Into The Wilderness
4.4.-4.5.2014

Lightning. It strikes. In a desert and in the dark. It brings light, that moment, that amazing moment. Light, power, tension and the momentariness of time – its simultaneous ephemerality and perfection.

Nature and the experience of nature. A state and a situation, its transitions and repetitions – a representation of this experience in a white cube. The production of closeness, which tears and strips away, brings things close and pulls them far away. Familiar, alien, beautiful and frightening: a video work titled 7BPM.

Liisa Lounila’s Into the Wilderness exhibition goes far away and comes back close. It brings with it from the desolate land, into the middle of urban everyday life, the key question about what and how we experience our environment, on this occasion, the purpose being emphatically in relation to the spectacles and extreme phenomena in nature.

This is an experience that is both conveyed and evades us with the aid of and through images. Images of nature, which shape our conception of what nature is, and also of what it should be. We end up in a continuous interaction with what is and how that what is is presented. In Liisa Lounila’s case, form and content are combined in video works, a sound work, an installation, and in sculptures. We talk about representation, about the making and breaking of reality.

In the background – as the title of the exhibition implies – that century-old philosophical, life-politics movement from the USA, transcendentalism, which tried to find a way back to wild, original nature, to its power and light. This is about a mythical return to nature, which, in each age, has taken on modes of manifestation and modes of being typical of its own time. Nowadays, it is called experience tourism, finding yourself, and battling to survive on nature’s own terms. One element is preserved and remains: the crucial contradiction between assumptions and experience.

7BPM is a thunderstorm in Arizona photographed from a hotel courtyard. The hotel was on the outskirts of the small town of Chinle, next to the Canyon de Chelly Indian reservation, in the middle of nowhere, surrounded by hundreds of kilometres of badlands, uninhabitable dusty ground, which has been so generously given to the Navajos to live on.”

“The thunderstorm is stuck in the canyon, which makes the lightning strike regularly in almost exactly the same place. The storm doesn’t move, intensify or abate, but goes on apparently endlessly in an unnaturally stable way, and nothing in the picture or on the soundtrack reacts in any way to the lighting in the background; the frogs and crickets make their music without merging into its monotonous rhythm, and nor does the grass lit up by the lights of the hotel parking lot move at all in the totally still air. There is no catharsis.

“The title of the work comes from this pulse rate, 7 beats per minute. The situation in no way corresponded to thunderstorms I had seen before, which, sometimes more impressively, sometimes less, but nevertheless in some way always induced a feeling of danger, and ultimately a sort of satisfaction. This one simply felt fake. And it looked so perfectly staged, in the same way as Niagara did when backlit, only becoming real when the lights were turned off at night. So, I had to photograph it. This unnatural natural phenomenon.”

Staged, fake nature, which is simultaneously fact and fiction. Too true and imperfectly false. Real and distanciated by nature photography, and brought back into a viewing situation in the gallery space. Motion beyond time and travel – bringing close, being close, affecting, compelling.

And that lighting flash, it strikes. Seven times a minute. And when it strikes, you think you understand what is happening, but you stay within the confines of uncertainty. You are in an in-between state. You assume that you understand, and you want to understand, but you still don’t know what has hit you, what is affecting you.


Quotations from conversation between Liisa Lounila and Mika Hannula.

Lounila made her debut at the Venice Biennale in 2003. Already at this time the young artist representing Finland made an impression with her distinct nostalgic aesthetic. Lounila is a Helsinki based artist, who has spent and worked several periods of time in New York. Lounila has participated in group exhibitions all over the world and her videos have been screened at numerous film festivals since the late 90’s. She has held solo shows at for example Wilkinson Gallery in London and Gallery of Photography in Dublin. Into the Wilderness is Lounila’s third solo exhibition at the gallery (Just Can´t Get Enough of Last Night 2011, Been Trying to Meet You 2009).

The exhibition has been supported by: the Alfred Kordelin Foundation, Finnish Cultural Foundation, Taike and Avek.

Special thanks to AV-Arkki, Tuomo Kuusi, Sebastian Tesch, Michael Burke, Mikko Ojanen, Tanja Lahti, Tuomas Klaavo, Merja Pesola and Timo Tervoja.

Salama. Se iskee. Autiomaassa ja pimeydessä. Se tuo valoa, sen hetken, sen hämmästyttävän hetken. Valo, voima, jännite ja ajan hetkellisyys – sen yhtäaikainen katoavaisuus ja täydellisyys.

Luonto ja kokemus luonnosta. Tila ja tilanne, sen siirtymä ja toisto – kokemuksen representaatio valkoisessa kuutiossa. Läheisyyden tuottaminen, joka repii ja riistää, se tuo lähelle ja vedättää kauas pois. Tuttu, vieras, kaunis ja pelottava: videoteos nimeltä 7BPM.

Liisa Lounilan näyttely Into the Wilderness käy kaukana ja palaa lähelle. Se tuo mukanaan autiosta maasta keskelle urbaania arkea keskeisen kysymyksen siitä, mitä ja miten me koemme ympäristöämme, tällä kertaa tarkoituksen korostetusti suhteessa luonnon spektaakkeleihin ja ääri-ilmiöihin.

