Setting
13.1.-5.2.2017

Jukka Rusanen starts Helsinki Contemporary’s new year with his exhibition Setting, 13.1–5.2.2017. The show brings together paintings and textile collages with an installation that extends across the gallery’s floor. Spatiality lies at the centre of the exhibition, and the artist treats painting, too, as a spatial process.

“Being in the world is spatial, and hence thinking, too, is spatial. The body reacts to the environment and the mind, and this also applies to the artistic working process. A painting is an experience of spatiality and a crystallization of spatiality at the instant it becomes visible.”

The exhibition as a whole consists of various elements that support each other. The crocheted and painted works have equal status in the exhibition. The dialogue between the materials and the relationships between the objects generate an interesting tension in the space. In his works Rusanen has focused attention on the sensory side of the materials. The exhibition’s textile collages contain a lot of silk – often associated with luxury, fragility and the feminine. Paired with silk, the powerful materiality of the paint would have created a harsh contrast, so Rusanen felt it necessary to adopt a thinner layer of paint and a finer line.

A characteristic of Rusanen’s approach is the use of art-historical works as the starting point for paintings. These he then deconstructs and reworks, bringing their themes into the present. More stratified elements have entered his way of painting. Movement and composition are still crucial. On painting in particular, Rubens’ Rape of the Daughters of Leucippus, has played a major role in this whole exhibition.

“I have long been fascinated by fleshly compositions in painting. They somehow contain a explicit display of so many human shapes. On the one hand, we see the battle involved in being in the world and, on the other, there is a submission to the gaze and to norms. Desire, disgust, passion, power, submission, ideals. All of this totally acceptable in the form of a painting.”


Jukka Rusanen (b. 1980, Jyväskylä) received his Bachelor of Fine Arts degree from Turku School of Fine Arts in 2005 and his Master of Fine Arts from the Academy of Fine Arts, Helsinki, in 2007. His recent shows include: Stadtmuseum Ratingen, Ratingen, Germany, 2016; Lachenmann Art, Konstanz, Germany, 2015; and Helsinki Contemporary 2014. Next year, Rusanen will also have solo exhibitions at Galleria Becker, Jyväskylä, Finland, and Lachenmann Art, Konstanz, Germany, and group shows at Stadtgalerie Kiel, Germany, and Hyvinkää Art Museum, Finland. He has just been awarded a 5-year artist’s grant by Arts Promotion Centre Finland (Taike).

A special thanks to Arts Promotion Centre Finland for supporting the exhibition and to artist Magdalena Jakkila for the help and insights.

Jukka Rusanen avaa Helsinki Contemporaryn uuden vuoden näyttelyllään Setting 13.1.–5.2.2017. Näyttelyssä maalaukset ja tekstiilikollaasit kohtaavat lattialle levittyvän installaation. Tilallisuus on näyttelyn keskiössä, ja taiteilija työstää myös maalausta tilallisena prosessina.

"Maailmassa oleminen on tilallista ja täten myös ajattelu on tilallista. Keho reagoi ympäristöön ja mieleen ja niin se tekee myös taiteellisessa työssä. Maalaus on tilallisuuden kokemista ja tilallisuuden kiteytymä siinä hetkessä kun se tulee näkyväksi."

Näyttelykokonaisuus koostuu erilaisista elementeistä, jotka tukevat toisiaan. Virkatut ja maalatut teokset ovat näyttelyssä tasavertaisia. Materiaalien vuoropuhelu ja objektien suhteet synnyttävät mielenkiintoisen jännitteen tilaan. Rusanen on teoksissaan kiinnittänyt huomiota materiaalien aistilliseen puoleen. Näyttelyn tekstiilikollaaseissa esiintyy paljon silkkiä, joka usein yhdistetään ylellisyyteen, haurauteen ja feminiiniseen. Silkin parina maalin voimakas materiaalisuus olisi muodostunut kovaksi kontrastiksi, joten taiteilija tunsi tarpeelliseksi ottaa käyttöön ohuemman maalikerroksen ja viivan.

