Mika Hannula: Let’s start with the exhibition process. What are the starting points and context of this exhibition?

Eeva-Riitta Eerola: The exhibition is based on my experience of visiting the Convent of San Marco museum in Florence. Years ago, I had seen pictures of Fra Angelico’s frescoes there and was interested in their visual look and narrative process. I finally got to see the works for myself in September 2020 while I was working at Villa Lante in Rome. Due to the pandemic situation, my residence had been reduced to a month, but I still felt it was important to travel to Florence, especially with that destination in mind. I’m very glad I did that because the experience was even more significant than I would have guessed. In many ways, I can’t articulate why exactly, but I’ve tried to reflect on that in the process of making this work.

At the same time, I was able to feel and rationally observe how the images define themselves in relation to the space and open it up elsewhere. They form an image and depth, but are a part of the building, the physical space. Equally, they resemble windows, or otherwise comment on window structures. Some of the frescoes have particularly interesting pictorial elements, such as the synthesis between different visual themes and temporal layering. However, there was also something in my experience that was a purely emotional, hard-to-define feeling of being present.

MH: And what kind of paths did the exhibition lead you down?

ERE: I found it meaningful to approach the process of my next solo exhibition from that experience and the ideas that it evoked. However, I had two exhibitions scheduled for 2021 (a summer group exhibition in Purnu and a display at Artek Helsinki, so the work on them had to be completed before I started to concentrate on this exhibition. When I began working concretely, it took a frustratingly long time and nothing worked, and the months were slipping away. I couldn’t seem to find a way to approach such a gigantic subject, or at least I felt I needed a lot more time, but at some point I had to say to myself that I was allowed to do the exhibition from my own point of view and trust that open processing and staying with the questions I had in mind could give rise to something interesting.

MH: The exhibition consists of a series of paintings, a very personal and self-contained series made on raw material. What is interesting about this material; what do you find special about it?

ERE: Showing the process is very natural to me, in such a way that the process becomes one of the subjects of the works. The use of unprimed canvas is related to this same thing – making the structure and materiality of the painting visible. To a certain extent, this has been part of my work for some time, but in my recent series I have consciously focused on exploring its potential. The paint behaves very differently of course, depending on the base and its absorbency, so this gives me more ways to vary the impression created by the marks that the paint leaves behind. This means that I can manipulate the spatiality of a painting, for example through layering or transparency.

In this particular series, the use of unprimed canvas is also thematically related to the fresco technique. One thing that is so fascinating about frescoes is how the paint and therefore the image form an integral part of the space because of the way that they’re made. At their best there is something revelatory about them, and their relationship to the environment is different from a painting of an object. The material choices of my works were thus influenced by an attempt to refer to the frescoes, and also to ideas about image absorption and intangibility.

MH: Let’s go into the details of the material. You use both linen and cotton canvas. What’s the difference between these?

ERE: I feel that the associations evoked by linen and cotton are very different, and it’s interesting to work with that. Linen refers more directly to the tradition and materiality of painting, and it’s also a really beautiful and vibrant material with many different shades and weaving qualities. A cotton base has a smooth and dense surface that I find more neutral and intangible. Perhaps I could say it’s more distant, while linen comes closer to meet me. On the other hand, the surface and shade of cotton also makes me think of light-coloured skin, or the surface of a whitewashed wall. But back on a practical level, different base materials allow for different kinds of paintings and, since I leave parts of the base visible, they also have a significant impact on the visual aspect of the work.

MH: How do you dare to let things be and trust in that exquisite minimal painting gesture?

ERE:

My way of painting has varied from expressive to a more minimalist approach because it felt interesting at the time and was a kind of exploration of what the medium is capable of. In recent years, I have felt it important to strive for a compact yet breathable result. Perhaps it also has something to do with the fact that I’m currently working with Jenni Toikka, and we have carried out projects using other mediums, especially film. Working with film helps me focus on other interests and I think in a way it has eased my relationship with painting. This means that, when I paint, I have tried to deal with things in an even more concentrated way through the painting tools themselves, and it has seemed necessary to reduce my expression.

MH: What about these so-called red paintings – sometimes with one character, sometimes with two. What are these about? Gestures and movements, silence and concentration?

