallisen taideakatemian maalaustaiteen osastolla. Turusen teoksia on ollut esillä yksityis- ja ryhmänäyttelyissä Suomessa muun muassa Galleria Forum Boxissa sekä Kluuvin galleriassa ja Tanskassa muun muassa Martin Asbæk Galleryssa. Turunen myös osallistui Charlottenborgin kevätnäyttelyyn vuonna 2011. Hänen teoksiaan lukeutuu muun muassa Nykytaiteen museo Kiasman ja Valtion taideteostoimikunnan kokoelmiin.

Lue samaan aikaan esillä olevasta Kaarlo Staufferin Valohoahmot, haaksirikko -näyttelystä täältä.

Gonzaga Yellow är Aki Turunens första utställning på Helsinki Contemporary. Verken på duk och papper med varierande teknik fyller galleriets främre rum med färger och flera verkserier. Utställningen bär spår av konstnärens residensvistelse på Circolo Scandinavo i Italien hösten 2019. Turunen är intresserad av olika material och konstens historia. För honom är konstskapandet ett slags alkemi, men samtidigt också både lek och äventyr.

Titeln Gonzaga Yellow refererar till den gula färg som löper genom hela utställningen samt till den italienska furstesläkten Gonzaga på 1300–1700-talet.

Till sin överraskning märkte Turunen att han i det italienska ljuset målade i klargult i stället för jordnära nyanser: ”Fram till dess hade jag känt djup avsky för allt gult och inte använt färgen i mina målningar. Nu är just gult den gemensamma nämnaren för målningarna på utställningen. Det är överraskande, underbart och förskräckligt!”

Samtidigt är Gonzaga Turunens nick till konsthistorien, som spelar en så central roll i hans arbete. Trots att historien finns närvarande i såväl motiv som material är det inte konstnärens avsikt att dra några direkta linjer till någon viss bildtradition; snarare handlar kärnan i hans verk om att kombinera olika traditioner – att uppleva och möta dem med öppet sinne. Målningarnas inre konflikter, slitningarna och dragkamperna mellan material, färg och bildmotiv skapar rörelse och möjliggör uppriktig förundran: ”Bäst är det att förbli helt tyst inför målningen, att låta all trötthet dunsta och försöka ge sig hän åt en potentiell förbindelse, som sedan ändå förblir en hemlighet.”

Med serien Drottningmålningar eller Regina har Turunen jobbat allt sedan studietiden. Visuell utgångspunkt har varit Maria Teresia, den enda kvinnliga regenten i den kejserliga ätten Habsburg som härskade över ett stort område i Europa på 1200–1700-talen. Turunen gör sina drottningsporträtt med pietet bara för att sedan bryta deras struktur. Bilden och målandet drar ojämnt och skapar en spänning, liksom i en spegel som går i kras.

En annan central serie på utställningen är målningarna som inspirerats av queer-pornografiska bilder från den viktorianska eran. De amatörmässiga kopiorna av erotiska fotografier som Turunen har hittat kändes som nogsamt bevarade hemligheter. Han hade sökt fotografiska utgångspunkter för sitt arbete och fann nu en personlig kontaktyta och glädje att skapa verk från andra utgångspunkter än det rent intellektuella perspektivet på konsthistorien. Verken är mjukt och lekfullt erotiska, färgerna glöder av ett inre ljus.

De stora målningarna med slottsmotiv binder samman utställningens verk och fungerar som ett slags dörröppningar mellan de olika verkserierna.

Aki Turunen (f. 1983), bosatt och verksam i Helsingfors, är bildkonstmagister från Bildkonstakademin 2011. Han har också studerat på Det Kongelige Danske Kunstakademis måleriavdelning. I Finland har Turunens verk visats på separat- och grupputställningar på bl.a. Forum Box och Glogalleriet och i Danmark bl.a. på Martin Asbæk Gallery. Turunen deltog också vårutställningen på Charlottenborg 2011. Hans verk ingår i bl.a. Museet för nutidskonst Kiasmas och Statens konstverkskommissions samlingar.

Aki Turunen

Taiteilija & kuraattori -keskustelu

Taiteilija-kuraattori-keskustelu:
Aki Turunen & Mika Hannula

Aku Turunen

GONZAGA YELLOW

30.10.–22.11.

