Helsinki Contemporary

Group exhibition

Modern Love

26.11.-19.12.2021

The group show Modern Love by four upcoming painters is the finale of Helsinki Contemporary’s 2021 exhibition year. In place of a common theme the exhibition highlights the uniqueness of these four different painters, providing a sample of the state of current contemporary painting right now.

The starting points for Hanna Hyy’s paintings are various models: toys, ornaments, and biological specimens. She begins her process by looking for objects, often finding them in flea markets, but occasionally also in rubbish skips, as with the biological specimens that have now been given space in her new works. After choosing an object or objects, Hyy constructs a still life, which she paints ‘from life’. The inanimate model for the painting is humanized into being a ‘substitute experiencer’, a figure with whom we can identify, and who appears as the painting’s actor or on whose viewpoint the work is based. Hyy’s paintings seek to raise issues and experiences that elude everyday language, and also coincident contradictions.

One of the starting points for Lasse Juuti’s works that combine painting, collage and object assemblages has been games and nest building. In the Modern Love exhibition we see two painting/sculpture hybrids on the floor, in the form language of one we find a car and in the other a trailer, transformed into a ping-pong court and a sarcophagus. Typical of Juuti’s works is, on the one hand, the key role played by the materials, but also the construction of disparate visual narratives. On this occasion, a series of paintings made on large plywood boards is linked via its materials to the floor-standing works, which converse with one another to tell a story. In the plywood boards leaning against the wall Juuti constructs a work using both painting and collage.

Tuuli Kerätär’s abstract paintings move forwards without prior planning, in a dialogue between forms and colours. The sketching and the partially erased layers become part of the works, creating the feeling of dense, layered space characteristic of Kerätär’s works. In her paintings she returns to memories of places where she has felt she could see behind the physical surroundings. Other paintings also act as stimuli for further works, and she has recently been particularly interested in Frans Marc. The motifs of Kerätär’s latest works are grids and squares, which allude to a space viewed through a digital screen. The glow seen through the grids becomes the central element in the works. At times, it illuminates the space like the warm California morning sun that ripens fruit. While, at other times, the glow is pale and cold, like looking into a stranger’s apartment from the outside, into an empty room filled with the light from a television.

Linda Roschier’s painting process begins organically. The elements are built up one step at a time, with the painting carrying it forwards. Sometimes, a work has its starting point in another work, and the motif is repeated, but resolved in a slightly different way. Sometimes, Roschier’s small paintings serve as laboratories for large works, in which she can try out compositions and motifs. Looking and seeing are recurrent themes in her working process, as are various natural phenomena. The paintings in Modern Love contain numerous elements, such as sea shells, pearls, the plant world, and emojis, which evoke various mental associations in the viewer. These works are powerfully rooted in our time, but Roschier also feels an affinity with esoteric pictorial traditions, and occasionally makes references to modernism and earlier practices.

Hanna Hyy (b. 1990 Helsinki), graduated from the Academy of Fine Arts, Helsinki, in 2019. She has had solo exhibitions, for instance, at Galleria Huuto and Kosminen in Helsinki, and appeared in group exhibitions in Finland and abroad, including the Charlottenborg Spring Exhibition. Hyy’s paintings are in several private collections and the Hämäläis-Osakunta (Tavastia Nation) collection. Thank you to the Arts Promotion Centre Finland for supporting the artist's work.

Lasse Juuti (s. 1990 Tampere) has studied at the Academy of Fine Arts, Helsinki, and Tampere School of Art and Communication. He has had solo exhibitions at Monitoimitila O. in Helsinki, Titanik in Turku, and HAM Gallery in Helsinki. Most recently Juuti’s works were shown in the summer 2021 Porvoo Triennial. His works are represented in HAM’s and Kiasma’s collections. Thank you to the Arts Promotion Centre Finland and the Finnish Cultural Foundation (Uusimaa Regional Fund), for supporting the artist's work.

Tuuli Kerätär (b. 1985 Turku) graduated from the Academy of Fine Arts, Helsinki, in 2019. She has had solo exhibitions, e.g., at the Exhibition Laboratory Project Room in Helsinki, and at Gumbostrand Konst & Form in Sipoo, and appeared in group exhibitions in Helsinki, Rovaniemi and Antwerp. Kerätär’s works are in the collections of the Academy of Fine Arts, Helsinki, Rovaniemi Art Museum and Oulu University Hospital.

Linda Roschier (b. 1979 Vantaa) graduated from the Academy of Fine Arts, Helsinki, in 2020. She has had solo exhibitions at Galleria Huuto and the Exhibition Laboratory Project Room in Helsinki, and at Gallery Vanha Kappalaisentalo in Porvoo. Roschier has also taken part in group exhibitions and her works have been acquired by the Finnish Art Society and private collectors. Thank you to the Arts Promotion Centre Finland and the Finnish Cultural Foundation (Uusimaa Regional Fund), for supporting the artist's work.

Helsinki Contemporaryn näyttelyvuosi 2021 huipentuu neljän nousevan maalarin ryhmänäyttelyyn Modern Love. Yhteisen tematiikan sijaan näyttely nostaa esiin neljän erilaisen maalarin ainutlaatuisuutta, syntyy otos siitä, mitä ajankohtainen nykymaalaus juuri nyt on.

