Artist-curator discussion: Heidi Lampenius & Mika Hannula

SUPERNATURAL

Mika Hannula: Let’s start with the exhibition’s title: Supernatural. What does it mean to you, and which of the word’s innumerable connotations attach themselves to it for you?

Heidi Lampenius: For me, Supernatural refers to fundamental issues. At its best, painting is super-natural. Everything goes a bit as though of its own accord, just as if you know what you are doing without being aware of it.

If we think about the process, there is something magical about the painting event. You don’t have to understand or explain the end result – the painting – it just is. This makes the painter’s work wonderful, and sometimes difficult, too. What then happens between the viewer and the paintings is another separate issue; but that, too, is magical.

I also thought the title would suit the exhibition, because I experience my work as being bound up with nature through the way that I myself am out in nature a lot. I spend time in the Finnish archipelago, at sea and in the forest. I strongly believe that how I live, how I am, can inevitably be seen in everything I paint.

Supernatural also because painting is a natural way for people to express themselves, the earliest figurative cave paintings are from 40,800 years ago.

If we stay with art history, the word ‘supernatural’ can also be taken to mean otherworldly. Often, in the history of painting the subjects are these: religion, beliefs, miracles, the sublime, and so on. Nevertheless, I don’t want to paint the history of art, but the future of art. Things that often emerge in my own subject matter are memory, memories, time, people’s need to leave their mark and to be seen.

MH: What is special in this relationship with nature and the natural, and, on the other hand, also with the magical and the otherworldly, in this specific exhibition? How is it visible in the works?

HL: The making of this exhibition began at a time when I wanted to surround myself with a feeling of security. I painted large-format memories of the forest. From this painting forest I then set about making the works that would be in the exhibition – so, they, as it were, came from the forest. Nevertheless, they partly surprized me, which was nice. Perhaps in this exhibition things are mostly finding their place for me in the painting process and in being in it. How that is visible in the works is up to the viewer.

MH: And what about your working process as a whole, both thematically and quite concretely – how does it get going when you know that your solo exhibition is coming closer?

HL: The process starts off from where I am at that moment. And generally it gets a nice boost when I know there is an exhibition on the way. Even if exhibitions can be seen as their own distinct wholes and as stopping places, I try to keep moving constantly, because inspiration comes by doing the work. There is no point in hanging around waiting if you have no idea when the next exhibition will be. My way of working is quite organic and the paintings to some extent form an interconnected rhizome.

I work in series and the series carry on beyond exhibitions and end naturally when it is their time. I make several series simultaneously. At the same time, something quite new might start, which is still finding its place. If it is something good, you just have to trust that, as the exhibition approaches, this hodgepodge will crystallize into a coherent whole and a narrative. You have to remember that a unifying factor in this jam is the pulpy mass, and no matter how many types of berries there are in it, it still makes a perfectly good confection.

The themes go hand in hand with the paintings. And I don’t always know what is going on, I might perhaps see that later. In this exhibition I have tried to make works so that the paintings are more direct and more human. I have wanted to get away from lonely, empty landscapes, spaces and dead standing trees,”

MH: How are the works in this exhibition different from or linked to those in the previous one, the solo show at Galleria Huuto?

HL: In the Palmreader exhibition at Huuto in 2015 I did pictorial parallels between a memory image and an afterimage. I thought of my paintings as being in a way an archaeology of memory. I have not yet abandoned this idea, but have continued to deal with it. Concretely I have carried on certain series that make it possible to recognize my way of painting. In them, via the removal of paint, an emptiness is repeated that is, nevertheless, full. The emptiness is what holds everything together and also makes the painting a coherent surface, place or memory. An idea underpinning all the exhibitions is also that what we see is always more than the sum of its parts. Also in one painting at Huuto there was a hand holding a red string. In this exhibition that string is knotted.

MH: How would you describe your way of painting?

HL: I paint quite generously and with a free hand. I splash about a lot with water, I let the paints be absorbed into each other, I wash, I pour, I let them run. I like the fact that the painting event is physical and you can see the mark of my work, and not necessarily the individual brushstroke. A painting is a solitary performance. I go a great deal on feelings, and not so much on ideas. The thinking happens between the actions, and that something extra happens during the painting.