Mika Hannula: Gonzaga Yellow? Mitä se tarkoittaa, ja mitä se merkitsee suhteessa näyttelyysi?

Aki Turunen: Vietin syksyn 2019 Italiassa, Roomassa Circolon Scandinavon residenssissä ja hilluin ympäri maata myös Orvietossa, Firenzessä, Milanossa, Padovassa ja Venetsiassa. Tein kattoterassilla vesivärimaalauksia ja löysin keltaisen värin. Väri näytti todella upealta, koska valo Italiassa oli erilainen. Ajattelin Suomesta lähtiessäni, että olisin löytänyt hillittyjä ja hienostuneita maavärejä, mutta kävi ihan täysin vastakkaisesti.

Olin siihen saakka inhonnut syvästi keltaista, enkä ollut käyttänyt sitä maalauksissani. Nyt näyttelyn maalausten yhdistävä tekijä on juuri keltainen väri. Tämä on yllättävää, ihanaa ja kamalaa!

Gonzaga viittaa Mantovaa vuosina 1328–1708 hallinneeseen ruhtinassukuun. Mantova sijaitsee Lombardiassa suunnilleen Venetsian ja Milanon puolivälissä. Kävin Mantovassa kesällä 2020 katsomassa Giulio Romanon Palazzo del Tetä ja Andrea Mantegnan Camera degli Sposi -freskoja. Käytän sanaa Gonzaga taidehistoriallisena viitteenä. Se viiltää tarpeeksi syvälle taidehistorian hilloon. Sana Gonzaga maistuu suussa kivemmalta kuin Este, Sfroza tai vaikkapa Farnese. Samalla tavalla maalauksissani merkitykset eivät ole semioottisia aksioomia vaan tuntuja, ja vaikkapa Habsburgien Maria Teresia suuntaa makustelun huomion jonnekin päin.

MH: Mitä tarkoittaa jonnekin päin? Etsimistä, kohti katsomista hakeutumista lähelle, lähettyville?

AT: Kuva voi olla kuin kosmoksessa tähti, joka hehkuu houkuttelevaa valoaan. Ihminen koettaa saada selvää tuon tähden ihmeellisyydestä, mutta ihminen on kuitenkin jossain määrin aina yksin kosmoksessa. Vaikka olisi kuinka lähellä toistakin ihmistä, niin silti jokin pinta ja syvyys jää jakamatta. Kuvat ovat salaisuuksia ja paljastavat itseään samalla tavalla kuin hakeutuisi toisen ihmisen ääreen. Toisten kuvien äärellä voi kokea yhteyttä, toiset ovat mykkiä. Tämä pitää vain jotenkin yrittää hyväksyä ja kestää. Samaan tapaan maalauksessakin ääriviiva ei välttämättä ymmärrä väriä ja molemmat niistä sulkeutuvat omiin yksityisyyksiinsä. Parasta maalauksen äärellä on olla ihan hiljaa, antaa kaiken väsymyksen huuhtoutua pois ja koettaa antautua jollekin tällaiselle mahdolliselle yhteydelle, joka sitten kuitenkin jää salaisuudeksi. Itseisristiriita, jättikatkarapu, kyllä vain! Juuri tällä tavalla olen mennyt kuningataraihetta päin. Jokin kiehtoo, pääsen lähelle, tartun siihen maalaamalla, mutta silti jäämme killumaan omiin todellisuuksiimme.

MH: Näyttelyssä on useampia sarjoja maalauksia. Aloitetaan edellä jo mainitsemastasi Kuningattarista. Mikä on niiden tausta? Ja miten prosessi on kehittynyt?

AT: Tein ensimmäiset versioni aiheesta Kuvataideakatemian opiskeluvuosina 2008. Yritin yhdistää kuvan ja maalauksen. Viiva pilkkoo kuvan ja viivojen päällä on viivoja. Minua kyllästytti, että koulussa etsittiin maalaukselle idiomeja lähinnä materiaalin näkökulmasta. Materiaali ja kuva kiskovat toisiaan eri suuntiin, ja juuri tästä kitkapinnasta syntyy minusta innostava tila tehdä kuvaa. Nyt olen työstänyt aihetta aktiivisesti parisen vuotta, ja kuva-aihe alkaa jäädä taka-alalle. Kuitenkin erityisesti olen käyttänyt maalausten pohjana kuvaa Euroopassa 1200-luvulta aina 1700-luvulle Habsburgin suvun Maria Teresiasta.

