Eeva-Riitta Eerola (b. 1980) graduated from the Finnish Academy of Fine Arts in 2010 and also studied at the École nationale supérieure des Beaux-arts de Paris. She has exhibited in several group and solo exhibitions in Finland and abroad, e.g. at Turku Art Museum, Finland in 2017 together with the video artist Jenni Toikka, Galleri Bo Bjerggaard, Copenhagen, in 2015 and Gallery Jaus, Los Angeles, 2014. Latest solo show, Senses of the Other, was seen at Helsinki Contemporary in the spring of 2017. Eerola's work is represented in a number of Finnish art and museum collections, such as those of the Museum of Contemporary Art Kiasma, Saastamoinen Foundation, Sara Hildén Art Museum, and the Wihuri Foundation. Eerola worked in the internationally prestigious ISCP (International Studio & Curatorial Program) residence program in New York in 2016. In addition to the exhibition at Helsinki Contemporary, Eerola has continued her collaboration with Jenni Toikka: a site-specific exhibition will be seen in France, at Maison Louis Carré in September 2019.




Mika Hannula: The Shape of Things to Come exhibition is a kind of return to figuration for you, to painting with it and through it. What is going on here?

Eeva-Riitta Eerola: It’s a really long time since I worked with such a clearly recognizable human figure. With regard to this set of works it felt like an interesting challenge to work with the figure again, and to use it as a vehicle when I was examining the questions of perceiving and looking that interest me.

MH: Does the figure represent an emotional state or is it only a sign? If yes, then a sign of what and in reference relationship to what?

E-R E: The human figure naturally induces in the viewer an expectation of at least some degree of narrative or, as you said, an emotional state. My interest has been in trying to use the figure more as a sign through which to construct and define an image, and to portray, for example, event-likeness or the structures of space and a painting. On the other hand, because looking is in many respects such a central theme in my working process, it was interesting to bring in the figure, along with its own gaze, and to see what comes from that.

MH: How fundamental, in conjunction with the figure, is its recognisability, along with the surprizingness of the figure’s composition?

E-R E: Depicting the figure with the face turned away is, of course, a familiar way of avoiding defining it, as opposed to the recognition associated with a face, but I see this as a justified solution in this set of works. I wanted to steer the way people approach the figure so it was not through a narrative, but the anonymity of the figure is also associated with ideas of otherness and presence / absence.

On the other hand, through this choice of theme I ended up taking photographs of people looking at paintings in a museum, which I then made into collages that served as sketches for some of the paintings. This seemed to me like an interesting side-reference and an extra layer in the looking event.

MH: How “filmic” is this way of focusing and making the painting for you?

E-R E: Film as a form of narrative has certainly had an enormous influence on my own visual understanding, too, but I don’t see it as a significant reference here. To be honest, it seems to me that filmicness is brought up too readily when talking about figurative painting or the figure in painting.

MH: Another obvious common factor in the paintings is the potential for movement that they contain, the sense of a motion that has either happened a moment ago or is just about to happen, is just happening – either towards us or away from us. What is it in this configuration that interests you in painterly terms?

E-R E: It may involve the kind of feeling – or potential, as you called it – that I don’t so much consciously build into the works, but the existence or absence of which is one of the most important elements when assessing the work; does it have a fundamental inner tension or porosity that is there and present, instead of staticness.

MH: One of these figures, one of the exhibition’s perhaps main, slightly more sizeable works is called Subject. The way I look at it and face it is in this indefiniteness, and at the same time the openness, of the direction of the movement. In the way the figure simultaneously, as it were, turns towards us or away from us, distances itself and comes closer. What was important in a painterly sense in this work? Or: What challenge did it involve?

E-R E: In this set of works this is the one that most represents the human figure and, at least from what you say, I get the impression that the potential for movement that you mention is actualized in it, and through that the minimum impression of a narrative, as in: is the figure making contact with me or not.

