Sans Souci
2.9.-25.9.2016

On September 2–25, Helsinki Contemporary will be showing Jukka Korkeila’s much-anticipated solo exhibition Sans Souci. The French title means ‘without care or sorrow’. The exhibition’s underlying theme is love and wholeness, with art serving as a part of life’s great process of giving things up. Korkeila’s works now radiate a new energy and joy. The sharp-eyed will also find in them an echo of the past and hope for the future.

Sans Souci consists of excerpts from the string of pearls that is everyday life. Some of the new paintings are like film stills, rough snapshots or reflections of a bounded reality. They constitute a story that is completed in the viewer’s imagination. The exhibition contemplates the appropriateness of seemingly random events in life. Everything is, in the artist’s own words, a “complex body of causes and connections that we don’t always recognize or understand.” The most important thing in this process, and in life, is to try to achieve openness and sensitivity so as to see the connections between things.

“Painting is not a throw of the dice. Painting is working with various materials and studying their properties. […] Sometimes, the painting process can lead you into an unfamiliar area. In other words, you can get lost while painting, but this, too, is a result of conscious choices, of steps taken. Behind each artwork are decisions that lead in action from an empty canvas towards a completed work…” Korkeila says.

The title of the exhibition is taken from the Sanssouci summer palace that Frederick the Great, King of Prussia, had built in Potsdam near Berlin in the mid-18th century. The title’s meaning became clear to Korkeila when he visited the palace, and he was surprised how well the words described his own situation.

“Nothing is ever 100 percent, of course, neither sorrow nor joy. It’s a matter of combinations where one property, the stronger side of the coin, determines the whole in which life goes on.”

Korkeila frequently investigates his subjects via pairs of works. Repetition of everyday situations creates the exhibition’s tension, which accentuates the distinctive nature of moments and the uniqueness of life.

 

Jukka Korkeila (b. 1968) is one of Finland’s foremost artists, and is known for boldly smashing the boundaries of both image content and painting traditions. He works in Berlin and Stockheim, Oberhessen, Germany, and in Helsinki. He represented Finland at the São Paulo Art Biennial in 2004 and participated in the Prague Biennale in 2003 and 2007. In 2014, he participated in the Bienal del Fin del Mundo at Mar del Plata, Argentina. Korkeila has had solo exhibitions at Moderna Museet, Stockholm, and the Nordic Watercolour Museum in Skärhamn, Sweden. He has participated widely in exhibitions around Europe and his works are in all the main Nordic collections. In 2017, Korkeila will take part in a wide-ranging retrospective exhibition at HAM Helsinki Art Museum and at the Serlachius Museums in Mänttä, together with Elina Merenmies and Anna Retulainen.

2.–25. syyskuuta Helsinki Contemporaryssa nähdään Jukka Korkeilan odotettu yksityisnäyttely Sans Souci. Ranskankielinen nimi tarkoittaa vailla huolta tai surua. Näyttelyn kantava teema on rakkaus ja eheys, ja taide toimii osana elämän suurta luopumisprosessia. Korkeilan teoksista välittyy nyt uudenlainen energia ja ilo. Tarkkanäköinen löytää niistä myös menneisyyden kaiun sekä tulevaisuuden toivon.

Sans Souci koostuu otteista arjen helminauhasta. Osa uusista maalauksista on kuin elokuva-stillejä, rosoisia tilannekuvia tai heijastuksia rajatusta todellisuudesta. Niistä rakentuu tarina, joka täydentyy yhtä lailla katsojan mielikuvituksessa. Näyttelyssä pohditaan elämän sattumanvaraisuuden tarkoituksenmukaisuutta. Kaikki on taiteilijan omien sanojen mukaan ”monimutkaista syy- ja yhteyskokonaisuutta, jota emme aina tunnista tai ymmärrä”. Tärkeintä prosessissa, ja elämässä, on pyrkiä avoimuuteen ja herkkyyteen asioiden yhteyksien näkemiseksi.

”Maalaaminen ei ole nopan heittämistä. Maalaaminen on erilaisten materiaalien kanssa työskentelyä ja niiden ominaisuuksien opiskelua. Joskus maalausprosessi voi tosin viedä alueelle jota ei tunne. Toisin sanoen maalatessa voi eksyä, mutta tämäkin on tietoisten valintojen, otettujen askelien tulosta. Jokaisen työn takana on päätöksiä, jotka johtavat toimintana tyhjältä kankaalta kohti valmista työtä”, taiteilija kertoo.

Näyttelyn nimi on lainattu Fredrik II:n (Fredrik Suuren) Saksan Potsdamiin 1700-luvun puolivälissä rakennuttamalta huvilinnalta, Sanssoucilta. Nimen merkitys avautui Korkeilalle hänen vieraillessa linnassa, ja hänet yllätti miten hyvin sanat kuvaavat hänen omaa tilannettaan.

”Mikään ei tietenkään ole sataprosenttista, ei niin suru kuin ilokaan. Kyse on yhdistelmistä, joissa toinen ominaisuus, kolikon molemmista puolista se vahvempi, nimeää kokonaisuuden jossa elämä jatkuu.”

