Senses of the Other
10.3.-2.4.2017

Helsinki Contemporary is delighted to present Eeva-Riitta Eerola’s second solo exhibition at the gallery, on March 10–April 2, 2017. Senses of the Other is a continuation of Eerola’s Becoming exhibition shown at the gallery a little over two years ago. In her new works the artist contemplates looking and perception using the means of painting. In her work, Eerola disassembles the different elements of the picture, and then uses them to construct it anew in various forms. In doing this, she invites the viewer to observe her painting processes.

PLAYING WITH ELEMENTS

The gaze plays a key role in Eerola’s way of working. Recognizable glimpses of familiar elements cause the viewer to look for something more in the picture. The overlapping layers of oil paint leave a space in the works that tempts us into their inner world, a space that opens out behind a curtain or window. The depth of the paintings comes into its own with time, they unequivocally scream out the presence of the viewer.

In the exhibition we see serial works typical of Eerola. This seriality is a consequence of varying and exploring the different stages in making the work. Experiment leads to the discovery of a number of ways of saying the same thing:

“Despite their seriality, all the works generated within the same process are equally individual works, too. They come from the same soil and speak the same language, and yet do not offer the viewer a unifying way of reading or a path on which to advance,” Eerola says.

NEGOTIATION AND PRESENCE WITH THE ARTWORKS

To Eerola painting means balancing between the conscious and the unconscious. For the works to succeed the artist has to have the ability and the patience to stand still in front of the works – to look, to listen and to allow them to indicate a direction for the painting. The working process is a continual negotiation with the artwork; the boundary between finished and unfinished is hair-thin. When it succeeds, the elements of the painting are alive under the gaze: what at first appears to be in the foreground may on closer inspection recede into the background.

The guiding of the viewing experience also says something about otherness and about being the object of the gaze. Especially the series titled The Other approaches this theme. In her works Eerola investigates what special information a painting is capable of producing – what it can demonstrate without the use of verbal means.

Eeva-Riitta Eerola (b. 1980) graduated from the Finnish Academy of Fine Arts, Helsinki in 2010 and also studied at the École nationale supérieure des Beaux-arts de Paris. Her works have been shown, for example, at Galleri Bo Bjerggaard in Copenhagen in 2015 and at Gallery Jaus in Los Angeles in 2014. She is represented in collections including those of the Saastamoinen Foundation and Sara Hildén Art Museum, and the Wihuri Foundation Art Collection. Some of the works in Senses of the Other were completed in New York on the internationally prestigious ISCP (International Studio & Curatorial Program) residency programme, where Eerola worked with support from the Kordelin Foundation. A catalogue of Eerola’s works is being published to coincide with her exhibition at Helsinki Contemporary. She has just been awarded a 3-year artist grant by the Arts Promotion Centre Finland.

Eeva-Riitta Eerola is currently exhibiting with the video artist Jenni Toikka in the Studio at Turku Art Museum (17.2-2.4.2017).

A special thanks to Arts Promotion Centre Finland and Alfred Kordelin Foundation for supporting Eerola's work.

Helsinki Contemporarylla on ilo esittää Eeva-Riitta Eerolan toinen yksityisnäyttely galleriassa 10. maaliskuuta–2. huhtikuuta 2017. Näyttely Senses of the Other on jatkumoa Eerolan reilun kahden vuoden takaiselle gallerianäyttelylle Becoming. Uusissa teoksissaan taiteilija pohtii katsomista ja havaintoa maalauksen keinoin. Työskennellessään Eerola hajottaa kuvasta sen eri elementit, joiden avulla rakentaa tämän uudestaan eri muotoihin. Näin hän kutsuu katsojan seuraamaan maalausprosessiaan.

LEIKITTELYÄ ELEMENTEILLÄ 

Katse on keskeisessä roolissa Eerolan työskentelyssä. Tunnistettavat häivähdykset tutuista elementeistä saavat katselijan hakemaan kuvasta jotain enemmän. Limittäiset öljyvärikerrokset jättävät teoksiin tilaa, joka houkuttelee esiriipun tai ikkunan takana avautuvaan, teosten sisäiseen maailmaan. Maalausten syvyys pääsee oikeuksiinsa ajan kanssa, ne suorastaan huutavat katsojan läsnäoloa.

