Valohahmot, haaksirikko
30.10.-22.11.2020

Two exhibitions will be seen at Helsinki Contemporary in November, as Kaarlo Stauffer's Valohahmot, haaksirikko and Aki Turunen's Gonzaga Yellow share the gallery space.


Kaarlo Stauffer
’s Valohahmot, haaksirikko (Figures of Light, Shipwreck) exhibition brings together a set of works that has been in progress since 2017. These large-format representational paintings show human figures in various everyday situations in which a surprizing element creates a tension: Where does realism end and fantasy begin? The figures seem to speak of something beyond a fleeting moment recorded on canvas, a context begins to form in the viewer’s mind, to which we can relate the situation in the painting. 

The Figures of light in the two-part title is a reference to the manifestations of light in the paintings, and shipwreck to the painting of the same name, in which a mental game turns the living room around and the home sofa becomes a raft made out of scrap. 

The paintings’ lighting and colour contrasts recall their starting points. The bright light resembling a flash refers to the old family-album photographs that have served as starting points for the paintings. In Stauffer’s production the relationship between painting and photograph is complicated. The painting is already present when he is looking at the photograph at the start of the process, and nor does that relationship ever totally vanish, even in the finished work. According to Stauffer, there is no clear break where the photograph’s thinking turns into the painting’s thinking, rather, there is a back-and-forth motion. 

The painting process also involves much that is unknown, that intuitively takes us forwards.  Each work reveals its essence slowly, and time is needed for the final painting to take shape. Throughout the process, we have to retain an unhurried feeling, and allow room for the uncharted via which something new can arise. The brushstrokes are intense and range from densely multi-layered to something resembling drawing.

The background to the paintings is always a real event that someone has documented by photographing it. Conversely, in his own works Stauffer sees the photograph’s evidential value, and at the same time their ever-expanding magical level. That magicality or fantasy can be linked to the method and technique, while in their content it is also a manifestation existing on two different time levels simultaneously. Thus, the question arises: Who is seeing these visions, the figure appearing in the work or the artist?

Kaarlo Stauffer (b. 1988 Nastola, lives and works in Helsinki) graduated from the Academy of Fine Arts, Helsinki, in 2014. In recent years, he has had solo exhibitions, for instance, at Titanik Gallery, Turku, TM Gallery and Galerie Forsblom, Helsinki, and in group exhibitions, for example, at Salon Dahlman in Berlin, Mikkeli Art Museum, Aine Art Museum, and Kunsthalle Helsinki. This summer, Stauffer curated Nastola’s Against the Grain summer exhibition. His works are in the Stockholm County, Heino Art Foundation, State Art Commission, Turku Art Museum and Kiasma collections.


Discover Aki Turunen's exhibition Gonzaga Yellow, on view at the same time, here.

Marraskuussa Helsinki Contemporaryssa nähdään kerralla kaksi näyttelyä, kun Kaarlo Staufferin Valohahmot, haaksirikko ja Aki Turusen Gonzaga Yellow jakavat galleriatilan.

Kaarlo Staufferin
näyttely Valohahmot, haaksirikko sitoo yhteen vuodesta 2017 asti työn alla olleen kokonaisuuden. Suurikokoisissa figuratiivisissa maalauksissa näemme ihmishahmoja erilaisissa arkisissa tilanteissa, joihin jokin yllättävä elementti luo jännitteen: mihin loppuu realismi ja mistä alkaa fantasia? Teosten ihmishahmot tuntuvat kertovan jostakin laajemmasta kuin siitä ohikiitävästä hetkestä, joka kankaalle on tallentunut, katsojan mielessä alkaa rakentua konteksti, johon maalauksen tilannetta voi suhteuttaa.

Näyttelyn kaksiosaisen nimen valohahmo viittaa maalauksien valon ilmentymiin ja haaksirikko samannimiseen maalaukseen, jossa mielikuvitusleikki kääntää olohuoneen ympäri ja kotisohvasta tulee hylkytavarasta koottu lautta.