Hanna Hyyn maalausten lähtökohtina toimivat erilaiset mallit: lelut, koriste-esineet, biologiset näytteet. Taiteilija aloittaa prosessinsa esineiden etsimisellä, ne löytyvät usein kirpputoreilta, mutta toisinaan myös roskalavoilta, kuten ne biologiset näytteet, jotka ovat saaneet tilaa uusissa teoksissa. Esineen tai esineiden valinnan jälkeen Hyy rakentaa asetelman, jonka hän maalaa ’elävästä mallista’. Maalauksen eloton malli inhimillistyy ’sijaiskokijaksi’, hahmoksi, johon maalauksessa voi samaistua, joka esiintyy teoksen toimijana tai jonka näkökulmasta teos rakentuu. Hyyn maalaukset pyrkivät tuomaan esiin arkikieltä karttavia asioita ja kokemuksia sekä päällekkäisiä ristiriitoja.

Lasse Juutin maalausta, kollaasia ja esinekoostetta yhdistelevien teosten yhtenä lähtökohtana ovat toimineet pelit ja pesäntekeminen. Modern Love -näyttelyssä nähdään kaksi lattialle sijoittuvaa maalauksen ja veistoksen hybridiä, toisen muotokielestä löytyy auto ja toisen peräkärry, pingiskentäksi ja sarkofagiksi muuntautuneina. Tyypillistä Juutin teoskokonaisuuksille on toisaalta materiaalien keskeinen rooli, mutta myös erilaisten visuaalisten narratiivien rakentaminen. Tällä kertaa suurikokoisille vanerilevyille tehtyjen maalausten sarja kytkeytyy materiaalien kautta lattiateoksiin, jotka tarinallisesti keskustelevat keskenään. Seinään nojaavissa vanerilevyissä Juuti rakentaa teosta maalauksen lisäksi kollaasin avulla.

Tuuli Kerättären abstraktit maalaukset etenevät ilman etukäteissuunnittelua, muotojen ja värien vuoropuheluna. Luonnostelu, ja osittain poispyyhityt kerrokset tulevat osaksi teoksia, ja luovat Kerättären teoksille ominaisen tiheän ja kerroksellisen tilan tunnun. Hän palaa maalauksissaan muistoihin paikoista, joissa hän on tuntenut voivansa nähdä fyysisen ympäristön taakse. Teosten kimmokkeena toimivat myös toiset maalaukset, ja viime aikoina Kerätär on ollut kiinnostunut erityisesti Frans Marcin teoksista. Uusimmissa teoksissaan Kerättären kuva-aiheita ovat ruudukot ja neliöt, jotka viittaavat digitaalisten ruutujen kautta katsottavaan tilaan. Teoksissa keskeiseksi elementiksi on noussut ruutujen takaa kuultava hehku. Välillä se valaisee tilan kuin lämmin, hedelmät kypsyttävä Kalifornian aamuaurinko. Välillä hehku on puolestaan kalpeaa ja kylmää, kuin katselisi ulkoapäin vieraan ihmisen asuntoon, telkkarivalon täyttämään tyhjään huoneeseen.

Linda Roschierin maalausprosessi alkaa orgaanisesti. Elementit rakentuvat askel kerrallaan, maalauksen viedessä eteenpäin. Välillä teoksen lähtökohta on toisessa teoksessa, ja sama motiivi toistuu hieman eri tavalla ratkaistuna. Roschierin pienet maalaukset toimivat toisinaan laboratorioina isoille teoksille, niissä hän voi kokeilla sommitelmia ja motiiveja. Katsominen ja näkeminen ovat toistuvia aiheita Roschierin työskentelyssä, kuten myös erilaiset luonnonilmiöt. Modern Love -näyttelyn maalauksissa on löydettävissä monenlaisia elementtejä, kuten simpukoita, helmiä, kasvimaailmaa ja emojeita, jotka avaavat erilaisia mielenyhtymiä katsojassa. Teokset ovat vahvasti kiinni tässä ajassa, mutta Roschier kokee myös sukulaisuutta esoteerisiin kuvaperinteisiin ja viittaa välillä modernismiin ja aikaisempiinkin traditioihin.

Hanna Hyy (s. 1990 Helsinki), valmistui Kuvataideakatemiasta 2019. Hänen yksityisnäyttelyitään on nähty mm. Galleria Huudossa ja Kosmisessa ja teoksia on ollut ryhmänäyttelyissä Suomessa ja ulkomailla, kuten Kunsthal Charlottenborgin Spring Exhibition -näyttelyssä. Hyyn teoksia on lukuisissa yksityisissä kokoelmissa ja Hämäläis-Osakunnan kokoelmassa. Kiitos Taikelle näyttelyn ja taiteilijan työskentelyn tukemisesta.

Lasse Juuti (s. 1990 Tampere) on opiskellut Kuvataideakatemiassa ja Tampereen taiteen ja viestinnän oppilaitoksessa. Hänen yksityisnäyttelyitään on nähty Monitoimitila O.:ssa Helsingissä, Titanikissa Turussa ja HAM Galleriassa Helsingissä. Viimeksi Juutin teoksia on nähty Porvoon Triennaalissa kesällä 2021. Hänen teoksiaan on edustettuina HAMin ja Kiasman kokoelmissa. Kiitos Taikelle ja Suomen Kulttuurirahastolle (Uudenmaan rahasto), näyttelyn ja taiteilijan työskentelyn tukemisesta.