Se on kokemus, joka välittyy ja väistyy kuvien avulla ja niiden kautta. Kuvat luonnosta, jotka muokkaavat käsitystämme siitä, mitä luonto on ja myös, mitä sen tulisi olla. Päädymme jatkuvaan vuorovaikutukseen sen kanssa, mikä on ja sen, miten se mikä on esitetään. Liisa Lounilan kohdalla muoto ja sisältö yhdistyvät videoteoksissa, ääniteoksessa, installaatiossa ja veistoksissa. Puhumme representaatiosta, todellisuuden muodostamisesta ja murtamisesta.

Taustalla on – näyttelyn nimen mukaisesti – vuosisadan vanha yhdysvaltalainen filosofis-elämänpoliittinen liike transsendentalismi, joka pyrki löytämään tien takaisin villiin ja alkuperäiseen luontoon, sen voimaan ja valoon. Kyse on myytistä luontoon palaamisesta, joka aikojen kuluessa on ottanut aina omalle ajalleen tyypilliset ilmenemis- ja olomuotonsa. Nyt sitä kutsutaan elämysmatkailuksi, itsensä löytämiseksi ja selviämiskamppailuksi luonnon ehdoilla. Yksi elementti säilyy ja pysyy: ratkaiseva ristiriita oletusten ja kokemusten välillä.

”Videoinstallaatio 7BPM on ukkosmyrsky Arizonassa kuvattuna hotellin pihalta. Hotelli oli Chinlen pikkukaupungin reunalla Canyon de Chellyn intiaanireservaatin vieressä keskellä ei-mitään, ympärillä satoja kilometrejä badlandsiä, elinkelvotonta pölymaata, joka Navajoille on armeliaasti annettu asutettavaksi.”

”Ukkonen on jumissa kanjonissa, mikä saa salamat iskemään säännöllisesti lähes samaan paikkaan. Myrsky ei liiku, ylly eikä laannu, vaan jatkuu loputtoman tuntuisesti luonnottoman tasaisena, eikä mikään kuvassa tai ääniraidalla reagoi millään tavalla taustan salamointiin, sammakot ja heinäsirkat konsertoivat sekaantumatta monotonisella rytmillä, eikä hotellin parkkipaikan valojen valaisema heinikkokaan liiku ollenkaan täysin tyynessä ilmassa. Mitään katharsista ei tule.”

”Teoksen nimi tulee tästä lyöntitiheydestä, 7 iskua minuutissa. Tilanne ei vastannut millään tavalla aiemmin näkemiäni ukkosia, jotka joskus vaikuttavampina, joskus vähemmän kuitenkin jollain tavalla saavat aikaan vaaran tunteen, ja lopulta jonkinlaisen täyttymyksen. Tämä tuntui yksinkertaisesti feikiltä. Ja näytti niin täydellisesti lavastetulta. Se oli siis pakko kuvata. Luonnoton luonnonilmiö.”

Lavastettu, feikki luonto, joka on samanaikaisesti faktaa ja fiktiota. Liian totta ja täyttymättömän valheellista. Todellista ja luonnon kuvaamisella etäännytettyä ja galleriatilassa takaisin katsomistilaan tuotua. Liikettä ajan ja matkojen tuolla puolen – lähelle tuoden, lähellä ollen, vaikuttavana, vakuuttavana.

Ja se salama, se iskee. Seitsemän kertaa minuutissa. Ja kun se iskee, luulet ymmärtäväsi, mitä tapahtuu, mutta pysyt epävarmuuden raameissa. Olet välitilassa. Oletat ymmärtäväsi, ja haluatkin ymmärtää, mutta et kuitenkaan tiedä, mikä sinuun iskee, vaikuttaa.


Lainaukset Liisa Lounilan ja Mika Hannulan keskustelusta.

Lounila debytoi Venetsian biennaalissa vuonna 2003. Jo tuolloin Suomea edustanut nuori taiteilija herätti huomiota omaperäisen nostalgisoituneella estetiikallaan. Lounila on helsinkiläinen kuvataiteilija, joka on asunut ja työskennellyt useita periodeja New Yorkissa. Hän on osallistunut ryhmänäyttelyihin ympäri maailmaa ja hänen videoteoksiaan on esitetty lukuisilla festivaaleilla 90-luvun lopulta lähtien. Yksityisnäyttelyitä hän on pitänyt muun muassa Wilkinson Galleryssa Lontoossa ja Gallery of Photographyssa Dublinissa. Into the Wilderness on Lounilan kolmas yksityisnäyttely galleriassa (Just Can’t Get Enough of Last Night 2011, Been Trying to Meet You 2009).

Näyttelyä ovat tukeneet Alfred Kordelinin säätiö, Suomen Kulttuurirahasto, Taike ja Avek.