Maalausten valaistus ja värien kontrastit muistuttavat niiden lähtökohdista. Kirkas, salamavaloa muistuttava valo viittaa vanhoihin valokuviin perhealbumeista, jotka ovat toimineet maalausten lähtökohtina. Maalauksen ja valokuvan suhde on Staufferin tuotannossa monisyinen. Maalaus on läsnä jo valokuvaa katsellessa, prosessin alussa, eikä suhde koskaan täysin katoa, valmiissa teoksessakaan. Staufferin mukaan ei ole selkeää murrosta, jossa valokuvan ajatteleminen muuttuisi maalauksen ajatteluksi, vaan kyse on edestakaisesta liikkeestä.

Maalausprosessissa on myös paljon tuntematonta, intuitiivisesti eteenpäin vievää.  Teos paljastaa olemuksensa hitaasti, ja lopullisen maalauksen muovautuminen vie aikaa. Kaiken aikaa tulee säilyä vaivattomuuden tunne sekä tilaa kartoittamattomalle, jonka kautta voi syntyä jotain uutta. Siveltimenvedot ovat intensiivisiä ja vaihtelevat paksusta kerroksellisuudesta aina piirtämistä muistuttavaan jälkeen.

Maalausten taustalla on aina todellinen tapahtuma, jonka joku on dokumentoinut valokuvaamalla. Omissa teoksissaan Stauffer näkee toisaalta valokuvan todistusvoiman, mutta samalla aina vaan laajenevan maagisen tason. Maagisuus tai fantasia voi kytkeytyä metodiin ja tekniikkaan, mutta olla samalla sisällön tasolla kahden eri aikatason yhtäaikaista ilmenemistä. Ja näin herää kysymys: kuka näkyjä näkee, teoksessa esiintyvä hahmo vai taiteilija?

 

Kaarlo Stauffer (s. 1988 Nastola, asuu ja työskentelee Helsingissä) valmistui Kuvataideakatemiasta vuonna 2014. Hänen yksityisnäyttelyjään on nähty viime vuosina mm. Titanikissa, TM Gallerissa ja Galerie Forsblomilla ja ryhmänäyttelyissä esimerkiksi Salon Dahlmanissa, Mikkelin taidemuseossa, Aineen taidemuseossa, Helsingin Taidehallissa. Stauffer kuratoi menneen kesän Nastolan kesänäyttelyn Vastahankaan. Hänen teoksiaan löytyy Tukholman läänin, Heinon taidesäätiön, Valtion taideteostoimikunnan, Turun taidemuseon ja Kiasman kokoelmissa.

Lue samaan aikaan esillä olevasta Aki Turusen Gonzaga Yellow -näyttelystä täältä.

Kaarlo Stauffers utställning Valohahmot, haaksirikko (Ljusfigurer, skeppsbrott) binder samman en helhet som han arbetat med allt sedan 2017. På de stora figurativa målningarna ser vi människofigurer i varierande vardagssituationer som något överraskande element skapar spänning i: var slutar realismen, var tar fantasin vid? Människogestalterna i verken tycks berätta om någonting mer än bara det förbiilande ögonblick som förevigats på duken, betraktaren börjar bygga en kontext som situationen på målningen kan relateras till.

I utställningens titel refererar det första ordet, ljusfigurer, till hur ljuset framträder i målningarna, medan det andra ordet, skeppsbrott, refererar till en målning med samma namn där en fantasilek förvandlar vardagsrummet till ett stormande hav med soffan som en flotte av vrakgods.

Målningarnas ljus och färgkontraster minner om deras utgångspunkter. Det bjärta, blixtliknande ljuset refererar till familjealbumens gamla fotografier, som tjänat som utgångspunkt för målningarna. Relationen mellan målning och fotografi är komplex i Stauffers produktion. Målningen finns närvarande redan då han i början av processen tittar på fotografiet, och relationen upplöses aldrig helt, inte heller i det slutliga verket. Enligt Stauffer finns det ingen klar brytpunkt där tanken på fotografiet förvandlas till en tanke på målningen; det handlar om en pendelrörelse.