Tuuli Kerätär (s. 1985 Turku) on valmistunut Kuvataideakatemiasta 2019. Hänen teoksiaan on nähty yksityisnäyttelyissä esim. Project Room -galleriassa Helsingissä sekä Gumbostrand Konst & Formissa Sipoossa, ja ryhmänäyttelyissä Helsingissä, Rovaniemellä ja Antwerpenissä. Kerättären teoksia on Kuvataideakatemian, Rovaniemen taidemuseon ja Oulun yliopistollisen sairaalan kokoelmissa.

Linda Roschier (s. 1979 Vantaa) valmistui Kuvataideakatemiasta vuonna 2020. Hänen yksityisnäyttelyitään on nähty Helsingissä aiemmin Galleria Huudossa ja Exhbition Laboratory Project Roomissa sekä Porvoossa Galleria Vanha Kappalaisentalossa. Roschier on myös osallistunut ryhmänäyttelyihin ja hänen teoksiaan on hankittu Suomen Taideyhdistyksen toimesta sekä yksitityisiin kokoelmiin. Kiitos Taikelle ja Suomen Kulttuurirahastolle (Uudenmaan rahasto), näyttelyn ja taiteilijan työskentelyn tukemisesta.

Helsinki Contemporarys utställningsår 2021 kulminerar i grupputställningen Modern Love med verk av fyra konstnärer på uppgång. I stället för en gemensam tematik lyfter utställningen fram det unika hos var och en av konstnärerna. Vi får se ett sampel på vad samtidsmåleriet idag är.

Hanna Hyy målar efter varierande modeller: leksaker, dekorationsföremål, biologiska prover. Hon börjar med att leta reda på föremål. Dem hittar hon ofta på loppmarknader men ibland också på sopflak, exempelvis de biologiska proverna i hennes nya verk. Efter valet av föremål skapar Hyy ett stilleben som hon målar efter ”levande modell”: målningens livlösa modell förmänskligas till ett slags stuntman, en gestalt som betraktaren kan identifiera sig med eller vars synvinkel verket är baserat på. Hyys målningar vill synliggöra dels sådana ting och upplevelser som undandrar sig vårt vardagliga språk, dels olika former av överlappande konflikter.

Lasse Juuti har i sina verk som kombinerar måleri, collage och assemblage utgått från bland annat spel och bobygge. På utställningen får vi på golvet se två verk som är hybrider mellan måleri och skulptur, den ena med en bil och den andra med en släpvagn, förvandlade till ett pingisbord och en sarkofag. Typiskt för Juutis verk är dels materialens centrala roll, dels också bygget av varierande visuella narrativ. Här har serien med målningar på stora plywoodskivor genom sina material en koppling till de verk som står uppställda på golvet i dialog med varandra. På plywoodskivorna som lutar mot väggen har Juuti förutom måleri också använt collage.

Tuuli Kerätärs abstrakta målningar växer fram som en spontan dialog mellan form och färg. Skisser och delvis strukna skikt blir till en del av verken och skapar den känsla av tätt och skiktat rum som är typisk för Kerätärs verk. I sina målningar återvänder hon till minnen av ställen där hon känt att hon förmått se bortom den fysiska miljön. Verken har också inspirerats av andra målningar; på senaste tid har Kerätär intresserat sig särskilt för Frans Marcis verk. Motiven i Kerätärs nyaste verk är rutfält och kvadrater som refererar till det rum öppnar sig via olika tekniska skärmar. Ett centralt element är det bakgrundsskimmer som skärmarna alltid utstrålar. Ibland belyser det rummet likt Kaliforniens varma morgonsol som får frukterna att mogna. Ibland är det i stället blekt och kallt, som om vi genom ett fönster tittade in i en främmande bostad, ett tomt rum upplyst av ljuset från en tv-skärm.

Linda Roschiers målarprocess börjar organiskt. De olika elementen tar form steg för steg, efterhand som målandet framskrider. Ibland utgår verket från ett annat verk och upprepar samma motiv med små variationer. Roschiers småskaliga målningar fungerar ibland som laboratorier för de stora verken, i dem kan hon testa kompositioner och motiv. Att titta och att se är återkommande motiv i Roschiers konst, liksom även olika naturfenomen. I de utställda målningarna syns mångahanda element, exempelvis snäckor, pärlor, växter och emojier som alla väcker olika slags associationer hos betraktaren. Verken pulserar starkt i vår tid, men Roschier känner också släktskap med esoteriska bildtraditioner och refererar emellanåt till modernismen och även tidigare tradition.

Hanna Hyy (f. 1990 i Helsingfors) utexaminerades från Bildkonstakademin 2019. Hon har haft separatutställningar bland annat på Galleria Huuto och Kosminen, och hennes verk har visats på grupputställningar både i Finland och utomlands, såsom Kunsthal Charlottenborgs vårutställning. Hennes verk ingår i talrika privata samlingar och i Hämäläis-Osakuntas samling. Vi tackar Centret för konstfrämjande för deras stöd.