Rusaselle ominaista on käyttää maalaustensa lähtökohtana taidehistoriallisia teoksia, joita taiteilija dekonstruoi ja työstää uudelleen, tuoden aiheet tähän päivään. Rusasen maalaustapaan on tullut mukaan kerroksellisempia elementtejä. Liike ja maalauksen kompositio ovat maalauksissa edelleen olennaisessa osassa. Tässä näyttelykokonaisuudessa erityisesti Rubensin teoksella Leukippoksen tyttärien ryöstö on ollut suuri rooli.

"Minua on kiehtonut maalaustaiteen lihalliset kompositiot pitkään. Niissä on jotenkin räikeästi esillä niin monta ihmisyyden muotoa. On toisaalta nähtävissä kamppailua maailmassa olemisessa ja toisaalta katseelle ja normeille alistumista. Halua, inhoa, kiihkoa, valtaa, alistamista, ideaaleja. Kaikki tämä täysin hyväksyttävässä maalauksen muodossa."


Jukka Rusanen (s. 1980) valmistui taiteen kandidaatiksi Turun piirustuskoulusta vuonna 2005 sekä kuvataiteen maisteriksi Kuvataideakatemiasta vuonna 2007. Viimeaikoina hän on ollut esillä mm. Ratingen Art Museumissa, Saksassa 2016; Lachenmann Artissa, Saksassa 2015 sekä Helsinki Contemporaryssa 2014. Rusasella on tulossa ensi vuonna myös soolonäyttelyt Galleria Beckeriin ja Lachenmann Art:iin sekä ryhmänäyttelyt Stadtgalerie Kieliin, Saksaan ja Hyvinkään taidemuseoon. Hänelle myönnettiin juuri TAIKE:n 5-vuotinen taiteilija-apuraha.

Erityiskiitos Taiteen edistämiskeskukselle näyttelyn tukemisesta sekä taiteilija Magdalena Jakkilalle avusta ja näkökulmista.

Jukka Rusanen öppnar Helsinki Contemporarys nya år med utställningen Setting 13.1–5.2.2017. På utställningen samsas målningar och textilcollage med en installation som breder ut sig på golvet. I centrum för utställningen är rumslighet; för Rusanen är också själva målandet en rumslig process.

”Att vara i världen är rumsligt och därför är också tänkandet rumsligt. Kroppen reagerar på miljön och psyket och det gör den också i konstnärligt arbete. En målning är en upplevelse av rumslighet och en kristallisering av rumslighet i det ögonblick då den blir synlig.”

Utställningen består av olika element som stöder varandra. Virkade och målade verk är likvärdiga. Objektens proportioner och dialogen mellan materialen skapar intressant spänning i rummet. Rusanen tar fasta på materialens sinnliga sida. I textilcollagen förekommer rikligt med siden som brukar associeras till lyx, skörhet och femininitet. Som partner till siden skulle den starka materialiteten hos tjock färg ha bildat en skarp kontrast, och därför valde konstnären tunnare färgskikt och streck.

Utmärkande för Rusanen är hans sätt att i sina målningar utgå från konsthistoriska verk som han dekonstruerar och omarbetar så att motiven förs in i vår tid. Ett nytt inslag är att han målar i skikt. Rörelsen och kompositionen är fortfarande viktiga. För denna utställning har i synnerhet Rubens Bortrövandet av Leukippos döttrar spelat en central roll.

”Jag har länge fascinerats av köttsliga kompositioner inom måleriet. De ger ett slags drastisk upplevelse av olika former av det mänskliga. Å ena sidan kamp och strid, å andra sidan undergivenhet inför blickar och normer. Lust, avsky, extas, makt, förtryck, ideal. Allt detta i en fullt acceptabel form av måleri.”


Jukka Rusanen (f. 1980) är konstkandidat från Åbo ritskola 2005 och bildkonstmagister från Bildkonstakademin 2007. Under de senaste åren har hans verk visats bl.a. på Ratingen Art Museum i Tyskland 2016, Lachenmann Art i Tyskland 2015 samt Helsinki Contemporary 2014. Nästa år har han separatutställningar på Galleria Becker och Lachenmann Art och deltar dessutom i grupputställningar på Stadtgalerie Kiel i Tyskland och Hyvinge konstmuseum. Han beviljades nyligen Centret för konstfrämjande TAIKE:s femåriga konstnärsstipendium.