Näyttelyssä nähdään Eerolalle tyypillisesti sarjallisia teoksia. Sarjallisuus on seurausta eri aiheiden varioimisesta ja tutkimisesta. Kokeilun kautta yhden asian sanomiseen löytyy useampia keinoja:

”Saman prosessin aikana syntyneet työt ovat sarjallisuudesta huolimatta yhtä lailla yksittäisiä teoksia. Ne tulevat samasta maaperästä ja puhuvat samaa kieltä, mutta eivät silti tarjoa katsojalle yhtenevää lukutapaa tai polkua millä edetä”, taiteilija sanoo.

NEUVOTTELUA JA LÄSNÄOLOA TEOSTEN KANSSA

Maalaaminen on Eerolalle tietoisen ja tiedostamattoman välillä tasapainoilua. Teosten onnistuminen vaatii taiteilijalta kykyä ja kärsivällisyyttä pysähtyä teosten ääreen – katsella, kuulostella ja antaa niiden näyttää suunta maalaukselle. Työskentely on jatkuvaa neuvottelua teoksen kanssa, raja valmiin ja keskeneräisen välillä on hiuksenhieno.

Onnistuessaan maalauksen elementit elävät katseen mukana: se mikä aluksi vaikuttaa olevan etualalla, saattaakin tarkemmin katsottuna vetäytyä taakse.

Katsomiskokemuksen ohjaaminen kertoo myös toiseudesta ja katseen kohteena olemisesta. Tätä tematiikkaa lähestytään erityisesti sarjassa The Other. Teoksissaan Eerola tutkii, mitä erityislaatuista tietoa maalaus pystyy tuottamaan – mitä se voi osoittaa käyttämättä sanallisia keinoja.

Eeva-Riitta Eerola (s. 1980) valmistui Kuvataideakatemiasta 2010 ja opiskeli myös École nationale supérieure des Beaux-arts de Paris’ssa Ranskassa. Hänen teoksiaan on viime aikoina ollut esillä esim. Galleri Bo Bjerggaardissa, Kööpenhaminassa 2015 ja Galleri Jausissa Los Angelesissa 2014. Hän on edustettuna mm. Saastamoisen säätiön, Sara Hildénin taidemuseon ja Wihurin säätiön kokoelmissa. Osa Senses of the Other -näyttelyn teoksista valmistuivat New Yorkissa kansainvälisesti arvostetussa ISCP (International Studio & Curatorial Program) -residenssiohjelmassa, jossa Eerola työskenteli Kordelinin säätiön tukemana. Helsinki Contemporaryn näyttelyn yhteydessä Eerolalta julkaistaan katalogi. Hänelle myönnettiin juuri TAIKE:n 3-vuotinen taiteilija-apuraha.

Eeva-Riitta Eerolalla on parhaillaan esillä näyttely Double Take yhdessä videotaiteilija Jenni Toikan kanssa Turun taidemuseon Studiossa (17.2.–2.4.2017).

Eritysikiitos Taiteen edistämiskeskukselle sekä Alfred Kordelinin säätiölle Eerolan työn tukemisesta.

Helsinki Contemporary har glädjen att visa Eeva-Riitta Eerolas andra separatutställning på galleriet. Utställningen är öppen från den 10 mars till den 2 april. Senses of the Other är en fortsättning på Eerolas förra utställning på galleriet för drygt två år sedan, Becoming. I sina nya verk studerar hon betraktandet och iakttagelsen med måleriets medel. Eerolas metod går ut på att bryta ner bilden i dess enskilda beståndsdelar som hon sedan bygger till en ny bild i nya former. Metoden inbjuder samtidigt betraktaren att följa måleriprocessen.