Lasse Juuti (f. 1990 i Tammerfors) har studerat vid Bildkonstakademin och Tammerfors institut för konst och kommunikation. Separatutställningar har han haft på Monitoimitila O i Helsingfors, Titanik i Åbo och HAM Galleri i Helsingfors. Senast visades verk av Juuti på Borgåtriennalen i somras. Hans verk ingår i HAMs och Kiasmas samlingar. Vi tackar Centret för konstfrämjande och SKR Nylands fond för deras stöd.

Tuuli Kerätär (f. 1985 i Åbo) utexaminerades från Bildkonstakademin 2019. Hennes verk har visats på separatutställningar bl.a. på galleri Project Room i Helsingfors och Gumbostrand Konst & Form i Sibbo samt på grupputställningar i Helsingfors, Rovaniemi och Antwerpen. Kerätärs verk ingår i Bildkonstakademins, Rovaniemi konstmuseums och Uleåborgs universitetssjukhus samlingar.

Linda Roschier (f. 1979 i Vanda) utexaminerades från Bildkonstakademin 2020. Hon har hållit separatutställningar på Galleri Huuto och Exhibition Laboratory Project Room i Helsingfors samt på galleri Gamla kaplansgården i Borgå. Roschier har också medverkat i grupputställningar, och bland annat Finska Konstföreningen och privata samlingar har köpt hennes verk. Vi tackar Centret för konstfrämjande och SKR Nylands fond för deras stöd.

Hanna Hyy

Lasse Juuti

Tuuli Kerätär

Linda Roschier

Taiteilija & kuraattori -keskustelu

Taiteilija-kuraattori-keskustelut

Modern Love
26.11.–19.12.2021

1. Hanna Hyy & Mika Hannula

Mika Hannula: Työprosessi. Miten se alkaa ja kehittyy sinulla? Teetkö aluksi piirtäen tai käytätkö esimerkiksi valokuvia?

Hanna Hyy: Prosessi alkaa oikeastaan mallina käyttämieni esineiden löytämishetkestä ja lopullisesta valinnasta sekä asetelman sommittelusta työhuoneella. Työskentelen lähinnä maalaten elävästä mallista asetelman tai yksittäisten esineiden avulla. Aloitan maalaamisen suoraan kankaalle, luonnostellen tärkeimmät mittasuhteet, ja jatkan työskentelyä siitä.

MH: Teos nimeltään Katoavat tuoksut, haihtuvat muistot. Mikä on sen tarina, tausta?

HH: Saimme vähän aikaa sitten kuulla ystävämme kautta, että eräässä purettavaksi määrätyssä peruskoulussa oli menossa suuri osa vanhasta biologian luokan kokoelmasta kaatopaikalle, koska koulusta ei saanut siirtää mitään vanhaa uuteen rakennukseen sisäilmaongelmien takia. Pelastimme sieltä paljon täytettyjä eläimiä, erilaisia sammal- ja jäkälänäytteitä sekä hyönteiskokoelmia. Sammal- ja jäkälänäytteet oli talletettu hienoihin kannellisiin metallilaatikoihin siisteissä riveissä, ja niitä avatessa pystyi haistamaan näiden kasvien voimakkaan, vaikkakin vanhentuneen tuoksun.

Osasta näytteitä olivat kadonneet niiden käsin kirjoitetut nimilaput, ja joidenkin kohdalla rivistössä oli vain tyhjä paikka. Minua kiehtoi se, miten asia, jonka eteen on nähty paljon vaivaa, jotta sen kautta ikään kuin on tehty tietoa näkyväksi – keräämällä, järjestämällä, nimeämällä näytteet – pikkuhiljaa oli rapistunut haalistuvan muiston kaltaiseksi ontuvaksi informaatioksi, jossa voimakkaimpana oli enää jäljellä niinkin kehollinen kokemus kuin tuoksu. Tässä teoksessa tuoksua ilmentävät laatikosta leijuvat hahmot, joiden pseudokansallisasu viittaa mielessäni jonnekin unohtuneisiin perinteisiin tai tapoihin. Esimerkiksi.

MH: Biologian luokka aarre-aittana. Mitä muita kohteita tai kokoelmia olet löytänyt vuosien varrella, tai voitko jatkaa hieman siitä, minkälaisia esineitä etsit ja mistä?

HH: Lähtökohtaisesti edullisia tai ilmaisia. Olen huomannut, että puusta tehdyt esineet kiinnostavat. Ehkä siihen vaikuttaa se, että omassa lapsuudessa sellaisia ei kamalasti ollut –lelut yms. olivat muovista, ja siksi puu tuntuu materiaalina erityiseltä. Yhdessä vaiheessa keräilin paljon sopivia keppejä piirtimiksi, niistä se homma vähän niin kuin lähti. Monet malliesineistäni ovat leluja. Se on ymmärrettävää, kun leluthan on suunniteltu siihen, että niiden kautta eläydytään johonkin toiseen. Joskus lelut myös mallintavat sitä aikuisten maailmaa, johon lapsen tulisi kasvaa, ne ovat kiinnostavia havainnon kohteita sitäkin kautta.