Ett särskilt tack till Centret för konstfrämjande och till konstnär Magdalena Jakkila för hjälpen och insikterna.

Artist-curator discussion: Jukka Rusanen and Mikaela Losted

SETTING

Mikaela Lostedt: What is the relationship between spatiality and painting in your working process?

Jukka Rusanen: Being in the world is spatial, and hence thinking, which feels corporeal, is spatial, too. The body reacts to the setting and the mind, and it does this in artistic work, as well. A painting is an experience of spatiality and a crystallization of spatiality at the instant it becomes visible. Everything is as it should be right that point. Through it you can see where you yourself are going. Whether everything is alright, and whether there is reason to change something in your life. Painting tries to get close to the ideal and shows the way. But whether the idea takes on the form of a rectangle on a wall or a pile of stuff that has strayed onto the floor is not important in itself. The idea is encapsulated in exhibitions that are stagings subject to agreement. Everything affects everything, and the meanings and viewpoints are endless. The fact that my forthcoming exhibition is turning out to be, as it were, more spatial than the previous ones is linked to time. I have distanced myself both spatially and temporally, and asked myself the question: Who am I and what do I want to feel I am like? The exhibition springs from a need to respect the setting and the tradition to which I now belong. 

ML: What do you mean by stagings subject to agreement?

JR: I often think of exhibition spaces as empty structures, to which artists bring their significations. These signs are, however, no longer under the artists’ control once they have left them there, rather they are filled with the viewer’s experience world, which is determined by the life lived and what we learn about the backgrounds to the signs in question. In that sense exhibitions are kinds of cyclic, multi-level showcases connecting the signs.

ML: How are the techniques that you use chosen, how does a painting or, for example, crochet get chosen to encapsulate some thought or spatial experience? Do you see the different techniques as being equal, or is one of them more important to you than another?

JR: My working process involves a layering of several different elements. A jungle, in fact. I almost always have a work on the go somewhere. There are pieces of crochet in my bag, at home, in the studio. They are slow flows that I pick up whenever, wherever. Sometimes they don’t seem to make any sense, but, with time, they surprisingly constitute new forms and directions. A painting is actually a similar process, but it is heavier in its form, since it needs its own space and is often bound to a more sturdy form. I don’t take it up very lightly, even nowadays. I try to relate to the whole of my working process equally, and not to value any of them above the others. My exhibitions constitute a single work. That work is a whole that I make out of different pieces. I am interested in the relationships between objects, in the dialogue between materials, in the viewer’s role as an experiencer of the works – and in the flow of history and time. What I do in the exhibitions is to stop and look at the time we are living in.

ML: Movement, colours and composition are all central for you. How do they relate to each other, is one of them the most important of all, or is it always a mutual interplay?

JR: Everything starts from an idea. From the way that each form supports another. But perhaps I am old-fashioned to the extent that the composition comes first. The composition is more of a structure than colour is. On the other hand, the colour does more to define the final outcome of the whole. It directly gives the work a frame of reference – to the time or genre that we are looking at. Human corporeality is more independent of time than the connotations of colour are. Colour also directly affects the human mind. When I was very depressed, I wanted to use bright orange, pure white, and very direct painting gestures. Now, when the depression is more on a backburner, these colours no longer say anything to me. I had to find new colours. Colours that I feel I agree with more. Now, the colours of choice are light reddish and yellowish. Along with that, some more stratified elements have come into my way of painting. Powerful gesturality does not feel interesting on its own and, at the same time, the materiality of the paint is foundering. In the collages I have made I have focussed attention on translucency and on the sensory side of the materials. I have used a lot of silk. To me, silk in itself represents something very ideal, excessive, fragile and sublime. It appeals powerfully to people’s sensory side, to experiencing and seeing something very beautiful. The counterpart to this element, the powerful materiality of the paint, feels a little too much. I have, in fact, tried to express movement and energy with thinner coats of paint and with line.