Erityiset kiitokset AV-Arkki, Tuomo Kuusi, Sebastian Tesch, Michael Burke, Mikko Ojanen, Tanja Lahti, Tuomas Klaavo, Timo Tervoja, Merja Pesola

En blixt. Den slår ned. I ödemark, i mörker. Den bringar ljus, ett ögonblick, ett förunderligt ögonblick. Ljus, kraft, spänning och tidens flyktighet – dess samtidiga förgänglighet och fullkomlighet.

Naturen och upplevelsen av naturen. Rum och tillstånd, dess förskjutning och upprepning – erfarenhetens representation i en vit kub. Att framställa närhet som river och sliter, kommer inpå, skjuter ifrån, långt. Bekant, främmande, vackert, skrämmande: ett videoverk vid namn 7BPM.

Liisa Lounilas utställning Into the Wilderness gör en lång resa för att återvända. Från ett öde land återkommer det mitt i den urbana vardagen med den essentiella frågan om vad vi upplever och hur vi uppfattar vår omgivning, denna gång med emfas på naturens spektakel och extrema fenomen.

Det är en upplevelse som förmedlas och viker undan med bilders hjälp, via bilder. Bilder av naturen som formar vår uppfattning om vad naturen är och vad den borde vara. Till slut befinner vi oss i en oavbruten växelverkan med det som är och med hur det som är ska visas, framställas. För Liisa Lounila möts form och innehåll i videoverk, ljudverk, installationer och skulpturer. Vi talar om representation, om hur verklighet skapas och bryts.

Bakom detta ligger – såsom utställningens namn antyder – transcendentalismen, en sekelgammal amerikansk filosofisk-livspolitisk rörelse som vill finna en väg tillbaka till den vilda och ursprungliga naturen, dess kraft och dess ljus. Myten om en återgång till naturen, en myt som under årtiondenas lopp alltid antagit uttrycksformer och skepnader typiska för sin tid. Idag går den under namnet upplevelseturism, ”finn dig själv” och överlevnadskamp på naturens villkor. Ett element består: den avgörande konflikten mellan antaganden och erfarenheter.

”Videoinstallationen 7BPM skildrar ett våldsamt åskväder i Arizona, filmat från en hotellgård. Hotellet låg i utkanten av småstaden Chinle bredvid indianreservatet Canyon de Chelly, i mitten av ingenstans, omgivet av hundratals kilometer badland, oduglig torr jord som barmhärtigt getts som boställe åt navajoindianerna.”

”Åskan har kört fast i kanjonen så att blixtarna regelbundet slår ned på nästan samma ställe. Stormen rör sig ingenstans. Den varken tilltar eller bedarrar utan bara fortsätter och fortsätter onaturligt jämn, och ingenting i vare sig bild- eller ljudvärlden reagerar på något sätt på blixtarna i bakgrunden, grodorna och gräshopporna konserterar oberörda med sin monotona rytm och inte ens gräset som lyses upp av parkeringsplatsens belysning tycks röra sig i det fullständigt vindstilla vädret. Någon katharsis inställer sig inte.”

”Sitt namn har verket fått av blixtfrekvensen, sju nedslag i minuten. Situationen liknade inget av de åskväder jag sett tidigare som ibland mer och ibland mindre imponerande ändå på något vis framkallade en känsla av fara och till sist något slags fullbordan. Det här kändes helt enkelt fejkat. Och såg så totalt iscensatt ut. Så jag bara måste filma det. Ett onaturligt naturfenomen.”

En iscensatt, fejkad natur som är fakta och fiktion på en och samma gång. Alltför sann och ofullbordat falsk. Verklig och distanserad genom filmning och sedan återförd till galleriets visningsrum. Rörelse bortom tid och resor – intill, inpå, verkningsfull, övertygande.

Och blixten, den slår ned. Sju gånger i minuten. Och när den slår ned tror du att du begriper vad som sker men du förblir inom osäkerhetens domän. I ett mellantillstånd. Du förmodar att du begriper, du vill begripa, men ändå vet du inte vad det är som drabbar dig, påverkar.

Mika Hannula

Citaten är hämtade från ett samtal mellan Liisa Lounila och Mika Hannula.

Lounila debuterade på Venedigbiennalen 2003. Trots sina unga år representerade hon Finland redan då och väckte uppmärksamhet med sin originellt nostalgiserade estetik. Lounila är en bildkonstnär från Helsingfors som under flera perioder har bott och arbetat i New York. Hon har deltagit i grupputställningar världen runt och hennes videoverk har sedan slutet av nittiotalet visats på talrika festivaler. Separatutställningar har hon haft bl.a. på Wilkinson Gallery i London och Gallery of Photography i Dublin. Into the Wilderness är Lounilas tredje separatutställning i galleriet (Just Can’t Get Enough of Last Night 2011, Been Trying to Meet You 2009).

Utställningen understöds av Alfred Kordelins stiftelse, Suomen Kulttuurirahasto, Centret för konstfrämjande och Centret för främjande av audiovisuell kultur Avek.

Ett särskilt tack till AV-Arkki, Tuomo Kuusi, Sebastian Tesch, Michael Burke, Mikko Ojanen, Tanja Lahti, Tuomas Klaavo, Timo Tervoja och Merja Pesola.