ERE: I think they refer at least to the relationship between humans and space, to experientiality in a place. The concepts that have been especially on my mind in this process are, for example, repetition, layering, dissolution and concurrence. Perhaps the things that refer to structures are permanent, and the characters are kind of mediators and more visible through their movement. In the works in the exhibition, I have continued to work with the figures, but in relation to the spatial elements and by referring to the person in a more fragmentary way – through hair, hands or eyes.

MH: How narrative do you find these paintings? As part of a longer view or as moments in everyday life, in its flow?

ERE: I’m not sure what you mean – for myself, narrative refers most of all to cinema. In that sense, I wouldn’t call my works narrative. However, their visual language includes symbols and references to Fra Angelico’s frescoes in particular, so when you look at the whole, you might think they’re starting to form a kind of narrative. I would associate the works with both longevity and transience, for example, in relation to painting as a tool and a process.

MH: The hands in the paintings – who do they belong to? The creator? If so, what is the significance of this dimension?

ERE: I attach various meanings to them: first of all, the hands refer to Fra Angelico’s frescoes and how they depict events at different levels of time through the action of the hands.

I think the hands in my paintings refer to me, the creator, and a portrayal of the process, but also to the viewer and the moment of viewing. Perhaps the viewer can experience the transition from the hands in the painting to their own, in a way that they feel the gesture I’ve portrayed and an event in their own hands too.

MH: Let’s return to the experiences of the frescoes. The arc of time is enormous – and at the same time very perceptible and approachable. How do you personally experience this historical continuum in painting?

ERE: My own viewing experience when faced with Fra Angelico’s frescos is one example of the ability of painting to be simultaneously fixed in time and place and totally outside of them. The frescos were painted almost 600 years ago, and yet, as I looked at them, in a way, the time separating them from me vanished. The works are, of course, rooted in their context and their time, but also in Fra Angelico and his assistants’ concrete labours, in their presence in the space, in the choices they made, and in the touch of their hands. When I was looking at the paintings, all of those levels were present for me in my own time as both a cognitive and a sensory experience.

Mika Hannula: Aloitetaan näyttelyn prosessista. Mitkä ovat tämän näyttelyn taustat, lähtökohdat ja konteksti?

Eeva-Riitta Eerola: Näyttelyn taustalla on kokemukseni vierailusta San Marcon luostarimuseossa Firenzessä. Olin vuosia sitten nähnyt kuvia siellä olevista Fra Angelicon freskoista ja kiinnostunut niiden visuaalisesta ilmeestä ja kuvakerronnasta. Pääsin viimein näkemään teokset syyskuussa 2020 työskennellessäni Villa Lantessa Roomassa. Residenssini oli pandemiatilanteen takia lyhentynyt kuukauteen, mutta koin kuitenkin tärkeäksi matkustaa myös Firenzeen, erityisesti kyseinen kohde mielessäni. Onneksi, koska kokemus oli vielä merkittävämpi kuin olisin arvannut. Monelta osin en osaa sanallistaa miksi, mutta sitä olen yrittänyt pohtia tämän teoskokonaisuuden prosessissa.

Paikan päällä ollessani saatoin samaan aikaan tuntea ja tiedollisesti tarkastella sitä, miten kuvat määrittyvät suhteessa tilaan ja avaavat sitä jonnekin toisaalle. Ne muodostavat kuva-alan ja syvyyden, mutta osana rakennusta, fyysistä tilaa. Yhtä lailla ne rinnastuvat huoneiden ikkunoihin tai kommentoivat muilla keinoin sen rakenteita. Osassa freskoja on erityisen kiinnostavia kuvallisia elementtejä, kuten kuva-aiheen tapahtumien synteesimäinen esitys ja ajallinen kerrostaminen. Kuitenkin kokemukseeni liittyi myös jotain puhtaasti tunnetasolla aistittua, vaikeasti määrittyvä läsnäolon kokemus.

MH: Entä minkälaisia polkuja näyttely eteni?