Korkeila tutkii aiheitaan monesti teosparien kautta. Toistot arjen tilanteista luovat näyttelyyn jännitteen, joka korostaa hetkien eroavaisuuksia ja elämän ainutlaatuisuutta.

 

Jukka Korkeila (s. 1968) lukeutuu Suomen eturivin taiteilijoihin, joka tunnetaan niin kuvasisältöjen kuin maalausperinteiden rohkeasta rajojen rikkomisesta. Korkeila työskentelee Saksassa sekä Berliinissä että Stockheimissa, Oberhessenissä, sekä Helsingissä. Hän edusti Suomea São Paulon biennaalissa vuonna 2004 ja osallistui Prahan biennaaliin vuosina 2003 ja 2007. Vuonna 2014 hän osallistui Bienal del Fin del Mundoon Mar del Platassa, Argentiinassa. Korkeilalta on nähty yksityisnäyttelyt Moderna Museetissa, Tukholmassa ja Nordiska Akvarellmuseetissa Ruotsin Skärhamnissa. Hän on osallistunut näyttelyihin laajalti Euroopassa ja hänen teoksiaan on kaikissa keskeisissä pohjoismaisissa kokoelmissa. Yhdessä Elina Merenmiehen ja Anna Retulaisen kanssaKorkeila osallistuu vuonna 2017 laajaan retrospektiiviseen näyttelyyn Helsingin taidemuseo HAM:issa sekä Serlachius-museossa Mäntässä.

Den 2–25 september visar Helsinki Contemporary Jukka Korkeilas med intresse motsedda separatutställning Sans Souci, ”sorglös”. Utställningens bärande tema är kärlek och harmoni, och konsten fungerar som en del av livets stora försakelseprocess. Korkeilas verk utstrålar en ny sorts energi och glädje. Den som synar verken noggrannare kan också upptäcka både ett eko från det förflutna och ett framtidshopp.

Sans Souci består av utdrag ur vardagens pärlband. En del av de nya målningarna är som stillbilder från filmer: grova situationsbilder eller reflexioner av en avgränsad verklighet. Tillsammans skapar de en berättelse som också betraktaren kompletterar i sin fantasi. Utställningen dryftar det ändamålsenliga i livets slumpmässighet. Allting är enligt konstnärens egna ord ”en komplicerad väv av orsaker och samband som vi inte alltid upptäcker eller förstår”. Det viktigaste i en process, och i livet, är att sträva mot en sådan öppenhet och känslighet som gör det möjligt att se samband.

”Att måla är inte att kasta tärning. Att måla är att arbeta med olika material och studera deras egenskaper. Ibland kan processen visserligen leda målaren till ett obekant område. Det vill säga: det är möjligt att gå vilse i målandet, men även det är en följd av medvetna val, tagna steg. Bakom varje arbete ligger beslut som i själva verkställandet leder från en tom duk till ett färdigt verk”, säger Korkeila.

Utställningens namn är hämtat från Fredrik II:s (Fredrik den stores) lustslott Sanssouci, som han lätt uppföra i Potsdam i mitten av 1700-talet. Namnets innebörd klarnade för Korkeila då han besökte slottet, och han överraskades av hur väl orden beskriver hans egen situation.

”Självfallet är ingenting hundraprocentigt, varken sorgen eller glädjen. Det handlar om kombinationer där den ena egenskapen, den starkare av myntets två sidor, kommer att namnge den helhet där livet sedan fortgår.”

Korkeila studerar ofta sina motiv via verkpar. De vardagliga situationernas upprepningar tillför utställningen en spänning som framhäver de enskilda ögonblickens variationer och livets unikhet.

 

Jukka Korkeila (f. 1968) hör till de främsta konstnärerna i Finland. Han är känd både för sina kraftiga bilder och för sitt djärva sätt att spränga måleritraditionernas gränser. Korkeila arbetar i Tyskland både i Berlin och Stockheim i Övre Hessen samt i Helsingfors. Han representerade Finland på São Paulobiennalen 2004 och deltog i Pragbiennalen 2003 och 2007. År 2014 deltog han i Bienal del Fin del Mundo i Mar del Plata, Argentina. Korkeila har haft separatutställning på Moderna Museet och på Nordiska Akvarellmuseet i Skärhamn, Sverige. Han har deltagit i utställningar runtom i Europa och hans verk ingår i samtliga centrala nordiska samlingar. Tillsammans med Elina Merenmies och Anna Retulainen deltar Korkeila 2017 i en bred retrospektiv utställning på Helsingfors konstmuseum HAM och på Serlachiusmuseet i Mänttä.

ARTIST-CURATOR DISCUSSION: JUKKA KORKEILA & MIKA HANNULA

Sans Souci

Mika Hannula: The exhibition contains paintings that are like pairs, either closely resembling each other or slightly varied. What does this repetition stem from, and what painterly significance does it have – both in terms of visual themes and how they are hung close together?

