Helsinki Contemporary

Kaarlo Stauffer

Seikkailu

18.10.-17.11.2024

Kaarlo Stauffer is known for his collage-like paintings based on old family photographs, but a new departure is evident in his exhibition Seikkailu (Adventure), which has seen him abandon family albums in favour of more reductive, intense palette and a newfound focus on the medium of painting as its own one-of-a-kind language of visual narration.

Collecting and recycling of source materials nevertheless remains an integral part of Stauffer’s artistic process. Among the sources for his latest exhibition are his own recently rediscovered childhood drawings. In his own words, Stauffer has always found it difficult to come up with “anything terribly exciting out of his head” – he finds it's easier to begin his process by collecting material and piecing together accumulated sources on his worktable.

Mysterious islands, caves, castles, seascapes and other familiar elements from classic adventure stories recur in many paintings in the Adventure exhibition. Also present are references to Romantic and Gothic art, as are allusions to literature and philosophy. Human figures no longer occupy a central place as prominently they did in his earlier work. Many of his new paintings unfold unassumingly as landscapes quietly beckoning the viewer on an adventure.

There is an element of mystery and lingering contemplativeness to Stauffer’s new paintings. They seem to question exactly what constitutes an adventure, and whether an adventure should always entail heroism and bravery. Traditionally, an adventure is an epic, sublime, and grand event, but even a smaller, simpler experience can elicit a tingling sense of adventure. All it takes is an irresistible sense of mystery, which might arise from an unusual encounter with an animal, the pale glow of the moon, or a dark forest – a strange or fascinating observation or inexplicable enigma that begs to be unravelled.

Thank you to Kone Foundation for their support of the artist's work and the exhibition.

Seikkailu-näyttelyssä valokuviin pohjautuvista kollaasimaisista maalauksistaan tunnettu Kaarlo Stauffer on jättänyt vanhat perhekuvat taakseen ja esittelee uuden, pelkistetymmän ja vahvan väripaletin. Uusissa teoksissaan Stauffer siirtyy lähemmäksi maalausta itsessään – maalausta aivan omanlaisenaan visuaalisen kerronnan tapana.

Erilaisen lähdemateriaalin kerryttäminen maalaamista varten on kuitenkin edelleen tärkeä osa Staufferin taiteellista prosessia. Tässä näyttelyssä hän on käyttänyt muun muassa vuosikymmenten jälkeen löytämiään lapsuudenaikaisia piirustuksiaan yhtenä teostensa lähtökohtana. Omien sanojensa mukaan Staufferille on aina tuottanut vaikeuksia keksiä ”mitään kauhean jännittävää päästään”: on parempi aloittaa, kun pöydälle on kertynyt jotain, mitä kehitellä ja yhdistellä.

Monissa Seikkailu-näyttelyn maalauksissa esiintyy klassisista seikkailukertomuksista tuttuja elementtejä: salaperäisiä saaria, luolia, linnoja ja merimaisemia. Teoksissa voi nähdä myös viittauksia romantiikan ja gotiikan ajan kuvataiteeseen ja kirjallisuuteen sekä filosofiaan. Staufferin aiemmista töistä tutut ihmishahmot eivät ole enää niin vahvasti maalausten keskiössä. Monet teoksista ovat kuin seikkailuun kutsuvia maisemia, jotka avautuvat katsojansa edessä hiljaisina.

Uusissa maalauksissa on salaperäisyyttä ja viipyilevyyttä. Ne tuntuvat kysyvän, mistä aineksista seikkailu syntyy, ja kuuluuko seikkailuun aina sankarillisuus ja urheus? Perinteisesti seikkailujen konteksti on jokin hurja, ylevä ja suuri tapahtuma. Seikkailun tuntua voi kuitenkin syntyä myös pienemmässä mittakaavassa. Tärkeää on mysteeri, joka kutsuu mukaansa. Mysteeri voi olla erikoinen eläinkohtaaminen, kuun kelmeä valo tai pimeä metsä – jokin kiehtova tai outo havainto, jokin selittämätön asia, jota on pakko lähteä seuraamaan.

Kiitos Koneen säätiölle taiteilijan työskentelyn ja näyttelyn tukemisesta.

