Passing By
6.10.-29.10.2017

During October 6–29 Helsinki Contemporary is hosting Liisa Lounila’s solo exhibition Passing By. Lounila is remembered by her previous exhibition’s (Into the Wilderness, 2014) silver- or palladium-plated everyday objects. Passing By addresses the passing and movement of time and places. New works depict fleeting moments and the efforts in recording them.

The front space of the Gallery is taken over by a video installation, Passing By, which shows footage shot by Lounila during travels; from car, metro and train windows, in the desert, in natural parks, forest roads. The archive, which fills the memories of cameras and phones, born from the need to immortalize unique experiences, has been created over the past few decades. The material exists for no purpose – accumulated due to an undefined need to record the environment “just in case”. The viewer watches the picture archive like a moving wallpaper or an endless road movie.

“Individually uninteresting pictures and video clips started to become interesting as an entity due to its immense quantity. In them, constantly and regardless of the unintentionality, there has been an obvious effort to systematically record the same excitement and feeling of momentariness from finding something new”, Lounila describes the work.

Multi-channeled audio work, Metronomi (Metronome), at the back space of the Gallery, is formed by clocks ticking, which feels to be relentlessly measuring its own rhythm. Passing of time is concretized in videos Toukokuun ensimmäinen, puolipilvistä (May first, partly cloudy), where light travels in an empty apartment, and Garden, which has been recorded during the 2017 growth season in a wildering garden lot from melting snow to autumn. In the work Timekeeper one era has been preserved by attaching bag seal clips inside a glass frame like in old butterfly and insect collections. Dates on the bag seal clips form a timeline, which was found in the kitchen drawers carefully preserved for the future.

Hanging onto fleeting moments creates a melancholic undertone to the Passing By exhibition, but the works also discuss permanence, cycle of life and renewal. The works in Lounila’s exhibition executed by different techniques are united in the artist’s effort “to come to terms with passing time and momentariness, at least for a while”.



Liisa Lounila (b. 1976) lives and works in Helsinki and New York. She has studied in the Academy of Fine Arts and in the Slade School of Fine Arts in London. Lounila is a multi-disciplinary artist, whose repertoire includes works of motion-picture and photographs, as well as objects and paintings. She is remembered especially by the glitter-paintings and silver- and palladium-plated objects. In her work, Lounila is interested in life’s experimentalism, rebelliousness, as well as the experiences of emptiness and the unconscious. Lounila has participated in group exhibitions around the world and her video works have been presented in numerous festivals since the end of 1990’s. Solo exhibitions have been seen in i.a. Wilkinson Gallery in London and in Gallery of Photograph in Dublin. Lounila represented Finland in the Nordic Pavilion at the 2003 Venice Biennale and was a candidate for the Carnegie Art Award in 2013. Passing By is Lounila’s fourth solo exhibition in Helsinki Contemporary.

Exhibition has been supported by the Arts Promotion Centre Finland and Genelec Oy.

Lokakuun 6.–29. Helsinki Contemporaryssa nähdään Liisa Lounilan yksityisnäyttely Passing By. Lounila muistetaan edellisen näyttelyn (Into the Wilderness, 2014) hopeoiduista ja palladiumilla päällystetyistä, jokapäiväisistä esineistä. Passing By käsittelee ajan ja paikkojen ohimenoa ja liikettä. Uudet teokset esittävät ohikiitäviä hetkiä ja pyrkimyksiä niiden taltioimiseksi.

Gallerian etutilaa hallitsevassa videoinstallaatiossa, Passing By, nähdään kuvamateriaalia, jota Lounila on kuvannut matkoilla, autojen, metrojen ja junien ikkunoista, aavikolla, luonnonpuistoissa, mökkiteillä. Kameroiden ja puhelinten muistit täyttävä, ainutkertaisten kokemusten ikuistamisen tarpeesta syntynyt arkisto on syntynyt parinkymmenen viime vuoden aikana. Materiaali on olemassa – ei mitään tarkoitusta varten – vaan kertynyt määrittelemättömästä tarpeesta tallettaa ympäristöä “varmuuden vuoksi”. Katselija seuraa kuva-arkistoa kuin liikkuvaa tapettia tai päättymätöntä road movieta.