LEK MED ELEMENTEN

Blicken spelar en central roll i Eerolas sätt att arbeta. Igenkännbara glimtar av välbekanta element får betraktaren att leta efter mer. De överlappande skikten av oljefärg lämnar plats och lockar betraktaren att träda in i verkens inre värld som tycks öppna sig bakom ett draperi eller ett fönster. Målningarnas djup kommer till sin fulla rätt med tiden, målningarna formligen ropar efter betraktarens närvaro.

På utställningen visas seriella verk som är typiska för Eerola. Det seriella följer av variationer och studier av olika motiv. Hon experimenterar för att hitta varierande medel att uttrycka en och samma sak:

”Verk som tillkommit under en och samma process är trots sin seriella natur också individuella verk. De kommer från samma jordmån och talar samma språk men erbjuder ändå inte betraktaren en enhetlig läsart eller stig att vandra”, säger Eerola.

DIALOG OCH NÄRVARO MED VERKEN

Målandet är för Eerola en balansgång mellan det medvetna och det omedvetna. För att verken ska lyckas måste konstnären ha förmåga och tålamod att stanna upp framför dem – för att se, lyssna och låta dem visa riktningen för målandet. Arbetsprocessen är en kontinuerlig dialog med verket, gränsen mellan det fullbordade och det ofullbordade är hårfin. Då allting faller på plats lever målningens element med blicken: det som till en början tycks finnas i förgrunden kan vid en närmare anblick dra sig bakåt.

Styrningen av upplevelsen vittnar också om annorlundaskap och om att vara föremål för blicken. Eerola närmar sig den här tematiken speciellt i serien The Other. Eerola utforskar vilken specifik information en målning förmår framställa – vad den kan påvisa utan verbala medel.

Eeva-Riitta Eerola (f. 1980) utexaminerades från Bildkonstakademin 2010 och har också studerat på École nationale supérieure des Beaux-arts de Paris. Hennes verk har under de senaste åren visats bland annat på Galleri Bo Bjerggaard i Köpenhamn 2015 och galleriet Jaus i Los Angeles 2014. Hennes verk ingår i bland annat Saastamoinenstiftelsens, Sara Hildéns konstmuseums och Wihuris stiftelses samlingar. En del av verken på utställningen Senses of the Other gjorde Eerola i New York där hon med understöd från Kordelins stiftelse vistades inom ramen för det internationellt prestigefyllda residensprogrammet ISCP (International Studio & Curatorial Program). I anslutning till Eerolas utställning på Helsinki Contemporary publiceras en katalog. Eerola beviljades nyligen Centret för konstfrämjande TAIKE:s treåriga konstnärsstipendium.

För närvarande har Eeva-Riitta Eerola utställningen Double Take tillsammans med videokonstnären Jenni Toikka på Åbo konstmuseums Studio (17.2–2.4.2017).

Ett speciellt tack till Centret för konstfrämjande och Alfred Kordelins stiftelse för understöd av Eerolas arebete.

Artist-Curator-discussion: Eeva-Riitta Eerola & Mika Hannula
SENSES OF THE OTHER

Mika Hannula: The orientation of the painting, temporality, situating it, choices and techniques. Where does the process begin, and how do you keep up your work rhythm?

Eeva-Riitta Eerola: The process begins with concrete actions – preparing the grounds for the paintings and going through my picture archive and looking for new reference images on the Web or in books. If there has been a break in the painting process, I feel like, every time, I have to rediscover the painter in me, and an updated version, too – the kind of painter I am at this moment, sort of swimming into that figure. But I have to start painting something again quite quickly, because solutions are found by doing. You could probably describe it by saying you have to go through at least one door to enter a room, from which new doors open out, and so forth.

Maintaining a work rhythm varies – naturally it's hardest when the work is not going smoothly and you simply have to be able to believe that, at some point, you'll start producing good results again. Then, too, I do come to the studio in a disciplined way, but the painting itself can go either this way or that, because seeing unsatisfactory results is so distressing to me. Or I might invent substitute activities, such as starting priming new canvases again, so that I can put off facing the fact that I have to solve things in the painting.

In these situations, I often set myself interim deadlines by inviting some trusted person to visit the studio, and then I push the works further in time for the meeting, so I’ll get a chance to discuss them – it's a bit like tricking yourself into getting the job moving again. When the work is going smoothly or, actually even more so, when you realize that the real deadline is approaching, the work rhythm does sort itself out.

