Göthman, Johansson
Repetitions
27.11.-20.12.2020

Helsinki Contemporary’s year ends with Repetitions, a joint exhibition of two prominent Swedish artists, Lukas Göthman and Michael Johansson. The artists work with different media – painting and sculptural installation – but both approach their subjects through the act of repetition. The works in the exhibition are in dialogue with each other, they occupy both the walls and the floor of the gallery space and carry a certain conceptual quality, a negotiation between form and thought. 

Although Lukas Göthman works with oil paintings, his use of material approaches sculpture in its three-dimensionality. The artist works with words that have a semantic meaning, but most of all possess and transmit a certain feeling. The starting point for the works in the exhibition is in the artist’s diaries, recollections of voyages and travels. The fleeting moments and memories, both real and imaginary, are translated into clear colours, full of life and sentiment, at times vivid and happy, at times melancholic, soft and misty. Impressions of things that could or should have been, “life in a curated mode”.

Repetition is evident and manifested in a particular wall in the gallery space, holding over 40 of Göthman’s small paintings. The series of works, Paintnotes, was first born out of the idea of not wasting leftover paint but rather creating something entirely new out of it. In the series, Göthman uses paint lavishly. The words in the paintings become abstract in the sensual, tactical thickness of the material.

Just as Göthman works with leftover paint, the idea of recycling, reusing or rediscovering is very much present in Michael Johansson’s works, where everyday objects are given a new life and meaning, to a point where their original use is completely forgotten or becomes solely an addition to the layers of meanings in the works. The interplay of shapes, colours and patterns in the artist’s sculptures and installations create a logic of their own, playful and imaginative. Through the reimaginations, the works, familiar yet strange at the same time, become unnerving, uncanny.

Johansson is interested in the possibilities and limits of space. He searches for various objects and situations as the basis for his works, and creates new, smaller, puzzle-like entities inside their pre-existing patterns and empty spaces. The sculptures in Repetitions also function as mirror images of themselves, like visual palindromes: the same logic is repeated over and over, no matter where you look at them from.

The dialogue and tension between the works in the exhibition is also born in repetition. Johansson has used the colours from Göthman’s paintings as a starting point for the colour schemes of his own works. The act of repetition is a way of moving forward – as the familiar becomes something strange and new, instead of closing or ending up in a dead end, repetition starts to open up new horizons and create new ways of seeing and conversing. Through it, a feeling of temporality is born, of moments passing by.

Lukas Göthman (b. 1970) lives and works in Stockholm. Göthman is a self-taught artist. He has exhibited widely in his homeland of Sweden since the early 2000s, and also appeared in exhibitions in various parts of Europe, e.g. in Stockholm, Malmö, Amsterdam and Paris, as well as in Japan, for example. Göthman has also worked with performances and site-specific projects.

Michael Johansson (b.1975) lives and works in Berlin. He graduated from Malmö Art Academy in 2005, and has since exhibited widely in galleries and museums internationally, eg. in Haag, Milan, Tokyo and Mexico City. Johansson's works are included in many central international public collections. He has created numerous commissioned works for public spaces and buildings in the Nordics and, in 2020 for the first time, in Finland, at Tuusula's Rykmentinpuisto

Kahden merkittävän ruotsalaistaiteilijan, Lukas Göthmanin ja Michael Johanssonin yhteisnäyttely Repetitions päättää Helsinki Contemporaryn vuoden. Eri välinein, maalauksen ja veistoksellisen installaation parissa työskentelevät taiteilijat lähestyvät kumpikin aiheitaan toiston kautta. Näyttelyn teokset ovat vuoropuhelussa keskenään ja levittäytyvät sekä gallerian seinille että lattialle. Ne sisältävät tiettyä konseptuaalisuutta, neuvottelua muodon ja ajatuksen välillä.

Vaikka Lukas Göthman työskentelee öljymaalauksen parissa, hänen materiaalinkäyttönsä lähestyy veistoksellisuutta kolmiulotteisuudessaan. Taiteilija työskentelyn keskiössä ovat sanat, joilla on kielellinen merkitys, mutta jotka ennen kaikkea sisältävät ja välittävät tunteita. Näyttelyn teosten lähtökohdat ovat taiteilijan päiväkirjoissa, muistoissa matkoista ja maisemista. Hetket ja muistot – eletyt ja kuvitteelliset – piirtyvät selkeisiin väreihin, jotka ovat täynnä elämää ja tunnetta, toisinaan kirkkaita ja eloisia, toisinaan utuisia ja pehmeitä. Häivähdyksiä jostain, joka olisi voinut olla tai jonka olisi pitänyt olla: ”elämää kuratoituna.”

Toisto toteutuu selkeänä yhdessä galleriatilan seinässä, johon on ripustettu yli 40 Göthmanin pientä maalausta. Teossarja nimeltään Paintnotes sai alkunsa ajatuksesta olla tuhlaamatta ylijäänyttä maalia, vaan sen sijaan luoda siitä jotain ihan uutta. Göthman käyttää sarjan teoksissa maalia kitsastelematta. Sanat muuntuvat abstrakteiksi materiaalin sensuellissa, käsin kosketeltavassa runsaudessa.