Jukka Korkeila: The exhibition contains pairs of paintings and unpaired paintings. It’s a matter of painterly manipulations that make sense at this moment. Often the best aspects of the painting process open up spontaneously during that process, in the moment, when the process changes direction smoothly, without being forced. This demands that the artist be almost perfectly present within the unfolding painting spiral.

When two similar paintings are hung close together, the tension between them gets stronger. Our attention is then fixed on the features that elude similarity. Repetition is also a relative matter, approximatus (Lat. proximus means near, and the ap prefix means ‘to’ or ‘at’), since everything that is repeated is different, if only from the viewpoint of the time that has passed. When the context changes, and the things that are “repeated” are examined from sufficiently close up, they always turn out to be individuals.

MH: Let’s focus on the atmosphere that is in many of the paintings: they have a cinematic quality and an accentuated ephemerality, which direct the interpretation forwards and backwards, towards what was there before and what comes next. How intentional has this cinematic quality, the episodic continuity of the pictures, been during the process?

JK: Some of the paintings are like film stills, slices or reflections of a bounded reality. They have something of the documentarism of the imagination. Images and narrative series are formed from individual paintings, along with other paintings. The narrative is set during the hanging, and it also depends on how the paintings are read, and on how what is read is understood. The interpretation of paintings and exhibitions is subjective. The artist can only try to steer this process: the works themselves form maybe 60 percent of the experience of the exhibition, and the viewer fills in the remaining 40 percent in the mind.

Painting is a slow art. Producing them is both slow and they should be examined without placing any limits on the time. Hurrying also prevents a profound experience of the works and facing oneself in that sphere that we call exhibitions. Making haste slowly is good, because no one gets far by rushing.

MH: Let’s take up the work entitled Mennään ja tullaan (Going and coming). This is an everyday situation – like a picture selected from the string of pearls that is everyday life. What is happening here, in the painting and in the gesture of the painting?

JK: It would be good to rethink that question, because we should talk about a pair of artworks. Mennään ja tullaan and Libidal Laughing Machine.

MH: OK, true, but what has been the starting point for them, together and separately?

JK: The greyness of everyday life is full of colours, and rainbow-coloured cows meander on the pastures. The visible becomes invisible and vice versa. A silent forest is full of music. The summer is frozen and the winter blossoms, and everything important goes unsaid between the words, but no one is left alone, and love topples all boundaries. Explaining paintings can sometimes be harmful, and it is occasionally better to leave room for questions and let others answer them.

MH: Right. What about chance? You said that the exhibition’s title occurred to you during a visit to the palace in Potsdam called Sanssouci, which means without care or sorrow. You also talked about a visit to an unknown cemetery where you found a very interesting epitaph. What significance does chance have in your practical work?

JK: Well, it’s not a matter of chance. It would be wrong to call things that occur in the everyday string of pearls chance. Instead, it really seems like there is no chance, but rather it’s a matter of a complex body of causes and connections that we don’t always recognize or understand. I maintain that nothing happens by chance in the working process either.

“Painting is not a throw of the dice. Painting is working with various materials and studying their properties. For instance, water does not behave randomly with paint. Sometimes, the painting process can lead you into unfamiliar territory. In other words, you can get lost while painting, but this, too, is a result of conscious choices, of steps taken. Behind each artwork are decisions and chains of decisions that lead in action from an empty canvas towards a completed work, whatever that might be.

MH: Any significant artwork has a direction that must be both in motion and open, not predetermined. Maybe there’s also something of the sustaining capacity of everyday life, its helpful framework – the mercy of the everyday?

JK: Yes, I would like to talk about a book of life, kind of like the book of days in the title of Meredith Monk’s 1985 album Book of Days. Perhaps “Book of Life” is a better expression, as it alludes to Christian and Hebrew mythology, because you never know what will happen tomorrow.

We visited Sanssouci, in Potsdam, at the beginning of June 2016. It was perhaps the third time I had been there in the past 20 years, and this time it dawned on me what Sans Souci means: without care or sorrow! That notion made me think and it surprised me how well it describes a situation I have been in myself: without sorrow. Nothing is ever 100 percent, of course, neither sorrow nor joy. It’s a matter of combinations where one property, the stronger side of the coin, determines the whole in which life goes on.

Before that I was in Hamburg, on Friday, May 27, 2016. We were going to continue hanging an exhibition at Künstlerhaus Sootbörn before the opening on Friday evening. I got there too early, so no one was there, and the doors were locked. I decided to go for a walk in the adjacent cemetery, which I had not visited before. I walked for a while and, without noticing, got lost reading the inscriptions on tombstones as I wandered from grave to grave. Then I stopped in front of one grave. The gravestone had a familiar-feeling epitaph: “Es gibt ein Land der Lebenden und ein Land der Toten und die Brücke zwischen ihnen ist die Liebe.” (There is a land of the living and of the dead, and the bridge [between them] is love). A day earlier, I had hung on the wall of the exhibition space at the Künstlerhaus my poster installation, which included my poster Amor est pons ultra tempus locos mundos (Love is the bridge over time, places and worlds) from 2013.