På utställningen Seikkailu (Äventyr) har Kaarlo Stauffer, känd för sina collageliknande målningar baserade på fotografier, lämnat de gamla familjebilderna bakom sig och presenterar en ny, mer reducerad och stark färgpalett. I de nya verken rör sig Stauffer närmare måleriet i sig – måleriet som ett alldeles eget personligt sätt att berätta visuellt.

Insamlingen av olikartat källmaterial för måleriet är dock fortfarande en viktig del av Stauffers konstnärliga process. För den här utställningen har han bland annat använt sina teckningar från barndomen, återfunna efter flera decennier, som en av utgångspunkterna för sina verk. Med Stauffers egna ord har han alltid haft svårt att komma på ”något förfärligt spännande på egen hand”: det är bättre att börja när det har samlats något på bordet som kan utvecklas och kombineras.

Många av målningarna på utställningen uppvisar bekanta element från klassiska äventyrsberättelser: mystiska öar, grottor, slott och havslandskap. I verken kan man också se referenser till romantikens och gotikens bildkonst, litteratur och filosofi. De välbekanta människofigurerna från Stauffers tidigare verk är inte längre lika centrala i målningarna. Många av verken är som landskap som inbjuder till äventyr, vilka i tysthet öppnar sig inför betraktaren.

Det finns i de nya målningarna något hemlighetsfullt och latent. De tycks fråga ur vilket stoff äventyr uppstår, och hör äventyr alltid samman med hjältemod och tapperhet? Traditionellt är kontexten för äventyret någon fantastisk, sublim och stor händelse. Men känslan av äventyr kan också uppstå i mindre format. Det viktiga är något mystiskt som kallar på en. Det mystiska kan vara ett ovanligt möte med ett djur, månens bleka sken eller en mörk skog – en fascinerande eller egendomlig iakttagelse, en oförklarlig händelse som man är tvungen att följa.

Tack till Konestiftelsen för stöd till konstnärens arbete och utställningen.

Kaarlo Stauffer

Taiteilija & kuraattori -keskustelu

Taiteilija–kuraattorikeskustelu: Kaarlo Stauffer & Mika Hannula

SEIKKAILU

17.10.–17.11.2024

Mika Hannula: Uusi näyttely, uusi avaus – miten näiden maalausten tekemisen kaari on saanut sysäyksensä, alkunsa?

Kaarlo Stauffer: Minulla oli joulukuussa 2021 iso näyttely Forum Boxissa, joka mielestäni summasi duunini valokuvan kanssa. Maalauksenihan olivat jo pitkään perustuneet perheeni valokuviin. Olin jo henkisesti valmistautunut siihen, että seuraava näyttelyni tulisi olemaan sitten jotain ”ihan muuta”. Vuoden 2022 alkupuolella kun aloittelin – tai ehkä pitäisi sanoa: kunhan vähän koittelin – uusia maalauksia, kaikki oli vielä aivan auki ja kokeilin vähän sitä sun tätä.

Maailmahan toki pursuaa kuva-aiheita, mutta niistä mielekkyyden löytäminen onkin toinen juttu. Saman vuoden kesän vietin residenssissä New Yorkissa ja siellä vasta alkoi keräytyä jonkinlainen viitekehys, jonka parissa jatkaa kotopuolessa. Kyse ei suinkaan ollut mistään mielettömästä alkuräjähdyksestä ennemmin kuin pienestä mutta ratkaisevasta nytkähdyksestä. Talvella 2022–23 aloin sitten vasta kunnolla työstää näitä uusia idiksiä ja pikkuhiljaa lumipallon vauhti kiihtyi ja massaa kertyi.

MH: Miten näyttely vertautuu aiempiin soolonäyttelyihin – jos vaikka otetaan vertailuksi mitä lähdemateriaalia olet käyttänyt ja miten?