MH: Is it a question of both maintaining a workaday praxis of painting and of going along with whatever helps you find what's required in each instance, that special way of making a painting, your own personal language for the painting and in the painting?

ERE: Yes, and is it even possible to distinguish between them, or, in my opinion, when you are painting, you inevitably have to constantly update your relationship with what you are doing.

When I'm working on a new body of works, I have to explain to myself both what it's about in terms of content and what means of expression I need to deal with that. But that is information that emerges through doing and interrogating what you are doing. At first, you try all kinds of things, but, as the process advances, the ways of going about it in that particular instance are refined. You could even say that a lot of things choose themselves. For instance, the scale of the works here: it has suited me to paint in large format, but, this time, it just didn't work out at all; in large format, I couldn't get the things to happen that were key in this new group of works.

MH: Are the works primarily series or stand-alone items – and what's the difference?

ERE: Some of the works form pairs or small series, but I think of the exhibition as a whole as just as much of a series. That has to do with how I gauge my work: one measure is how the different artworks resonate with one another to form the whole. Hanging [an exhibition] is an important phase for me, I find it interesting to see what parallels the artworks generate together. When doing the hanging, the individual works are like tokens on a game board, and moving them around creates countless alternatives for how the whole thing can be fine-tuned.

The same thing from a different perspective: the initial work process is inevitably followed by a new continuum, which in itself informs the new works and binds them together. At any one time, I want to create a new world, and then the works that I count as belonging to the world of that moment inevitably contain the notion of seriality.

MH: You're talking about some kind of variable sameness? A term that's used to describe an ever-changing, yet grounded, identity, a sort of interaction. A bit like a play on the words roots and routes, which link where we come from and where we're going. Perhaps there's even an aspiration to move towards something?

ERE: Yes, artworks that come about during the same process are, despite their seriality, still individual works. They spring from the same soil and speak the same language, but do not provide the viewer with a uniform way of reading them or a path through.

MH: The new ensemble includes a work entitled In Turn. The symbols are on display, present. In the painting, we encounter elements that are like a window or a hint of a curtain. They point us in the direction of the connotations of the gaze, in which the intensity is generated between the visible and the invisible. What is this work about?

ERE: It is indeed interesting to talk about this work, because for a long time it was problematic and rather uninteresting, but I did it along with the others. At some stage, the work began to organize itself differently, and I began to believe in it more. But it really took a while for me to realize how many ways it can be seen, and that the things I've been dealing with in this process really do occur in this work in overlapping ways: considerations of the space in the painting and its window-like character, also dealt with in a tongue-in-cheek sense, play a big role in this series of works. As you just said, the work contains references to a window or a curtain, or, on the other hand, to a stage or a stage curtain.

MH: But if we stay with that window and the related meanings or possibilities – how are they actualized for you in this work? And, as a point of reference and for the sake of comparison – just for fun or as an antithesis – let’s take the hopes and aspirations placed on old photographs, that they would be like windows onto the world?

ERE: At some point during the painting process, I wrote some words that I thought described the point around which these new works revolve: window, vista, opening, stage, overlapping and/or parallel spaces. Maybe it's mainly about the capacity of painting to represent things. On a simple level, we can talk about what's in the foreground, what's in the background, what looks like an opening, – or a window, what obscures it. For me, in a successful painting, the answer varies depending on the gaze.

MH: These new works have a strong sense of the simultaneity of the different parts and levels happening and existing in the painting, a kind of overlapping and interaction of the visual messages. The paintings unfold as if by intuition, in an uncalculated way. Or maybe that's the aim? Or is that possible?

ERE: Absolutely, that is the aim, but as to whether it's possible, hmm, perhaps momentarily, but awareness always strikes unpleasantly from somewhere. Maybe it’s an idealized goal. Or, for instance, with this group of works, I feel it contains works that were able to grow to be like themselves, somehow organically. Over time, I found a solution for how to proceed with them. The solutions may be in a way irrational, but I still feel I managed to justify them to myself as the process advanced.