When I told you this story about the tombstone, you asked, “Where is this quoted from?” I said I didn’t know where the epitaph was from, but my own [title] was inspired, had come via me, was not anything from within myself or my own invention. Nevertheless, the content of both texts speaks of the same thing: life after death, and of the connection between the living and the dead via the bridge of love. Again, I think this is not a coincidence, but rather one of all the things that we are meant to face and experience. Sometimes we need reminders of the past, present and future.

MH: Yes, talking about chance easily leads us astray, if we understand it as something unconnected, separate from the orientation and intuitions of a work’s internal logic. What I was after comes across clearly in the way you describe these events: the ability to be present and combine things and certain kinds of sensibilities, to be awake and open, to create and make connections.

In a broader perspective, this is also a matter of what imagination can be: a capacity to combine things in a way that differs from what went before, and an ability to be sensitive to perspectives and starting points that differ from your own.

I’ll now ask intentionally, perhaps daftly, what do you think, can this ability or presence be learned, can a person get better at it? I mean [have] the urge and the capacity to experience the interconnectedness of things and themes.

JK: How does imagination work as part of the painting process? Suppose we think that our subconscious remembers everything that we experience (and that our subconscious is also connected to a collective subconscious, that is, to knowledge outside our own consciousness) and that the process of imagination can take things, events, knowledge and so forth, from this source, and combine these things into a painting process that opens up through a conscious mind. I would maintain that even such a process does not behave randomly, but that the imagination works functionally. Things that come out of the imagination have a purpose, a reason for emerging as parts of a painterly world that is constructed at any given time. Indeed, I cannot always know what these things that come out of the imagination mean. Sometimes their significance only opens up with time and through the perspective it offers.

And then, as to the meaning of imagination and intuition. For instance, why do I want to put pink in precisely that spot in a painting? Sometimes I just don’t know, but I feel that that’s what I should do. Then, too, it is a matter of intuitive cyclic processes. Together with intuition, the imagination forms objects or ideas that have an urge to materialize or to be painted (or then it’s a matter of my own will, my own thinking). This occurs by confronting and avoiding reality, with which we have an ambivalent relationship.

MH: And how does everyday life or so-called reality affect the way of working?

JK: It’s a process that opens up and closes, lives and breathes, and is in motion rhythmically like waves, up and down. We are (or I am) open or receptive to the world, wave-like, sometimes less, sometimes more. Some of the everyday things we experience can also connect with our mind as a whole. These reflections of everyday events can, furthermore, become part of the impulses and thoughts from which artworks are created.

In this process, imagination and memory serve as a sounding board. Things and details accumulated in memory, the pictorial or nonpictorial, function as a unifying sounding board from which emerge, consciously or unconsciously, impulses or thoughts, ideas that might materialize as part of artworks as they are processed in the imagination.

We are only able to absorb from reality the bit that we have some kind of connection with or which we are capable of understanding. This is also a matter of our capacity for empathy. We cannot absorb all of reality as it is, but rather it has to be filtered and received in small slices. We also need to protect ourselves from reality, especially the negative aspects. We would be destroyed if we internalized everything directly; we cannot let all of the world’s pain and evil into our hearts. Only that part of reality that has a heart, or which is like our hearts, can be materialized as a reflection through our own work.

We are neither purely good nor evil, but mixtures of good and evil. Our hearts are like that, too; everyone has their own. Just as with any other creative work, painting is also a conversation with an internal voice or thought. This brings to mind the old picture of an angel and a devil (or actually two angels, one of which is a fallen angel) both sitting on a person’s shoulder and whispering their own ideas into his ear. Which voice does the person listen to – or is it both?

I ask this in reference to your question about whether we (or I) can be more empathetic, more intuitive or more open in relation to things that happen outside our consciousness. I myself cannot decide, for instance, that I would suddenly be more empathetic, but I can try to be and try to change. But real change is always slow, and it requires sustained and arduous effort to achieve the objective. At its core, the human being is a comfort-seeking creature, who does not voluntarily want to change or give up advantages achieved, but rather change often needs to occur through external force without people’s own consent.

MH: What about the ego? What is its role?

JK: An artist is a human being who has to struggle with his ego. Does someone who lives by the ego perish by the ego, in the same way as someone who lives by the sword? Art is emphatically about the existence of the ego and the self, at least here in the Western art context. The vanity of the ego and the individual can prevent us from encountering another person through art (perhaps there’s some kind of a definition of art here: meeting other people through art). In such a situation, the encountered artwork gives the recipient little or nothing. I feel that the artist’s objective is to be a transmitter, function as a balancer for people’s emotional-rational wholes, who can use artworks to communicate about a place where there are thoughts and feelings.

The real struggle is waged in the studio, in the loneliness of the studio. Painting is a continuous education where failures teach the artist more than successes. Painting is a constant search for and loss of equilibrium. The most important thing, however, is to get back up after you have fallen down. Success ultimately is not good for a person or an artist, as mental development occurs most effectively through failures and successes. Vanity and ambition keep the artist engaged with art, whereas an enlightened being no longer needs to paint or produce art. Then, art has become futile, and it is abandoned like useless old clothes.