MH: Olet käyttänyt käsitettä olentoisuus, eräänlainen sijaiskokija. Mitä tämä sinulle tarkoittaa?

HH: Sijaiskokijalla viittaan hahmoon, johon maalauksessa voi samaistua, joka toimii teoksen toimijana tai jonka näkökulmasta teos rakentuu. Käytän mallina siis paljon esineitä, jotka inhimillistyvät teoksissani tällaisiksi sijaiskokija-olennoiksi. Olentoisuus on itselleni elottoman asian aistittava taipumus tulla havaituksi käyttötarkoituksestaan itsenäistyneenä. Esimerkiksi hyvin olentoinen pullonavaaja on minulle huomattava esine riippumatta sen käyttöominaisuuksista pullojen avaamisessa. Koen, että ei-inhimilliseen luontoon kuuluvilla kappaleilla on lähtökohtaisesti voimakkaampi olentoisuus kuin ihmisen valmistamilla asioilla. Mutta tähän vaikuttavat muutkin tekijät tietysti, kuten esimerkiksi asian tai esineen tuttuus tarkastelijalle.

MH: Entä miten koet maalauksen merkityksen, mahdollisuuden tässä ja nyt, tässä ajassa, tilassa?

HH: Minulle maalaus on ajattelun ja empatian apuväline, joka on opettanut minut näkemään ja ymmärtämään oman elämäni merkityksellisyyttä tuottavia mekanismeja sekä kohtaamaan kipua ja surua, joita olemassaolo vaatii. Olen siitä todella kiitollinen. Merkityksellisen äärelle pääseminen ei kuitenkaan ole mikään maalauksen tai edes taiteen yksinoikeus, vaan havaintokykyinen ja ei täysin masentunut ihminen ymmärtää ja yrittää löytää merkitystä monista eri asioista. Kauneuden kokemus voi tuottaa myös merkityksellisyyden kokemusta, ja siinä maalaus on mielestäni paikallaan, vaikka kauneuttakin löytyy kaikkialta. Maalaus ei ole kuitenkaan näiden kokemusten tuottajana muita huonompi.

Edelleen maalauksen merkitys on myös siinä, mitä se viestii yhteiskunnasta, jossa elämme, että tällainen hidas merkityksellisyyden ja inhimillisen olemisen pohtiminen ja haastaminen on sallittua ja sitä ymmärretään ammatiksi asti. Se tavallaan voimistaa kokemusta siitä yhteisestä inhimillisestä tarpeesta tulla nähdyksi ja löytää mielekkyyttä.

2. Tuuli Kerätär & Mika Hannula

Mika Hannula: Aloitetaan työprosessista. Mikä on se polku, ne osat, jotka ovat idean ja näyttelyssä esillä olevan teoksen välissä, myötäkäynnissä? Teetkö aluksi piirtäen, tai käytätkö esimerkiksi valokuvia?

Tuuli Kerätär: Polku lähtee liikkeelle siinä, kun valmistan maalauspohjaa. Sen mekaanisen työn, pohjustamisen, aikana ehtii miettiä kaikenlaista, yleensä alkaa nousta mieleen jokin väri tai väriyhdistelmä tai muoto, jonka haluan nähdä. Se saattaa olla aika epämääräinen, ei kovin tiedostettu impulssi, mistä lähden liikkeelle. Luotan, että se johtaa sitten johonkin seuraavaan askeleeseen, tärkeintä on uskaltaa lähteä liikkeelle jostain. En käytä valokuvia, mutta katselen koko ajan maalauksia, etsin niistä kimmokkeita omalle työlleni. En myöskään luonnostele ennen maalaamista, piirtäminen eriytyi minulla jossain vaiheessa vahvasti maalaamisesta. Nyt tuntuu, että se mitä etsin, ei ole muilla tavoilla löydettävissä kuin maalaamalla. Piirtäminen on ihan oma lajinsa.

MH: Kerroit, että tämän prosessin aikana olet käynyt läpi erityisesti Franz Marcin, Blaue Reiter-ryhmän tekijän teoksia. Mikä Marcissa kiinnostaa? Miten koet yhteyden aikatasossa – silloin ja nyt?

TK: Frans Marcin työt, varsinkin ne eläinmuotokuvat ovat olleet paljon mielessä tosiaan. Ne ovat jollain tavalla vastalääkettä sellaiselle ”täydelliselle”, virheettömälle tai nokkelalle maalaamiselle, mitä paljon on, mitä tunnen, että näen liikaa. Marcin työt näyttäytyivät minulle kömpelöinä, kulmikkaina, vähän liian terävinä muodoiltaan ja väreiltään, mutta samalla totaalisen vilpittöminä. Siis jos ajattelisi nyt itse, että ”hei, mäpä maalaan tälläsen surumielisen valkoisen koiran katselemassa kaukaisuuteen”, ilman mitään ironiaa tai muuta, niin sehän kuulostaa ihan älyttömältä idealta, se patetian vaara on niin suuri. Mutta eivät Marcin työt ole pateettisia millään tavalla, eikä niissä ole mitään suureellista tai mahtipontista. Tunteet, jotka teoksiin on syystä tai toisesta latautuneet, ovat tosia. Ne työt ovat myös viattomia jollain tapaa. Aito viattomuus on aina tahatonta, ja jos sitä jossain tapaa, se tuntuu suurelta aarteelta.