“Sinänsä yksittäisinä epäkiinnostavat kuvat ja videopätkät alkoivat muuttua kiinnostaviksi kokonaisuutena valtavan määränsä takia. Niissä on, jatkuvasti ja tahattomuudesta huolimatta, ilmeisen järjestelmällisesti yritetty tallettaa sama uuden löytämisen tuoma jännitys ja hetkellisyyden tuntu”, Lounila kertoo teoksesta.  

Gallerian takatilan monikanavainen ääniteos, Metronomi, koostuu kellojen tikityksestä, joka tuntuu kuin mittaavan itsepintaisesti omaa rytmiään. Ajan kulu konkretisoituu videoissa Toukokuun ensimmäinen, puolipilvistä, jossa valo kulkee tyhjässä asunnossa, ja Garden, joka on kuvattu 2017 kasvukauden aikana villiintyvällä puutarhapalstalla lumen sulamisesta syksyyn. Teoksessa Timekeeper yksi aikakausi on puolestaan säilötty kiinnittämällä pussinsulkijoita lasikehyksen sisään kuin vanhoissa perhos- ja hyönteiskokoelmissa. Pussinsulkijoiden päiväykset muodostavat aikajanan, joka löytyi keittiön laatikoista huolellisesti säilöttynä tulevaisuuden varalle.

Ohikiitäviin hetkiin tarttuminen luo Passing By -näyttelylle melankolisen pohjavireen, mutta teokset puhuvat myös pysyvyydestä, elämän kiertokulusta ja uusiutumisesta. Lounilan näyttelyyn eri tekniikoin toteuttamia teoksia yhdistää taitelijan pyrkimys “päästä sinuiksi ajan kulumisen ja hetkellisyyden kanssa, ainakin vähäksi aikaa.”


Liisa Lounila (s. 1976) asuu ja työskentelee Helsingissä sekä New Yorkissa. Hän on opiskellut Kuvataideakatemiassa ja Lontoon Slade School of Fine Artissa. Lounila on monialainen taiteilija, jonka repertuaariin kuuluu liikkuvan kuvan teoksia ja valokuvaa, sekä esineitä ja maalauksia. Hänet muistetaan erityiesti glitter-maalauksista sekä hopeoiduista ja palladiumilla päällystetyistä esineistä. Työskentelyssään Lounila on kiinnostunut elämän kokemuksellisuudesta, kapinallisuudesta, sekä tyhjyyden ja tiedostamattoman kokemuksista. Lounila on osallistunut ryhmänäyttelyihin ympäri maailmaa ja hänen videoteoksiaan on esitetty lukuisilla festivaaleilla 1990-luvun lopulta lähtien. Yksityisnäyttelyitä on nähty mm. Wilkinson Galleryssa Lontoossa ja Gallery of Photographyssa Dublinissa. Lounila edusti Suomea Venetsian biennaalin Pohjoismaiden paviljongissa vuonna 2003 ja oli ehdolla Carnegie Art Award -palkinnon saajaksi vuonna 2013. Passing By on Lounilan neljäs yksityisnäyttely Helsinki Contemporaryssa.

Näyttelyä ovat tukeneet Taiteen edistämiskeskus (Taike) ja Genelec Oy.

Den 6–29 oktober visas Liisa Lounilas separatutställning Passing By på Helsinki Contemporary. Många minns Lounilas föregående utställning Into the Wilderness (2014) med dess silver- och palladiumöverdragna vardagliga föremål. Passing By handlar om tidens och platsernas flyktighet och rörelse. De nya verken visar förbiilande ögonblick och försök fånga upp dem, spara dem.

Videoinstallationen Passing By som dominerar främre delen av galleriet visar bildmaterial som Lounila på sina resor filmat genom bil- och tågfönster i tunnelbanor, öknar, naturparker, på sommarstugevägar. Behovet att föreviga unika upplevelser har under de två senaste decennierna resulterat i ett bildarkiv som fyller hennes kamera- och telefonminnen. Materialet finns inte till för något specifikt ändamål utan har anhopats som en följd av ett odefinierat behov av att dokumentera omgivningen ”för säkerhets skull”. Betraktaren följer bildarkivet som vore det en rörlig tapet eller en ändlös road movie.

”I sig ointressanta bilder och videosnuttar började på grund av sin enorma mängd förvandlas till intressanta helheter. Där finns, oavbrutet och trots oavsiktligheten, en uppenbart systematisk strävan att ta tillvara den ursprungliga spänningen i att upptäcka någonting nytt, samma känsla av flyktighet”, berättar Lounila om verket.