Välkommen på konstnärsträff med Liisa Lounila till galleriet söndagen den 27.4.2014 kl. 14.00.

Artist-curator discussion: Liisa Lounila & Mika Hannula
INTO THE WILDERNESS

“I came to a point where I needed solitude and just stop the machine of 'thinking' and 'enjoying' what they call 'living,' I just wanted to lie in the grass and look at the clouds."
Jack Kerouac, Dharma Bums, 1958

Mika Hannula: The exhibition’s title? Where does it come from, and what does it refer to?

Liisa Lounila: The title comes from the American transcendentalists of a hundred years ago (the movement is known for philosophers and writers such as Henry David Thoreau and Ralph Waldo Emerson), who believed that, by returning to wild, original nature, human beings are able to cleanse themselves of the past, and to start again, as it were, from the beginning, more capable than before. We come across these myths of the effects of a return to nature everywhere, such as in summer-cottage and hiking fantasies, which are rarely put into practice as they are in imagination. In nature people would experience everything as more real and more profound than everyday life, stripped of all that is superfluous. The struggle to survive, and finding one’s own true self are, for instance, part of the sales talk for experience tourism.

MH: In the background to this is our relationship with nature and the experience of nature, as also with the fundamental question of what these things might mean, and why this is the case – especially for those of us living and working in an urban, metropolitan environment. But for you personally, what is it that interests and motivates you when you think about and encounter this?

LL: I have never been a nature person. Forests are quite OK, as are deserts, but I don’t see that I should particularly throw myself into camping out or otherwise throw myself onto the mercy of nature. I am drawn to exoticism, to the kind of thing that I can’t see in my mind’s eye, such as deserts, giant-redwood forests, hot springs or petrified forests. In recent years, I have travelled regularly in America’s national parks, which have often been set up around this kind of oddity, such as, for instance, Yellowstone.

Instead of being a purifying experience, when you are in them you quickly and relatively easily experience a grand, aesthetic and, occasionally, even an intellectual, consciousness-expanding spectacle. In these places, apart from the usual crowd, you still also bump into people who have come there in a much more serious frame of mind, and the idea of photographing the achievement of these experiences via an exhibition came from these overheard conversations.

MH: So these are quite contradictory situations and experiences, but in your case, nevertheless, situations to which you constantly return, and which you deal with in many different ways in your works. So, let’s approach it via the details. The main work in the exhibition, a video installation titled 7BPM. What are we actually looking at? And what for you is the relationship between the experience and the image here?

LL: 7BPM is a thunderstorm in Arizona photographed from a hotel courtyard. The hotel was on the outskirts of the small town of Chinle, next to the Canyon de Chelly Indian reservation, in the middle of nowhere, surrounded by hundreds of kilometres of badlands, uninhabitable dusty ground, which has been so generously given to the Navajos to live on.

The thunderstorm is stuck in the canyon, which makes the lightning strike regularly in almost exactly the same place. The storm doesn’t move, intensify or abate, but goes on apparently endlessly in an unnaturally stable way, and nothing in the picture or on the soundtrack reacts in any way to the lighting in the background; the frogs and crickets make their music without merging into its monotonous rhythm, and nor does the grass lit up by the lights of the hotel parking lot move at all in the totally still air. There is no catharsis.

The title of the work comes from this pulse rate, 7 beats per minute. The situation in no way corresponded to thunderstorms I had seen before, which, sometimes more impressively, sometimes less, but nevertheless in some way always induced a feeling of danger, and ultimately a sort of satisfaction. This one simply felt fake. And it looked so perfectly staged, in the same way as Niagara did when backlit, only becoming real when the lights were turned off at night. So, I had to photograph it. This unnatural natural phenomenon.

MH: Staged, fake nature – it sounds unusual, but at the same time very familiar, i.e. in everyday practices precisely the way the image and communications media shape the way we relate to and understand nature.

But what about when we shift from outdoors to indoors, to the white cube. What have you thought about the way this image of nature will position itself in the gallery space, in the white cube? I.e. what is it about it that is communicated, repeated and transformed – both as an image and as a spatial quality?

LL: Because the whole situation already appeared ready staged and detached from its environment, to my mind it is well suited to being shown in a gallery space. What is communicated in it is a sharply cropped shot of a view, without the background noise of the normal world, which emphasizes to the viewer the feeling that something special has been chosen to be put on display. Because this is a moving image, which happens for the viewer in time, it is automatically charged with the expectation that something extraordinary is going to happen, why else would it have been put on display or filmed at all. Outside, instead of the anticipation of a multi-layered drama, there is the observation of the surroundings, such as: Is it starting to rain here now; Ooh, there’s some lightning; and What’s going on over there in the parking lot behind my back; and so on. In the absence of these the video ultimately loses its feeling of being real. Instead of the peaks of adrenaline caused by a thunderstorm experienced outside, looking becomes monotonous and calming, almost meditative in its monotony.

Or to quote the pop song:
”Jai guru deva om, nothings gonna change my world.”
Across the universe, The Beatles

MH: Let’s move on in your works to the wave, to the black-and-white video work Breaking Point. What is the background to this piece, what were you after, and what did you set out to find and to do?