Aikatasojen vertailu on vaikeaa. Se oli tosi lyhyt ajanjakso, jonka aikana Marc maalasi teoksensa, ennen 1.maailmansotaa. Kuvittelen, että siinä ajassa on pakko olla ollut jotain pahaenteistä, ilmanalassa oli varmasti jotain jo siitä pimeydestä, mikä oli tulossa, näkyyhän se uhka niissä teoksissakin. Ehkä se on se juttu, joka liittyy tähän nykyhetkeen, pahaenteiset kuvat tulevaisuudesta on tällä hetkellä joka puolella, eihän niitä pääse pakoon.

Mutta en haluaisi tehdä nyt mitään liian suuria yleistyksiä tai tulkintoja siitä ajasta ja tästä, se ei itsessään selitä sitä, mikä niissä töissä on kiehtovaa ja tärkeää minulle tällä hetkellä. Ja menee liian synkäksi, eivät ne työt ole synkkiä, sehän on juuri se pointti. Maalaus saa ja voi kertoa maailmasta, ilman että se ”kommentoi” tai näyttää suoraan sen hetkistä maailmantilaa. Siis Marc näyttää jotain todellisuudesta, vaikka se ikään kuin kääntää selkänsä tai pakenee sen hetkistä yhteiskunnan tilaa jonnekin kauas. Mutta unen todellisuus voi olla yhtä totta, tai ehkä enemmänkin.

MH: Teos nimeltään Shelter Island. Mikä on sen tarina, tausta?

TK: Työstin teosta pitkään niin, että olin ihan epätietoinen, mitä olin tekemässä. Jossain kohtaa värit etenivät sellaiseen muotoon, että tajusin sen muistuttavaan maisemaa/ tilaa, joka liittyi muistooni tietystä paikasta. Shelter Island on alue, venesatama San Diegossa, Kaliforniassa. Olin siellä viisitoista vuotta sitten, se matka oli minulle tosi tärkeä.

En tietoisesti yritä lähestyä tiettyjä muistoja maalatessa, ne tulevat ikään kuin itsestään saataville syystä tai toisesta. Teosta tehdessäni koin olevani fyysisesti väärässä paikassa, vierauden/muukalaisuuden tunne suhteessa sen hetkiseen ympäristöön oli vahva. Ehkä siksi oli tarve hahmottaa taas se Shelter Island, siis sellainen rinnakkaistodellisuus, joka on jossain kaukana, saavuttamattomissa, mutta joka on tilana enemmän totta kuin se, missä olin.

MH: Miten koet itse maalaustesi tilallisuuden – maalauksessa?

TK: Haluan, että maalauksissa on tila, joka on tarpeeksi spesifi. En ehkä tarkkaan tiedä, mikä se tila on, mutta tiedän, että olen ollut siellä tai nähnyt sen. Se maalauksen tila on ihan omalakisensa, se ei synny mekaanisesti rakentamalla, vaan siten, että käy läpi jotain oikeasti, tunteen tasolla, siinä tehdessä. Maalauksen tila on niin iso aihe, että tuntuu, että en haluasi edes lähestyä sitä näin kirjallisesti. Tai siis, se, mitä siitä voi sanoa, on niin vähän. Sen tilan/tilojen etsiminen on työskentelyni ytimessä.

3. Lasse Juuti & Mika Hannula

Mika Hannula: Näyttelyyn tulee sarja maalauksia, hyvin omakohtainen ja omaehtoinen sarja, jotka on tehty vanerille. Mikä tässä materiaalissa kiinnostaa, mikä on siinä erityistä?

Lasse Juuti: Vaneri on kaunis, raaka, tuoksuva, kova ja pehmeä, kestävä. Tykkään siitä, että väri imeytyy siihen kauniisti ja tarvittaessa jää myös pintaan. Tällaisessa standardikokoisessa vanerissa on jotain jäänteitä seinästä/seinämäisyydestä/seinän ideasta, että siihen voi mätkiä asioita, heitellä palloa tai tehdä reiän ja ottaa palan pois. Sitä voi siis työstää hyvin monella eri tavalla. Sitä voi myös taivuttaa niin, että se pitää muotonsa ja sitä voi rummuttaa turhautuneena, eikä se mene siitä pilalle. Voin pohjustaa sen kokonaan tai vain osan siitä, tai olla pohjustamatta. Tykkään myös siitä, että pohja, jolle maalataan, on heti valmiina ja helppo ottaa esiin, niin kuin paperiarkki. Ja sen voi ripustaa nojaamaan seinää vasten.

Myös kolmiulotteisten teosten rakenteet syntyvät vanereista sahatuista soiroista, joita sitten taivutan ja laminoin yhteen. Se on siis monikäyttöinen. Taulupohja on väkisin maalaus kankaalla, kun vaneri toimii enemmän kuin paperi, mutta skaalattuna isommaksi, se on kestävä ja kaksipuoleinen. Ja sen materiaalin raakuudella saa tunnun suoruudesta ja välittömyydestä, että ne ovat merkintöjä tai muistiinpanoja, pala elämää ja ehkä siten myös jotenkin ”autenttisempia”. Näiden vanerimaalausten kautta voi myös helposti problematisoida sitä, että onko tämä nyt maalaus vai esine, veistos vai pinta? Ja niiden liikuttelu, pinoaminen ja välistä vetäminen on hauskaa.