I galleriets bakre del består det flerkanaliga ljudverket Metronom av klockors tickande som envist tycks mäta sin egen rytm. Tidens gång konkretiseras i videorna Första maj, halvmulet, där ljuset vandrar genom en tom bostad, och Garden, som är filmad 2017 på en förvildad trädgårdstäppa under växtperioden från snösmältning till höst. I verket Timekeeper åter har Lounila konserverat ett en tidsålder genom att fästa påsslutare i en monter på samma sätt som i gamla fjärils- och insektssamlingar. Datumen på påsslutarna som påträffades i kökslådorna bildar en tidsålder omsorgsfullt konserverat för framtida behov.

Gripandet efter förbiilande ögonblick tillför utställningen Passing By en melankolisk underton, men verken talar också om beständighet, om livets kretslopp och förnyelse. Verken som är gjorda med varierande teknik förenas av Lounilas strävan ”att bli du med tidens gång och med flyktigheten, åtminstone för en kort stund”.

Liisa Lounila (f. 1976) bor och arbetar i Helsingfors och New York. Hon har studerat vid Bildkonstakademin i Helsingfors och Slade School of Fine Art i London. Lounila är en mångsidig konstnär som gör rörlig bild, fotokonst, föremål och målningar. Hon är känd särskilt för sina glittermålningar och sina silver- och palladiumöverdragna föremål. Lounila fascineras av det experimentella och det upproriska i livet och av upplevelser av tomhet och det omedvetna. Lounila har deltagit i grupputställningar världen runt och hennes videoverk har sedan slutet av nittiotalet visats på talrika festivaler. Separatutställningar har hon hållit bland annat på Wilkinson Gallery i London och Gallery of Photography i Dublin. Lounila representerade Finland på de nordiska ländernas paviljong på Venedigbiennalen 2003 och hon kandiderade för Carnegie Art Award-priset 2013. Passing By är Lounilas fjärde separatutställning på Helsinki Contemporary.

 

Utställningen har understötts av Centret för konstfrämjande och Genelec Oy.

 

ARTIST-CURATOR DISCUSSION

PASSING BY
6.–29.10.2017
 

Liisa Lounila (b. 1976) lives and works in Helsinki and New York. She has studied in the Academy of Fine Arts and in the Slade School of Fine Arts in London. Lounila is a multi-disciplinary artist, whose repertoire includes works of moving image and photographs, as well as objects and paintings. She is remembered especially by the glitter-paintings and silver- and palladium-plated objects. Lounila debuted in the Venice biennial in 2003. She has participated in group exhibitions around the world and her video works have been presented in numerous festivals since the end of 1990’s. Solo exhibitions have been seen in i.a. Wilkinson Gallery in London and in Gallery of Photograph in Dublin. Passing By is Lounila’s fourth solo exhibition in Helsinki Contemporary.


Mika Hannula: What does the name, Passing By, mean to you? 

Liisa Lounila: Passing, transit and movement, of time and places. At the same time, it’s connected with the need to register them somehow, and prevent the momentary flashes from being forgotten or disappearing.

MH: So, a kind of alternation or search for balance between participation and partlessness?

LL: Possibly not through partlessness, but rather wonderfulness and newness always coming along.

MH: If we focus on the work in the front space, the installation built with monitors, Passing By, which uses moving image. What is it about? Where are these sceneries coming from?

LL: The videos are views shot in different places, and which have piled my archives for some peculiar reason in significant quantities in both photos and different forms of moving image. What is common for all of it, that none of it was ever recorded for any particular reason, but only from some undefined need to record the environment “just in case”.

Usually such pictures are often not put into the albums as the attention focuses mostly on humans and events, or pictures with other types of tension. What is essential in these scenes in their time of recording, is that no one was to be seen in them. I wanted to picture them empty without any distractions. Individually uninteresting pictures and video clips started to become interesting as an entity due to its immense quantity. In them, constantly and regardless of the unintentionality, there has been an obvious effort to systematically record the same feeling of finding something new and being elsewhere.

MH: So, scenery material, which is recorded “just in case”. Has a lot of raw material accumulated throughout the years? And from where were they recovered from?