Siinä missä Göthman työskentelee ylijäänein maalein, ajatus uudelleenkäyttämisestä ja kierrätyksestä, uudelleen keksimisestä on voimakkaasti läsnä myös Michael Johanssonin teoksissa, joissa jokapäiväiset esineet saavat uuden elämän ja merkityksen, jopa niin, että esineen alkuperäinen tarkoitus katoaa tai muuttuu vain osaseksi teoksen sisältämiä tulkinnan mahdollisuuksia. Muotojen, värien ja kuvioiden yhteispeli muodostaa oman leikkisän ja mielikuvituksellisen logiikkansa. Uudelleenkuvittelun myötä teokset, yhtä aikaa tutut ja vieraat, muuttuvat omituisiksi, kummiksi.

Johansson on kiinnostunut tilan mahdollisuuksista ja rajoituksista. Hän etsii eri esineitä ja tilanteita teostensa lähtökohdiksi ja luo uusia, pienempiä, palapelinomaisia kokonaisuuksia niiden sisälle, olemassa oleviin muotoihin ja tyhjiksi jääviin tiloihin. Repetitions-näyttelyn veistokset toimivat myös peilikuvina itselleen, kuin visuaalisina palindromeina: sama logiikka toistuu yhä uudelleen, mistä hyvänsä kulmasta teoksia katsoo.

Näyttelyn teosten keskinäinen dialogi ja jännite syntyy myöskin toistossa. Johansson on käyttänyt omien veistostensa värimaailmojen lähtökohtina Göthmanin maalauksia. Toisto tekona on tapa liikkua eteenpäin – kun tutusta tulee jotakin omituista ja uutta, alkaa toisto aukaista uusia horisontteja ja katsomisen tapoja umpikujien sijaan. Sen myötä syntyy tunne ajallisuudesta, ohitse kiitävistä hetkistä. 

Lukas Göthman (s. 1970) asuu ja työskentelee Tukholmassa. Göthman on itseoppinut taiteilija, jonka teoksia on ollut esillä yksityis- ja ryhmänäyttelyissä eri puolilla Ruotsia ja Eurooppaa, mm. Tukholmassa, Malmössa, Amsterdamissa ja Pariisissa sekä esimerkiksi Japanissa. Göthmanin teoksia on viimeksi nähty yksityisnäyttelyssä Tukholman Björkholmen Galleryssa.

Michael Johansson (s. 1975) asuu ja työskentelee Berliinissä. Johansson valmistui Malmön kuvataideakatemiasta vuonna 2005 ja on esiintynyt kansainvälisissä museo- ja gallerianäyttelyissä mm. Haagissa, Milanossa, Tokiossa, Mexico Cityssä Meksikossa ja Le Havressa Ranskassa. Taiteilijan teoksia sisältyy lukuisiin kansainvälisiin julkisiin kokoelmiin. Hän on lisäksi toteuttanut useita tilausteoksia julkisiin tiloihin ja rakennuksiin Pohjoismaissa, vuonna 2020 ensi kertaa myös Suomessa, Tuusulan Rykmentinpuistossa.

Helsinki Contemporary avslutar året med separatutställningen Repetitions som presenterar två betydande svenska konstnärer, Lukas Göthman och Michael Johansson. De arbetar med måleri och skulptural installation med varierande teknik, och båda närmar sig sina motiv via repetition. Utställningens verk för en dialog med varandra och breder ut sig över galleriets väggar och golv. Där ingår konceptuella element, överläggning mellan form och tanke. 

Lukas Göthman arbetar med oljemåleri, som via hans tredimensionella materialhantering dock tangerar det skulpturala. I fokus för Göthmans konst står ord som har en språklig betydelse men som framför allt bär på och förmedlar känslor. De utställda verken utgår från konstnärens dagböcker, reseminnen och landskap. Ögonblick och minnen – självupplevda lika väl som fiktiva – får sin skepnad i klara färger fulla av liv och känsla, ibland bjärta och livfulla, ibland dämpade och mjuka. Glimtar av någonting som kunde eller borde ha varit: ”kuraterat liv”.

Det repetitiva framträder tydligt på en av väggarna där det hänger över 40 små målningar av Göthman. Denna verkserie med titeln Paintnotes fick sin början från tanken att inte slösa med överbliven målarfärg utan i stället använda den till någonting nytt. Göthman snålar inte med färgen i sin verkserie. Orden antar en abstrakt skepnad i materialets sensuella, handgripliga ymnighet.

Där Göthman arbetar med överbliven målarfärg är idén om återanvändning, återvinning och återuppfinning starkt närvarande också i Michael Johanssons verk. I dem får alldagliga föremål nytt liv och en ny betydelse, rentav så att föremålets ursprungliga syfte förflyktigas eller reduceras till blott en liten del av verkets talrika tolkningsmöjligheter. Formernas, färgernas och figurernas samspel skapar en egen logik, lika lekfull som fantasieggande. I och med alla nya tolkningsmöjligheter framstår verken med sina både välbekanta som främmande föremål som förunderliga, mystiska.

Johansson fascineras av rummets potential och begränsningar. Han letar efter föremål och situationer som utgångspunkt för sina verk och skapar nya, mindre och pussellika världar inuti dem, i de redan existerande formerna och de tömda rummen. Skulpturerna på utställningen fungerar också som sina egna spegelbilder, som visuella palindromer: samma logik upprepas om och om igen, oavsett från vilken vinkel vi betraktar verket.

Dialogen och spänningen mellan de utställda verken uppstår också i repetitionen. Johansson har använt Göthmans målningar som utgångspunkt för skulpturernas färgsättning. Repetition är ett sätt att röra sig framåt: då det välbekanta blir egendomligt och nytt öppnar repetitionen nya horisonter och synsätt, inte återvändsgränder. Då uppstår också tidskänslan, känslan av förbiilande ögonblick. 