MH: Mikä merkitys näillä maalaukseen kuuluvilla kolmiulotteisilla eleillä on?

LJ: Kolmiulotteiset eleet tuovat materiaalista rikkautta ja variaatiota. Niillä on oikeastaan monta tehtävää tai tapaa toimia osana teosta. Niistä tulee erilaisia kiiltoja, volyymejä ja tuntoja. Niistä tulee mielleyhtymiä, ne toimivat kuva-aiheina. Vaneri esimerkiksi voi olla aika raffi pinnastaan, ja toisen esineen asettaminen siihen ikään kuin tasoittaa sitä vaneria. Maalauksen pinnan suhteellinen syvyys siis muuntuu näillä kolmiulotteisilla eleillä. Joskus vanerille tehty maalaus on aika iso tai abstrakti, se hajoaa tai on liian häilyvä, jolloin sellainen ele voi saada sen asettumaan tai kiinnittymään johonkin tiettyyn asiaan, aikaan tai paikkaan, mikä helpottaa sisään pääsyä teokseen. Siis helpottaa tarraamaan siitä kiinni ja tulkitsemaan sitä jotenkin tai jotakin kautta. Kolmiulotteiset eleet tuovat myös teokseen toista mittakaavaa kuin mitä ne isot pohjat tai maalauksellisen eleet ovat. Joskus vaneripohja vain ikään kuin luo kontekstin, kehyksen, jossa sen päällä oleva pienempi maalaus tulkitaan eri tavalla. Sen konnotaatio voi olla tähdet taivaalla, maalaus maalauksessa, puhekupla sarjakuvassa jne. Ja tietenkin ne ovat sommittelua, sommitelmallisia eleitä, materiaaleja, värejä, kuvia ja kokoja, jotka ovat tarpeellisia viemään teoksen loppuun. Ja jos eleet ovat kuvia, niin vanerit ovat taustoja, esim. valuville varpusille.

MH: Entä nämä vielä enemmän tilalliset teokset – vuorovetoa veistoksellisuuden ja maalauksen välillä. Mistä tässä on kyse? Rajakäynnistä, avauksista – tilan avaruuksista, arvoituksista?

LJ: Tässä on kyse siitä, että teen sellaisia maalauksia, joita en ole vielä tehnyt. Että pohja on joka kerta uusi ja erilainen. Haasteita ja mielenkiintoa. Eräänlaista leikkiä ja estetiikkojen kokeilua. Helpointa ehkä selittää auto-teosten kautta, koska auto-mielikuvan kautta niihin päädyin ja niiden kehittelyn aloitin. Ehkä auto oli malli maalauksesta, joka voisi olla maassa luontevasti. Sitten tulivat muodot, koska pelkkä suorakulmio ei olisi tarpeeksi, vain lattialla renkailla lepäävänä tauluna. Täytyi päättää paksuus/litteys, leveys ja pituus. Sitten mielikuvat siitä, millainen se automaalaus olisi. Ja sitten se, mitä auton päälle on pudonnut tai mitä sille on käynyt, tai miten sitä käytetään. Esimerkiksi pesä, peili, pöytä, pelipöytä.

Kyse on kivoista muodoista, katsomisen tavoista ja erilaisiin muotoihin maalaamisesta. Vähän niin kuin kolmen aiemman kysymyksen synteesinä: Kulkuneuvot (kiinnostaa englannin vehicle-konnotaatiot) kuten mopot, autot, peräkärryt, joina itse mielessäni työstän niitä; ne kuljettavat asioita tai ovat sellaisia ulkomaailmassa eläneitä eräänlaisia muotokuvia. Autot myös saastuttavat, kuljettavat meitä paikasta toiseen, mahdollistavat suojaisan matkustamisen ja nopeasti. Peräkärry voi toimia taakan kantajana, suojana tai pienenä laaksona. Autot myös tulevat litteydestä ulospäin, ja siinä minua kiinnostaa puhtaasti myös nähdä, millä tavoin maali valuu ja kuivuu näitä eri muotoja pitkin. Miten tarkka- ja epätarkkarajainen jälki toimii erilaisissa taitoksissa.

Tämä liittyy suoraan myös niihin ensimmäisen vastauksen impulsseihin, joita poimin. On kivaa ja tärkeää kokeilla erilaisia katsomisen tapoja. Lehdet putoavat auton katolle ja konepellille, ruoantähteet ja leivänmurut pöydälle, pihlajanmarjat sohjolle. Ja näen, että ne ovat kauniita katsottavia.

4. Linda Roschier & Mika Hannula

Mika Hannula: Aloitetaan työprosessista. Mistä maalaus alkaa? Mistä tiedät, että se on valmis? Ja mitä tapahtuu siinä välissä?