LL: The background to the work is my own wave fantasy. In Finland there aren’t really any waves, and I always dream of getting to the shores of an ocean to stand in big waves, where you can feel the pull of the tide. If you look at them from a distance, and focus your attention on the people in the water, you notice that everyone finds a specific spot, depending on how big they are, close to the waves’ breaking point, since if you let the surf go past, the wave is a bit, as it were, wasted.

There you sit, quite safe, in the pull of the water, waiting excitedly for the slightly bigger waves, which lift your feet off the ground. As the soundtrack of the work there is a resonant sub-tone, which, instead of just our sense of hearing, is also felt in the structures of the room and in the viewer’s gaze, in the same way, for example, as in Brazilian baile funk or drum ’n’ bass music, or dubstep. The same kind of resonant uplift can be heard, or more accurately, felt on the shore and in the water as a big wave approaches.

MH: Alongside video and sound works, the exhibition also includes objects. First, let’s take these objects in the glass cases. What are they and what has happened to them?

LL: The objects in the “eyesore” series are replicas of the rubbish that you constantly come across on nature treks, which your fellow trekkers have left behind. The plastic bags and water bottles are quite basic garbage, but I have been surprized by the number of condoms and pairs of pants that you find a lot of, especially around places that are thought of as romantic.

You can follow the routes to popular places from the rubbish left behind, which I have observed from an amateur cultural anthropologist’s viewpoint. Even though the rubbish does dilute the experience of sublime pristineness for subsequent visitors, they nevertheless mark the routes to the right places, and humanize them. Instead of a purifying nature experience in the face of the great unknown, my attention is in fact fixed on the familiar Coke can lying in a bush, taking my thoughts along with it, and the desired fulfilment again stays one step ahead of me.

MH: And what about the poster, which viewers can even take with them. What is the background and the story behind this?

LL: The poster and the associated photograph of the location were shot in Arches National Park in Utah. The National Park is famous for its stone arches. The most popular place in the Park is at sunset, by the great arch that stands alone on a rock ledge against a valley, where people can take the Park’s official tourist photos. In the pictures the arch standing proud in a desolate rock landscape is outlined darkly against a backlight. (You can Google “arches at sunset”, if you like, you’ll be surprized). Because of the popularity of the spot, people flock there to admire the sunset, and, heedless of each other, all try to get this same picture as proof of their own adventurer’s presence. The poster picture has been shot on an iPhone (the favourite photographing device for documenters of their own lives, because of the special-effect filters offered by the phone’s camera, which can easily be used to add the necessary drama to pictures).

The photograph on the gallery’s wall, meanwhile, has been taken in the same situation from behind the crowd of people, from where that same stone arch can be seen surrounded by adventure tourists. By adventure tourists who expect the right, pre-conceived moment when the picture has to be taken, based on thousands of previous similar pictures, and on the information at the national park’s gates about the time of sunset at the arch in question. The most important thing is not the personal experiences of the situation in itself, of a sunset in the desert, but the pictures taken of them as a memento, and to show others. Successful pictures of a famous spot at the right moment are a source of pride, and lasting evidence, to be shown to others, of a goal achieved.

When making the works in the exhibition, I was also thinking about how visiting this kind of canonized tourist attraction, even if it generally leaves the traveller without the wished-for fulfilment, feels so enticing. Despite my own experience, photographs are taken and shared, for instance, via social media, in a form that is as glorified as possible. The landscapes taken with the special filters on a phone look precisely as dramatic as the viewer had hoped to see them, and hence they carry on the same utopia of collectible wonders of the world, after seeing which one is supposed to feel really alive. The take-away posters are part of this same propaganda, image sharing in analogue form.

MH: And finally, the exhibition’s sound work, to be enjoyed on headphones, by one listener at a time, sitting in an armchair, and titled Suggestion. What’s this about, and a) who wrote and b) who is reading about this nature experience in such a calm, oh so calm, voice?

LL: The sound work Suggestion had its beginnings in the hypnosis that I underwent years ago. The experiment was intended to relieve tension, and was, in fact, quite different from what I had imagined, and left behind it a gnawing feeling that I had allowed another person to control my thoughts, so that I myself was unable to distinguish my own thoughts from the dictates of another. In my mind, both were equally true. This came back to me years later, when I was doing relaxation exercises during yoga, and I noticed that they operated on the same principle. Perhaps the phenomenon could be seen as brainwashing for a positive purpose. Through the work I wanted to test out whether the method could be used to get the viewer, in this case the listener, to be tempted to create a personal mental image of a real situation, or of a shift, in which they are personally present.

In order to keep the work light and sufficiently short, I didn’t want to add to it the suggestions related to personal memories used in hypnotherapy, which would otherwise be a bit questionable in an exhibition context, even though that would make the work more showy. I.e. instead of actual hypnosis, this is more of an artificial shift or nature relaxation, or whatever you want to call it. The work was made together with the retired hypnotherapist Michael Burke.