Lukas Göthman (f. 1970) bor och är verksam i Stockholm. Han är en självlärd konstnär vars verk visats på separat- och grupputställningar runtom i Sverige och på kontinenten, bl.a. i Stockholm, Malmö, Amsterdam och Paris samt även i Japan. Senast har Göthmans verk visats på en separatutställning på Björkholmen Gallery i Stockholm.

Michael Johansson (f. 1975) bor och är verksam i Berlin. Han har en MFA från Konsthögskolan i Malmö 2005 och har ställt ut på musei- och galleriutställningar runtom i världen, bl.a. i Haag, Milano, Tokio, Mexico City och Le Havre. Hans verk ingår i många internationella offentliga samlingar. Johansson har också gjort flera beställningsverk till offentliga rum och byggnader i Norden, i år för första gången även i Finland, i Regementsparken i Tusby.

Artist-Curator Discussion:
Lukas Göthman & Mika Hannula

REPETITIONS
27.11.–20.12.2020

Scroll down to read a discussion between Michael Johansson and Mika Hannula



Mika Hannula: In the exhibition in Helsinki, there is a wall, and a very specific wall, with a great many paintings. How did this particular series of works begin? And how has it evolved?

Lukas Göthman: From the beginning they were made from paint leftovers from the series called Repetition paintings, that is the small letters in oil on canvas, thousands of letters, the backgrounds for these some years ago, to save the paint instead of throwing it away. (One of these works is also in the exhibition)

It was kind of short poetry I made just before cleaning my brushes. People I worked with saw them and continuously talked about them. Then one really big Repetition painting for a commission failed and I made ten small paint notes with texts from a poem and the series was up and running.

MH: What changes then, when you move from one to many? Are your surprised at the power of the, well, the wall, the wall of voodoo, installed with over 40 works called Paintnotes, achieves and generates?

LG: The first time I was doing a whole wall it was crucial, for me it was magic, the repetition, the layers of colour and content. As a gesture, it was a valid transformation from poetry to painting. I have always felt natural with repetition. It is powerful and it’s making the best use of magic, it’s slow and intriguing. Hard to stop when I am in it.

MH: About colours, and obviously enough, you work with a distinguished set of colours. What’s the story with the ones in this exhibition?

LG: The Paintnotes originally included colours taken from memories of the seventies. This time it’s about travelling; it’s connected to places such as Svalbard, the Baltics and Austria in the 80s. Living with colours the way I do is something else than having colours around. It’s memories and taste and smell and touching, all in one. Fever for a certain shade. Recreating the past.

Once, when nineteen in the late 80’s, I was driving nonstop Stockholm – Kitzbuel in a borrowed car. When arriving in Kitzbuel I saw two girls in a Porsche with skis on the roof, their clothing was 80’s style in light blue, pink and yellow. I stopped the car and wrote down in my notebook they way they looked. Their colour is in this series of works. Also in this series you can find light blue like cold ice on Svalbard.

MH: So, it’s a kind of combination of memories, experiences and imagined landscapes – or?

LG: Yes. It’s real experiences mixed with how it could have been, easily. Sometimes it is also about how it was supposed to be. Sometimes, if the events on one occasion go along better with another surrounding, then I change it. I think I can state it like this: Life in a curated mode.

MH: From colours to size – already mentioned above, but how does the size affect the way you are working? Or, from another angle, the volume of the paint you use, because that also alters from fairly thick to very fat?

LG: Although the Paintnotes have always been paintings first and foremost, they are also indeed words. It means that the works as paintings are sized for words and sentences in a certain size. The thickness is good for you. In themselves, thick layers are good. After working with paint for many years, the thick layers are painting without borders, a reaction. It’s also sexual – the connection. Thick paint, for sure.

MH: And then to the texts. What is the story here – as in how to do you write the sentences, and the words – and how do you choose them, which ones to paint?

LG: The series of works this time is made from Journal number 12. With the subtitle "ginger landscape your colour is fire”. It’s not about a real journey as it’s been for many years, this time, it’s the remembrance of journeys. And not so much the travelling itself, more the feelings of adventure, melancholy and expectations, time passing and romance. The journal is long, and more of a poem in nr 12. This time, in Helsinki, the text is a small part of journal nr 12. Not as good and structured, but not too far away from the Kalevala, and, well, also without the end rhymes.

They are about life, about the notions of being in a great hurry to live it. Feeling it, the time going, disappearing. And about the taste of adventure, the existence with less Mondays, and more with days without limits. It is being happy now and then, but most of all the tension of life that we are embedded with. Sadness and thinking with speed and no borders within the law. Having my own laws, sometimes following them, sometimes twisting them, or even breaking them. Often the journal concerns happenings like they should have been rather than what actually happened.

A chapter from Journal nr 12 concerning the suite, the selected works for the wall, will be available at the exhibition. All the text in the paintings comes from Journal nr 12. Sentences written in the middle of the night, words here and there on notes. Some of the text is documenting the past. Handling of old fantasies.

MH: OK, let me ask this roundabout way. What comes first, the text or the painting? Or: how do you perceived them, of course, its both-and, but its hardly a balance, or is it?

LG: The text is always first. But I paint more than I write. It’s a bubble to live in, the text. In the studio the perfect mode is to have the head full of text and then paint until it’s running out. The colours are also text. Described in the notebooks behind the journals. Behind the texts in the paintings are abstract monochrome paintings written about long before the paintings.