ML: In this exhibition one starting point in your working process has been Rubens’ painting The Rape of the Daughters of Leucippus. Can you say why you have worked on this specific subject? And, in general, how your starting-point pictures are chosen and why?

JR: This particular painting is interesting for several reasons. First, there is Rubens himself – a skilled depicter of carnality. I have long been fascinated by fleshy compositions in painting. They somehow contain an explicit display of so many human shapes. On the one hand, we see the battle involved in being in the world and, on the other, there is a submission to the gaze and to norms. Desire, disgust, passion, power, subjugation, ideals. All of this totally acceptable in the form of a painting. Painting, thus, gives us the freedom to step into areas that we otherwise could not really visit, and nor perhaps would we otherwise want to.

The composition of the painting in question has all been extensively considered. In it the image’s innate tensions are manifest wonderfully in the arrangement. There are dramatic lines, muscles, softness, drapery, animal power, vulnerability. All of this has been made to fit into the picture area using a highly centralized composition. Of the painting’s actual subject matter nothing has been cut out of the picture, which makes the movement feel like it is revolving – the painting is falling to the left. The most interesting bit of the painting is the uppermost girl’s crotch, since it has been brought out by accentuating the red glow of the skin, which is mirrored in the adjacent cloth. Interesting because, in the thick of this tragic and inhuman event, it is still quite acceptable to take a brief look at the suggestive crotch. It is such minor revelations about human nature that make art very interesting.

The starting-point picture is of no very great significance in itself. I don’t particularly want to make any particular painting the object of inspection here. The idea is contained more in the ideals and the forms of the art of painting. In the painting in question there is good motion and fine colours, which fascinate me. This work was ultimately chosen because there are animals in it. I was looking for works with powerful animal compositions, and this has one. Often, I have looked for starting-point pictures in classical painting. Nowadays, I have not really restricted myself to any particular time or artist. 

ML: How do you see this exhibition in relation to your earlier exhibitions in this same space? How do you see exhibitions in general, are they a continuation of each other or autonomous wholes?

JR: I try to respond to them as best as I can. I find these questions challenging, since they make me look at the relationships between the exhibitions. And, because my exhibition is not yet finished, I don’t know how and where it will be sited.

In my previous exhibitions I thought a lot about what I am like as a painter, and how I am able to express anything at all. The Eject exhibition arose out of the physical need to experience being in the world. I painted it with my hands, without brushes or other implements. In the Stage exhibition I went over more into compositional questions about the structure of the picture. The colour scale became broader than in the previous exhibition. These exhibitions still had a strong feeling of inadequacy. Of how will I get enough works done so I can get the exhibition put on at all. This was very distressing for me, and at the same time ate away at my desire to be an artist. After the Stage exhibition, I decided to stop trying, and I thought the need to do something will come when I give up working on it. The idea was that, if I have an artist living somewhere inside me, then it will find its own way out, and the works will come about of themselves. This approach also altered my attitude to representation. Previously, I had tried to fill a hole the size of myself and to manage as I went on. Now, I see that holding an exhibition is more of a possibility of showing my surroundings what the world can be or how we can see things differently. The significance of art as a channel for wellbeing has become important to me. Aesthetic values have come to the fore. People need aesthetics, and aesthetic forms in general contain a lot of ideals and values, which can be deployed in art. While I have been making this new Setting exhibition, I have also thought about the artist’s role in society. How could I experience myself as being part of the world in as painless a way as possible. It is partly for this reason that I moved away from Helsinki. In the new setting I have seen how susceptible this profession is to influences and to circumstances, and how much time and self-knowledge it demands. The Setting exhibition is more of a single work, in which techniques and subjects intersect to constitute a stage for thought. It is not about painting, collages or installations. It is about a dialogue between forms and associations, which every viewer fills in with their own experiences.

I dedicate this exhibition to my grandmother Orvokki. She taught me many skills and values I have used working on this exhibition.