When they are drying, the paintings sleep and I observe them. I think and make decisions about how to go on. Because of my way of working I have gradually built up a specific set of tools, which I use repeatedly. With its help I get to break away from thinking, or I get into a good “flow”, if that’s the right word. This is comparable, for instance, to yoga asanas or tennis strokes, which you can do so well that they are in your bones. When you don’t need to think when you are doing something, you get the best practice or game. Of course, you can always improve your game. I always challenge myself with new materials or ideas every now and then.

Markus Åström, the curator at Sinne art space wrote appositely about my way of painting: “She works with her focus far into the distance, so that the canvas and the painting itself become a document, a membrane that registers the flow of the energy released during the painting process.”

MH: The desire and the need to break free of painting-type thinking while painting is an image that comes up repeatedly when talking to artists. How do you yourself try to get into this state? And what role in this effort is played by the repetition of a painting acts that are even rooted in muscle memory?

HL: By doing quite practical things, such as arranging stuff in the studio so it is within reach. By keeping up certain routines, which become embedded in the studio and leave everything else outside. For music I choose things that I know the words for, and which don’t require concentration, or then something instrumental. Music provides a rhythm for what you are doing and your movements.

I work on several paintings simultaneously, and it’s easiest if they are all at different stages. It works best if this includes an empty canvas on the floor, where I am starting on the first coat of paint. Then, I generally get into the work right away, perhaps specifically because of muscle memory and repetition.

This doesn’t always come out right. As you said, it is a desire and a need, but other phases of the work are important, too. Including the sitting, looking and thinking, stretching canvases and occasionally cleaning up. I choose quite precisely what I do when.

MH: And what about your relationship with the painting heritage, how and in what is it rooted, and how important is it for you?

HL: Of course, the painting heritage is important, it takes painting forwards. All art takes things forwards. I have learned a lot from other people’s works. I don’t know where I would begin and where I would end if I were to list everyone that influences me. The answer would be different each time, and I might forget one thing or regret another. Who and what period’s art is relevant to me varies over time. I read or browse all sorts of stuff and I often go back to the books in my possession. Now, the first things to catch my eye on the studio table are Kahlo, Kiefer, van Gogh, Twombly, Doig, Monet, The Art of Distant Lands (ed. Hajek L. et al. 1959) and Alchemy and Mysticism (A. Roob 1997). I go to museums and galleries a lot. I might travel to see an important exhibition. I think of this as a professional skill, but also that it is important to want to feel you are a part of something.

MH: There are two series of works in the exhibition. The works are relatively small (c. 60 x 55 cm) and their pictorial theme is either hands or the human face. What does working in series mean for you in painting?

HL: It is easy to lump paintings together by saying that this is a part of that series. I like to do that myself, too. But they are all individuals, multiple interpretations of the same thing. The hands are a bit of a mystery. To my mind, they very simply convey the idea of caring, touching or empathy, and at the same time the need for it. The human faces carry on the See Me series, which began in Helsinki Contemporary’s Valon voimaa // Remain in Light group exhibition in 2015. They are more complicated than hands.

MH: In the exhibition there is the eponymous painting, Supernatural, quite sizeable and an extraordinarily beautiful deep blue, with organic outlines. What is its background, what did you set about looking for here in a painterly sense?

HL: This is one of those paintings that surprized me.

MH: How did it surprize you?

HL: It is so simple and light, and yet powerful for me, I liked it immediately. It combines the figurative and colour in a way that I am incapable of repeating, even if I wanted to and tried to.

MH: And what about Keeping it Together, where does this quite known and familiar symbol, the skull, come from?

HL: I had used other symbols, such as palm trees and hands, which I felt were so powerfully embedded in the collective mentality that the work would open up effortlessly to the viewer’s own deeper interpretation. By that I mean that the symbol acts to sort of drag people in. I then looked for some other symbol like that. Skulls are quite a hazard in the sense that they have been made a great deal in art history and in contemporary painting. Nor did I want to depict death, but life. Our skeleton holds us together. I was curious to see what my own skull would look like.

MH: From that we come to the central theme, which is situated in your works – i.e. to the relationship between the abstract and the figurative. The balancing, the continual breaking away and the coming back?

HL: It is both. The balancing in itself is in fact a movement between breaking away and coming back. Perhaps in the smaller works the more obvious figurativeness wins out, because they will not both fit into the same space. Or maybe I haven’t even tried that out. Figurativeness is more strongly present in this exhibition than before, but at the same time it brings out what is often called the background. The abstract, in which, without being the defining features, the traces and marks can trigger a memory or a representation.