KS: Teokset eivät liity aikaisemmin suosimiini perhekuviin lainkaan. Minullehan on aina tuottanut vaikeuksia keksiä mitään kauhean jännittävää niin sanotusti päästäni, on aina ollut kivempi aloittaa silloin kun pöydälle on kertynyt jotain mitä kehitellä ja yhdistellä. New Yorkissa otin haasteeksi piirrellä ja maalailla niitä näitä ja katsoa jääkö mitään seinään kiinni. Lopulta kuitenkin ne aihiot, jotka todella lähtivät viemään, olivat lainattuja – kuvakaappauksia elokuvista tai sarjoista, räpsyjä vanhoista kuvituksista, milloin mistäkin.

Olen käynyt läpi myös lapsuuteni piirustuksia. Tuntui kiehtovalta lainata jo vieraaksi käyneeltä itseltään mittavan ajallisen etäisyyden takaa. Kokeilu ei kuitenkaan ole ollut mitenkään ilmiselvän tuottelias – miten lapsuuden kädenjälki muka sovittuu nykyiseen tapaani maalata? Muuten uuden näyttelyn teoksissa ehkä silmiinpistävin ero on selkeiden ihmishahmojen poissaolo. Sommitelmallisesti ja motiiveiltaan ne ovat pelkistetympiä, keskitetympiä. Ehkä niissä on jonkinlaista ”aforistista” otetta, hehe. Paletti on myös rajatumpi.

MH: Rajatumpi paletti – mitä merkitystä, seurausta sillä on arjen maalauksen tekemisessä, työstämisessä?

KS: Ehkä kyse on kokemuksen myötä tulleesta kultivoitumisesta – kaikkia sävyjä ei tarvitse änkätä yhteen maalaukseen ja nykyään niiden kanssa osaa ehkä jo pelata hienovaraisemmin. Minun maalauksianihan on usein kiitelty ”värikkäiksi” ja sitä ne ovat vieläkin, mutta tällä kertaa ehkä jotenkin ajatellummin. Ja aiheen pelkistyessä tuntuu jotenkin sopivalta, että palettikin pelkistyy.

MH: Otetaan yksi teos, keskitytään teokseen nimeltään Seepra. Mikä on tämän teoksen matka – ja miten pitkään se kesti – ideasta valmiiksi maalaukseksi?

KS: Seepra oli kuva-aiheena alusta pitäen petollisen selkeä; se ikään kuin putosi syliini. Olin tuonut Tansaniasta tuliaisiksi puusta veistetyn leikkiseepran. Ikkunalaudalla kilpipiilean alla poispäin kääntyvänä huomasin eläimessä sellaista lyyristä voimaa, joka olisi saatava talteen. Otin siitä kännykälläni käppäkuvan ja luonnos oli siinä, kaikki oli valmiina – tai niin kuvittelin, itse maalaaminenhan kesti reippaasti yli vuoden. Niinhän minulla tosin aina nykyään kestää...

MH: Maalauksen kesto – mihin se vuosi menee? Tuleeko sutta ja sekundaa vai onko kyse jatkuvasta tihentymisestä, nyanssien etsimisestä?

KS: Paljon siinä on kyse juuri siitä, tihentymisestä ja nyansseista. Ja toki karsimisesta ja kumittamisesta ja uudelleenmaalaamisesta, ja niin edelleen. Välillä tuntuu siltä kuin olisi pakko käydä kaikki vaihtoehdot läpi ennen sitä oikeaa. Pyrin myös hyvin orgaaniseen maalausjälkeen, jossa asioiden tulee asettua ikään kuin itsestään paikoilleen. Tämä on hinkkaamisen vastakohta, tai ehkä minä hinkkaan silmilläni, mene ja tiedä.

Teen useaa teosta samaan aikaan ja yhden kuivuessa voin jatkaa hommia toisen parissa, eli ei minulla aika sikäli peukaloiden pyörittelemiseen mene. Tykkään, että keskittyminen on tällä tavalla hajautettua, ettei tarvitse ratkaista kaikkea kerralla. Lisäksi teoksissa on ihan puhtaat tekniset haasteensa: miten joku läsnäolon tuntu saavutetaan tai joku tietty valoilmiö. Sellaista ei voi ratkaista etukäteen ja usein joudun pulmatilanteisiin odottamattomasti. Mutta tällöin teoksen todellinen potentiaali alkaa hahmottua; olemus paljastuu hitaasti, että mikäs se ”clue” tässä tällä kertaa onkaan. Koko ajan se on ollut siinä silmien edessä, mutta asian tajuamiseen saattaa mennä se vuosi ja sitten huvittaa, vaatiko se oikeasti kaiken tämän edestakaisin sutimisen.