Taiteilija-kuraattori-keskustelu: Jukka Rusanen ja Mikaela Lostedt

SETTING

Mikaela Lostedt: Mikä on tilallisuuden ja maalauksen suhde toisiinsa työskentelyssäsi?

Jukka Rusanen: Maailmassa oleminen on tilallista ja täten samoin kehollisuutena tuntuva ajattelu on tilallista. Keho reagoi ympäristöön ja mieleen, ja niin se tekee myös taiteellisessa työssä. Maalaus on tilallisuuden kokemista ja sen kiteytymä siinä hetkessä kun se tulee näkyväksi. Kaikki on niin kuin pitääkin juuri silloin. Sen kautta voi nähdä missä itse menee. Onko kaikki kunnossa, ja olisiko elämässä syytä muuttaa jotain. Maalaus koittaa lähentyä ideaalia ja näyttää suuntaa. Saako ajattelu suorakaiteisen seinällä olevan muodon tai lattialle eksyneen kasan muodon ei ole itsessään tärkeää. Ajattelu kiteytyy näyttelyihin, jotka ovat sopimuksellisia lavasteita. Kaikki vaikuttaa kaikkeen, ja merkityksiä ja näkökulmia on loputtomasti. Se että tulevasta näyttelystäni on tulossa ns. enemmän tilallinen kuin aikaisemmista liittyy aikaan. Olen ottanut tilallisen ja ajallisen etäisyyden, ja esittänyt itselleni kysymyksen kuka minä olen, ja millaisena haluan itseni tuntea. Näyttely syntyy tarpeesta kunnioittaa ympäristöä ja sitä traditiota, jonka osaksi nyt lukeudun. 

ML: Mitä tarkoitat sopimuksellisilla lavasteilla?

JR: Ajattelen usein näyttelytiloja tyhjinä rakenteina, joihin taiteilija tuo merkityksensä. Nämä merkit eivät ole kuitenkaan enää taiteilijan hallussa hänen ne sinne jätettyään, vaan täydentyvät katsojan kokemusmaailmalla, jota määrittävät eletty elämä ja oppimamme asiat kyseisten merkkien taustoista. Siinä mielessä näyttelyt ovat eräänlaisia merkkien välisiä kerrostuneita ja syklisiä näyttämöitä.

ML: Miten käyttämäsi tekniikat valikoituvat, miten maalaus tai esimerkiksi virkkaus valikoituu jonkin ajatuksen tai tilallisen kokemuksen kiteyttämiseksi?Suhtaudutko eri tekniikoihin tasavertaisesti vai onko niistä jokin sinulle tärkeämpi kuin toinen?

JR: Työskentelyni on useiden erilaisten elementtien kerrostuma. Oikeastaan viidakko. Minulla on lähes aina jokin työ jossain kesken. On virkkauksia laukussa, kotona, työhuoneella. Ne ovat hitaita virtoja, joihin tartun milloin missäkin. Joskus niissä ei tunnu olevan mitään järkeä, mutta ne muodostuvat ajan kanssa yllättävästi uusia muotoja ja suuntia. Maalaus on oikeastaan samanlainen prosessi, mutta se on muodoltaan raskaampi, sillä se tarvitsee oman tilansa ja on usein sidottu jykevämpään muotoon. En tartu siihen edes nykyään kovin helposti. Pyrin suhtautumaan kaikkeen työskentelyyni tasavertaisesti, enkä arvota niitä toistensa yli. Näyttelyni ovat yksi teos. Teos on se kokonaisuus, jonka teen erilisistä palasista. Minua kiinnostaa objektien väliset suhteet, materiaalien vuoropuhelu, katsojan asema teosten kokijana – sekä historian ja ajan virta. Näyttelyissä pysähdyn katsomaan aikaa jossa elämme.

ML: Liike, värit ja kompositio ovat kaikki keskeisiä sinulle. Mikä on niiden keskinäinen suhde, onko niistä jokin kaikkein tärkein vai onko kyse aina yhteispelistä?