Taiteilija-kuraattori-keskustelu: Heidi Lampenius & Mika Hannula

SUPERNATURAL

Mika Hannula: Aloitetaan näyttelyn nimestä: Supernatural. Mitä se sinulle merkitsee, ja mihin sanan lukemattomista konnotaatioista se sinulle kiinnittyy?

Heidi Lampenius: Supernatural tarkoittaa minulle perusjuttuja. Sitä mitä maalaaminen on silloin kun se on parhaimmillaan, super-luonnollista. Kaikki menee vähän kuin itsestään, ihan niin kuin tietäisi mitä tekee olematta siitä tietoinen.

Jos miettii prosessia, maalaustapahtumassa on jotain maagista. Lopputulosta, maalausta, ei tarvitse ymmärtää eikä selitellä, se vain on. Tämä tekee maalarin työstä hienoa, samalla joskus vaikeaa. Mitä sitten katsojan ja maalausten välillä tapahtuu on vielä oma juttunsa, maaginen sekin.

Ajattelin myös, että nimi sopisi näyttelylle, koska koen työni olevan sidoksissa luontoon sen kautta, että olen itse paljon luonnossa. Vietän aikaa saaristossa, merellä ja metsässä. Uskon vahvasti että se miten elän, oleminen, näkyy väistämättä kaikessa mitä maalaan.

Supernatural myös siksi, että maalaaminen on ihmiselle luonnollinen tapa ilmaista itseään, varhaisimmat esittävät luolamaalaukset ovat 40 800 vuoden takaa. 

Jos pysytään taidehistoriassa voi sanan supernatural myös kääntää yliluonnolliseksi. Usein maalauksen historiassa aiheet ovatkin tätä: uskonto, uskomukset, ihmeet, subliimi jne. En kuitenkaan halua maalata taiteen historiaa vaan taiteen tulevaisuutta. Omissa aiheissani esille nousee usein muisti, muistikuvat, aika, ihmisen tarve jättää jälki ja tulla nähdyksi.

MH: Mitä erityistä tässä suhteessa luontoon ja luontevaan, sekä toisaalta myös maagiseen ja yliluonnolliseen on juuri tässä näyttelyssä? Miten se näkyy teoksissa?

HL: Tämän näyttelyn tekeminen alkoi ajassa, jossa halusin ympäröidä itseni turvallisuuden tunteella. Maalasin isokokoisia muistikuvia metsästä. Täältä maalausmetsästä lähdin sitten tekemään näyttelyyn tulevat teokset – ne tulivat siis kuin metsästä. Ne kuitenkin osittain yllättivät minut, mikä oli mukavaa. Ehkä tässä näyttelyssä asiat paikantuu itselleni eniten maalausprosessiin ja siinä olemiseen. Miten se näkyy teoksissa on katsojan määriteltävissä.

MH: Entä työskentelyprosessi kokonaisuutena, niin temaattisesti kuin ihan konkreettisestikin – miten se lähtee liikkeelle kun tiedät, että oma yksityisnäyttely lähestyy?

HL: Prosessi lähtee liikkeelle siitä missä olen sillä hetkellä. Ja yleensä se saa kivan buustin kun tietää, että on näyttely tulossa. Vaikka näyttelyt voi nähdä omina kokonaisuuksina ja pysähdyksinä, pyrin pysymään liikkeessä koko ajan, koska työtä tekemällä tulee inspiraatio. Sitä on turha jäädä odottelemaan jos seuraava näyttely ei ole vielä tiedossa. Työtapani on aika orgaaninen ja maalaukset jossain määrin yhtenäinen rihmasto.

Työskentelen sarjallisesti ja sarjat jatkuvat näyttelyiden yli ja loppuvat sitten luonnollisesti kun niiden on aika. Teen useaa sarjaa saman aikaisesti. Samalla saattaa alkaa jotain ihan uutta, joka vielä etsii paikkaansa. Jos se on jotain hyvää, on silloin vaan luotettava siihen, että näyttelyn lähestyessä tästä sillisalaatista kristallisoituu kokonaisuus ja narratiivi. On muistettava, että yhtenäinen tekijä tässä hillossa on kuitenkin sen survoja, ja vaikka marjoja olisi montaa lajia tulee kuitenkin ihan hyvä marmeladi.