ERE: Koin mielekkäänä lähestyä seuraavan yksityisnäyttelyn prosessia tuosta kokemuksesta ja sen herättämistä ajatuksista käsin. Minulla oli kuitenkin sovittuna vuodelle 2021 kaksi näyttelyä (kesän ryhmänäyttely Purnussa ja ripustus Artek Helsingillä, joten niihin tulevat työt oli tehtävä valmiiksi ennen keskittymistä tähän teoskokonaisuuteen. Toki prosessoin samanaikaisesti näidenkin töiden maailmaa, varmaan alitajuisesti paljonkin. Aloittaessani konkreettisen työskentelyn kesti turhauttavan pitkään, että mikään ei onnistunut ja kuukaudet vain hupenivat. Tuntui, etten löydä sitä, miten lähestyä näin jättimäistä aihepiiriä tai ainakin koin tarvitsevani siihen paljon enemmän aikaa. Mutta jossain vaiheessa sain sanottua itselleni, että minulla on lupa tehdä näyttely omista lähtökohdistani käsin ja luottaen siihen, että avoin prosessointi ja kysymysten äärellä olo voivat synnyttää jotain kiinnostavaa.

MH: Näyttelyn kokonaisuudessa on sarja maalauksia, hyvin omakohtainen ja omaehtoinen sarja, jotka on tehty raakapohjalle. Mikä tässä materiaalissa kiinnostaa, mikä on siinä erityistä?

ERE: Prosessin näkyväksi tekeminen on luontaista minulle, siitä, itse tapahtumasta, tulee yksi teosten aihe. Paljaan kankaan käyttö liittyy tähän samaan asiaan – maalauksen rakenteen ja materiaalisuuden näkyväksi tekemiseen. Se on ollut jossain määrin mukana työskentelyssäni pidempään, mutta viimeaikaisissa teossarjoissani olen tietoisesti keskittynyt sen mahdollisuuksien tutkimiseen. Maali luonnollisestikin käyttäytyy hyvin eri tavalla riippuen alustasta ja sen imevyydestä, joten näin saan lisää keinoja varioida maalatun jäljen luomaa vaikutelmaa. Ja siten taas voin käsitellä maalauksen tilallisuutta esimerkiksi kerroksellisuuden tai läpinäkyvyyden kautta.

Tässä nimenomaisessa kokonaisuudessa paljaan kankaan käyttö liittyy myös temaattisesti freskotekniikkaan. Yksi asia, mikä freskoissa on niin kiehtovaa, on se, miten maali ja siten kuva on tekotavastaan johtuen kiinteä osa tilaa. Siinä on parhaimmillaan jotain ilmestyksen kaltaista ja sen suhde ympäristöön on erilainen kuin objektin kaltaisessa maalauksessa. Teosteni materiaalisiin valintoihin vaikutti siis myös pyrkimys viitata freskoihin ja edelleen ajatuksiin kuvan imeytymisestä ja aineettomuudesta.

MH: Mennään materiaalin yksityiskohtiin. Käytät sekä pellava- että puuvillakangasta. Mikä ero näissä on?

ERE: Koen, että pellavan ja puuvillan herättämät assosiaatiot ovat hyvin erilaisia, ja sen kanssa on kiinnostavaa työskennellä. Pellava viittaa suoremmin maalauksen traditioon ja materiaalisuuteen. Se on myös todella kaunis ja elävä materiaali lukuisine eri sävyineen ja kudontalaatuineen. Puuvillapohjassa on sileä ja tiivis pinta, luen sen jotenkin neutraalimmaksi ja aineettomammaksi. Se ehkä ennemmin etääntyy, kun pellava taas tulee lähelle. Toisaalta puuvillan pinta ja sävy luovat minulle mielleyhtymiä myös vaaleaan ihoon tai kalkittuun seinäpintaan. Käytännön tasolle palautuen, erilaiset pohjamateriaalit mahdollistavat erilaisia maalauksellisia tekoja, ja koska jätän osia pohjasta näkyviin, ne tietysti myös vaikuttavat olennaisesti teoksen visuaalisuuteen.

MH: Entä miten osaa, uskallat antaa olla, luottaa siihen erinomaisen minimaaliseen maalauksen eleeseen?