But, on the other hand, when putting together, for instance, an exhibition, realities intervene, and it's simply impossible to explore a work for months on end, but rather you have to very consciously decide things, sometimes rapidly. Here we're probably talking about things that do not necessarily mean anything to the viewer, or at least the meaning can be very different or even reversed. But for me, as an artist, it's a question of how rewarding the process is – it is at its best when you feel that a work has emerged as much as possible on its own terms.

MH: And what about the work entitled Imitation of Nature II? What's the story behind that work?

ERE: This is precisely the kind of work that I took a long time to make, and in many stages. I really can't say why there are all these painterly actions and gestures here, but I know it has to be that way, and that the end result is important to me, because in it I get the experience that the work has become its own self.

MH: We are now approaching the essential characteristics of painting, and also its difficulties or even impossibilities. How do you know, from within the continuum of your working process, when a work is completed? Is there perhaps some kind of interaction, some kind of gaze contact that goes both ways, from the artist to the work and back again?

ERE: Sometimes I recognise with absolute certainty when a work is finished. While with some works the decision is more hesitant, and it takes more time, i.e. putting the work to one side and deciding its fate later on. This may be related to the fact that I often seek in my works above all a kind of tension, or even irritation. Or at least a little discomfort. So it generally requires savouring to see whether things have gone right, or whether the piece is still somehow incomplete, and how it functions in relation to the whole made up of the other works.

MH: Let's return to the working process, the feelings around it this time, and the direction you are now going in. You mentioned a certain point of comparison, not so much a painterly one, but rather a contact with or a take on the context, a feeling. What role has Bergman's film Persona played in this?

ERE: Persona is interesting here. I watched it again for the first time in a long while several weeks ago, and I noticed that its visual world has something similar to what I have been working with in some of these paintings – in the role played in the film by the house with its windows and curtains. And it has a view of the sea. Or maybe it's just that, when you are so wrapped up in what you're doing, you start to see the same kinds of elements elsewhere, and to read things through your own preoccupations.

MH: Is the sea itself an important factor, and does it play a role in the works on this occasion? Could the sea, for instance, via Persona, be a necessary choice, a direction for action that really offers only an inkling of where to go and what to head for, but provides no solutions as to how to get there?

ERE: Yes, it functions like that metaphorically. The sea was also part of the process insofar as last autumn I looked through old catalogues to get a feel of Otto Mäkilä's maritime paintings. This body of works includes one work in which his influence is most apparent, a little like a tip of the hat. In general, the idea of the sea – or more precisely the classical sea view – became one of the vague building blocks with which, on this occasion, to deal with the act of looking in a painting, and how to look at a painting.

Taiteilija-kuraattori-keskustelu: Eeva-Riitta Eerola & Mika Hannula
SENSES OF THE OTHER

Mika Hannula: Maalauksen suunta, ajallisuus, paikantuminen, valinnat ja keinot. Mistä prosessi alkaa ja miten pidät yllä työrytmiä?

Eeva-Riitta Eerola: Prosessi alkaa konkreettisilla teoilla – urakoimalla maalauspohjia ja käymällä läpi keräämääni kuva-arkistoa ja etsimällä uusia referenssikuvia netistä tai kirjoista. Jos maalaamisessa on ollut yhtään taukoa, minusta tuntuu, että joka kerta pitää löytää itsestään se maalari uudestaan, ja siitäkin vielä päivitetty versio – että millainen maalari olen tässä hetkessä, vähän niin kuin uida siihen hahmoon sisälle. Mutta pitää vaan aloittaa maalaamaan jotain aika pian, koska ratkaisut löytyvät kuitenkin tekemisen kautta. Kai sitä voisi kuvata niin, että pitää saada mentyä edes yhdestä ovesta sisään, jotta pääsee huoneeseen, josta aukeaa taas uusia ovia ja niin edespäin.