LL: There are hours of material in shorter and longer clips, and there are thousands of single photos. Just the kind you would skip while browsing through. Material is shot over the last two decades mostly while traveling. When one feels that memory and eyes are not enough, then just in case one had to record some for storage. They are from here and there: in America’s deserts and in natural parks, even in Hawaii, in Finland on forest roads etc. Material was shot from the windows of trains, metros, cars and buses, both at the site using a stand and manually more or less successfully.

MH: Well, if we are thinking of the amount you have gathered, and in it taking shape, a piling of emptiness, it strangely becoming denser. What do you think tells about, without further “psychologicalizing”, this way of enthusiasm to gather such footage? And has it changed in nature over the years?

LL: There is something very satisfying and hypnotic in watching a forward-moving scenery for example from a train or especially a car window, you could do it endlessly. Since the cameras became smaller and more developed, the frequency of recording has exponentially grown since it became easier. One motivator has always been the experience of the view’s uniqueness, and at the same time the feeling of unreal due to the exoticism. Latest recordings have been much more organized and planned, regardless that there has been no specific reason for the recording.

MH: How have you edited this raw material? Or what do you want, that the installation brings forward, and what happens?

LL: Some of the material I have edited a lot, still just in case, if I would ever need it for a work as an intermediate image or for some other similar use. I have never done such works, which would use intermediate images or other narrative material, which would have needed some contextualizing. Some of the material is of such weak quality, that editing it would have served no purpose. For this work, I have changed my entire used archive material into black and white, so that it would look more cohesive and it would take away the temporality brought by color.

MH: How does the material’s basic essence and visual sensibility change when it is changed from colored to black and white? Does it become the same mass at the momentariness of the exhibition?

LL: Yes. It loses its veracity and likeness to documentary, and it just becomes moving wallpaper, which is not particularly related to any specific time or situation.

MH: Not so much technically, but by its contents this video work reminds of Douglas Gordon’s video installation 24 Hour Psycho (1993), just like Don DeLillo in his book Point Omega (2010) outlines a very sharp impressionist historical assessment. 24 Hour Psycho is Alfred Hitchcock’s Psycho (1960) presented as slowed, approximately 2 frames per second instead of the typical 24, so that the full length of the work is exactly 24 hours. Does the installation Passing By have anything to do with this Gordon piece? Or who does it converse with and what can be used to contextualize it?  

LL: Some of those slow clips can be watched the same way as Psycho, the footage advances painfully slowly, and in its advancement, it fulfills in its unsurprisingness the expectations of what the viewer will see. Psycho, however, went on frame by frame as stills, so this material is not quite that estranged. I see the material as captured in the form of moving wallpaper as an endless road movie, where each place has huge potential, which is just not fulfilled for the part of the narrative.

MH: Road movie? Road to Nowhere? Or life, here I come? Or this: Drive? 

LL: Road movies are the best, we are on our way to something unexpected, and the continuous excitement from waiting becomes a constant state, and in the lack of any plot, all the even small details become extremely significant, even if they are immediately forgotten.

MH: What about the installing of the work? You use several rather small or medium monitors, which form a peculiar passage inside which the mass of pictures is transmitted; you use equipment, that are in some ways history, and its mood so very yesterday. Why this choice? Why not the newest new and marvelous HD technology?

LL: The footage is largely very much homespun, so its presentation from small-scale monitors seems natural. With better devices, the focus is on the picture itself, while in this work it is about the random passing instead of the single images.

MH: Let’s move on to the back space of the gallery and the audio work Metronomi (Metronome) that has taken over? What is the background of it? 

LL: Last year I spent a lot of time in an empty apartment organizing it to be sold. Because there were no other people present and the time felt like it stopped, my attention focused on the clocks in every room that were ticking in their own rhythm, and they seemed, regardless of their environment, to determine the room its own persistent rhythm and time. The feeling of ticking humanizing and subjectivity of time emphasized especially when moving from one room to another, while the ticking was interlocking and overlaying.

MH: Empty apartment and ticking. How strongly is the mood melancholic?

LL: It depends on the listener’s relationship with spaces that have clocks. Although the work for me is melancholic, the persistent ticking was still a positive thing, a proof of continuity.

MH: How about a certain situational humor, which is familiar from your earlier works, although in a very very laconic way – is it also present in the audio scene?