“Farewell, Desolation, thou hast seen me well ... All I want is an ice cream cone.”
Jack Kerouac, Desolation Angels 1965

Taiteilija-kuraattori-keskustelu: Liisa Lounila & Mika Hannula
INTO THE WILDERNESS

“I came to a point where I needed solitude and just stop the machine of 'thinking' and 'enjoying' what they call 'living,' I just wanted to lie in the grass and look at the clouds."
Jack Kerouac, Dharma Bums, 1958

Mika Hannula: Näyttelyn nimi? Mistä se tulee ja mihin se viittaa?

Liisa Lounila: Nimi tulee sata vuotta sitten vaikuttaneilta amerikkalaisilta transendentalisteilta (liike tunnetaan filosofeista ja kirjailijoista kuten Henry David Thoreau ja Ralph Waldo Emerson), jotka uskoivat, että palaamalla villiin ja alkuperäiseen luontoon ihminen pystyy puhdistautumaan menneestä, ja aloittamaan ikään kuin alusta entistä kyvykkäämpänä. Nämä myytit luontoon palaamisen vaikutuksista tulevat vastaan joka puolella, kuten kesämökki- ja vaellusfantasioissa, jotka harvoin toteutuvat kuvitelman kaltaisina. Luonnossa tulisi kokea kaikki arkielämää todellisempana ja syvempänä, riisuttuna kaikesta ylimääräisestä. Selviämiskamppailu, ja oman todellisen itsen löytäminen ovat mm. elämysmatkailun myyntipuhetta.

MH: Taustalla on suhde luontoon ja luontokokemukseen, kuten myös siihen perustavaa laatua olevaan kysymykseen, että mitä nämä mahdollisesti tarkoittavat ja miksi niin – etenkin meille urbaaneissa kaupunkiympäristöissä asuville ja työskenteleville. Mutta sinulle henkilökohtaisesti, mikä tämän pohtimisessa ja kohtaamisessa kiinnostaa ja motivoi?

LL: En ole koskaan ollut mikään luontoihminen. Metsät on ihan ok, samoin aavikot, mutta en koe, että minun pitäisi erityisesti heittäytyä telttaileman tai antautua muutenkaan luonnon armoille. Minuun vetoaa eksoottisuus. joku sellainen, mitä en pysty hahmottamaan, kuten aavikot, jättiläispunapuumetsät, kuumat lähteet tai kivettyneet metsät. Olen matkustellut viime vuosina ahkerasti amerikkalaisissa luonnonpuistoissa, jotka on usein pystytetty jonkin tällaisen kummallisuuden ympärille, kuten esimerkiksi Yellowstone.

Puhdistavan kokemuksen sijaan näissä saa nopeasti ja suhteellisen helposti mahtavan esteettisen ja välillä älyllisenkin tajuntaa laajentavan spektaakkelin. Näissä paikoissa törmää perusjengin lisäksi kuitenkin ihmisiin, jotka ovat tulleet paikalle paljon vakavammalla mielellä, ja idea näiden kokemusten tavoittelun kuvaamisesta näyttelyn kautta tuli näistä sivukorvalla kuulluista keskusteluista.

MH: Kyse on siis aika ristiriitaisista tilanteista ja kokemuksista, mutta sinun kohdalle kuitenkin tilanteista, joihin jatkuvasti palaat ja joita teoksissasi monin tavoin käsittelet. Joten otetaan yksityiskohtien kautta. Näyttelyn keskeinen teos, video-installaatio nimeltä 7BPM. Mitä me faktisesti katsomme? Ja mikä on sinulle tässä se suhde kokemuksen ja kuvan välillä?

LL: 7BPM on ukkosmyrsky Arizonassa kuvattuna hotellin pihalta. Hotelli oli Chinlen pikkukaupungin reunalla Canyon de Chellyn intiaanireservaatin vieressä keskellä ei-mitään, ympärillä satoja kilometrejä badlandsiä, elinkelvotonta pölymaata, joka Navajoille on armeliaasti annettu asutettavaksi.

Ukkonen on jumissa kanjonissa, mikä saa salamat iskemään säännöllisesti lähes samaan paikkaan. Myrsky ei liiku, ylly eikä laannu, vaan jatkuu loputtoman tuntuisesti luonnottoman tasaisena, eikä mikään kuvassa tai ääniraidalla reagoi millään tavalla taustan salamointiin, sammakot ja heinäsirkat konsertoivat sekaantumatta monotonisella rytmillä, eikä hotellin parkkipaikan valojen valaisema heinikkokaan liiku ollenkaan täysin tyynessä ilmassa. Mitään katharsista ei tule.

Teoksen nimi tulee tästä lyöntitiheydestä, 7 iskua minuutissa. Tilanne ei vastannut millään tavalla aiemmin näkemiäni ukkosia, jotka joskus vaikuttavampina, joskus vähemmän kuitenkin jollain tavalla saavat aikaan vaaran tunteen, ja lopulta jonkinlaisen täyttymyksen. Tämä tuntui yksinkertaisesti feikiltä. Ja näytti niin täydellisesti lavastetulta, samalla tavalla kuin takaapäin valaistu Niagara, mikä muuttui oikeaksi vasta kun valot yöllä sammuivat. Se oli siis pakko kuvata. Luonnoton luonnonilmiö.