Työrytmin ylläpitäminen vaihtelee – se on luonnollisesti vaikeinta silloin, kun työskentely ei suju ja pitäisi vaan jaksaa uskoa, että jossain vaiheessa alkaa taas hyvääkin jälkeä syntyä. Tulen kyllä silloinkin kurinalaisesti työhuoneelle, mutta itse maalaamisen kanssa voi olla niin ja näin, koska itselleni epätyydyttävän jäljen näkeminen on niin ahdistavaa. Saatan keksiä sijaistoimintoja, kuten alkaa pohjustaa taas uusia kankaita, niin että saisin viivytettyä sen kohtaamista, että pitäisi ratkaista asioita maalauksissa.

Näissä tilanteissa teen usein itselleni välideadlineja pyytämällä jonkun luottohenkilön työhuonekäynnille, ja puristan sitten tapaamista varten töitä pidemmälle, jotta saisin tilaisuuden keskustella niistä – vähän sellaista itsensä huijaamista, jolla saa tekemisen taas rullaamaan. Silloin kun työskentely sujuu tai oikeastaan selkeämmin silloin, kun tiedostaa, että todellinen deadline lähestyy, työrytmi jäsentyy kyllä itsestään.

MH: Onko kyse siis sekä arkisesta maalauskäytännön ylläpitämisestä, sen mukaan menemisestä että siitä miten löytää kulloinkin se vaadittu, se erityinen tapa tehdä maalausta, siis se omakohtainen kieli maalaukseen ja myös maalauksessa?

ERE: Niin ja voiko niitä erottaakaan, tai siis mielestäni maalatessa täytyy väistämättä päivittää koko ajan suhdettaan tekemiseen.

Tehdessäni uutta teoskokonaisuutta minun täytyy selvittää itselleni sekä se mistä on sisällöllisesti kyse että se millaisia ilmaisukeinoja tarvitsen käsitelläkseni niitä asioita. Mutta se on sitä tietoa, joka syntyy tekemisen ja sen kuulostelun kautta. Alkuun yrittää kaikenlaista, mutta prosessin edetessä jalostuu keinot miten sillä kertaa toimia. Voisi jopa sanoa, että moni asia valitsee itse itsensä. Esimerkkinä tästä teosten mittakaava: minulle on ollut luontevaa maalata isossa koossa, mutta tällä kertaa se ei mitenkään toiminut, en saanut isossa koossa tapahtumaan niitä asioita, jotka uudessa kokonaisuudessa olivat keskeisiä.

MH: Ovatko teokset pääsääntöisesti sarjoja vai yksittäisiä – ja mikä ero näiden välillä on?

ERE: Jotkut teokset muodostavat pareja tai pieniä sarjoja, mutta ajattelen koko näyttelykokonaisuutta yhtä lailla sarjallisena. Se liittyy siihen miten mittaan työskentelyäni: yksi mittari on se kuinka eri teokset resonoivat suhteessa toisiinsa muodostettaessa kokonaisuutta. Ripustaminen on minulle tärkeä työvaihe, koen kiinnostavana sen millaisia rinnastuksia teokset synnyttävät keskenään. Ripustettaessa yksittäiset teokset ovat vähän niin kuin pelimerkkejä laudalla, niitä liikuttelemalla luo lukemattomia vaihtoehtoja siitä miten kokonaisuuden voi virittää.

Sama asia toisesta näkökulmasta: edellisen työskentelyprosessin jälkeen tulee väistämättä uusi jatkumo, joka itsessään värittää uusia teoksia ja sitoo ne yhteen. Haluan kulloinkin luoda tavallaan uuden maailman, ja siten töissä, jotka lasken kuuluvaksi sen hetkiseen maailmaan, on väistämättä mukana sarjallisuuden ajatus.

MH: Puhut siis jonkinlaisesta muuttuvasta samuudesta? Termistä jota käytetään kun hahmotetaan alati muuttuvaa, mutta silti taustaansa tukeutuvaa identiteettiä, tiettyä vuorovaikutusta. Vähän kuin sanaleikki roots ja routes, jossa yhdistyy se mistä tulemme ja mihin olemme menossa. Kenties kyse on siis yrityksestä liikkua jotakin kohti?