LL: I thought that the clocks ticking entirely in their own beat, and adjacent rhythms’ complete incompatibility was funny, and that exactly is the starting point to the whole idea of the work. Somehow the idea of clocks is to measure time as precisely as possible, and the assumption is that time would be the same for them. The impression was everything else. 

MH: We get to the work Timekeeper which is not a painting, or well, almost is but either way, it is on the wall and it is framed. What else is it? Where did the idea start?

LL: In the frames, there are bag sealer clips, which have been attached to the glass frame in a similar way like butterfly and insect collections. While emptying the apartment, I found from the kitchen drawers a huge amount of store bread bags’ sealer clips with dates on them. Some of the clips had one date stamped, others had a specific few days’ period. Some dates were missing entirely, some had many. Instead of collecting potentially functional items in the drawers waiting for a later need, seemed like an era was stored.

MH: You have often used or re-adjusted found or trashed materials. What interests you in this recycling? Can the chosen item be essentially anything?

LL: Yes, if it clearly makes itself known and the meeting is at the exact right time. Some things just have the need to be forth. Existing items are often more interesting than made ones. They have a lot of background already and everyone sees them in their own way regardless of what the presenter has thought.

MH: Does the working and choices include a kind of ecological awareness, or critique of colonialization of the everyday as endless productization?

LL: They can be seen from that view point. Everything already exists in so much, that producing something entirely new has no sensible reason or need, especially if the works discourse things that already exist. In making new, the surprise of discovering new associations is lost in the execution process as you can edit everything too much. In my own work, I like limitations. Through those you get closer to the potential essence, what was behind the work idea. Too much freedom just causes a need to complicate and decorate. Sounds quite purist but works for me.

MH: Like we have all noticed, the exhibition includes many different works and instruments, from moving image installation to audio art, and in between, on the wall, that hypnotic work avoiding definitions. What is the factor connecting all these works, that feeling and mood?

LL: To get to be in terms with passing of time and momentariness, at least for a while.             

 
The text is based on a discussion between Liisa Lounila and curator Mika Hannula In Helsinki 28 June 2017

 

 

 

TAITEILIJA-KURAATTORI-KESKUSTELU

PASSING BY
6.–29.10.2017
 

Liisa Lounila (s. 1976) asuu ja työskentelee Helsingissä sekä New Yorkissa. Hän on opiskellut Kuvataideakatemiassa ja Lontoon Slade School of Fine Artissa. Lounila on monialainen taiteilija, jonka repertuaariin kuuluu liikkuvan kuvan teoksia ja valokuvaa, sekä esineitä ja maalauksia. Hänet muistetaan erityiesti glitter-maalauksista sekä hopeoiduista ja palladiumilla päällystetyistä esineistä. Työskentelyssään Lounila on kiinnostunut elämän kokemuksellisuudesta, kapinallisuudesta, sekä tyhjyyden ja tiedostamattoman kokemuksista. Lounila on osallistunut ryhmänäyttelyihin ympäri maailmaa ja hänen videoteoksiaan on esitetty lukuisilla festivaaleilla 1990-luvun lopulta lähtien. Yksityisnäyttelyitä on nähty mm. Wilkinson Galleryssa Lontoossa ja Gallery of Photographyssa Dublinissa. Lounila edusti Suomea Venetsian biennaalin Pohjoismaiden paviljongissa vuonna 2003 ja oli ehdolla Carnegie Art Award -palkinnon saajaksi vuonna 2013. Passing By on Lounilan neljäs yksityisnäyttely Helsinki Contemporaryssa. 



Mika Hannula: Mitä näyttelyn nimi, Passing By, merkitsee sinulle? 
 
Liisa Lounila: Ohimenoa, kauttakulkua ja liikettä, ajan ja paikkojen. Samalla siihen yhdistyy tarve rekisteröidä ne jotenkin, ja estää hetkellisiä välähdyksiä unohtumasta ja katoamasta.  

MH: Siis jonkinlaista vuorovetoa tai tasapainon hakua osallistumisen ja osattomuuden välillä vai?

LL: Ei ehkä osattomuuden, ennemminkin ihmeellisyyden ja aina vaan uuden eteen tulon kautta. 

MH: Jos keskitytään etutilassa olevaan teokseen, monitoreilla rakennettuun tilalliseen installaatioon, Passing By, joka käyttää liikkuvaa kuvaa. Mistä siinä on kyse? Mistä nämä kuvamaailmat ovat peräisin?   