Tematiikka kulkee käsi kädessä maalausten kanssa. Ja aina en kyllä tiedä mistä on kyse, sen näkee ehkä myöhemmin. Tässä näyttelyssä olen yrittänyt tehdä töitä sen eteen, että maalaukset olisivat suorempia ja ihmisläheisempiä. Olen halunnut tulla pois tyhjistä yksinäisistä maisemista, tiloista ja keloista.

MH: Miten tämän näyttelyn teokset eroavat tai linkittyvät yhteen edellisen, Galleria Huudon yksityisnäyttelyn teosten kanssa?

HL: Huudon Palmreader-näyttelyssä 2015 tein kuvallisia vertauksia muistikuvan ja jälkikuvan välille. Ajattelin, että maalaukseni ovat tavallaan muistin arkeologiaa. Tätä ajatusta en ole vielä jättänyt vaan jatkanut sen käsittelyä. Konkreettisesti olen jatkanut tiettyjä sarjoja, joiden kautta maalaustapani on tunnistettavissa. Näissä toistuu värin poistamisen kautta tyhjyys joka kuitenkin on täysi. Tyhjyys on se mikä pitää kaiken koossa ja tekee myös maalauksesta ehjän pinnan, paikan tai muiston. Näyttelyiden yli kantava ajatus on myös, että näkemämme on aina enemmän kuin osiensa summa. Huudossa nähtiin myös yhdessä maalauksessa käsi, jossa oli punainen naru. Tässä näyttelyssä tuo naru on solmittu.

MH: Miten kuvailisit maalaustapaasi?

HL: Maalaan aika suurpiirteisesti ja isolla kädellä. Lotraan paljon vedellä, imeytän värejä, pesen, kaadan, valutan. Pidän siitä että maalaustapahtuma on fyysinen ja että työn jälki näkyy, eikä välttämättä yksittäinen pensselin jälki. Maalaaminen on yksinäinen performanssi. Menen tosi paljon tunteella, en niinkään ajatuksella. Ajattelu tapahtuu tekojen välillä, maalatessa tapahtuu se joku muu.

Kuivuessaan maalaukset nukkuu ja minä tarkastelen niitä, mietin ja teen päätöksiä jatkosta. Työskentelytapani takia minulle on muodostunut tietty työkalujen pakki, jota toistuvasti käytän. Sen avulla pääsen irtautumaan ajattelusta, tai pääsen hyvään flowhun, jos se nyt on hyvä sana. Tämä vertautuu vaikka joogan asanoihin tai tennislyöntiin, jotka osaa niin hyvin, että ne on selkärangassa. Kun ei tarvitse ajatella tehdessä, tulee paras harjoitus tai peli. Totta kai peliä voi aina parantaa. Haastan aina välillä itseäni uusilla materiaaleilla tai ajatuksilla.

Taidetila Sinnen kuraattori Markus Åström kirjoitti maalaustavastani osuvasti: ”Työn fokus ulottuu usein kauas kankaan taakse, niin että kankaasta tulee dokumentti, joka rekisteröi maalausprosessista syntyvän energian virran.”

MH: Halu ja tarve päästä irti maalauksen ajattelemisesta maalatessa on kuvaus, joka nousee esille monen tekijän puheessa. Miten itse pyrit tähän tilaan? Ja mikä rooli tässä pyrkimyksessä on maalaustekojen jopa lihasmuistiin kiinnittyneellä toistolla?

HL: Ihan praktisilla jutuilla kuten järjestämällä työhuoneella tavarat ulottuville. Pitämällä yllä tiettyjä rutiineja, mikä juurruttaa työhuoneelle ja jättää muun ulkopuolelle. Valitsen musiikiksi sellaista, jonka sanat osaan ja joka ei vaadi keskittymistä, tai jotain instrumentaalista. Musiikki rytmittää tekemistä ja liikkumista.

Työstän useaa maalausta samanaikaisesti, ja helpointa on jos ne ovat eri vaiheissa. Parhaiten toimii jos mukana on tyhjä kangas lattialla, jonka ensimmäisen värikerroksen aloitan. Silloin pääsen yleensä heti sisään työhön, ehkä juuri lihasmuistin ja toiston takia.

Aina tämä ei onnistu. Kuten sanot se on halu ja tarve, mutta myös muut työvaiheet ovat tärkeitä. Myös se istuminen, katsominen ja ajattelu, kankaiden pingottaminen ja välillä siivoaminen. Valitsen aika tarkkaan mitä milloinkin teen.