Målarprocessen inbegriper också mycket som är obekant och som intuitivt för processen framåt. Verket öppnar upp sig långsamt, och det tar tid innan den slutliga målningen tagit form. Under hela processen måste känslan av lätthet bestå och det ska finnas plats för det som ännu inte kartlagts, det som kan ge upphov till någonting nytt. Penseldragen är intensiva och varierar från tjocka skikt till finstilt teckning.

Varje målning bygger på en sann händelse som någon dokumenterat med kamera. I sina egna verk ser Stauffer dels fotografiets beviskraft, dels också ett ständigt expanderande magiskt plan. Magin eller fantasin kan ha med metoden eller tekniken att göra, samtidigt som den på innehållslig nivå kan uttrycka två simultana tidsplan. Varvid inställer sig frågan: Vem är det som ser syner, figuren på bilden eller konstnären?

 

Kaarlo Stauffer (f. 1988 i Nastola, bosatt och verksam i Helsingfors) utexaminerades från Bildkonstakademin 2014. Under de senaste åren har han haft separatutställningar bland annat på Titanik, TM Galleri och Galerie Forsblom och deltagit i grupputställningar bland annat på Salon Dahlman, S:t Michels konstmuseum, Aines konstmuseum och Helsingfors Konsthall. Stauffer var kurator för årets sommarutställning Vastahankaan i Nastola. Hans verk ingår i Stockholms läns, Heinos konststiftelses, Statens konstverkskommissions, Åbo konstmuseums och Kiasmas samlingar.

Taiteilija-kuraattori-keskustelu:
Kaarlo Stauffer & Mikaela Lstedt


Kaarlo Stauffer
Valoohahmot, haaksirikko

30.10.–22.11.

 

Mikaela Lostedt: Lähdetään näyttelyn nimestä Valohahmot, haaksirikko – mistä se tulee ja mitkä olivat tämän näyttelykokonaisuuden aloituksessa tärkeimmät ajatukset? 

Kaarlo Stauffer: Sanat valohahmo ja haaksirikko tulevat kahdesta näyttelyn maalauksen nimestä ja piirtävät yhdessä lauseen, joka ikään kuin muodostaa ja sulkee näyttelyn kehän. Valohahmolla viittaan mihin tahansa ilmenevään valovoimaiseen kappaleeseen maalauksissani – ehkä ensisijaisesti näihin skideihin – ja Haaksirikko-teoksessa mielikuvitusleikki kääntää olohuoneen ympäri ja kotisohvasta tulee hylkytavarasta koottu lautta. Muita nimivaihtoehtoja olivat mm. Pieni symbolisminäyttely ja Orfiset maalaukset. Näyttelykokonaisuus on osa käynnissä olevaa työtä, jonka aloitin loppuvuodesta 2017. Selailin syyslomalla perheeni valokuva-albumeita pitkästä aikaa, ja aloin yhtäkkiä nähdä tutut otokset aivan uudessa valossa. Jokin, mikä oli aikaisemmin ehkä ollut liiankin lähellä ja siksi pysynyt kätkettynä, nousi nyt pintaan. Olin tuolloin tilanteessa, jossa työskentelyni oli muuttunut käsitteellisesti sekavaksi ja toimintana ilottomaksi. Ja nyt minulla oli sylillinen uusia ideoita! Tällöin itse maalaaminenkin alkoi hahmottua uudella ja raikkaalla tavalla – tekemistäni kuormittanut, jokin asetettu nykymaalauksen vaatimus, heltisi. Tärkeimmät ajatukset taisivat silloin olla viipyily ja aika, katsominen, fantasiointi ja mielikuvitus.