Linda Roschier: Maalaus voi alkaa monilla eri tavoilla, mutta joskus se on jonkinlainen häilähdys verkkokalvoilla, jotain ilmestyy ja sitä on niin kuin että ”mitäs tämä nyt sitten on”. Pitää alkaa maalata. Joskus on havainto mielessä ja se on lähtökohta. Maalatessa sitten juttu kehittyy, siinä voi olla monenlaisia vaiheita. Maalaan jonkun värialueen ja seuraava väri suhteutuu siihen, sitten seuraava, seuraava, tie ikään kuin avautuu askel askeleelta. Oma työprosessini on hyvin salliva suhteessa poikkeuksiin. Sehän näkyy kyllä maalauksistakin, jotka voivat olla aika erilaisia keskenään. Saan kiksit siitä, kun maalaus tulee valmiiksi ja katsoessani mietin, että ”joo tuota en kyllä ikinä olisi pystynyt suunnittelemaan.”

Sitten on töitä, jotka tulevat ikään kuin samankaltaisten teosten jatkumosta. Niissä on juurena jokin juttu, jota tuntuu mielekkäältä toistaa. Tavallaan nämä aihiot, maalausaiheaihiot, niissä on energiaa, joka ei ole ehtynyt, ikään kuin lähde on auki. Jos lähde on auki, sieltä voi vielä ammentaa. Yleensä maalausprosessissa on muutama eri lähde auki, niin sen koen. Teos tulee valmiiksi, kun koen, että se on tullut muotoonsa, loistoonsa. Usein jossakin vaiheessa maalaustapahtumaa tulee kohta, jossa maalaus alkaakin säteillä energiaa takaisin minulle. Silloin se alkaa olemaan lähellä valmista.

MH: Teos nimeltään Kaikkien helmien äiti. Mikä on sen työ tarina, tausta?

LR: Maalauksissani oli jo jonkin aikaa näkynyt viitteitä mereen, simpukoihin, helmiin. Olin hahmotellut alaosan musta-valko-sinistä kuviointia, oli jotain aika abstraktia ajatusta yinistä ja yangista ja niiden jatkuvasta muuntumisesta. Sitten siihen tuli tuo vaalea kukka tai mikä lie ja siitä sitten alkoi avautua vaaleanvihreä värialue, tila, joka kasvoi kasvamistaan ja todella kasvoikin maksimiinsa. Mitäs tämä nyt sitten on? Vaaleanpunaiset alueet tulivat elävöittämään tuota vihreää, toivat heti merkitystä mukanaan. Nythän sen saattoi alkaa nähdä vaikka… maapallona. Tai jättimäisenä helmenä…

Mustavalkoinen muutoksen maailma kasvoi reunoille jättihelmeä reunustamaan. Oli ihan hirveän kuuma kun maalasin tätä. Tuntui virvoittavalta katsoa tuota vihreää.

Mietin monesti, että kun me ihmiset emme todella tiedä suurinta osaa mistään… Siis koko ajanhan tapahtuu niin paljon – tätä ihan valtavaa vitaalisuuden hyökyä. Mitä vaikka syvässä meren syvänteessä tapahtuu? Nobody knows.

MH: Mihin jatkumoon tähän näyttelyyn tulossa olevat teokset liittyvät, linkittyvät?

LR: Henkilökohtaisella tasolla tietysti oman elämän jatkumoon. Yleisellä tasolla niissä voi nähdä yhteyksiä erilaisiin esoteerisiin kuvaperinteisiin, viittaan silloin tällöin modernismiin ja aikaisempien kuvaperinteiden traditioihin – ehkä sitten voisi puhua metamodernismista? Sarjakuvat, kasvimaailma, emojit tunkevat maalauksiini. Pussilakanakuosit 1970-80-90 ovat varmaankin tärvelleet esteettisen silmäni pysyvästi. Toisaalta värit, värit – värien rakastamisen traditio on tärkein. Värein luotava kohtaamisen tila.

MH: Miten koet maalauksen merkityksen, mahdollisuuden – siis analogisen kokemuksellisuuden – digitaalisessa kuvatodellisuudessa?

LR: Uskoisin, että maalaus oli aika pitkään yhdenlainen ihme. Siihen on varmasti liittynyt myös se, että kuvia oli niin vähän ja että maalaus on ollut jonkun taidokkaasti käsin valmistama. Maalaus välittää läsnäoloa ja maalauksen kokeminen edellyttää läsnäoloa. Maalaushan välittää, kertoo myös ohi kuva-aiheensa, tavoin, joilla se on valmistettu. Siveltimenvedot, väripinnat, maalarin etiikka välittyy kosketuksessa. Maalaaminen on ihanaa ja aika vaikeaa. Mutta pidän fyysisten objektien valmistamisesta ja katselemisesta. Ne pysäyttävät toisella tavalla tähän paikkaan.

Nautin maalauksista niin tavattomasti. Koen, että maalaus avaa sellaisen kohtaamisen tilan, joka on ainutkertainen. Kokemuksen ainutkertaisuus suhteutuu kuolevaisuuteen. Elämme tässä hetken yhdessä. Voimme kohdata myös maalauksen kautta. Tulee kyllä olemaan myös aika jälkeen näiden puhelinten, luulen niin. Sitten joudutaan ehkä taas turvautumaan telepatiaan. Onneksi ilma kuljettaa viestejä aika hyvin.

Exhibitions

Works