ERE: Aiemmin tapani maalata liikkui laajalla skaalalla ekspressiivisestä minimalistiseen, se tuntui silloin kiinnostavalta ja liittyi välineen keinojen tutkimiseen. Viime vuosina minusta on tuntunut tärkeältä pyrkiä kohti tiivistä mutta kuitenkin hengittävää lopputulosta. Ehkä sillä on osuutensa, että työskentelen nykyisin myös taiteilijaparina Jenni Toikan kanssa, ja olemme toteuttaneet projekteja muilla välineillä, erityisesti liikkuvan kuvan keinoin. Saan niiden parissa suunnattua huomioni erilaisiin kiinnostuksen kohteisiin ja se on luullakseni tavallaan helpottanut suhdettani maalaamiseen. Siten maalatessani olen pyrkinyt käsittelemään asioita vielä keskittyneemmin kyseisen välineen keinoin ja minun kohdallani se on näkynyt tarpeena pelkistää ilmaisuani.

MH: Entä nämä ns. punaiset maalaukset – toisinaan yhdellä hahmolla, toisinaan kahdella. Mistä kyse? Eleistä ja liikkeistä, hiljentymisestä ja keskittymisestä?

ERE: Ajattelen niiden viittaavan ainakin ihmisen ja tilan suhteeseen, kokemuksellisuuteen jossain paikassa. Mielessäni olleita käsitteitä erityisesti tässä prosessissa ovat esimerkiksi toistuminen, kerrostuminen, hajoaminen, samanaikaisuus. Ehkä rakenteisiin viittaavat asiat ovat pysyviä ja hahmot ovat eräänlaisia välittäjiä ja näkyvämmin liikkeessä. Näyttelyn teoksissa olen jatkanut figuurin parissa työskentelyä, mutta suhteessa tilallisiin elementteihin ja viitaten ihmiseen fragmentaarisemmin – hiusten, käsien tai silmien kautta.

MH: Miten tarinallisiksi koet nämä maalaukset? Osana pitkää raamia vai hetkiä arjessa, sen virrassa?

ERE: En ole varma, mitä tarkoitat, itselläni tarinallisuudesta tulee ensimmäiseksi mieleen tietynlainen elokuvallisuus. Siinä mielessä en koe teoksiani tarinallisiksi. Niiden kuvakieleen sisältyy kuitenkin symboleja ja viittauksia erityisesti Fra Angelicon freskoihin, joten katsottaessa kokonaisuutta voidaan ehkä ajatella niiden alkavan muodostaa jonkinlaista kertomusta. Sekä pitkäkestoisuuden että hetkellisyyden liittäisin teoksiin esimerkiksi suhteessa maalaamiseen välineenä ja prosessiin.

MH: Maalausten kädet – kenen kädet? Tekijän kädet? Jos kyllä, mikä merkitys tällä ulottuvuudella on?

ERE: Liitän niihin mielessäni useampia merkityksiä. Ensinnäkin kädet viittaavat Fra Angelicon freskoihin ja siihen, miten niissä kuvataan käsien toiminnan kautta eri aikatasoihin sijoittuvia tapahtumia.

Ajattelen maalausteni käsien viittaavan minuun, tekijään, ja prosessin kuvaukseen, mutta myös katsojaan ja katsomishetkeen. Ehkä katsoja voi kokea siirtymän maalauksen käsistä omiinsa, siis siten, että hän tuntee kuvatun eleen ja tapahtuman omissa käsissään.

MH: Palataan vielä kokemuksiin freskoista. Ajallinen kaari on valtava – ja samalla hyvinkin hahmotettavissa oleva, lähestyttävissä. Miten itse koet tämän historiallisen jatkumon maalauksessa?

ERE: Niin, oma katsomiskokemukseni Fra Angelicon freskojen äärellä on yksi esimerkki maalauksen kyvystä olla samaan aikaan kiinni ajassa ja paikassa ja täysin irti niistä. Freskot on maalattu lähes 600 vuotta sitten, ja kuitenkin niitä katsoessani aika tavallaan katosi niiden ja minun väliltä. Teokset kiinnittyvät tietysti kontekstiinsa ja aikaansa, mutta myös Fra Angelicon ja hänen avustajiensa konkreettiseen työhön, heidän läsnäoloonsa tilassa, tekemiinsä valintoihin ja käsiensä kosketukseen. Katsoessani maalauksia nuo kaikki tasot olivat läsnä minulle omassa ajassani sekä tiedollisena että aistimuksellisena kokemuksena.