MH: And, well, kind of can’t resist of asking, right here, right now, what’s your favourite text as a painting?

LG: Ginger landscape your colour is fire, which is also the title of the chapter from the journal (available at the exhibition, too)

MH: Why?

LG: It’s the closest to the language I use when I am working, the in-between language, my own talk, about my landscape on fire.




Artist-Curator Discussion:

Michael Johansson & Mika Hannula

REPETITIONS
27.11.–20.12.2020


Mika Hannula: Starting with a work that, to say the least, is the tallest in the show, the one with two ladders, called Flip and Reverse. Knowing that you have worked with this specific material, and a functional one, too, before, how did it begin? Where did the idea come from? What’s the main challenge here for you?

Michael Johansson: I often look for objects, or situations, that present a natural spatial limitation of sorts, into which I can imagine to build a smaller context that somehow creates its own logic. And the grid structure of the ladders offers just that. But its original function also adds interesting interpretative possibilities to the works.

The main challenge in this particular diptych probably lies in maintaining the balance in the symmetry throughout the process, to create a visual flow that neither ends up too strict or too random. Symmetry comes with some fascinating qualities, but also with a lot of less desirable side effects, which risks to complicate the result all the way until the end.

MH: How important is the visual and conceptual repetition?

MJ: The visual and conceptual aspects of the work always go hand in hand, and I can’t imagine focusing on just one of the two. Working with repetition does not change that, it just offers a new range of challenges.

MH: To continue with the ladders – items that seem rather universal but nevertheless are also with lot variables. What’s special with this particular case in Helsinki?

MJ: I have made a few versions of these reversible ladders before, both in my studio in Berlin, but also for an exhibition in Mexico City last summer. And in that case I sourced the ladders and the material locally, to make shipment easier. And for the exhibition in Helsinki I figured I could do a combination, and gather the ladders locally, and then bring the fitting material from Berlin to speed up the installation process.

The problem is that since the market leading DIY-store in Finland differs from Germany, it turned out the specific type of ladder I was looking for was missing from the local selection. So I decided to buy the ladders in Berlin after all. But when I headed to pick up the ladders, it turned out that during the past month they had changed manufacturer, which also had affected the format. It took me the entire day to locate the particular size ratio that would work for the exhibition. But when I finally found the right store they luckily had exactly four ladders left from the old batch. Which might’ve been the very last four fitting ladders in the entire city of Berlin.

MH: Thus, the universal availability of the basic ladder is a myth – as in that the same ladder is in fact not always the very same?

MJ: I’m not sure if anyone but me would’ve noticed the change as clearly as I did. But as always when it comes to mass-produced items, I’m sure the result is a combination of lot’s of variables, not only in terms of function but also regarding practicalities related to economic efficiency. But there seems to be a common denominator in height between the steps for most models I’ve come across in Europe. But this actually differed with a few centimeters in Mexico as well, perhaps they are used taking longer steps in that part of the world?

MH: Moving to the work on the wall, Flip shelf – Near Mint Condition. How does it change for you when you plan and place the work, let's say from a pedestal, to the wall? Does the frontal viewing or flatness alter the way you work with the materials?

MJ: What is interesting with working with a three-dimensional sculpture placed in the middle of the room, is that there is no front or back. When you move around a sculpture your perception of the work keeps changing, and even if you might put more or less emphases in one of the directions, the various sides of the work interact with each other. So when creating a work with a more dominant front, it becomes natural that more focus is put on how this particular surface is perceived.

And, I would say that the way you have to deal with the notions of symmetry is much more sensitive in a flat presentation on the wall. Since, in that case, the quality of the two-dimensional image becomes stronger, a presence that remains that way no matter where you look at the piece from.

MH: Another specific in this show are the less voluminous but very intriguing glass sculptures. How is it to work with glass – as in something that is not at all flexible but fixed? What’s the main attraction with this material?

MJ: The main difference with this kind of material is the transparency it brings, which I would say is both the main attraction as well as the biggest challenge when working with glass. Since you see what’s hidden behind the items as well, there’s now way to hide the process. But glass is also very forgiving, and the various elements blend together easier than with non-transparent items.

MH: How is that so, if and when glass seems so fixed? Where do you see and recognize that easiness?

MJ: I wouldn’t say it’s about easiness, glass is indeed both a non-flexible as well as a slippery material. Perhaps it's rather the fact that since you experience the depth of the various items, and can perceive all sides of each piece of glass, you not only see the outside of the work but can also trace how the objects are linked to each other throughout the work. So you don’t end up with a cube only represented by a surface, the three-dimensionality of the work is still very much in play. Which I think creates a piece that is very much in motion, and puts less pressure on how the actual surface ends up.

MH: Your practice has two clearly different, albeit, of course, interlinked parts: works of art in a white cube and works of art in the public sphere, often also outside, out in the cold, or well, in the heat. How two these two different tracks support one another? Or are they completely different ways of working?

MJ: I often feel grateful that I’ve been able to show my work in so many different venues, ranging from galleries and museums to as well as temporary and permanent projects outdoors. I believe this has allowed me to try out various aspects of my concept, and been able to continue developing my ideas without risking feeling bored about it. Since the context of where the work is on display very much alter both how the work is carried out as well as perceived.