JR: Kaikki lähtee ideasta. Siitä kuinka kukin muoto tukee toistaan. Ehkä olen kuitenkin sen verran vanhanaikainen, että kompositio menee muiden edelle. Kompositio on enemmän rakenne kuin väri on. Toisaalta väri määrittää enemmän kokonaisuuden lopputulosta. Se antaa suoranaisesti teokselle viitekehyksen – mihin aikaan tai genreen katsomme. Ihmisen kehollisuus on enemmän ajasta riippumatonta kuin värin konnotaatiot. Väri myös vaikuttaa suoranaisesti ihmisen mieleen. Kun olin hyvin masentunut halusin käyttää voimakasta oranssia, puhdasta valkoista ja hyvin suoria maalauseleitä. Nyt kun masennus on enemmän taka-alalla, nämä värit eivät enää puhu minulle. Oli löydettävä uudet värit. Sellaiset joiden kanssa tunnen olevani enemmän samaa mieltä. Nyt väreiksi ovat valikoituneet vaaleat punertavat ja kellertävät. Samoin maalaustapaani on tullut kerroksellisempia elementtejä. Pelkkä voimakaseleisyys ei tunnu kiinnostavalta, ja samoin maalausaineen materiaalisuus on karisemassa. Tekemissäni kollaaseissa olen kiinnittänyt huomion läpikuultavuuteen ja materiaalien aistilliseen puoleen. Olen käyttänyt paljon silkkiä. Silkki itsessään edustaa minulle jotain hyvin ideaalia, liiallista, haurasta ja ylevää. Se vetoaa voimakkaasti ihmisen aistilliseen puoleen kokea ja nähdä jotain hyvin kaunista. Tämän elementin parina voimakas maalin materiaalisuus tuntuu hieman liialliselta. Olenkin pyrkinyt ilmaisemaan liikettä ja energiaa ohuemmilla maalikerroksilla ja viivalla.

ML: Tässä näyttelyssä yhtenä lähtökohtana työskentelyssäsi on ollut Rubensin maalaus Leukippoksen tyttärien ryöstö. Kerrotko miksi olet työstänyt juuri sitä aihetta? Ja yleisesti, miten lähtökuvat valikoituvat ja miksi?

JR: Tämä kyseinen maalaus kiinnostaa useista syistä. Ensin on itse Rubens – lihallisuuden taitava kuvaaja. Minua on kiehtonut maalaustaiteen lihalliset kompositiot pitkään. Niissä on jotenkin räikeästi esillä niin monta ihmisyyden muotoa. On toisaalta nähtävissä kamppailua maailmassa olemisessa, ja toisaalta katseelle ja normeille alistumista. Halua, inhoa, kiihkoa, valtaa, alistamista, ideaaleja. Kaikki tämä täysin hyväksyttävässä maalauksen muodossa. Maalaus siis antaa vapauden mennä sellaisille alueille, joilla muuten ei oikein voi vierailla, eikä ehkä muuten haluaisikaan.

Kyseisen maalauksen kompositio on hyvin pitkälle harkittu. Siinä ilmenevät sommittelussa kuvan sisäiset jännitteet hienosti. On dramaattisia linjoja, lihaksia, pehmeyttä, drapeerauksia, eläimellistä voimaa, haavoittuvuutta. Tämä kaikki on saatu mahtumaan hyvin keskeisellä sommittelulla kuva-alaan. Maalauksen varsinaisesta aiheesta mikään ei leikkaudu ulos kuvasta, mikä saa liikkeen tuntumaan pyörivältä – maalaus on kaatumassa vasemmalle. Maalauksen mielenkiintoisin kohta on ylimmän tyttären jalkoväli, sillä se on nostettu teoksessa esiin korostamalla ihon punaista hehkua, joka heijastuu viereisestä kankaasta. Mielenkiintoinen siksi, että tämän traagisen ja epäinhimillisen tapahtuman tuoksinassa on kuitenkin ihan hyväksyttävää vähän katsella vihjailevaa jalkoväliä. Tällaiset ihmisluonnon pienet paljastukset tekevät taiteesta kovin mielenkiintoista.