MH: Entä suhde maalauksen perimään, miten ja mihin se ankkuroituu ja miten merkityksellinen se on sinulle?

HL: Totta kai maalauksen perimä on tärkeä, se vie maalausta eteenpäin. Kaikki taide vie. Opin paljon muiden teoksista. En tiedä mistä aloittaisin ja mihin päätyisin, jos listaisin kaiken mikä on minulle vaikuttavaa. Vastaus olisi eri joka kerta ja saattaisin unohtaa jotain tai katua toista. Kuka ja minkä aikakauden taide on relevanttia vaihtelee ajassa. Luen tai selaan kaikenlaista ja palaan usein niihin kirjoihin jotka omistan. Nyt työhuoneen pöydällä osuu ensimmäiseksi silmään Kahlo, Kiefer, van Gogh, Twombly, Doig, Monet, Kaukomaiden taidetta (toim. Hajek L. et al. 1959) sekä Alchemy and Mysticism (A. Roob 1997). Käyn paljon museoissa ja gallerioissa, saatan matkustaa katsomaan jotain tärkeää näyttelyä. Ajattelen tätä ammattitaitona mutta myös, että on merkityksellistä haluta tuntea olevansa osana jostain.

MH: Näyttelyssä on mukana kaksi teossarjaa. Teokset ovat suhteellisen pieniä (n. 60 x 55 cm) ja niiden kuvallinen teema on joko kädet tai ihmisen kasvot. Mitä sarjallisuus merkitsee sinulle maalauksessa?

HL: On helppo niputtaa maalauksia sanomalla, että tämä on osa tätä sarjaa, teen niin itsekin mielelläni. Kuitenkin ne ovat kukin yksilöitä, saman asian monta tulkintaa.

Ne kädet ovat vähän mysteeri. Niissä välittyy mielestäni hyvin yksinkertaisesti välittäminen, kosketus tai empatia, ja samalla sen tarve. Ihmisen kasvot jatkavat See Me-sarjaa, joka alkoi Helsinki Contemporaryn Valon voimaa // Remain in Light -ryhmänäyttelystä 2015. Ne ovat monimutkaisempia kuin kädet.

MH: Näyttelystä löytyy nimikkomaalaus Supernatural, varsin kookas ja erinomaisen kauniin syvän sininen, kera orgaanisten viivamuotojen. Mikä on sen tausta, mitä tässä lähdit maalauksellisesti etsimään?

HL: Tämä on yksi niistä maalauksista, jotka yllättivät minut.

MH: Miten se sinut yllätti?

HL: Se on niin yksinkertainen ja kevyt mutta silti itselleni vahva, pidin siitä heti. Siinä yhdistyy esittävyys ja väri tavalla, jota en pystynyt toistamaan vaikka halusin ja yritin.

MH: Entä teos nimeltä Keeping it Together, mistä tämä varsin tunnettu ja tuttu symboli, pääkallo?

HL: Olin käyttänyt muita symboleja, kuten palmut ja kädet, joiden koin olevan niin vahvasti kollektiivisen mentaliteettiin uppoutuneita, että teos avautuisi vaivatta katsojan omalle syvemmälle tulkinnalle. Tällä tarkoitan, että symboli toimii sisäänheittäjänä. Etsin sitten jotain toista tällaista symbolia. Pääkallo on aika hasardi siinä mielessä, että niitä on tehty taidehistoriassa ja nykymaalauksessa todella paljon. En myöskään halunnut kuvata kuolemaa, pikemminkin elämää. Luuranko pitää meidät kasassa. Olin utelias näkemään miltä omat pääkalloni näyttäisi.

MH: Tästä päästään siihen keskeiseen teemaan, joka paikantuu sinun teoksissa – siis suhteeseen abstraktin ja figuratiivisen välillä. Tasapainottelua, jatkuvaa irtiottoa ja takaisin palaamista?

HL: Se on molempia. Onhan tasapainottelu itsessäänkin irtioton ja takaisin palaamisen välistä liikettä. Ehkä pienemmissä töissä selkeämpi figuratiivisuus vie voiton, koska molemmat ei mahdu samaan tilaan. Tai ehkä en ole edes kokeillut. Figuratiivisuus on tässä näyttelyssä mukana vahvemmin kun ennen, mutta samalla se tuo esiin sitä mitä usein kutsutaan taustaksi. Sitä abstraktia, jossa jäljet ja merkit voivat, olematta määrittäviä, laukaista muiston tai representaation.