LL: Videot on eri puolilla kuvattuja näkymiä, joita on jostain ihmeen syystä kertynyt arkistoihini vuosien aikana huomattavia määriä sekä valokuvien että liikkuvan kuvan eri muodossa. Yhteistä kaikille on se, ettei niitä ole koskaan kuvattu mitään tiettyä tarkoitusta varten, vaan ainoastaan jostain määrittelemättömästä tarpeesta tallettaa ympäristöä “varmuuden vuoksi”.  

Yleensähän tällaiset kuvat jäävät laittamatta albumeihin huomion keskittyessä lähinnä ihmisiin ja tapahtumiin, tai muilla tavoilla jännitteisiin kuviin. Näissä maisemissa oleellista on kuvaushetkellä ollut aina se, ettei kuvissa saa näkyä ketään. Olen halunnut kuvata ne tyhjinä ilman häiriötekijöitä. Sinänsä yksittäisinä epäkiinnostavat kuvat ja videopätkät alkoivat muuttua kiinnostaviksi kokonaisuutena valtavan määränsä takia. Niissä on, jatkuvasti ja tahattomuudesta huolimatta, ilmeisen järjestelmällisesti yritetty tallettaa sama uuden löytämisen ja muualla olon tuntu.  

MH: Eli maisemamateriaalia, jotka on taltioitu ”varmuuden vuoksi”. Onko raakamateriaalia sitten kertynyt vuosien varrella paljon? Ja mistä ne on otettu talteen? 

LL: Materiaalia on tuntikaupalla lyhyempiä ja pidempiä pätkiä, ja yksittäisiä kuvia on tuhansia. Juuri sellaisia, jotka hyppää ohi kun kuvia selaa. Materiaali on kuvattu parinkymmenen viime vuoden aikana pääosin matkoilla. Kun tuntuu että muisti ja silmät ei riitä, niin varmuuden vuoksi on sitten pitänyt myös nauhoittaa varastoon. Niitä on hankittu sieltä ja täältä: Amerikassa aavikoilla ja luonnonpuistoissa, Havaijillakin, Suomessa mökkitiellä ym. Materiaalia on kuvattu junien, metrojen, autojen ja bussien ikkunoista, sekä paikan päällä jalustalta ja käsivaralta enemmän tai vähemmän menestyksekkäästi. 

MH: Jos ajatellaan sitä määrää, mitä olet kerännyt, ja siinä hahmottuvaa tietynlaista tyhjyyden kasautumista, sen outoa tihentymistä. Mitä luulet, sen liiemmin psykologisoimatta, mistä tämäntyyppisen kuvamateriaalin keräämisinto kertoo? Ja onko se muuttunut luonteeltaan vuosien varrella? 

LL: Eteenpäin liikkuvan maiseman katsomisessa esimerkiksi junan tai varsinkin auton ikkunasta on jotain perustavalla tavalla tyydyttävää ja hypnoottista, sitä voisi tehdä loputtomiin. Kameroiden pienennyttyä ja kehityttyä kuvausten määrä on vain eksponentiaalisesti kasvanut kun kuvaaminen on helpottunut. Aina yhtenä motivaationa on ollut näkymän ainutkertaisuuden kokemus, ja samalla eksoottisuudesta johtuva epätodellisuuden tuntu. Viimeisimmät kuvaukset ovat olleet paljon järjestelmällisempiä ja suunnitellumpia, siitä huolimatta että mitään varsinaista syytä kuvaamiselle ei ole ollut. 

MH: Miten olet muokannut tätä raakamateriaalia? Tai mitä haluat, että installaatiossa tulee esille, tulee tapahtumaksi? 

LL: Osaa materiaalista olen käsitellyt paljonkin, edelleen varmuuden vuoksi, jos sitä vaikka tarvitsisi johonkin oikeaan teokseen välikuvaksi tai muuhun vastaavaan käyttöön. En kyllä ole koskaan tehnyt sellaisia teoksia, joissa olisin käyttänyt välikuvia tai muuta narratiivista aineistoa, joka olisi kaivannut taustoittamista. Osa materiaalista taas on sen verran heikkolaatuista, ettei sen käsittelyssä olisi ollut mitään mieltä. Teosta varten olen muuttanut koko käyttämäni arkistomateriaalin mustavalkoiseksi, jotta se näyttäisi yhtenäisemmältä ja siitä poistuisi värin mukanaan tuoma ajallisuus. 