Kävin Wienissä kesällä 2019 ottamassa selvää, mikä ihme on ollut Itävalta–Unkari. Wien tuntui vallanpönkitykseen rakennetulta kulissilta. Kuningatarten maalaaminen on meditatiivista ja sadomasokismia siinä mielessä, että kipu ja nautinto yhdistyvät. Rakennan, rakennan, rakennan, kunnes tuhoan. Olen kuin katapultti ja sen ammus samaan aikaan. Asetan itseni erilaisiin tietoisuuksiin ja katselen itseäni vierestä: ”Aijaa nyt se ukko maalaa tällaista.” Leikki, seikkailu, kiihottavat yllätykset nurkan takaa, tällaista kaikkea.

MH: Onko kuvan rikkominen tai hajottaminen moniin osiin samalla ote siihen, miten todellisuus on aina monikollinen, aina yllättävä jos sallimme sen yllättää meidät, tulla iholle ja ravistaa, myös antaa ravintoa?

AT: Jossain vaiheessa luin popularisoitua tavaraa multiversumiteoriasta ja toisaalta Jean-Luc Nancyn ajatuksia monikollisuudesta. Jäin miettimään yhtä toukkalajia, joka elää elämänsä puunrungolla ja kykenee aistimaan kahta ulottuvuutta, muttei syvyyssuunnan z-akselia. Voiko taideteos olla välähdys jostain sellaisesta luonnontieteellisestikin mahdollisesta, joita emme vielä omalla aistimäärällämme pysty aistia?

Yhtä kiinnostavaa on miettiä vaikkapa James Ensorin teoksia. Totaalisen kahjoa tavaraa, hyvin vastakkaista kuin vaikkapa Agnes Martinilla. Kyllähän tässä joutuu toteamaan sen, ettemme näe tai koe samalla tavalla. Mutta maalaus on hauska käyttöliittymä juuri siksikin, että sen tuttu ja turvallinen muoto auttavaa lukemaan oikeastaan mitä hyvänsä sisältöä.

Kuvan hajoamisessa tärkeää on myös se, että maalari myöntää, ettei asioita voi sillä tavalla ottaa haltuun: maisema vilisee ratikan ikkunaan viritetyn mainosjulisteen rei’istä. Vaikea sellaista on paketoida makkaraksi.

MH: Vaihdetaan sarjaa – viktoriaaninen kuvasto. Mistä kyse, mistä ja miten keksit tämän kuvamateriaalin?

AT: Olin pitkään halunnut maalata valokuvapohjaisesta havainnosta, mutta kaikki löytämäni kuvat tuntuivat tappavan tylsiltä, kunnes löysin netin uumenista viktoriaanista queer-pornoa. Kuvat tuntuivat salaisuuksilta. Myös vanha suttuisen kotikutoinen vedostustekniikka puhutteli.

Kävin keväällä 2019 läpi kamalan henkilökohtaisen kriisin ja ajattelin, etten selviä siitä. Sain poweria erittäin henkilökohtaisista teoksista: muun muassa Carol Raman tai Egon Schielen maalauksista. Ajattelin, että minun pitää uskaltaa taiteilijana enemmän, kun kerta katsojanakin saan sellaisesta taiteesta eniten. On liian helppo piiloutua tutkimaan akateemisesti maalauksen ontologiaa.

Minua on pitkään vaivannut taidenäyttelyille asetettu latentti vaatimus, että näyttelyn pitää muodostaa sarjallistoisteinen kokonaisuus. Miksi näin on? Haluan päin vastoin esittää eri metodein ja eri perinteistä luotuja maalauksia. Heitän pallon katsojalle. En halua, että teoksistani tulee näyttelyn jälkeen jätettä, kun näyttelyn yhtälö tai jekku on ratkaistu. On paljon mielenkiintoisempaa vääntää merkityskehikko mutkalle ja antaa katsojan itse tehdä mielleyhtymiä.