Originally, I had the idea of carrying on with the work and of adding elements to it that clearly stratify the picture space, but once I had painted the figure it seemed to make more sense to leave the work simple, and to concentrate on what kinds of references the black, silhouette-like form generates.

Of course, painting is also about the marks left in practice, and in this context I see the way the figure is situated in the picture as being successful and natural: the way it is bordered by and relates to the surrounding light skin tone. The biggest challenge, in any case, for me with this work was the shift towards another type of expression, but it seems to me that it plays an important role in modulating the exhibition as a whole.

MH: And what about the extremely impactful work, Woman by a Window II, which also stands out from the whole in its use of colour. Where did the very strong light blue in question come from?

E-R E: I use a quite limited set of colours in each exhibition entity or series of works, perhaps my relationship with colour is also sign-like, in a way. I think about the different ways I can use an interesting colour, and what meanings I can link into it. And then, what meaning relationships and references arise between the works via the colour.

This body of works also includes some other paintings where I have made variations on that particular shade of blue, and from which I suspect most people will get associations with sky blue and through that to the outdoors/a window/a view. In this specific work I chose to use the blue in a thick, even surface in relation to the figure’s aperture-like mode of presentation.

MH: In other words, it enacts and realizes this dual strategy of the corporeal gaze, which involves painting both as surface and as depth, as an empty space and as full – or what?

E-R E: Yes, that is how I experience it, and what interested me in this solution was trying to achieve that.

MH: About that colour still. It feels somehow like a radical, courageous move – and also extremely functional. Was there an “invisible” threshold that you had to cross here, so that you were able to attempt it? Or: are there colours that you avoid?

E-R E: Not really. The work in question was completed in the final stage of the process, so in this case the solution of using the colour in this specific way was a conscious one and related to the already completed small works, which, as I said before, through the blue shade, contained a reference to a panoramic view.

I wouldn’t say I have colours that I avoid using, but frequently, especially at the start of a new period of work, I deliberately take up colours that I have not used for a while. But, because many of the decisions in the painting process are based on the feeling of whether something is right or wrong, at that moment and in that context, the use of a colour can feel solely like pushing and forcing things, and, of course, there’s no point in that. What is interesting in the working process is seeking out routes between challenging yourself, on the one hand, and listening to your own voice, on the other.

MH: Besides your solo exhibition you have been working on a joint project with Jenni Toikka for a classic piece of modern architecture near Paris – Maison Louis Carré. How do you see the painting process and this collaborative project, which is due for completion in the autumn, and in which one medium is, for instance, the moving image and drawing, how do you see them supporting or clashing with each other?

E-R E: Our collaboration had its beginnings in a desire to find a natural route to doing things differently than we each do in our own working processes, and to open-mindedly take up different media and ways of working. Of course, working in interaction, having to verbalize your thoughts for the other the whole time, is also already very different in itself, especially from my own process as a painter.

The forthcoming exhibition at Maison Louis Carré is our third joint project. The main piece in the whole thing is a videowork, the material for which was shot on the spot with two French actors last year. Working on this piece has been enormously interesting, and yet challenging, and I at least have really had to go outside my own comfort zone, for example, in the role of director.

Occasionally, when swapping between the two projects, I have found it almost a relief to go back to painting, even if it was to grapple with numerous problems – at least they are more familiar problems! But expanding my artistic activities into the realm of collaboration has definitely enriched my painting process a lot. Jenni and I are interested in the same kinds of content questions and ways of constructing a picture, so in the collaboration we have been able to deal with these parallel questions of content in a different way. I find that, when I am painting, it gives me room to concentrate even more on the special features of a painting and on means of producing its own distinct information.