What I appreciate about art in public space is that it has the ability to hit you without you asking for it. That it has the power to also invite an audience who not necessarily has a deeper investment in contemporary art from before to the discussion of what an art experience can be. Of course this comes with some kind of responsibility from the artists side, but even projects with a permanent character must be allowed a certain level of risk. Otherwise we will end up with a canon, which neither surprises nor challenges. For me these two legs of my practice have always supported each other, and surprisingly often I have tried out new concepts when carrying out a project in the public space.

MH: Is it even so that you feel to have more freedom in public projects in comparison to the white cube environment?

MJ: I wouldn’t say it’s the environment itself that creates this feeling of freedom, since I have never felt trapped in a gallery situation. I rather think it has to do with two very different situations in terms of production. Working in the public space usually comes with a much longer starting distance, which often begins with developing a concept to present to a jury. This opens up to a much bolder thought process, with the possibility to stretch your practice to areas you have not previously visited, since the worst outcome that you might end up with is losing the competition. Of course it is healthy to encourage this way of thinking even in a gallery context, but the cost of a possible total failure would then obviously come with a much higher risk.

MH: Linking this to a case that you are about to do in Tuusula, near Helsinki. What is this case about? And how do you approach a project like this? Or to state this in another way: how to avoid being a tourist and to be able to get a localized sense and feel?

MJ: It’s a project in Tuusula, in an area that previously had a focus on military operations now being transformed into a future residential area. And since I’m interested in this transmutation, I have taken the starting point in the past to try to tell something about what is to come. So I have simply been looking for material connected with the history of the place, items that in some way also appeals to me visually. As objects, this means everything from an old field telephone to a pair of skis and associated military boots.

And to make it feel authentic there has been an ongoing in-depth discussion with the local community, as well as recurring site visits and thorough research about the history of the site. But in the end I will also have to bring my personal selection process to the table, to be able to make the work my own.

MH: And, a bit of a preview – what’s it going to be then, at Tuusula from you? (Three public artworks were commissioned in conjunction with the Tuusula Housing Fair in August 2020.)

MJ: I am aiming to put forward two different narratives presented in two frames that to some extent are reflections of each other, to put the similarities and differences between the past and the future at the forefront. The diptych will be placed along the new bike path called Rykmentinpuisto, with a bit of a distance in between, which encourages the visitors to engage with the work to fully notice all the details. The working title for the project is Déjà Vu, but I still hope it will bring something to the area that the visitors haven’t experienced before. (The work, now on view in Tuusula, is titled Some Assembly Recquired –Déjà Vu.)

Taiteilija-kuraattori-keskustelu:

Lukas Göthman & Mika Hannula

REPETITIONS
27.11.–20.12.2020

Vieritä alas lukeaksesi Michael Johanssonin ja Mika Hannulan välinen keskustelu.




Mika Hannula
: Helsingin-näyttelyssä on seinä, hyvin erityinen seinä, jolla on suuri määrä maalauksia. Miten tämä teossarja sai alkunsa? Ja miten se on kehittynyt?

Lukas Göthman: Teokset olivat aluksi Repetition paintings -nimisen sarjan ylijäämämaaleista tehty. Sarja koostui pienistä, öljyllä kankaalle maalatuista kirjaimista, tuhansista kirjaimista, joiden lähtökohotana jotakin vuosia sitten oli maalin säästäminen pois heittämisen sijaan. (Yksi näistä teoksista on myös näyttelyssä.)

Se oli ikään kuin lyhyttä runoutta, jota tein juuri ennen pensseleiden pesemistä. Ihmiset, joiden kanssa tuolloin työskentelin näkivät ne ja puhuivat niistä jatkuvasti. Sitten yksi komissioitu suuri Repetition-maalaus epäonnistui, ja tein kymmenen pientä maalimuistilappua erään runon kirjaimista – sarja oli tekeillä.

MH: Mikä muuttuu, kun liikut yhdestä moneen? Yllättikö yli 40 pienestä Paintnotes-maalauksesta koostuvan seinän voima sinut?

LG: Kun tein ensimmäistä kertaa kokonaisen seinän, oli toisto elintärkeää, koin värin ja sisällön kerrokset taianomaisiksi. Tekona se oli tärkeä siirtymä runoudesta maalaukseen. Toisto on aina tuntunut minusta luontevalta. Se on voimakasta, se hyödyntää taikaa parhaalla tavalla, se on hidasta ja kiehtovaa. Sitä on vaikea lopettaa, kun olen sen sisällä.

MH: Väreistä. Työskentelet selvästi hyvin tietyn väripaletin kanssa. Mikä on näyttelyssä olevien värien tarina?

LG: Paintnotes-teokset olivat alun perin 70-luvun muistoista irrotettuja värejä. Tällä kertaa kyse on matkustamisesta. Se liittyy sellaisiin paikkoihin kuten Svalbard, Pohjoismaat ja Itävalta 80-luvulla. Värien kanssa eläminen, kuten minä elän, on eri asia kun värien läsnä oleminen. Se on muistoja, makuja, hajuja ja kosketusta, kaikki samassa. Kuumeista hakeutumista tiettyyn sävyyn. Menneen uudelleenluomista.

Kerran, kun olin 19-vuotias myöhäisellä 80-luvulla, olin ajamassa yhtä soittoa Tukholmasta Kitzbueliin lainatulla autolla. Kitzbueliin saavuttuani näin kaksi tyttöä Porschessa, sukset auton katolla. Tyttöjen vaatteet olivat 80-luvun tyylisiä, vaaleanpunaisia, -sinisiä ja -keltaisia. Pysäytin auton ja kirjoitin muistikirjaani, miltä he näyttivät. Heidän värinsä on tässä teossarjassa. Sarjasta löytyy myös Svalbardin kylmän jään sininen.