MH: Lavastettu, feikki luonto – kuulostaa erikoiselta mutta samalla hyvinkin tutulta, siis arjen käytännöissä juuri siltä, miten kuva ja viestintävälineet muokkaavat miten suhtaudumme ja ymmärrämme luontoa.

Mutta entä kun siirrytään ulkoa sisään, valkoiseen kuutioon. Mitä olet ajatellut siitä, miten tämä kuva luonnosta asettuu galleriatilaan, valkoiseen kuutioon? Eli mitä siinä välittyy, toistuu ja muuttuu – sekä kuvana että tilallisuutena?

LL: Koska koko tilanne näytti jo valmiiksi lavastetulta ja ympäristöstään irralliselta, sopii se mielestäni hyvin esitettäväksi galleriatilassa. Se mitä siinä välittyy, on tarkemmin rajattu otos näkymään, ilman normaalimaailman taustahälyä, mikä korostaa katsojalle tunnetta siitä, että jotain erityistä on valittu esitettäväksi. Koska kyseessä on liikkuva kuva, joka tapahtuu katsojallekin ajassa, siihen lataa automaattisesti odotuksen siitä, että jotain poikkeavaa tulee tapahtumaan, miksi sitä muuten olisi pantu esille tai ylipäätään kuvattu. Ulkona kerronnallisen draaman odotuksen sijassa on ympäristön havainnointi, kuten alkaako tässä nyt sataa, oho, tonne iski ja mitäs tuolla parkkipaikalla selän takana tapahtuu ym. Näiden puuttuessa video menettää lopunkin todentuntunsa. Ulkona koetun ukkosen aiheuttamien adrenaliinipiikkien sijaan katsomisesta tulee yksitoikkoista ja rauhoittavaa, kaikessa monotonisuudessaan melkein meditatiivista.

Tai popbiisiä lainaten:
”Jai guru deva om, nothings gonna change my world.”
Across the universe, The Beatles

MH: Jatketaan teoksissa aaltoon, mustavalkoiseen videoteokseen nimeltään Breaking Point. Mikä on teoksen tausta ja mitä lähdit hakemaan ja tekemään?

LL: Teoksen tausta on oma aaltofantasiani. Suomessa ei ole pahemmin aaltoja, ja haaveilen aina siitä, että pääsisin valtameren rannalle seisomaan isoihin aaltoihin, missä meren imu tuntuu. Kun tällaisia aaltoja katsoo kauempaa, ja kiinnittää huomionsa vedessä oleviin ihmisiin, huomaa, että kaikki ihmiset hakeutuvat kokonsa mukaan tiettyyn linjaan aaltojen kanssa, lähelle niiden murtumakohtaa (breaking point), koska jos kuohukohta menee ohi, on aalto vähän niin kuin mennyt hukkaan.

Tässä sitten seisotaan melko turvallisesti veden imussa ja jännityksellä odotellaan niitä vähän isompia aaltoja, jotka saavat jalat irti pohjasta. Ääniraidaksi teokseen tulee resonoiva ala-ääni, joka pelkän kuuloaistin sijaan tuntuu myös tilan rakenteissa ja katsojan kehossa, samoin kuin esim. brasilialaisessa baile funkissa tai drum'n'bass musiikissa tai dubstepissa. Samanlainen resonoiva noste kuuluu, tai oikeammin tuntuu rannalla ja vedessä suuren aallon lähestyessä.

MH: Näyttelyssä on mukana video- ja ääniteosten ohella myös esineitä. Otetaan ensin nämä lasisissa vitriineistä löytyvät objektit. Mitä ne ovat ja mitä niille on tapahtunut?

LL: Esineet sarjassa "eyesore" ovat replikoita näillä luontoretkillä jatkuvasti vastaantulevista roskista, joita kanssaretkeilijät ovat jättäneet jälkeensä. Muovikassit ja vesipullot ovat ihan peruskamaa, mutta olen ollut yllättynyt kondomien ja alushousujen määrästä, joita löytyy paljon varsinkin romanttisiksi miellettyjen kohteiden ympäristöstä.

Kulkureittejä suosittuihin kohteisiin voi seurata jäljelle jääneiden roskien perusteella, joita olen tarkkaillut harrastelijakulttuuriantropologin näkökulmasta. Vaikka roskat vesittävätkin subliimin koskemattomuuden kokemuksen seuraaville kävijöille, ne merkitsevät silti reittiä oikeille paikoille ja inhimillistävät niitä. Suuren ja tuntemattoman edessä puhdistavan luontokokemuksen sijaan huomio tosin kiinnittyykin pensaassa makaavaan tutunnäköiseen kokistölkkiin vieden ajatukset mukanaan, ja haviteltu täyttymys pakenee jälleen askelen edelle.

MH: Entä juliste, jonka katsoja saa ottaa jopa mukaansa. Mikä tausta ja tarina siihen liittyy?