Eeva-Riitta Eerola (s. 1980) valmistui Kuvataidekatemiasta vuonna 2010, ja on opiskellut myös École nationale supérieure des Beaux-arts'issa Pariisissa. Eerolan teoksia on nähty yksityis- ja ryhmänäyttelyissä Suomessa ja kansainvälisesti, muun muassa Galleri Bo Bjerggaardissa Kööpenhaminassa vuonna 2015 ja Gallery Jausissa Los Angelesissa vuonna 2014. Edellinen yksityisnäyttely Helsinki Contemporaryssa, Senses of the Other, nähtiin keväällä 2017. Eerolan teoksia sisältyy useisiin suomalaisiin julkisisiin kokoelmiin, kuten Kiasman, Saastamoisen säätiön, Sara Hildénin taidemuseon ja Wihurin rahaston kokoelmiin. Eerola työskenteli kansainvälisesti arvostetun ISCP:n (International Studio & Curatorial Program) residenssissä New Yorkissa vuonna 2016. Yksityisnäyttelynsä lisäksi Eerola jatkaa yhteistyötä videotaiteilija Jenni Toikan kanssa Ranskassa Maison Louis Carréssa syyskuussa 2019 avautuvalla paikkasidonnaisella näyttelyllä.

Mika Hannula: Näyttely The Shape of Things to Come on sinulle eräänlainen paluu figuurin pariin, sen kautta ja sen kanssa maalaamiseen. Mistä tässä on kyse?

Eeva-Riitta Eerola: En ole tosiaan työskennellyt pitkään aikaan näin selkeästi tunnistettavan ihmishahmon kanssa. Tämän teoskokonaisuuden kohdalla tuntui kiinnostavalta haasteelta työskennellä taas figuurin kanssa ja käyttää sitä välineenä tarkastellessani minua kiinnostavia kysymyksiä havaitsemisesta ja katsomisesta.

MH: Esittääkö figuuri jotain tunnetilaa vai onko se vain merkki? Jos kyllä, niin merkki mistä ja viittaussuhteessa mihin?

E-R E: Ihmishahmo herättää luonnollisesti katsojassa odotuksen edes jonkinasteisesta kerronnasta tai, kuten mainitsit, tunnetilasta. Minua on kiinnostanut pyrkimys figuurin käyttämisestä pikemminkin merkkinä, jonka kautta rakentaa ja määrittää kuvaa ja kuvata esimerkiksi tapahtumallisuutta tai tilan ja maalauksen rakenteita. Toisaalta, koska katsominen monissa merkityksissään on työskentelyssäni niin keskeinen aihe, oli kiinnostavaa tuoda figuuri oman katseensa kanssa mukaan ja seurata, mitä siitä syntyy

MH: Miten olennaista on figuurin yhteydessä sen tunnistettavuus ja samalla hahmon komposition yllätyksellisyys?

E-R E: Hahmon kuvaaminen pois kääntyneenä on toki tuttu keino väistää määrittelyä kasvoihin liitetyn tunnistamisen kokemuksen sijaan, mutta koin sen perusteltuna ratkaisuna teoskokonaisuudessa. Halusin ohjata tapaa lähestyä figuuria muun kuin kerronnan kautta, mutta hahmon anonymiteetti liittyy myös ajatuksiin toiseudesta ja läsnäolosta / poissaolosta.

Toisaalta päädyin tämän temaattisen valinnan kautta ottamaan valokuvia, joissa ihmiset katsovat museossa maalauksia, ja tekemään niistä kollaaseja, jotka toimivat luonnoksina osalle maalauksista. Tämä tuntui itselleni kiinnostavalta sivuviittaukselta ja kerrokselta katsomisen tapahtumaan.

MH: Miten ”elokuvalliseksi” koet tämäntyyppisen maalauksen kohdentamisen ja tekemisen?

E-R E: Totta kai elokuva kerronnan muotona on vaikuttanut valtavasti minunkin visuaaliseen ymmärrykseeni, mutta en koe sitä tässä yhteydessä merkittävänä viittauksena. Suoraan sanoen minusta tuntuu, että elokuvallisuus nostetaan liian helposti esille, kun puhutaan figuratiivisesta maalauksesta tai figuurista maalauksessa.