Kollegani Aura Hakuri sanoi osuvasti: ”Ei tuossa imetä penistä, vaan sinistä väriä.” Maalauksissa on ehkä kyse väristä, onko? Ehkä niissä on kyse pehmeästä ja feminiinisestä seksin kuvaamisesta, mutta minähän olen kaksimetrinen mies. Vuonna 2015 tein Kluuvin galleriaan näyttelyn Kaikki käärmeistä – ehkä nyt olen vienyt aiheen konkreettisemmaksi.

MH: Näiden kuvien kohtaaminen, niiden työstäminen maalauksiksi, tilan ottaminen ja liike näistä lähtökohdista aivan omanlaatuiseen maalauksen tihentymiseen – oliko se vapauttavaa, iloistakin?

AT: Olin ihan hirveän iloinen, että löysin vihdoin mielekkään suhteen työstää maalausta valokuvapohjaisesta havainnosta. Suhde oli ollut pitkään tulehtunut ja katki. Olin etsinyt tätä yhteyttä jo vuodesta 2013. Olen myös hirveän iloinen, että olen uskaltanut tarttua tällaisiin henkilökohtaisiin aiheisiin. Kyllä maalaamisessa parhaimmillaan aina tapahtuu jokin henkilökohtainen katharsis mutta sitten tällainen uusi maalausmetodi heittää eteen tuhat uutta kiehtovaa riivausta. Siitä se polku sitten lähtee taas haarautumaan.

MH: Materia ja materiaalisuus – olet tunnettu tarkkana ja uteliaana maalausmateriaalien tutkijana, käytännön kautta tietysti. Mikä ns. ”tutkimuskohde” on ollut tässä prosessissa keskeinen?

AT: Muistan lapsena, kun bussi ajoi Kurviin ja ikkunasta piti katsoa Kansan taloa. Ajattelin, että tässä on jotain mätää. Rujo mittakaava, tylyt neliskulmaiset muodot, kalseat materiaalit, yksityiskohtien puute ja synkkä värimaailma olivat minulle ankeuden ydin. En halua tuottaa ankeaa, aisteille mitään antamatonta kertakäyttövisuaalisuutta, vaan täysin päin vastoin. Ihmisellä on edelleen ihan yhtä suuri aistisyvyys kokea visuaalista mielihyvää kuin vaikkapa 1700-luvun ihmisellä, joka istui gondolissa Venetsian Canal Grandella auringonlaskussa. Tämähän on suorastaan poliittista: Kököttää ensin ateljeella viikko tekemässä maalauspohjaa ennen kuin edes pääsee alkuun. Toivottavasti lopputulos muuttaisi arvoja ja antaisi katsojalle syvällisintä mahdollista visuaalista mielihyvää. Maalauksen pitää raivata itselleen ominainen paikka; miksi kevytmaitohaukotella, kun voi sytyttää katsojan sielun? Ikonipohjuste, raskasmetallipigmentit, tung-öljyt sun muut, alkemiaahan tämä taitaa olla.

MH: Ja mikä tutkimuksen syventymisessä on erityistä juuri tässä näyttelyssä?

AT: Olen tehnyt öljymaalauksia ikonipohjille kohta noin kaksikymmentä vuotta. Valitsen juuri tietyt pellavat ja sävytän pohjusteen ihonväriseksi rautaoksidipigmentein. Lämpötilat, konsentraatiot ym. – kaikki on hyvin tarkkaa. Olen löytänyt viime aikoina hopeakynän, jolla luon maalauksen pohjaksi piirroksen. Maalaustaiteessa on ollut hassu suuntaus 1700-luvulta saakka, kun luonteeltaan kiiltävää öljymaalia on haluttu mattamaiseksi. Jatkan tätä öljymaalin luonteenomaisen olemuksen taittamista. Käytän tähän mehiläisvahapastaa ja kiinanpuuöljyä eli tung-öljyä, joka on kiilloton öljy. Tunnen värit hyvin, yhä paremmin: kuinka paljon ne värjäävät, kuinka nopeasti ne kuivuvat, paljonko ne peittävät. Mitkä värit ovat ystäviä keskenään, mitkä tuottavat kiinnostavia riitasointuja. Olen siirtynyt nyt käyttämään puhdasta palettia. Olen tälläkin paletilla raskasmetallipigmenttien suosija. Kadmiumkeltainen! Peittävät, nopeasti kuivuvat ja kohtuullisen värjäävät (paitsi kobolttiroosa, jonka sävy häviää missä tahansa sekoituksessa heti) raskasmetallivärit kiehtovat minua eniten. Myrkky tuottaa kauneutta.