MH: Maalauksesi konteksti, tai ehkä näin: ketkä ovat keskustelukavereita, todellisia tai kuvitteellisia?

KS: Hmm, pakko sanoa, että ajattelen maalareita nykyään aika harvoin. Nuorempana oli tietysti kaikenlaisia fanituskausia ja vaikutteita haki suoremmin, ja silloin näki myös enemmän kollegoita, oli keskusteluita ja muuta sellaista. Varmasti minut voi niputtaa johonkin uudemman figuratiivisen maalauksen löyhään kategoriaan, mutta minusta kaikenlainen maalaustaide – taide ylipäätään – miltä tahansa ajalta voi olla kiinnostavaa. Viihdyn helposti paremmin vanhemman taiteen äärellä tai kansalaisopiston lopputyönäyttelyssä kuin jonkin nykytaidespektaakkelin ääressä.

Nimetäkseni silti muutaman inspiroivan näyttelyn viimeisen vuoden ajalta niin ainakin Sami Havian ja Tor Arnen työt ovat liikauttaneet sisintäni, ja sitten ihan Rafael Wardin teokset Didrichsenillä; niissä on samaa värimaalauksen jälki-impressionistista otetta, joka tuntuisi säilyvän jonkinlaisena kotina omalle työlleni. Tietenkään aihetta ja maalausta ei voi erottaa toisistaan, mutta kyllä minua enemmän se maalaaminen kiinnostaa kuin joku kuvasto tai sanoma. Toki on sellaisia erikoistyyppejä kuin Dick Bengtsson ja Pierre Klossowski, jotka pysynevät kiehtovina, jos sallinette, ”immanentin mystiikkansa” takia.

MH: Entä kun katsotaan tarkemmin, lähemmin, hieman erityyppistä teosta nimeltään Laiva. Mitä erityistä tähän prosessiin sisältyy?

KS: No, tällä maalauspohjalla ehti seilata muutama muukin idea ennen kyseisen laivan ankkuroitumista. On varsin tyypillistä, että aloitan jollakin aiheella, joka ei lopulta oikein lähde ja alan pohtia uutta suuntaa mihin teosta viedä. Nämä ovat hienoja tilaisuuksia jonkin odottamattoman ilmaantumiselle. Mutta pattitilanne on pattitilanne; joskus muinoin saatoin tällaisissa tilanteissa suosiolla luovuttaa, irrottaa kankaan ja heittää sen menemään, mutta nykyään käyttämäni pellavakangas on liian kallista tällaiseen rehvasteluun.

Laivassa oikean kuva-aiheen löytyminen kesti tosiaan piinallisen pitkään, ja kun laiva vihdoin ilmestyi kaukoputkeeni, ehti se jo kerran olla ilmiliekeissä ja ties mitä. Laivan kuva-aihe on muuten peruja New Yorkin keskuskirjaston kuva-arkistosta, jonne minua kehotettiin menemään ja jossa vietinkin kokonaisen päivän. Silloin satoi ja oli ukkosta. Lopulta päädyin jonkinlaiseen kaukaisen avomeren yölliseen autiuteen, autiolaivankin mahdollisuuteen. Ehkä Moby Dickistä tarttuneeseen näkyyn? Siinäpä mahtava romaani!

MH: Moby Dick – mikä siitä tekee romaanina mahtavan? Ja laajemminkin: mitä roolia tai osaa kirjallisuus ottaa arjessasi tai työprosessissa?

KS: Moby Dick jos mikä on meri- ja seikkailuromaani, jokainen virkehän oikein pärskyy suolavettä. Voi kuulostaa homeiselta fiilistellä jotain Melvilleä nykypäivänä, mutta samalla tavoin kuin vaikkapa Seitsemän veljestä tai Humiseva harju tarjoaa Moby Dick ihmeen tuntua ja huimia näkyjä; ihmeellisen portaalin meille tavoittamattomaan aikaan varsin eksentrisen kielipelin muodossa.