MH: Miten kuvamateriaalin perusolemus ja visuaalinen sensibiliteetti muuttuu kun se vaihdetaan värillisestä mustavalkoiseksi? Tuleeko siitä näyttelyn hetkellisyydessä tarkoituksellisesti samaa massaa? 

LL: Tulee. Siitä katoaa todenmukaisuus ja dokumentaarisuus, ja siitä tulee vain liikkuvaa tapettia, mikä ei erityisesti liity mihinkään tiettyyn aikaan tai tilanteeseen.  

MH: Ei niinkään teknisesti vaan sisällöltään tästä videoteoksesta muistuu mieleen Douglas Gordonin videoinstallaatio 24 Hour Psycho (1993), kuten myös Don DeLillon siitä kirjassaan Point Omega (2010) hahmottama terävä, niin terävä vaikutushistoriallinen tilannearvio. 24 Hour Psycho on Alfred Hitchcockin Psycho (1960) esitettynä hidastettuna, noin 2 kuvaa sekunnissa tyypillisen 24 sijaan, jolloin teoksen kokonaiskesto on täsmälleen 24 tuntia. Onko Passing By -installaatiolla mitään tekemistä tämän Gordonin teoksen kanssa? Vai keiden kanssa se keskustelee ja minkä kautta sen voi kontekstualisoida?

LL: Joitakin noista hitaista pätkistä voisi katsoa samalla tavalla kuin Psychoa, kuva etenee sietämättömän hitaasti, ja edetessään täyttää yllätyksettömyydessään odotukset siitä, mitä katsoja tulee näkemään. Psycho kuitenkin eteni ruutu kerrallaan pysäytyskuvina, joten ihan niin vieraannutettua tämä materiaali ei ole. Itse näen kuvatun materiaalin liikkuvan tapetin muotoon joutuneena loputtomana road moviena, missä joka paikalla on valtava potentiaali, joka vain ei narratiivin osalta täyty. 

MH: Road movie? Road to Nowhere? Vai Täältä tullaan elämä? Tai vaikka tämä: Drive? 

LL: Road moviet on parhaita, ollaan menossa kohti jotain ennalta-arvaamatonta, ja jatkuvasta odotuksesta tulevasta jännityksestä tulee tasainen olotila, ja kaikki pienetkin yksityiskohdat tuntuvat juonen puutteessa valtavan merkityksellisiltä, vaikka unohtuvatkin saman tien.  

MH: Entä teoksen installointi? Käytät useita varsin pieniä tai keskikokoisia monitoreja, jotka muodostavat erikoisen käytävän minkä sisällä kuvamassa välittyy; käytät siis välineitä, jotka tietyllä tavalla ovat jo historiaa, tunnetiloiltaan so very yesterday. Miksi tämä valinta? Miksi ei uusinta uutta ja hivelevän hienoa hd-tekniikkaa? 

LL: Kuvamateriaali on suurelta osin todella kotikutoista, joten sen esittäminen pienen mittakaavan monitoreissa tuntuu luontevalta. Paremmilla laiteilla huomio kohdistuu itse kuvaan, tässä teoksessa on kuitenkin yksittäisten kuvien sijasta kyse satunnaisista ohimenoista. 


MH: Siirrytään takatilaan ja sen haltuun ottavaan Metronomi-ääniteokseen? Mikä on sen tausta? 

LL: Vietin viime vuonna paljon aikaa tyhjässä asunnossa järjestellen sitä myyntikuntoon. Koska muita ihmisiä ei ollut paikalla ja aika tuntui muutenkin pysähtyneen, huomioni kiinnittyi joka huoneessa omaa tahtiaan tikittäviin ja raksuttaviin kelloihin, jotka tuntuivat ympäristönsä tapahtumista huolimatta määräävän joka huoneelle oman itsepintaisen rytminsä ja aikansa. Tunne tikitysten inhimillistymisestä ja ajan subjektiivisuudesta korostui erityisesti huoneesta toiseen siirtyessä ja tikitysten lomittuessa ja kerrostuessa. 

MH: Tyhjä asunto ja tikitys. Miten vahvasti tunnetila on melankolinen?  