Maybe this is the logical endpoint and objective: to do art so exhaustively during this lifetime that it vanishes from view, from the horizon of the consciousness, and disappears? Art is a road, and if it is done “successfully” to the end, then we can escape from art. Art becomes part of life’s great process of giving things up. Art is a road, but it is not the goal or objective of life, but a tool to achieve that.

I am, however, in the middle of life and incomplete, and I am not ready to abandon the old part of myself and let a new person take its place. The old and new person are still struggling within me, and the works are evidence of this struggle. I am travelling my road forwards and backwards, the journey plotted in the book of life. I understand the goal and the ideal, but in practice I am unable to accomplish it. I nevertheless stagger towards it and try over and over again.

MH: What about joy and hope, or even the hope of being able and having the strength to continue, to keep trying? How do you find that, or how do you capture that – for instance, during the exhibition process?

JK: Joy and gratitude are central and underpin everything. Belief, hope and love are this exhibition’s sustaining forces. They have to be searched for and found every day anew, because they can be lost at any time. Life is a struggle, each and every day.

TAITEILIJA-KURAATTORI-KESKUSTELU: JUKKA KORKEILA & MIKA HANNULA

Sans Souci

Mika Hannula: Näyttelyssä on mukana maalauksia, jotka ovat ikään kuin pareja, joko hyvin lähellä toisiaan toistona tai hieman varioituna. Mistä tämä toisto, ja mitä merkitystä sillä on maalauksellisesti – sekä kuvan tematiikkana että miten ne ripustetaan lähelle toisiaan?

Jukka Korkeila: Näyttelyssä on maalauspareja ja parittomia maalauksia. Kyse on maalauksellisista manipulaatioista, jotka ovat mielekkäitä tällä hetkellä. Usein parhaat asiat maalausprosessin sisällä avautuvat prosessin aikana spontaanisti, hetken kautta, jolloin prosessi muuttaa suuntaa luontevasti, ilman pakkoa. Tämä edellyttää tekijältä lähes täydellistä läsnäoloa avautuvan maalausspiraalin sisällä.

Kun kaksi samankaltaista maalausta ripustetaan lähelle toisiaan, niiden välinen jännite voimistuu. Huomio kiinnittyy silloin niihin seikkoihin, jotka pakenevat samankaltaisuutta. Toisto on myös suhteellinen asia, approximatus (lat. proximus tarkoittaa lähellä olevaa ja ap-alku viittaa ’kohti’ tai ’luo’), sillä jokainen toistettu asia on erilainen jo pelkästään kuluneen ajan näkökulmasta. Kun konteksti muuttuu ja toistettuja asioita tarkastellaan riittävän läheltä, ne aina paljastuvat yksilöllisiksi. 

MH: Keskitytään siihen tunnelmaan, mikä useissa maalauksissa on: niissä on läsnä elokuvamaisuus ja korostettu hetkellisyys, jotka ohjaavat tulkintaa eteen ja taakse kysymään, mitä oli ennen ja mitä tulee seuraavaksi. Miten tarkoituksellista tämä elokuvallisuus, kuvien episodimainen jatkumo on prosessin aikana ollut?

JK: Osa maalauksista on kuin elokuva-stillejä, viipaleita tai heijastuksia rajatusta todellisuudesta. Niissä on mielikuvituksen dokumentaarisuutta. Yksittäisistä maalauksista muodostuu kuvia ja kertomuksellisia sarjoja muiden maalausten kanssa. Kertomus määräytyy teoksia ripustettaessa, ja se riippuu myös siitä miten maalauksia luetaan ja miten luettu ymmärretään. Maalausten ja näyttelyiden tulkinta on subjektiivista. Tekijä voi vain yrittää ohjailla tätä prosessia: ehkä työt itsessään muodostavat 60 prosenttia näyttelyn kokemuksesta ja katsoja täydentää omassa mielessään loput 40 prosenttia?

Maalaus on hidasta taidetta. Niiden tekeminen on sekä hidasta että niitä olisi syytä tarkastella ilman ajalle asetettuja rajoituksia. Kiire estää myös teosten syvällisen kokemisen ja oman itsen kohtaamisen siinä sfäärissä, mitä näyttelyiksi kutsutaan. Hitaasti kiiruhtaminen on hyvä, sillä kiireen kanssa ei kukaan pitkälle pötki.

MH: Nostetaan esiin teos nimeltä Mennään ja tullaan. Kyseessä on arkinen tilanne – kuin kuva joka on nostettu esille arkisesta tapahtumien soljuvasta helminauhasta. Mitä tässä tapahtuu, maalauksessa ja maalauksen eleessä?

JK: Tämä kysymys olisi hyvä miettiä uudestaan, sillä pitäisi puhua teosparista: Mennään ja tullaan ja Libidal Laughing Machine...

MH: Ok, totta, mutta mikä näissä on ollut lähtökohta, yhdessä ja erikseen?