ML: Milloin ja miksi vanhat perhevalokuvat tulivat osaksi taiteellista prosessiasi?

KS: Ensimmäisen kerran tämä tapahtui vuonna 2014. Wanhat kuvat tuntuivat mutkattomalta vaihtoehdolta keksimiselle, kuvissahan olivat jo kompositio ja värit valmiina. Siihen asti olin itse ottanut valokuvat, mutta tämä toiminta alkoi tuntua käsittämättömältä suhteessa vallitsevaan some-kulttuuriin sekä muotokuvan traditioon. Tein tältä pohjalta kaksi maalausta Kuvataideakatemian lopputyönäyttelyyn. Leikkasin ensiksi kollaasit ja maalasin ne sitten kankaalle. En tietenkään hylännyt lopullisesti nykyaikaa, jätin vain kuvaamisen muille. Tietyn kuvitteellisen nyt-hetken tavoittelu ja ”menneen maailman” rinnakkaisuus jatkoivat vielä yhteiseloaan näyttelyissäni. Jossain vaiheessa päätin kuitenkin, että nyt saavat perhekuvat riittää. Minulla oli epämääräinen kiire muiden juttujen pariin, vaikka olin hädin tuskin raapaissut edes pintaa.

ML: Mikä on fantasian ja realismin suhde, kun työstät aiheitasi?

KS: Tämä on laaja kysymys, koska näiden käsitteiden hankaus läpäisee niin tyylin kuin maalauksen sisäisen fiktiotason. Tietenkin esittävä maalaus on jo itsessään fantastinen esitys maailmasta, josta saamamme tiedon alkuperä on aina vähän niin ja näin – mutta niin on toki myös esimerkiksi tv-mainos. Maalauksiani tarkastellessa on hyvä ymmärtää, että taustallani vaani suomalaisille tyypillinen realismin peikko, jota vastaan ja vasten vieläkin maalaan. Tyylini on jossain määrin vakuuttava; se lainaa valokuvan todistusvoimaa. Se ei kuitenkaan halua olla valokuvarealistinen tai edes klassisen realistinen, niin sanotusti. Nykyään teoksissani on verrattain enemmän maagisia elementtejä kuin on ehkä totuttu näkemään. Pidän tätä eräänlaisena työvoittona. Näin aikuisena fantasia on nimittäin vaikea juttu. Se tuntuu tarvitsevan oikeutusta: metodia ja tekniikkaa. Realistisesti määritellen tämä tarkoittaa kollaasia (rinnastus ja absurdi, kaksi yhteen kuulumatonta kappaletta samalla pohjalla), joka mahdollistaa kahden eri aikatason yhtäaikaisen ilmenemisen sekä hourailua ja unelmointia (minun vai teoksen hahmon, kuka se on, joka uneksii?) – joskus suorastaan esiin manaamista.

ML: Minusta maalauksista välittyy tarinallinen, jopa kirjallinen tunnelma, onko se ollut sinulla päämääränä?

KS: Ymmärrän tunnun, teoksissahan ”seikkailee” toistuvia, vahvasti karaktäärisiä hahmoja. Tällainen kuvashow luo väkisinkin narratiivisia kytkentöjä mielessä. Narratiivilla on itselleni suuri merkitys, mutta ei ehkä kuitenkaan juonellisessa mielessä. Se liittyy dynamiikkoihin, ja dynamiikat puolestaan palautuvat abstraktiin. Maalausteni rakenne on usein kohtauksenomainen, mutta tämä ei ole sama kuin näynomainen – ja juuri näky on sana, jolla mielelläni maalauksiani kuvailisin, jos olisi pakko valita yksi (simulakrumi on toistaiseksi liian teennäinen). Termiä tarinallinen siis vierastan, mikä on osittain maailmankatsomuksellinen asia. Kirjallisesta pidän enemmän. Eihän tarinoissa sinänsä ole mitään vikaa, mutta juuri kirjallisina maalaukseni tuntuisivat linkittyvän enemmän siihen itselleni merkitykselliseen avaruuteen, jossa puhuu toisen hyvin tärkeän ilmaisumuodon kieli.