Kirjallisuudella on hyvin keskeinen rooli elämässäni ja arjessani. Luen paljon ja niin ikään kirjoittelen, toistaiseksi lähinnä omaksi ilokseni. Tämä suuntautumiseni näkyy varmasti maalauksissani, antaa niille paljon mutta ei ole mikään avain niiden tulkitsemiseen. Maalauksessa on jotain erityistä mykkyyttä ja kuisketta, jota mielelläni vaalin – kirjathan pulisevat aika paljon.

MH: Näyttelyn nimi on Seikkailu. Mikä, miten ja missä, minkälaisesta jengasta, kenen seikkailusta on kyse?

KS: Näyttelyn maalausten aihepiirihän ei ole kovinkaan arkinen, mikäli arkinen tai banaali nähdään jonakin seikkailulle vastakohtaisena. Nehän viittaavat varsin seikkailulliseen kuvastoon: romantiikan, gotiikan ja mannermaisen filosofiankin trooppeihin. On saarta ja linnaa, sutta ja autiomaata. On tämä vanhaa kunnon Viisikkoa muistuttava ryhmä taskulamppuineen luolassa – ehkä jopa Platonin luolassa. Taiteeseen ja runouteen kuuluvat syvä selittämättömyys ja kokemuksellisuus, sisäinen kokemus. Minusta seikkailu on tälle hyvä metafora.

”Seikkailun kutsu, fata morgana”, rinnasti Walter Benjamin Baudelaire-esseessään Silmä väkijoukossa. Minusta seikkailun sekä taiteen rinnastaminen kangastukseen on oikein mieluisaa ja päätänkin tämän vastaukseni fragmenttiin, jonka joskus kollaasin keinoin kasasin:

”Mitä se kauhun suhteen mahtaisi tarkoittaa, kun ovennupit ja pallot, suljetut ovet ja kehykset, korkean paikan pelon voittaminen, ravintolalaivat ja ilmalaivat, Marlboro-miesten kuvamaailmat, päätyisivät viidakkoliepeeseen. Olisi seikkailu, saisi kadota viidakkosaaren tunnelmaan umpikujana, jossa enemmän kuin opimme, unohdamme.”

MH: Otetaan vielä lopuksi laajempi perspektiivi. Miten koet, onko seikkailu, omassa arjessa tai vaikka missä, onko se vielä mahdollista, kun kaikki tieto tulee puhelimeen ja kaikki on oletettavasti tai muka alati saatavissa, saavutettavissa? Siis mistä vielä salaperäisyys, selittämättömyys, outo ja ihana, tai vaikka raadollinenkin?

KS: En usko, että aikamme poikkeaa niin ratkaisevasti muista ajoista seikkailun suhteen. Samalla tavoinhan jo saksalaisen romantiikan mestari Hölderlinkin kaipasi antiikkiin niin kuin joku 1990-luvulla syntynyt 1980-luvulle, ja jo mainitsemani Benjamin puhui ”kokemuksen köyhyydestä”, ja niin edelleen. Minusta seikkailu on mahdollinen ja se löytyy nimenomaan arjesta. Toki juhlastakin, mutta kestämättömämmin. Lässytyksen uhallakin: kai se on jotain sydämen avoimuutta, joka antaa kokemuksen tulla ja mennä omalla painollaan, jonkinlaista hiljaista arjen transsendenssia.

Iltainen pyöräretki tai runo voi olla seikkailu. Matka Lappiin jo isompi. Mutta kyllä sen täytyy olla jotain vielä suurempaakin Vaikkapa sitoutuminen rakastamaansa ihmiseen, siinäpä seikkailua kerrakseen. Tai Elokapina – en voisi nähdä mielekkäämpää seikkailua, jossa yksi todella laittaa itsensä likoon meidän muiden puolesta.

Vai onko siinä kyse urheudesta? Kulkevatko seikkailu, urheus ja uskaltaminen aina käsi kädessä? Oli miten oli, se että joku J. Karjalainen näkee mysteerin milloin missäkin, vaikkapa sattumalta löytämässään kasviossa, siinäpä tavoiteltavaa seikkailullista asennetta elämään.

Exhibitions

Works