MH: Eli kyse on ikään kuin yhdistelmästä muistoja, kokemuksia ja kuviteltuja maisemia – vai?

LG: Kyllä. Oikeita kokemuksia sekoitettuna siihen, miten asiat olisivat voineet olla, helpostikin. Toisinaan kyse on myös siitä, miten asioiden olisi pitänyt olla. Joskus, jos yhden tilanteen tapahtumat sopivat paremmin toiseen ympäristöön, vaihdan ne. Luulen, että sen voi sanoa näin: elämää kuratoidussa tilassa.

MH: Väreistä kokoon. Miten teosten koko vaikuttaa siihen, miten työskentelet? Tai toisesta kulmasta, käyttämäsi maalin runsauteen, koska sekin vaihtelee melko runsaasta hyvin paksuun?

LG: Vaikka Paintnotes-teoksissa on aina ollut kyse ennen kaikkea maalaamisesta, ne ovat totisesti myös sanoja. Se tarkoittaa, että teokset ovat maalauksina mitoitettu sanoille ja lauseille. Paksuus tekee hyvää, paksut kerrokset ovat itsessään hyviä. Työskenneltyäni vuosikausia maalin parissa, ovat paksut kerrokset maalaamista ilman rajoja, reaktio. Se on myös seksuaalista – se yhteys. Paksu maali, totisesti.

MH: Ja sitten teksteihin. Mikä on tarina tässä – miten kirjoitat lauseet ja sanat ja miten valikoit ne, jotka maalaat?

LG: Tällä kertaa teosten sarja on tehty Päiväkirjasta numero 12. Sen alaotsikko on “ginger landscape your colour is fire”. Se ei kerro todellisesta matkasta, toisin kuin on ollut jo monta vuotta, vaan matkan muistosta. Ja ei niinkään matkustamisesta itsestään vaan pikemminkin seikkailun, melankolian ja odotusten tunteista, ajan kulumisesta ja romantiikasta. Päiväkirja on pitkä, ja lähempänä runoa numero 12:ssa. Nyt Helsingissä teksti on lyhyt pätkä numero 12:sta. Ei yhtä hyvä ja jäsennelty, mutta ei kovin kaukanakaan Kalevalasta ja, no, myöskin ilman loppusointuja

Teoksissa on kyse elämästä ja kiireestä elää sitä. Sen tuntemisesta ja ajan kulumisesta, katoamisesta. Ja seikkailun mausta, olemassaolosta, jossa on vähemmän maanantaita ja enemmän päiviä vailla rajoituksia. Onnellisuudesta nyt ja silloin, mutta ennen kaikkea elämän jännitteistä. Surusta sekä vauhdilla ja vailla rajoja mutta lain sisällä ajattelemisesta. Omien lakieni omaamisesta, toisinaan niiden noudattamisesta, toisinaan niiden nyrjäyttämisestä ja jopa niiden rikkomisesta. Päiväkirja koskee usein tapahtumia sellaisina, kuin niiden olisi pitänyt olla sen sijaan, mitä oikeasti tapahtui.

Eräs päiväkirja n:o 12:n luku, joka käsittelee tätä sarjaa, valikoimaa teoksia seinällä, tulee luettavaksi näyttelyyn. Kaikki maalausten tekstit tulevat päiväkirja n:o 12:sta. Keskellä yötä kirjoitetuista lauseista, siellä täällä muistilapuilla olevista sanoista. Osa teksteistä dokumentoivat mennyttä. Käsittelevät vanhoja fantasioita.

MH: OK, kysytään toista kautta. Kumpi tule ensin, teksti vai maalaus? Tai, miten sinä näet ne, totta kai sekä-että, mutta se on tuskin tasapainossa, vai onko?

LG: Teksti tulee aina ensin. Mutta maalaan enemmän kuin kirjoitan. Teksti on kupla, jonka sisällä elää. Työhuoneella täydellinen tila on sellainen, jossa pää on täynnä tekstiä, ja sitten voi maalata, kunnes se tyhjenee. Värit ovat myös tekstiä. Kuvattuina muistivihkoihin päiväkirjojen taakse. Maalausten tekstien takana on abstrakteja, monokromaatisia maalauksia, joista on kirjoitettu kauan ennen maalauksia.

MH: Ja, no, en oikein voi vastustaa kysymystä, juuri tässä ja nyt, mikä on suosikkittekstisi maalauksena?

LG: Ginger landscape your colour is fire, joka on myös päiväkirjan luku, joka on luettavissa näyttelyssä.

MH: Miksi?

LG: Se on lähimpänä kieltä, jota käytän työskennellessäni. Välitilassa oleva kieli, oma puheeni minun tulessa olevasta maisemastani.




Taiteilija-kuraattori-keskustelu:

Michael Johansson & Mika Hannula

REPETTITIONS 

27.11.–20.12.2020



Mika Hannula: Aloitetaan teoksesta nimeltään Flip and Reverse, joka on, jos nyt ei muuta, niin ainakin näyttelyn korkein ja jossa on siis kiistatta esillä kahdet tikkaat. Olet jo aiemminkin käyttänyt tätä funktionaalista materiaalia teoksissa, mutta miten se idea lähti liikkeelle? Ja mikä tikkaiden käytössä on olennaisinta?