MH: Toinen selkeä yhdistävä tekijä maalauksissa on niihin sisältyvä liikkeen potentiaali, aavistus joko jo hetki sitten menneestä tai vasta tulevasta, vasta tapahtumassa olevasta liikkeestä – joko kohti tai pois. Mikä tässä asetelmassa sinua kiinnostaa maalauksellisesti?

E-R E: Kyse on ehkä jostakin sellaisesta tunnusta – tai potentiaalista, kuten sanoit, jota en niinkään tietoisesti rakenna teoksiin, mutta jonka olemassaolo tai puute on yksi tärkeimmistä elementeistä arvioidessani teosta; onko siinä olennainen sisäinen jännite tai huokoisuus mukana ja läsnä staattisuuden sijaan.

MH: Yksi näistä figuureista, näyttelyn yksi keskeisistä vähän kookkaammista teoksista on nimeltään Subject. Se, miten minä katson ja kohtaan sen, on tässä liikkeen suunnan epämääräisyydessä ja samalla avoimuudessa. Siinä, miten hahmo samanaikaisesti ikään kuin kääntyy kohti ja pois, ottaa etäisyyttä ja tulee lähemmäksi. Mikä tässä teoksessa oli maalauksellisesti merkityksellistä? Tai: mikä haaste tähän sisältyi?

E-R E: Tämä teos on kokonaisuuden suoraviivaisimmin ihmishahmoa esittävä, ja ainakin kertomastasi saan kuvan, että siinä toteutuu mainitsemasi liikkeen potentiaali ja sitä kautta kerronnan minimin vaikutelma, kuten se, ottaako hahmo minuun kontaktia vai ei.

Alunperin minulla oli ajatuksena jatkaa teosta ja lisätä siihen kuvatilaa selkeästi kerrostavia elementtejä, mutta hahmon maalattuani tuntui mielekkäämmältä jättää tämä teos yksinkertaiseksi ja keskittyä siihen, millaisia viitteitä musta, siluettimainen muoto synnyttää.

Toki maalatessa kyse on myös praktisesta jäljestä, ja tässä yhteydessä koin onnistuneena ja luontevana sen, miten hahmo asettuu kuvaan: miten se rajautuu ja suhteutuu sitä ympäröivään vaalean ihon sävyyn. Haasteellisinta joka tapauksessa minulle tämän työn kohdalla oli mennä kohti toisen tyyppistä ilmaisua, mutta koin, että sillä on tärkeä osa näyttelykokonaisuuden virittämisessä.

MH: Entä erinomaisen vaikuttava ja kokonaisuudesta väriltäänkin erottuva teos Woman by a Window II. Mistä tämä kyseinen hyvin voimakas vaaleansininen väri?

E-R E: Käytän aika rajattua värivalikoimaa kunkin näyttelykokonaisuuden tai teossarjan sisällä, ehkä suhteeni väriin on myös jotenkin merkin kaltainen. Mietin, miten eri tavoin voin käyttää jotakin kiinnostavaa väriä, ja millaisia merkityksiä voin siihen liittää. Ja edelleen, millaisia merkityssuhteita ja viittauksia teosten välille syntyy värin kautta.

Tässä teoskokonaisuudessa on mukana muutama muukin työ, jossa olen varioinut kyseistä sinisen sävyä, josta luullakseni useimmille tulee mielleyhtymä taivaansiniseen ja sitä kautta ulkotilaan/ikkunaan/näkymään. Tässä nimenomaisessa teoksessa valitsin käyttää sinistä paksuna tasaisena pintana suhteessa hahmon aukkomaiseen esittämistapaan.

MH: Eli siinä toteutuu ja todentuu tämä kehollisen katseen kaksinaisstrategia, jossa on yhtä aikaa maalaus pintana ja syvyytenä, aukkona ja täynnä – vai?