JK: Arjen harmaus on täynnä värejä ja sateenkaaren väriset lehmät käyskentelevät pelloilla. Näkyvä muuttuu näkymättömäksi ja päinvastoin. Hiljainen metsä on täynnä musiikkia. Kesä on jäässä ja talvi kukkii, ja kaikki tärkeä jää sanomatta sanojen väliin, mutta ketään ei jätetä yksin ja rakkaus kaataa kaikki esteet. Maalausten selittäminen voi joskus olla vahingollista ja on parempi välillä jättää tilaa kysymyksille ja antaa muiden vastata niihin. 

MH: Selvä. Entä sattumanvaraisuus? Kerroit miten näyttelyn nimi avautui vierailulla Potsdamissa olevaan linnaan nimeltä Sanssouci, joka tarkoittaa vailla huolta tai ilman surua. Lisäksi kerroit vierailusta tuntemattomalla hautausmaalla, josta löysit hyvin mielenkiintoisen hautakivikirjoituksen. Mikä merkitys sattumalla on käytännön työskentelyssä?

JK: Niin, kyse ei ole sattumasta. Olisi virheellistä nimittää asioita, jotka kulkevat päivien helminauhassa, sattumanvaraisiksi. Pikemminkin tuntuu siltä ettei sattumaa ole, vaan kyse on monimutkaista syy- ja yhteyskokonaisuuksista, joita emme aina tunnista tai ymmärrä. Väitän ettei myöskään työskentelyprosessissa ole mitään sattumanvaraista.

Maalaaminen ei ole nopan heittämistä. Maalaaminen on erilaisten materiaalien kanssa työskentelyä ja niiden ominaisuuksien opiskelua. Esimerkiksi vesi ei käyttäydy värin kanssa sattumanvaraisesti. Joskus maalausprosessi voi tosin viedä alueelle jota ei tunne. Toisin sanoen maalatessa voi eksyä, mutta tämäkin on tietoisten valintojen, otettujen askelten tulosta. Jokaisen työn takana on päätöksiä ja päätösketjuja, jotka johtavat toimintana tyhjältä kankaalta kohti valmista työtä, mitä se sitten ikinä tuleekaan olemaan.

MH: Millä tahansa merkityksellisellä teolla on suunta, jonka on siis oltava myös liikkeessä ja avoin, ei etukäteen päätetty. Ehkä mukana on myös arjen kantovoima, sen raamittava apu – arjen armollisuus?

JK: Niin, haluaisin puhua elämän kirjasta, vähän kuin päivien kirja, joka tulee Meredith Monkin vuoden 1985 albumin Book of Days -nimestä. Ehkä elämän kirja (Book of Life) on parempi ilmaisu, se viittaa myös kristittyyn ja juutalaisten mytologiaan, sillä koskaan ei tiedä mitä huomenna tulee tapahtumaan.

Kävimme Sanssoucissa, Potsdamissa kesäkuun alussa 2016. Tämä oli ehkä kolmas kerta, kun kävin siellä viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana ja tällä kertaa selvisi, mitä Sans Souci tarkoittaa: ilman surua, vailla huolta! Tämä merkitys mietitytti ja yllätti miten hyvin se pukee sanoiksi tilannetta, johon olen itse päässyt: ilman surua. Mikään ei tietenkään ole sataprosenttista, ei niin suru kuin ilokaan. Kyse on yhdistelmistä, joissa toinen ominaisuus, kolikon molemmista puolista se vahvempi, nimeää kokonaisuuden jossa elämä jatkuu.

Tätä ennen olin Hampurissa, perjantai-päivänä 27. toukokuuta 2016. Meidän oli tarkoitus jatkaa näyttelyn ripustamista Künstlerhaus Sootbörnissä ennen perjantai-illan avajaisia. Saavuin liian aikaisin, jolloin kukaan ei ollut paikalla ja ovet olivat lukossa. Päätin lähteä kävelylle viereiselle hautausmaalle, jossa en ollut aikaisemmin käynyt. Kävelin pienen tovin ja huomaamattani eksyin lukiessani hautakivien tekstejä ja kulkiessani haudalta haudalle. Sitten pysähdyin yhden haudan eteen. Hautakivessä oli tutunoloinen  muistokirjoitus: ”Es gibt ein Land der Lebenden und ein Land der Toten und die Brücke zwischen ihnen ist die Liebe.” (On olemassa elävien ja kuolleiden maa ja silta niiden välillä on rakkaus.) Päivää aikaisemmin olin ripustanut Künstlerhausin näyttelytilan seinälle julisteinstallaationi, jossa oli mukana mm. julisteeni Amor est pons ultra tempus locos mundos (Rakkaus on silta, joka ylittää ajan, paikat ja maailmat) vuodelta 2013.

Kun kerroin tämän tarinan hautakivestä, niin kysyit: ”Mistä tämä on lainattu?” Sanoin etten tiedä mistä hautakiven teksti on peräisin, mutta omani on inspiroitu, tullut kauttani, ei siis mitään minusta lähtöisin olevaa tai itse keksimääni. Kummankin tekstin sisältö puhuu samasta asiasta: elämästä kuoleman jälkeen, sekä kuolleiden ja elävien yhteydestä rakkauden sillan kautta. Mielestäni tässä ei taaskaan ole kyse sattumasta vaan kaikista niistä asioista, jotka meidän tulee kohdata ja kokea. Välillä me tarvitsemme muistutuksia menneestä, tästä ja tulevasta ajasta.