Michael Johansson: Etsin esineitä ja hakeudun tilanteisiin, joissa on tarjolla luontevasti jonkinlainen tilallinen rajoitus ja jonka sisään voin kuvitella tekeväni uuden tilanteen uudenlaisella logiikalla. Ja tässähän tikkaiden ristikkorakenne on hyvä lähtökohta. Samalla esineen alkuperäinen funktio lisää mielenkiintoisia tulkintamahdollisuuksia kokonaisuuden kohtaamiseen.

Olennaisinta tässä kaksiosaisessa teoksessa on lähinnä se, miten saan tasapainotettua esineiden symmetriaa läpi sen kaikkien osien siten, että siinä syntyy visuaalinen liike, joka ei ole liian tiukka eikä myöskään liian sattumanvarainen. Symmetrian tekeminen mahdollistaa monia hienoja juttuja, mutta sitä myötä mukaan tulee myös vähemmän hienoja seurauksia, jotka vaikeuttavat kokonaisuuden tekoa.

MH: Miten tärkeää tässä on visuaalinen ja käsitteellinen toisto?

MJ: Visuaalinen ja käsitteellinen taso ovat aina yhdessä, en voi kuvitella erottavani niitä. Toiston kanssa työskenteleminen ei muuta tätä perusasetelmaa mitenkään, se vaan luo uusia haasteita.

MH: Jatketaan tikkaista, jotka yleisellä tasolla vaikuttavat aika lailla olevan samoja missä tahansa, mutta joka on todistettavissa harhaa. Mitä näissä tikkaissa on erityistä?

MJ: Olen käyttänyt tätä idea tikkaista, joissa tapahtuu sekä toisto ja että käänteisyys aiemminkin, sekä kokeiluissa studiossa Berliinissä että myös viime kesän näyttelyssä Mexico Cityssä. Olen pyrkinyt käyttämään tikkaita, jotka voi hankkia paikan päällä, siten säästää kuljetuksissa, ja se oli myös tavoite Helsingissä.

Mutta se ei onnistunut, koska juuri sitä tyyppiä tikkaita, joita halusin käyttää, ei ollut valikoimissa Suomessa. Joten päätin ostaa ne Saksasta, mutta kun lähdin niitä hakemaan, kävi ilmi, että tikkaiden valmistaja oli vaihtunut, ja sitä myötä myös niiden muoto. Siinä meni kokonainen päivä etsiessä vanhaa mallia, joka toimisi näyttelyssä. Lopulta löysin kaupan, jossa oli vielä jäljellä neljä tätä entistä mallia, jotka olivat kaiketi ne viimeiset koko Berliinin alueella.

MH: Joten samat tikkaat eivät olekaan ihan samat tikkaat kaikkialla?

MJ: Tuskin muut kuin minä kiinnittää tähän niin paljon huomiota. Tietysti esimerkiksi tikkaiden valmistuksen kehitykseen vaikuttavat monet tekijät, mutta askeleiden korkeus näyttäisi olevan vakio ainakin Euroopassa. Mutta Meksikossa askelvälikin oli muutaman sentin pidempi. En tiedä, ehkä siellä päin he ovat tottuneet ottamaan vähän pidempiä askeleita?

MH: Siirrytään teokseen, joka on sijoitettu seinälle, nimeltään Flip shelf – Near Mint Condition.

Miten teoksen prosessi muuttuu kun teet sen jalustan sijaan seinälle? Vaikuttaako teoksen katsominen kohtisuoraan siihen, miten käytät ja valitset materiaaleja?

MJ: Kolmiulotteisessa teoksessa asetettuna keskelle tilaa mielenkiintoista on se, että siinä ei ole etu- tai takaosaa. Kun liikut teoksen ympäri, se mitä näet vaihtuu, ja liike vaikuttaa siihen, miten eri tavoin näet sitä samaa. Siksi teos, jossa on selkeästi dominoiva etuosa myös keskittää katsetta.

On myös selvää, että tässä tapauksessa symmetrian hakeminen ja tuottaminen on hienovaraisempaa. Teoksessa on vahva kaksiulotteinen kuvallisuus, joka ei muutu, ihan sama mistä sitä katsotaan

MH: Toinen tälle näyttelylle erityinen materiaalia, ei ehkä niinkään kooltaan vaan muilta ominaisuuksiltaan on lasi. Miten lasin kanssa työskentely toimii – lasihan on kaikkea muuta kuin joustava materiaali? Mikä tässä kiinnostaa?

MJ: Keskeinen ero lasissa materiaalina on läpinäkyvyys, joka on mielestäni sekä sen viehättävyys että vaikeus. Koska siitä näkee, mitä on materiaalin takanakin, et voi peittää mitään. Toisaalta lasi on hyvin antelias, eri osat sopivat toisiinsa helpommin kuin esineet, jotka eivät ole läpinäkyviä.

MH: Miten? Onko lasia helpompi käsitellä?

MJ: Kyse ei ole helppoudesta, sillä lasi on täysin joustamaton ja myös liukas materiaali. Ehkä lasissa viehättää juuri se, että siinä näkyy aina esineen syvyys, ja sitä pystyy näkemään lasin kaikki eri osat ja sivut – ja miten ne nivoutuvat toisiin esineisiin kautta koko teoksen. Lasiteoksissa kyse ei ole vain esineiden pinnasta, vaan kolmiulotteisuus on keskeistä myös tilassa ja tilavuudessa, jota kautta saan aikaan katseen liikkeen – ja samalla paine teoksen pintaan vähenee.