ERE: Niin, saman prosessin aikana syntyneet työt ovat toki sarjallisuudesta huolimatta yhtä lailla yksittäisiä teoksia. Ne tulevat samasta maaperästä ja puhuvat samaa kieltä, mutta eivät silti tarjoa katsojalle yhtenevää lukutapaa tai polkua millä edetä.

MH: Uuteen kokonaisuuteen kuuluu teos nimeltään In Turn. Symbolit ovat siinä esillä, läsnä. Kohtaamme maalauksessa elementtejä, jotka ovat ikään kuin ikkuna, tai kuin aavistus verhosta. Ne osoittavat meille suuntaa katseen konnotaatioissa, jossa intensiteetti hahmottuu näkyvän ja ei-näkyvissä olevan välillä. Mistä tässä teoksessa on kyse?

ERE: Tästä teoksesta on sinänsä kiinnostava puhua, koska se oli pitkään ongelmallinen ja aika epäkiinnostava, mutta tein sitä muiden joukossa. Jossain vaiheessa teos alkoi jäsentyä toisella tavalla ja aloin uskoa siihen enemmän. Mutta silti oikeastaan vasta viiveellä tajusin, miten monella tapaa sen voi nähdä ja, että siinä nimenomaan tapahtuu limittäisesti niitä asioita, joita olen keskeisesti tässä prosessissa käsitellyt: teossarjassa on isossa roolissa pohdinnat maalauksen tilasta ja ikkunallisuudesta, leikillisestikin käsiteltynä.

Kuten jo ilmaisitkin, teoksessa on viitteitä ikkunaan tai verhoon, toisaalta näyttämöön tai esirippuun.

MH: Mutta jos pysytään siinä ikkunassa ja siihen liittyvissä merkityksissä, mahdollisuuksissa – miten ne tässä teoksessa aktualisoituvat sinulle? Ja taustalle voi ottaa vertailun vuoksi – ihan huviksi tai vastapariksi – vanhan valokuvaan liitetyn toivon ja toiveen, että se olisi kuin ikkuna maailmaan?

ERE: Jossain vaiheessa maalausprosessia kirjoitin ylös muutamia sanoja, joiden ajattelin kuvaavan sitä, minkä ympärillä nämä uudet teokset kiertävät: ikkuna, näkymä, aukko, näyttämö, päällekkäiset ja/tai rinnakkaiset tilat. Ehkä kyse on eniten juuri maalauksen mahdollisuuksista esittää asioita. Yksinkertaisella tasolla voimme puhua siitä, mikä on edessä, mikä taustaa, mikä näyttäytyy aukkona – tai ikkunana, mikä peittää sen. Minulle onnistuneessa maalauksessa vastaus vaihtuu katseen mukana.

MH: Uusissa teoksissa on vahvasti esillä maalauksessa tapahtuvien ja olevien eri osasten ja tasojen yhtäaikaisuus, tietynlainen kuvallisten viestien limittäisyys ja vastavuoroisuus. Maalaukset etenevät kuin intuition varassa, vailla laskelmointia. Tai ehkä se on tavoite? Vai onko se mahdollista?

ERE: On se ehdottomasti tavoite, mutta siihen onko se mahdollista, hmm, ehkä hetkellisesti, mutta tietoisuus iskee ikävästi aina sieltä jostain. Ehkä se on ihannoitu tavoite. Tai no, esimerkkinä: tämän kokonaisuuden kohdalla koen, että mukana on töitä, jotka pääsivät kasvamaan omanlaisikseen jotenkin orgaanisesti. Ajan kanssa löysin ratkaisun miten edetä näiden kanssa. Ratkaisut saattoivat olla tavallaan järjettömiä, mutta kuitenkin koen, että pystyin perustelemaan ne itselleni prosessin etenemisen kautta.

Mutta sitten toisaalta tehtäessä vaikka näyttelykokonaisuutta realiteetit tulevat vastaan eikä kaikkien teosten kohdalla ole yksinkertaisesti varaa kuulostella teosta kuukausitolkulla vaan joutuu hyvin tietoisella tasolla ratkaisemaan asioita nopeastikin. Tässä puhutaan varmaankin asioista, joilla ei välttämättä ole katsojalle merkitystä tai ainakin se merkitys voi olla hyvin toinen, ehkä jopa päinvastainen. Mutta minulle tekijänä kyse on prosessin palkitsevuudesta – se on suurimmillaan silloin, kun kokee, että teos on syntynyt mahdollisimman omaehtoisesti.