MH: Niin, sattumasta puhuminen vie nopeasti vinoon jos sen ymmärtää jonakin irrallisena, siis irti teon sisäisen logiikan suunnasta ja aavistuksista. Se mitä ajoin takaa tulee hyvin esille siinä miten kuvaat näitä tapahtumia: kykyä olla läsnä ja osata yhdistää asioita ja tietynlaisia sensibiliteettejä, olla hereillä ja avoinna, luoda ja tehdä asiayhteyksiä.

Kyse on myös laajemmin katsottuna siitä, mitä mielikuvitus voi olla: kykyä yhdistää asioita aiemmasta poikkeavalla tavalla ja sitä, että osaa eläytyä erilaisiin, omista poikkeaviin näkökulmiin ja lähtökohtiin.

Kysyn nyt tarkoituksellisesti ehkä hassusti, mutta mitä mieltä olet, voiko tätä kykyä tai läsnäoloa oppia, voiko siinä tulla paremmaksi? Tarkoitan halua ja mahdollisuutta kokea asioiden ja teemojen yhteenkuuluvuutta.

JK: Miten mielikuvitus toimii maalausprosessin osana? Jos ajatellaan, että alitajuntamme muistaa kaiken kokemamme (ja että alitajunnallamme on myös yhteys kollektiiviseen alitajuntaan, siis tietoon oman tajuntamme ulkopuolella) ja mielikuvitusprosessi voi ammentaa tästä lähteestä asioita, tapahtumia, tietoja ja niin edelleen, ja yhdistää näitä asioita tietoisen mielen kautta avautuvaan maalausprosessiin. Väitän, että tämäkään prosessi ei käyttäydy sattumanvaraisesti, vaan mielikuvitus toimii funktionaalisesti. Mielikuvituksesta nousevilla asioilla on tarkoituksensa, syynsä ilmaantua kulloinkin rakentuvan maalauksellisen maailman osasiksi. Tosin en aina voi tietää mitä nämä mielikuvituksesta ilmaantuvat asiat merkitsevät. Joskus näiden merkitykset avautuvat kuluneen ajan ja sen muodostaman perspektiivin kautta.

Sitten mielikuvituksen ja intuition merkitys. Esimerkiksi mistä johtuu, että haluan laittaa juuri tuohon kohtaan maalausta vaaleanpunaista? Välillä en kerta kaikkiaan tiedä, mutta minusta tuntuu, että näin minun tulee tehdä. Kyse on silloin intuitiivisista prosessikehistä. Mielikuvitus muodostaa yhdessä intuition kanssa asioita tai ideoita, joilla on halu aineellistua tai tulla maalatuiksi (tai sitten kyse on minun halustani, ajatuksestani). Tämä tapahtuu kohdaten ja väistellen todellisuutta, johon meillä on ambivalentti suhde.

MH: Entä miten arki tai ns. todellisuus vaikuttavat työskentelyyn?

JK: Kyse on prosessista, joka avautuu ja sulkeutuu, elää ja hengittää ja on liikkeessä aaltomaisen rytmikkäästi ylös ja alas. Olemme (tai olen) avoimia tai auki kohti maailmaa, aaltomaisesti joskus vähemmän, joskus enemmän. Osa kokemistamme päivittäisistä tapahtumista voi myös liittyä mielemme kokonaisuuteen. Nämä päivittäisten tapahtumien heijastukset voivat taas kantautua osaksi niitä impulsseja ja ajatuksia, joista työt muodostuvat.

Tässä prosessissa mielikuvitus ja muisti toimivat kaikupohjana. Muistiin keräytyneet asiat ja seikat, kuvalliset tai kuvattomat toimivat yhdistävänä kaikupohjana, josta tietoisesti tai tiedostamatta rakentuu impulsseja tai ajatuksia, ideoita, jotka saattavat materialisoitua osaksi töitä mielikuvituksessa prosessoituessa.

Emme pysty vastaanottamaan todellisuudesta kuin sen osan, johon meillä on jokin yhteys tai minkä me kykenemme ymmärtämään. Kysymys on myös empatiakyvyistämme. Me emme voi ottaa vastaan koko todellisuutta sellaisenaan, vaan se tulee suodattaa ja ottaa vastaan pieninä siivuina. Meidän tulee myös suojautua todellisuudelta, varsinkin negatiivisilta asioilta. Tuhoutuisimme jos vastaanottaisimme kaiken suoraan sisäämme, emme voi päästää sydämeemme koko maailman tuskaa ja pahuutta. Vain se osa todellisuudesta jossa on sydäntä, tai joka on sydämemme kaltainen, voi aineellistua heijastumana oman työmme kautta.