ML: Jos olen ymmärtänyt oikein, niin kirjoitat myös maalaamisen rinnalla, miten se tukee työskentelyäsi?

KS: Maalaaminen ja kirjoittaminen ovat tietenkin aika eri juttuja, mutta paradoksaalisesti olen yrittänyt löytää niille yhteistä analogiaa. Maalaus ja kirjallisuus ovat kulkeneet pitkään minulla ns. käsi kädessä, jolloin ajatukseni maalauksen probleemasta on etsinyt vastaavuutta kirjallisuuden probleemasta. Muutama vuosi sitten ajattelin autofiktion kysymyksen ulottuvan maalaukseen (varsinkin, kun maalaamiseni käytti materiaalinaan omaa elämääni), ja tässä tuli tietty raja vastaan: maalaus on liian hidas media operoimaan tällaisella fiktion tasolla, autofiktiivisenä tekona se jää kirjallisuudesta liikaa jälkeen. Lisäksi biografismi alkoi kuumottaa. Tuohon aikaan itse kirjallinen praksikseni tarkoitti lukemisen lisäksi lyyrisiä näyttelytekstejä, paria kulttuuriesseetä ja yhtä sarjakuvaromaania. Nyt olen selkeämmin hylännyt omaan subjektiini sidotun strategian ja alkanut ratkomaan kaunokirjallisen tekstin tuottamiseen liittyviä ongelmia. Eli jos ennen oli maalaus ja kirjallisuus, on se nyt maalaus ja kirjoittaminen. Tekstini käyvät jatkuvaa vuoropuhelua visuaalisen kanssa. Tätä kirjallista ulottuvuutta voisi kutsua vaikkapa autonomiseksi poeettis-tekstuaaliseksi varjomaailmaksi maalaamiselleni.

ML: Maalauksissa on paljon erilaista valoa tai valaistusta, joka vaikuttaa minusta paljon maalauksen tunnelmaa – syntyykö valaistus lähtökuvan perusteella vai päätätkö aina jokaisen teoksen kohdalla erikseen, mitä valolla haet?

KS: Lainaan hieman ranskalaisfilosofi Jean-Luc Nancya: ”Mutta ruumiiden maailmaanpano, niiden fotografia, tapahtuu kirkkaudessa, joka koittaa kuun jälkeen ja ennen aurinkoa”. Tietenkin ajattelen paljon valoa. Missä valossa teoksen hahmot ilmenevät, piirtyvät esiin. Valokuvan oma valo (salamavalo ja tilan valaistus, usein samaan aikaan) antaa jo paljon, mutta se ei riitä, mikäli läsnä on toinenkin valo. Tällaista ilmaantumista on vaikeata ennustaa. Keskellä maalausta joutuu sitten pulaan, josta selviää vain ja ainoastaan maalaamalla (jos selviää). Nancy: ”Mysteerien näky kuuluu aina keskipäivään ja keskiyöhön”. Entä mitä kynttilä valaisee? 

ML: Kerro maalausprosessistasi. Sinulla on lähtökohtana valokuva, mutta kuinka paljon itse maalauksen intuitiivinen prosessi vie eteenpäin?

KS: Ei ole selkeää hyppyä, jossa valokuvan ajatteleminen muuttuisi maalauksen ajatteluksi. Kyse on edestakaisesta vuotamisesta. Maalaus on jo läsnä pidellessäni valokuvaa, eikä maalaus hylkää suhdettaan ”alkuperäiseen” ollessaan esillepanon arvoisessa vaiheessa. Maalaus päättää suhdeluvun, eikä siirtymän ja muuttumisleikin volyymi ja matka ole mikään onnistumisen mitta. Erikoista on, että tarvitsen kaiken tämän krääsän päästäkseni käsiksi lopulta maalaamiseen itsessään. Nautin maalaamisesta suunnattomasti. Kokemuksena siitä on kuitenkin vaikea puhua, tämän tietää jokainen maalari. Mitä tapahtuu, kun maalaan? 