MH: Entä kokonaisuudessa mukana oleva teos, nimeltään Imitation of Nature II. Mikä tarina tähän teokseen liittyy?

ERE: Tämä on juuri sellainen työ, jota tein pitkään ja monen vaiheen kautta. En todellakaan osaa vastata, miksi tässä on kaikki nämä maalaukselliset teot ja eleet, mutta tiedän, että sen pitää olla noin ja lopputulos on minulle tärkeä, koska siinä tapahtuu se kokemus, että teos on muotoutunut itse omaksi itsekseen.  

MH: Lähestytään maalaukselle ominaisia piirteitä, ja myös vaikeuksia, jos ei mahdottomuuksia. Mistä sen tietää, sinun työskentelyprosessin jatkumon sisällä, että teos on valmis? Onko siinä ehkä olemassa jonkinlainen vastavuoroisuus, jonkinlainen katseen kosketus, joka menee molempiin suuntiin, tekijästä teokseen ja takaisin?

ERE: Joskus tunnistan ehdottoman varmasti sen, kun teos on valmis. Joidenkin teosten kohdalla taas päättäminen on häilyvämpää, ja siihen tarvitsee enemmän viivettä, siis että työn voi jättää syrjään ja päättää myöhemmin sen kohtalosta. Tämä ehkä liittyy siihen, että haen usein teoksilta ennen kaikkea tiettyä jännitettä, jopa ärsyttävyyttä. Tai no ainakin pientä epämukavuutta. Joten vaatii yleensä maistelua, onko asiat nyt oikein vai jääkö teos kuitenkin jotenkin vaillinaiseksi ja miten se toimii suhteessa kokonaisuuden muihin teoksiin.

MH: Palataan työprosessiin, sen tämänkertaiseen tunnelmaan ja siihen mihin suuntaan olet kulkemassa. Mainitsit erityisen vertailukohdan, ei niinkään maalauksellista, vaan tavallaan kosketuksen ja otteen kontekstista, fiiliksestä. Minkä roolin Bergmanin elokuva Persona on tässä ottanut?

ERE: Persona on mielenkiintoinen tässä yhteydessä. Katsoin sen pitkästä aikaa muutama viikko sitten ja totesin, että sen kuvamaailmassa on jotain samaa kuin minkä kanssa olen työskennellyt osassa näistä maalauksissa; siinä missä roolissa elokuvan talo ikkunoineen ja verhoineen on. Ja siinä on näkymä merelle. Tai sitten kyse on siitä, että kun on niin keskellä omaa tekemistään, alkaa nähdä samoja elementtejä muuallakin ja lukea asioita omien viritelmien läpi.

MH: Onko meri itsessään tärkeä tekijä, ja onko sillä rooli tämänkertaisissa töissä? Olisiko meri, vaikka Personan kautta, se tarpeellinen valinta, tekemisen suunta, joka todellakin tarjoaa vain aavistuksen siitä minne mennä ja mitä kohti liikkua, mutta ei ratkaise yhtään mitenkään miten sinne päästään?

ERE: Kyllä, toimiihan se noin vertauskuvallisestikin. Meri oli mukana prosessissa myös sitä kautta, että viime syksynä fiilistelin vanhasta katalogista Otto Mäkilän merenranta-aiheisia maalauksia. Tähän kokonaisuuteen päätyikin yksi teos, jossa hänen vaikutuksensa voi nähdä ilmeisimmin, vähän niin kuin hatunnostona. Ylipäätään ajatus merestä – tai täsmällisemmin klassisesta näkymästä merelle – tuli olemaan yksi niistä epämääräisistä rakennuspalikoista siinä, miten tällä kertaa käsitellä katsomista maalauksessa, ja miten katsoa maalausta.

X