Itsessään lähtökuvalla ei ole kovin suurta merkitystä. En varsinaisesti halua tässä nostaa mitään tiettyä maalausta tarkastelun kohteeksi. Ajatus on enemmän maalaustaiteen ihanteissa ja muodoissa. Kyseisessä maalauksessa on hyvä liike ja hienot värit, jotka kiehtovat minua. Tämä työ valikoitui lopulta siksi että siinä on eläimiä. Olen etsinyt teoksia joissa on voimakkaita eläinkompositioita, ja tässä sellainen on. Usein etsin lähtökuvastoa klassisesta maalaustaiteesta. Nykyään en juurikaan ole pitäytynyt missään tietyssä ajassa tai tekijässä. 

ML: Miten näet tämän näyttelyn suhteessa sinun aiempiin näyttelyihin tässä samassa tilassa?  Miten koet ylipäätään näyttelyt, ovatko ne jatkumoa toisilleen vai itsenäisiä kokonaisuuksia?

JR: Yritän vastata näihin parhaani mukaan. Koen nämä kysymykset haastaviksi, sillä näissä joutuu katsomaan näyttelyiden välisiä suhteita. Koska näyttelyni ei ole vielä valmis, en tiedä miten ja mihin se sijoittuu.

Aikaisemmissa näyttelyissäni mietin paljon sitä millainen minä olen maalarina, ja kuinka ylipäänsä pystyn ilmaisemaan mitään. Eject-näyttely syntyi fyysisestä tarpeesta kokea olevansa maailmassa. Maalasin sen käsin ilman siveltimiä tai muita apuvälineitä. Stage-näyttelyssä siirryin enemmän sommitelmallisiin kuvan rakenteen kysymyksiin. Väriskaala tuli laajemmaksi kuin aikaisemmassa näyttelyssä. Näissä näyttelyissä oli vielä paljon kokemusta riittämättömyydestä. Siitä kuinka saan tehtyä tarpeeksi töitä, jotta saan näyttelyn ylipäänsä pidettyä. Tämä oli minulle hyvin ahdistavaa, ja söi samalla haluani olla taiteilija. Stage-näyttelyn jälkeen päätin lopettaa yrittämisen, ja ajattelin että tarve tehdä tulee kun työskentelystä luopuu. Ajatus oli että jos minussa jossain sisällä asuu taiteilija, niin se näyttää itse tiensä ulos, ja teokset syntyvät lopulta itsestään. Tämä näkökulma muutti myös suhteeni esittämiseen. Aikaisemmin olin koettanut täyttää itseni kokoista aukkoa ja selvitä eteenpäin. Nyt näen että näyttelyn pitäminen on enemmän mahdollisuus näyttää ympäristölle, mitä maailma voi olla tai kuinka voimme nähdä toisin. Taiteen merkitys hyvinvoinnin kanavana on tullut minulle tärkeäksi. Esteettiset arvot ovat nousseet esiin. Ihminen kaipaa estetiikkaa ja esteettisissä muodoissa on paljon ideaaleja ja arvoja ylipäänsä, joita taiteessa voi järjestellä. Olen myös tämän uuden Setting-näyttelyni tekoaikana miettinyt, mikä on taiteilijan osa yhteiskunnassa. Kuinka minä voisin kokea olevani osa maailmaa mahdollisimman kivuttomalla tavalla. Osittain tästä syystä muutin pois Helsingistä. Uudessa ympäristössä olen havainnut kuinka hauras tämä ammatti on vaikutteille ja olosuhteille, ja kuinka paljon aikaa ja itsetuntemusta se vaatii. Setting-näyttely on enemmän yksi teos, jossa tekniikat ja aiheet risteilevät muodostaen ajattelulle näyttämön. Kyse ei ole maalauksesta, kollaasista tai installaatioista. Kyse on muotojen ja assosiaatioiden välisistä vuoropuheluista, joita jokainen katsoja täydentää kokemustensa kautta.

Omistan näyttelyn isoäidilleni Orvokille. Hän opetti minulle monia taitoja ja arvoja joita olen käyttänyt näyttelyn tekemisessä.

X