MH: Konteksti ja maalauksen historia. Ketkä ovat ne tekijät, joiden kanssa käyt vuoropuhelua?

AT: Olen kyltymätön ottamaan selvää, mitä kaikkea taidetta on tehty ennen minua. Se on myös meidän taiteilijoiden velvollisuus. Yhtä paljon minua puhuttelevat flaamilaiset primitiivit kuin vaikkapa Edvard Munch. Marlene Dumas tai Raoul de Keyser voivat puhutella yhtä paljon kuin enkaustiikkamaalaus Santa Maria Trasteveressä Roomassa. Kaikki perinteet kehiin! Napakymppejä: Rembrandtin Tuhlaajapojan paluu Eremitaasissa Pietarissa, Raffaellon Villa Farnesinan Cupidon ja Psyyken Loggia Roomassa, Jan van Eyckin Arnolfinin häät National Galleryssa Lontoossa ja Giulio Romanon Jättiläisten huone Mantovan Palazzo del Tessä. The list goes on...

MH: Voiko tietoisuus menneestä olla myös taakka, rasite?

AT: Ei. Maalarille saattaa ihan hyvin riittää muutama taidehistoriallinen keskustelukumppani ja yritys jatkaa heidän polkujaan hieman pidemmälle. Modernismi räjäytti maalauksen kielenkäytön pajatson ja nyt sitä kieltä pitäisi sitten käyttää – sisältöihin, jotka toivon mukaan ovat muutakin kuin kuvia välineestä. Jotkuthan avoimesti ajattelevat, ettei avantgarde kuulu maalauksen agendaan enää. Tavallaan hirveän vapauttavaa, ettei ole pakko keksiä uutta. Uutuus maalauksessa saattaa olla myös uutuus samalla tavoin kuin lobotomia oli aikoinaan lääketieteessä... Minusta maalauksen käyttöliittymä toimii erinomaisen hyvin: tarvitaan seinä, valoa ja utelias katsoja. Totta kai maalaaminen on hemmetin vaikeaa, koska jokainen uusi maalaus luetaan suhteessa niihin ”Monalisoihin”, jotka killuvat kaikkien yhteisissä liskoaivoissa. Yritys tehdä hyvä maalaus on sama kuin valmistaisi ylellisen ja ravitsevan aterian – helposti napattava ja syötävä Candyking-irtokarkkikama ei anna samaa ravintoa.

MH: Otetaan lopuksi klassikko – ja helppo, äärimmäisen helppo asetelma, kysymys. Maalarin tehtävä, mikä se on?

AT: Nythän tosiaan löit helpon, heh. Minusta maalarin tehtävä on kohtaamisessa. Maalari kohtaa maailman myötätuntoisesti ja sellaisena, miten se aukeaa maalauskankaan äärellä maalaamisen hetkessä: täysin pelotta ja välittämättä siitä, miten asioiden pitäisi jonkun mielikuvan mukaan olla. Sinähän kirjoitat teksteissäsi paljon leikistä ja luottamuksesta. Sitähän se on: Maailma tuntuu niin turvalliselta ja ihanalta, että voi laittaa legopalikat ihan uudella tavalla järjestykseen. Parhaimmillaan siinä sitten tapahtuu syvällisen yhteyden ja liudentumisen kokemus, samalla tavoin kuin kokonaisvaltaisessa rakastelussa.

Totta kai maalari saa katsoa omaa naamaansa ja raajojansa vuositolkulla, että kyllä omat vahvuudet ja heikkoudet tulee myös kohdata. Nekin muuttuvat. Maalari kohtaa jatkuvasti eri suuntiin kiskovia asioita: materiaalien oikkuja, ilkkuvaa ja kiihottavaa taidehistoriaa, kuvallisten lähtökohtien haluja, maalauksen suhdetta tilaan.

Oleellisin juttu on kuitenkin katsojan ja maalauksen välisessä kohtaamisessa. Sitä maalari ei tee. Eikä sitä minusta tarvitse johdatella. Katsoja voi kokea teoksen äärellä mitä lystää. Yhteyttä, uusia merkityksiä, mykkyyttä tai tuttuutta.

Exhibitions

Works