E-R E: Kyllä, näin sen koen, ja siihen pyrkiminen minua tässä ratkaisussa kiinnosti.

MH: Vielä vaaleansinisestä väristä. Se tuntuu jotenkin rajulta ja rohkealta vedolta – ja myös erittäin toimivalta. Oliko tässä jokin ”näkymätön” kynnys, joka piti ylittää, jotta sitä osasi yrittää? Tai: onko värejä, joita kaihdat?

E-R E: Ei oikeastaan. Kyseinen teos valmistui prosessin loppuvaiheessa, joten ratkaisu käyttää väriä tällä nimenomaisella tavalla oli tässä tapauksessa tietoinen ja suhteessa jo valmistuneisiin pieniin teoksiin, joihin, kuten edellä mainitsin, sisältyi sinisen värin kautta viite avautuvasta näkymästä.

En sanoisi, että on värejä, joiden käyttöä välttelen, vaan usein varsinkin uuden työskentelyjakson alussa tietoisesti tartun väreihin, joita en ole vähään aikaan käyttänyt. Mutta koska moni päätös maalausprosessissa perustuu tunteeseen siitä, onko jokin oikein tai väärin, voi jonkin värin käyttö tuntua sillä hetkellä ja siinä yhteydessä yksinomaan puskemiselta ja pakottamiselta, eikä siinä tietenkään ole mitään mieltä. Mielenkiintoista työskentelyssä onkin etsiä reittejä toisaalta itsensä haastamisen ja toisaalta oman äänen kuuntelemisen välillä.

MH: Olet soolonäyttelyn ohessa työstänyt yhteistyöprojektia Jenni Toikan kanssa liittyen Pariisin lähellä olevaan modernin arkkitehtuurin klassikkoon, Maison Louis Carré:hen. Miten koet maalausprosessin ja syyskuussa valmistuvan yhteistyöprojektin, jossa välineenä on mm. liikkuva kuva ja piirustus, tukevan tai tönivän toinen toistaan?

E-R E: Yhteistyömme sai alkunsa halusta löytää luonteva väylä tehdä asioita toisin kuin kumpikin omassa työskentelyssään ja tarttua ennakkoluulottomasti erilaisiin välineisiin ja työskentelytapoihin. Totta kai myös työskentely vuorovaikutuksessa, joutuen koko matkan ajan sanallistamaan toiselle ajatuksiaan, on jo yksistään hyvin erilaista verrattuna varsinkin omaan prosessiini maalarina.

Maison Louis Carré:hen tuleva näyttely on kolmas yhteisprojektimme. Keskeinen teos kokonaisuudessa on videoteos, jonka materiaali kuvattiin viime vuoden puolella paikan päällä kahden ranskalaisen näyttelijän kanssa. Työskentely teoksen parissa on ollut valtavan mielenkiintoista mutta yhtä lailla haastavaa, ja ainakin minä olen todellakin joutunut menemään epämukavuusalueelleni esimerkiksi ohjaajan roolissa.

Toisinaan projektien välillä liikkuessa minusta on tuntunutkin melkein helpottavalta palata maalaamisen pariin, vaikka sitten painimaan lukuisten ongelmien kanssa, mutta ainakin ne ovat tutumpia ongelmia! Mutta ehdottomasti taiteellisen toiminnan laajentaminen yhteistyön piiriin on rikastuttanut paljon maalausprosessiani. Jennin kanssa meitä kiinnostavat samantyyppiset sisällölliset kysymykset ja kuvan rakentamisen tavat, joten yhteistyössä olemme voineet käsitellä näitä samansuuntaisia sisällöllisiä kysymyksiä toisella tapaa. Koen, että se antaa minulle maalatessani tilaa keskittyä vielä enemmän maalauksen erityispiirteisiin ja keinoihin tuottaa omanlaistaan tietoa.