Ennen suunnittelin kaiken valmiiksi, mikä on pohjimmiltaan aika tylsää. Nykyään jätän tyhjää ja kartoittamatonta tilaa, mahdollisuuden täräyttää kunnolla karille. Tämä on minusta ainoa keino uuttaa esiin jotakin kuvien takaa. Ensimmäinen maalikerrokseni saattaa muistuttaa löyhästi vaikkapa Matissea tai Kitaj’ta, miksei Schielea tai Osipowia, ja kyllähän minä haluaisinkin kaiken hoituvan nopeasti ja elegantisti, mutta juuri nyt sellainen ei riitä. Teos paljastaa olemuksensa hitaasti, veistyminen vie aikaa. Pyrin vaivattomuuden tuntuun; asioiden täytyy ikään kuin muotoutua, kasautua ja siirtyä paikoilleen. Tämä kytkeytyy härskiin väriaineiden tuhlaukseen, mutta juuri nyt minulla on siihen varaa.

Maalauksessa yritän paikantaa sen historian kuolleita kulmia, sen avautuneita ja tulossa olevia projekteja. Tämä ei ole kirja kädessä tapahtuvaa toimintaa – sitä puhutaan maalauksen kielellä, jota hallitsevat kahtaalle repivät pyrkimykset: raskaus ja keveys, aine ja aineettomuus, ei-tieto ja tieto, pimeys ja valo, musta ja valkoinen, kuolema ja elämä jne. Näin luulen ymmärtäväni edes hieman erästä Cézannen ristiriitaa: kuinka maalata jämerää ja samalla vetäytyvää maalaustaidetta? Tästä voisi löytyä kytkös joogaan, mutta ei mennä nyt siihen.

M: Jäin miettimään Roland Barthesin studium-käsitettä, jonka mainitsit ja jota olemme lyhyesti sivunneet kun kävin työhuoneellasi. Haluaisitko avata sitä, miten näet sen suhteessa omiin maalauksiisi?

K: Ehdottomasti. Studium on osa studium-punctum-käsiteparia ja esiintyy Barthesin Camera Lucidassa, joka on Susan Sontagin Valokuvauksesta-teoksen kanssa merkittävästi vaikuttanut ja jäsentänyt ajatuksiani valokuvasta – erityisesti, mitä tulee annetun kuvan olemukseen. Olen toki pohtinut, voiko termiä mielekkäästi soveltaa maalaustaiteessa sellaisenaan: uskoakseni omalla kohdallani tämä on mahdollista ainakin valokuvan todistusvoiman lainaamisen piirissä.

Studiumin taisin sitoa siihen yleiseen kulttuurilliseen tietoon, mitä teokseni sisältävät; tiettyyn arkiseen ja dokumentaariseen tasoon, jonka kautta niistä voi löytää jotain tuttua ja samaistuttavaa. Käsitteenä itselleni tärkeämpi on kuitenkin mystinen punctum. ”Tässä tylyssä erämaassa äkkiä jokin tietty valokuva tavoittaa minut; se herättää minut eloon, minä herätän sen eloon” (Barthes). Yksinkertaisesti punctum on se valokuvan elementti, joka koskettaa ja tunkeutuu emootioon syvällä henkilökohtaisella tasolla. Se liittyy siis perustavanlaatuisesti kysymykseen: miksi sukukuvat? Mutta jos valitsemissani kuvissa on tämä punctum – ja en todellakaan osaa aina kertoa täsmällisesti, mikä tai missä se on – ja maalaaminen olisi ikään kuin sen esiin uuttamista, onko se lopulta maalauksessa enää sama punctum kuin valokuvassa?

X