MH: Työskentelet jatkuvasti kaksitahoisesti: sekä valkoiseksi rajatuissa galleriatiloissa että avoimissa ja kontrolloimattomissa julkisissa tiloissa. Miten nämä kaksi polkua tukevat toisiaan? Vain ovatko ne aivan erityyppisiä?

MJ: Olen hyvin kiitollinen siitä, että saan näyttää teoksiani niin erilaisissa ympäristöissä, lähtien gallerioista ja museoista ja liikkuen aina sekä väliaikaisiin että pysyviin teoksiin julkisissa tiloissa. Olen saanut kokeilla monia eri tapoja aktualisoida sitä mitä haluan tehdä, ja sitä kautta kehittää työskentelykonseptia ilman, että siitä tulisi tylsää. Selvää on, että se, missä tilassa ja tilanteessa teos esitetään, se vahvasti vaikuttaa siihen, miten se toteutetaan ja miten sitä katsotaan.

Julkisissa tiloissa on hienoa se, miten taiteella on mahdollisuus vaikuttaa sinuun ilman että olisit siihen valmistautunut. Siinä on voimaa saada yhteys ihmisiin, jotka eivät ole niinkään tottuneita katsomaan nykytaidetta. Tämä tietysti lisää taiteilijan vastuuta, mutta jos vaikka teos olisikin pysyvästi julkisessa paikassa, silti siinä täytyy olla mukana tietty riskitaso. Muutoin teos on vain sitä samaa, vailla yllätyksellisyyttä tai haastetta. Minun tapauksessani molemmat polut ovat aina tukeneet toisiaan, ja voisi jopa sanoa, että olen yllättävänkin usein kokeillut uusia asioita ja juttuja juuri julkisissa projekteissa.

MH: Ovatko projektit julkisissa tiloissa siten vapaampia kuin galleriaympäristössä?

MJ: Ympäristö itsessään ei siihen vaikuta, koska en ole myöskään koskaan kokenut olevani jotenkin rajattu tai loukussa valkoisessa kuutiossa. Se liittyy enemmänkin siihen, että näissä on hyvin erityyppinen tapa tuottaa teoksia. Julkiset teokset ovat lähtökohtaisesti pitkäaikaisempia ja aluksi etäämpänä, ne alkavat usein siitä, että kehitän konseptia ja ehdotusta projektin jurylle tai tilaajalle. Tämä tarjoaa huomattavasti rohkeamman lähestymistavan, koska pahinta, mitä voi idean kehittelyssä tapahtua on, että häviät kilpailun. Totta kai on hyvä lähestyä galleriatilaa myös yhtä ennakkoluulottomasti, mutta siinä toteutus on aina lähempänä, ja virheiden riskit ja täydellisen epäonnistumisen seuraukset selkeästi suuremmat.

MH: Edeltävät kysymykset liittyvät projektiin, jota olet parhaillaan tekemässä Tuusulaan. Mistä tässä on kyse? Ja miten lähestyt tämäntyyppistä projektia? Tai kysytään toisella tavalla: miten välttää ulkopuolisuus ja miten saada teokseen paikallista merkitystä ja tunnetta?

MJ: Tuusulassa entinen armeijan käytössä ollut alue muuttuu asuntoalueeksi. Minua kiinnostaa muutos ja muuntautuminen, ja otin tässä tapauksessa lähtökohdaksi kertoa jotakin siitä, mitä on tulossa. Ja tämä tavalla, jossa mennyt ja tuleva yhdistyvät, joten lähdin etsimään esineitä, joissa yhteys on läsnä ja jotka ovat minun mielestäni visuaalisesti kiinnostavia. Konkreettisesti se tarkoittaa kaikenlaisia esineitä, aina vanhasta kenttäpuhelimesta suksipariin ja armeijan saappaisiin.

Yhteys itse paikkaa kehittyy keskusteluissa itse paikan ja tilaajien välillä, syventyen askel askeleelta mitä enemmän käyn paikan päällä, mitä enemmän tutkin sen historiaa. Mutta lopputuloksessa täytyy näkyä myös minun henkilökohtainen tulkintani ja panos, siitä pitää tehdä siitä oma teos.

MH: Entä mitä teet Tuusulassa, mitä on odotettavissa? (Tuusulan asuntomessut, joiden yhteydessä julkistettiin kolme julkista taideteosta, toteutettiin elokuussa 2020)

MJ: Tarkoitus on toteuttaa kahdella eri isokokoisella metalliraamilla ne toisiinsa linkittyvät mutta ajallisesti eriytyvät kertomukset, jotka liittyvät itse paikan menneisyyteen ja tulevaisuuteen. Kaksiosainen teos asetetaan pyörätien varteen paikalle nimeltään Rykmentinpuisto, niiden väliin jää riittävästi tilaa, joka mahdollistaa niiden vertailun ja sen, että kunkin teoksen yksityiskohtiin kiinnitetään riittävästi huomiota. Teoksen työnimenä on Déjà Vu, joskin toivon, että se tuo tähän uuteen paikkaan myös jotakin mitä siellä ei ole aiemmin ollut ja koettu. (Tuusulaan valmistuneen teosparin lopullinen nimi on Some Assembly Recquired –Déjà Vu.)

X