Emme ole puhtaasti hyviä emmekä pahoja, vaan sekoituksia hyvästä ja pahasta. Sellainen on myös sydämemme, kullakin on omansa. Kuin mikä tahansa muukin luova työ, on maalaaminenkin keskustelua sisäisen äänen tai ajatuksen kanssa. Tässä tulee mieleen vanha kuva enkelistä ja pirusta (siis kyseessä on kaksi enkeliä, joista toinen on ns. langennut enkeli), jotka kummatkin istuvat ihmisen olkapäillä ja kuiskuttelevat korvaan omia asioitansa. Kumpaa ääntä ihminen kuuntelee – vai molempia?

Kysyn siis viitaten kysymykseesi, että voimmeko me (tai minä) olla empaattisempia, intuitiivisempia tai avoimempia suhteessa tajuntamme ulkopuolella tapahtuviin asioihin? Itse en voi esimerkiksi päättää, että olisin yhtäkkiä empaattisempi, mutta voin yrittää olla sitä ja yrittää muuttua. Mutta todellinen muutos on aina hidasta ja se vaatii pitkällistä ja vaivalloista työtä, jotta päämäärä ja tavoite saavutetaan. Perimmiltään ihminen on mukavuudenhaluinen olento, joka ei vapaaehtoisesti halua muuttua tai luopua jo saavutetuista etuisuuksista, vaan muutoksen pitää usein tapahtua ulkoisen pakon kautta ilman ihmisen omaa suostumusta.

MH: Entä ego, mikä sen rooli?

JK: Taiteilija on ihminen, joka joutuu kamppailemaan egonsa kanssa. Hukkuuko egoon tarttuva egoonsa samalla tavalla kuin miekkaan tarttuja miekkaansa? Taide on vahvasti minän ja itsen olemassa oloa, ainakin tässä länsimaisessa taidekontekstissa. Minän ja yksilön turhamaisuus voivat estää toisen ihmisen kohtaamisen taiteen kautta (ehkä tässä on jonkinlainen taiteen määritelmä: toisen ihmisen kohtaaminen taiteen kautta). Tässä tilanteessa kohdattava teos antaa vastaanottajalleen vähän tai ei mitään. Koen, että taiteilijan tavoitteena on olla välittäjä, toimia inhimillisen emotionaalis-rationaalisen kokonaisuuden tasapainottajana, joka voi kommunikoida töillänsä paikasta, jossa on ajatuksia ja tunteita.

Todellinen kamppailu käydään työhuoneella, työhuoneen yksinäisyydessä. Maalaaminen on jatkuvaa koulua, jossa epäonnistumiset opettavat tekijäänsä enemmän kuin onnistumiset. Maalaaminen on jatkuvaa tasapainon etsimistä ja sen menettämistä. Tärkeintä on kuitenkin nousta uudelleen, kun kaatuu. Menestys ei perimmiltään ole hyväksi ihmiselle eikä taiteilijalle, sillä henkinen kehitys tapahtuu tehokkaimmin epäonnistumisten ja menetysten kautta. Itserakkaus ja kunnianhimo pitävät tekijän kiinni taiteessa, kun taas valaistuneen ei enää tarvitse maalata tai tehdä taidetta. Silloin taide on muuttunut turhaksi ja se on hylätty niin kuin tarpeettomat vanhat vaatteet.

Ehkä tämä on se looginen päätepiste ja tavoite: käydä taide niin tyhjentävästi lävitse tämän elämän aikana, että se häviää näkyvistä tajunnan horisontista ja katoaa? Taide on tie ja jos sen käy ”menestyksekkäästi” loppuun saakka, niin taiteesta voi silloin päästää irti. Taiteesta tulee osa elämän suurta luopumisprosessia. Taide on tie, mutta se ei ole elämän päämäärä eikä tavoite, vaan väline sen saavuttamiseksi.

Olen kuitenkin keskellä elämää ja keskeneräinen, enkä ole valmis hylkäämään vanhaa ihmistäni ja antamaan uuden ihmisen astua sen tilalle. Uusi ja vanha ihminen käyvät minussa edelleen kamppailua ja työt ovat todisteita tästä käydystä taistelusta. Minä kuljen tietäni eteenpäin ja taaksepäin, elämän kirjaan merkittyä matkaa. Käsitän tavoitteen ja ideaalin, mutta en käytännössä pysty sitä toteuttamaan. Rimpuilen kuitenkin kohti sitä ja yritän yhä uudelleen.

MH: Entä ilo ja toivo, tai jopa toive, että osaa ja jaksaa jatkaa, yrittää? Miten sen löytää, tai miten siitä saa kiinni – esimerkiksi tämän näyttelyn prosessin aikana?

JK: Ilo ja kiitollisuus ovat keskellä ja kaiken takana. Usko, toivo ja rakkaus ovat näyttelyn kantavia voimia. Ne pitää etsiä ja löytää joka päivä uudestaan, sillä ne voivat mennä hukkaan ihan milloinka vain. Elämä on kamppailua, joka ikinen päivä.


LUE NÄYTTELYSTÄ SANS SOUCI

X