LL: Juliste ja siihen liittyvä valokuva kuvaustilanteesta on kuvattu Archesin luonnonpuistossa Utahissa. Luonnonpuisto on kuuluisa kivikaaristaan. Suosituin paikka puistossa on auringonlaskun aikaan suuren, yksinään kallionkielekkeellä laaksoa vasten seisovan kaaren luona, missä saa otettua puiston viralliset turistikuvat. Kuvissa autiossa kalliomaisemassa jylhänä seisova kaari piirtyy tummana vastavalossa. (Voit googlata kuvahaun arches in sunset, jos huvittaa, yllätyt). Paikan suosiosta johtuen auringonlaskua vaeltaa ihailemaan laumoittain ihmisiä, jotka toisistaan välittämättä pyrkivät kaikki saamaan tämän saman kuvan todisteeksi omasta seikkailijan läsnäolostaan. Julistekuva on kuvattu iphonella (oman elämänsä dokumentoijien suosituin kuvausväline puhelimen kameran tarjoamien tehostefilttereiden takia, joilla saa helposti lisättyä kuviin tarvittavaa dramaattisuutta).

Valokuva gallerian seinällä taas on otettu samassa tilanteessa väkijoukon takaa, mistä sama kivikaari näkyy seikkailijamatkailijoiden ympäröimänä. Seikkailijamatkailijoiden, jotka odottavat sitä oikeaa, ennalta tunnettua hetkeä, kun kuva pitää ottaa perustuen tuhansiin aiempiin samanlaisiin kuviin, ja tietoon luonnonpuiston portilla auringonlaskun kellonajasta kyseisellä kaarella. Tärkeintä eivät ole omat kokemukset tilanteesta sinällään, auringonlaskusta autiomaassa, vaan niistä muistoksi ja muille näytettäväksi otetut kuvat. Onnistuneet kuvat tunnetusta kohteesta oikealla hetkellä ovat ylpeyden aihe, joka jää muille näytettäväksi todisteeksi saavutetusta päämäärästä.

Näyttelyn teoksia tehdessä mietin myös sitä, miten tällaisissa kanonisoiduissa matkailukohteissa käyminen, vaikka se yleensä jättää matkailijan vaille toivottua täyttymystä, tuntuu niin houkuttelevalta. Omasta kokemuksesta huolimatta ne kuvataan ja jaetaan mm. sosiaalisen median kautta mahdollisimman glorifioidussa muodossa. Puhelimen erikoisfilttereillä kuvatut maisemat näyttävät juuri niin dramaattisilta kuin millaisena katsoja olisi toivonut ne näkevänsä, ja jatkavat näin samaa utopiaa keräiltävistä maailman ihmeistä, jotka nähtyään pitäisi tuntea todella elävänsä. Mukaan otettavat julisteet ovat tätä samaa propagandaa, kuvanjakoa analogisessa muodossa.

MH: Ja lopuksi, näyttelyn ääniteos, kuulokkeilla yksi kuuntelija kerrallaan, nojatuolissa istuen nautittava teos nimeltä Suggestion. Mistä kyse ja kenen a) kirjoittama ja b) lukema se rauhalliseen, niin rauhalliseen ääneen luettu luontokokemus on?

LL: Ääniteos Suggestion sai alkunsa vuosia sitten kokemastani hypnoosista. Jännityksen lievitykseen tarkoitettu kokeilu olikin ihan erilainen, mitä olin kuvitellut, ja jätti jälkeensä kalvavan tunteen siitä, että olin päästänyt toisen ihmisen ohjaamaan ajatuksiani niin, etten pystynyt itse erottamaan omia ajatuksiani toisen sanelusta. Molemmat olivat mielessäni yhtä totta. Asia palasi mieleeni vuosia myöhemmin, kun joogan yhteydessä tehtävien rentoutusharjoitusten yhteydessä huomasin niiden toimivan samalla periaatteella. Ehkä ilmiötä voisi pitää positiiviseksi tarkoitettuna aivopesuna. Teoksen kautta halusin kokeilla, voisiko metodilla saada katsojaa, tässä tapauksessa kuulijaa houkuteltua luomaan itselleen mielikuvaa todellisesta tilanteesta tai siirtymästä, jossa hän itse olisi läsnä.

Jotta voisin pitää teoksen kevyenä ja riittävän lyhyenä, en halunnut liittää siihen hypnoterapiassa käytettyjä henkilökohtaisiin muistoihin liittyviä suggestioita, mikä muutenkin olisi näyttelykontekstissa hieman arveluttavaa, vaikka teoksesta näin saisikin raflaavamman. Eli varsinaisen hypnoosin sijaan tämä on ennemminkin keinotekoinen siirtymä tai luontorentoutus, miksi sitä haluaakin kutsua. Teos on toteutettu eläkkeellä olevan entisen hypnoterapeutin Michael Burken kanssa.

“Farewell, Desolation, thou hast seen me well ... All I want is an ice cream cone.”
Jack Kerouac, Desolation Angels 1965

X