LL: Riippuu kuulijan suhteesta tiloihin missä on kelloja. Vaikka teos on minulle melankolinen, itsepintainen tikitys oli kuitenkin positiivinen asia, todiste jatkuvuudesta.  

MH: Entä tietty tilannehuumori, joka on tuttu aiemmista töistäsi, joskin kovin kovin lakonisella tavalla – onko sitä myös äänimaailmassa mukana? 

LL: Omasta mielestäni kellojen tikitys täysin omaan tahtiinsa, ja vierekkäisten rytmien täydellinen yhteensopimattomuus oli hauskaa, ja juuri se oli lähtökohtana koko teosidealle. Tavallaanhan kellojen ideana on mitata aikaa mahdollisimman tarkasti, ja oletuksena on että tämä aika olisi niille sama. Vaikutelma oli kyllä kaikkea muuta. 

MH: Pääsemme teokseen Timekeeper, joka ei ole maalaus, tai noh, ainakin melkein on, mutta joka tapauksessa se on seinällä ja se on raameissa. Mitä muuta se on? Mistä idea lähti? 

LL: Kehyksissä on pussinsulkijoita, jotka on kiinnitetty lasikehykseen samalla tavalla kuin vanhat perhos- ja hyönteiskokoelmat. Asuntoa tyhjentäessäni keittiön laatikoista löytyi valtava määrä päivämäärällä varustettuja kaupan leipäpussien pussinsulkijoita. Osassa pussinsulkijoita on leimattuna yksittäinen päivämäärä, osassa tietty muutaman päivän jakso. Joitain päivämääriä puuttuu kokonaan, joitain oli useita kappaleita. Sen sijaan, että laatikkoon oli kerätty potentiaalisesti funktionaalisia esineitä odottamaan myöhempää tarvetta, vaikutti siltä että sinne oli säilytetty aikakausi. 

MH: Olet useasti käyttänyt ja uudelleen viritellyt löydettyjä tai vaikka pois heitettyjä materiaaleja. Mikä tässä kierrätyksessä kiinnostaa? Voiko se valikoitu esine olla periaatteessa mikä vain? 

LL: Voi, jos se selkeästi ilmoittaa itsestään ja kohtaaminen osuu juuri oikeaan aikaan. Joillain asioilla on vain tarve päästä esille. Olemassa olevat esineet ovat usein kiinnostavampia kuin “tekemällä tehdyt”. Niihin liittyy niin paljon taustaa jo valmiiksi, ja jokainen näkee ne omalla tavallaan riippumatta siitä, mitä esille panija on ajatellut. 

MH: Onko tekemisessä ja valinnoissa mukana myös jonkinlainen ekologinen tiedostaminen, tai vaikka kritiikki arjen kolonisaatiosta loputtomana tuotteistamisena?

LL: Voi niitä katsoa siitäkin näkökulmasta. Kaikkea on jo olemassa niin valtavasti, että täysin uuden tuottamiselle ei oikein ole mitään järjellistä syytä tai tarvetta, varsinkaan jos teokset käsittelevät jo olemassa olevia asioita. Täysin uuden tekemisessä katoaa tekovaiheessa myös uusien assosiaatioiden löytämisen yllätyksellisyys, kun kaikki on liian muokattavissa. Omassa tekemisessäni pidän rajoituksista. Niiden kautta pääsee lähemmäs sitä potentiaalista olennaista, mikä teosajatuksen taustalla on ollut, liika vapaus vain aiheuttaa tarvetta monimutkaistaa ja koristella. Aika puristiseltahan tämä kyllä kuulostaa, mutta sopii minulle. 

MH: Kuten olemme huomanneet, näyttelyssä on mukana monia erilaisia teoksia ja välineitä, aina liikkuvan kuvan installaatiosta ääniteokseen ja siinä välissä myös tuo seinälle sijoittuva määritelmiä karttava hypnoottinen teos. Mikä on sinulle kaikkia näitä teoksia yhdistävä tekijä, se fiilis ja moodi? 
 
LL: Päästä sinuiksi ajan kulumisen ja hetkellisyyden kanssa, ainakin vähäksi aikaa.    

 

Perustuu Liisa Lounilan ja kuraattori Mika Hannulan väliseen keskusteluun Helsingissä 28.6.2017

 

 

 

X