Indoor Fireworks
11.1.-3.2.2019

Helsinki Contemporary's year starts with two exhibitions, as Ilari Hautamäki and Camilla Vuorenmaa share the gallery space.

Ilari Hautamäki’s Indoor Fireworks exhibition shows a series of new, vividly coloured paintings.

By varying their diverse elements the paintings occupy the middle ground between the functional and the organic, the built and the natural. To Hautamäki the works are abstract, but some recognizable elements have also been consciously chosen for them. It is up to viewers whether they see in these works the green leaves of a plant, a butterfly’s wings, insects, all of the above, or something else entirely. 

Hautamäki describes himself as aiming for freedom in his painting, while still retaining his own characteristic rigour. He is interested in nature’s ‘perfect chaos’, in how the uncontrolled can simultaneously be in exactly the right order. The working process begins spontaneously and intuitively, after which the work advances more slowly. In the paintings we move between different levels – what appears to be in the background is actually in the foreground, and vice versa. The elements of the works also move forwards and outwards, projecting out from inside the frame, blazing like fireworks.

“What I am after is a polarization, and also a competition, between the organic and the industrial level, and the tension formed out of them, through which a balanced image arises. This equation interests me, because it creates a challenge and an inquisitiveness about my compositions, and about my processes.”

The rhythms and movement in Hautamäki’s paintings recur from one work to the next, but varying as they do so. Alongside the movement and brushstrokes the paintings also contain flat colour fields and blank spots and gaps, thus giving rise to the rhythm that is the hallmark of Hautamäki’s works.

Ilari Hautamäki (b. 1983) is a Helsinki visual artist. He graduated from the Academy of Fine Arts, Helsinki, in 2011 and has since shown actively in solo and group exhibitions. His most recent sizeable solo exhibition was at the HAM Gallery, Helsinki, in 2017. His group exhibitions include those at Mänttä Art Festival, Hämeenlinna Art Museum, Jyväskylä Art Museum, and the Young Artists exhibition at Kunsthalle Helsinki. In 2018-2019, Hautamäki took part in The Touch exhibition series at Tornio Art Museum, Seinäjoki Art Hall and Pro Artibus’ Sinne gallery in Helsinki. His works are represented in Helsinki Art Museum, HAM’s collection, the Wihuri art collection, and elsewhere.

 

Read about Camilla Vuorenmaa's exhibition Roses, Black Birds and Witches here, on view at the same time!

Helsinki Contemporaryn vuoden avaa kaksi näyttelyä, kun Ilari Hautamäki ja Camilla Vuorenmaa jakavat galleriatilan.

Ilari Hautamäen
 Indoor Fireworks -näyttely esittelee sarjan uusia, värikylläisiä maalauksia.

Erilaisia elementtejä varioiden maalaukset liikkuvat funktionaalisen ja orgaanisen, rakennetun ja luonnonmukaisen välimaastossa. Taiteilijalle teokset ovat abstrakteja, mutta niihin on tietoisesti valikoitunut myös tunnistettavia elementtejä. On katsojasta kiinni, näkeekö hän teoksissa kasvin vihreitä lehtiä, perhosen siipiä, hyönteisiä, näitä kaikkia tai jotain ihan muuta.

Hautamäki kuvailee tavoittelevansa maalauksessaan vapautta, säilyttäen silti itselleen omaleimaisen tiukkuuden. Häntä kiinnostaa luonnon ns. täydellinen kaaos, miten kontrolloimaton voi samanaikaisesti olla juuri oikeassa järjestyksessä. Työprosessi alkaa spontaanisti ja intuitiivisesti, minkä jälkeen työstöstä tulee hitaampaa. Maalauksessa liikutaan eri tasojen välillä – se mikä näyttää olevan taka-alalla onkin etualaa ja päinvastoin. Teosten elementit liikkuvat myös eteen ja ulos, pois raamien sisältä, räiskyen kuin ilotulitteet.

”Se, mitä haen, on orgaanisen ja teollisen tason välinen vastakkaisuus ja myös kilpailu, sekä niistä muodostuva jännite, jonka kautta syntyy tasapainoinen kuva. Tämä yhtälö kiinnostaa, koska se luo haastetta ja mielenkiintoa sommitelmiin ja myös prosessiini.”

Hautamäen maalausten rytmi ja liike toistuvat teoksesta toiseen, mutta varioiden. Liikkeen ja vetojen rinnalla maalauksissa on tasaisia väripintoja sekä tyhjiä kohtia ja aukkoja, näin syntyy taiteilijan teoksille tunnusomainen rytmi. 

Ilari Hautamäki (s. 1983) on helsinkiläinen kuvataiteilija. Hän valmistui Kuvataideakatemiasta 2011 ja on sen jälkeen esiintynyt aktiivisesti yksityis- ja ryhmänäyttelyissä. Viimeinen laaja yksityisnäyttely oli HAM-galleriassa vuonna 2017. Ryhmänäyttelyitä on ollut mm. Mäntän kuvataideviikoilla Mäntässä, Hämeenlinnan taidemuseossa, Jyväskylän taidemuseossa ja Nuorten näyttely Taidehallissa. Vuonna 2018-2019 Hautamäki on mukana Kosketus-näyttelysarjassa Tornion taidemuseossa, Seinäjoen taidehallissa ja Pro Artibuksen Sinnessä Helsingissä. Hänen teoksiaan on edustettuna mm. HAMin kokoelmassa ja Wihurin taidekokoelmassa.

 

Lue Camilla Vuorenmaan samaan aikaan esillä olevasta näyttelystä Roses, Black Birds and Witches täältä.

Ilari Hautamäkis utställning Indoor Fireworks presenterar en serie nya, färgmättade målningar.

Målningarna med variationer i enskilda element rör sig i gränszonen mellan det funktionella och det organiska, det byggda och det naturliga. För konstnären själv är verken abstrakta, men han har medvetet lagt in också identifierbara element i verken. Betraktaren avgör själv vad det är han eller hon ser: gröna växtblad, fjärilsvingar, insekter, allihopa eller något helt annat. 

Hautamäki berättar att han i sitt måleri eftersträvar frihet samtidigt som han håller fast vid sin karakteristiska stramhet. Han fascineras av naturens så kallade fullständiga kaos, hur det okontrollerade ändå samtidigt kan befinna sig i exakt rätt ordning. Han inleder sin arbetsprocess spontant och intuitivt, varefter följer ett långsammare skede av bearbetning. Målningarna rör sig mellan olika nivåer – det som förefaller vara i bakgrunden är de facto i förgrunden och vice versa. Elementen i verken rör sig också framåt och utåt, utanför ramen, sprakande som fyrverkeripjäser.

”Vad jag är på jakt efter är polariteten och även konkurrensen mellan det organiska och det industriella och den spänning som då uppstår och som slutligen framkallar en harmonisk bild. Den ekvationen är fascinerande, för den gör både kompositionerna och själva arbetsprocessen mer krävande och intressant.”

Rytmen och rörelsen i Hautamäkis målningar upprepas från verk till verk, men alltid med variationer. Förutom rörelse och penseldrag finns det också jämna färgytor och tomma punkter och öppningar i målningarna; det är så den för Hautamäkis verk karakteristiska rytmen uppstår.

Ilari Hautamäki (f. 1983) är en bildkonstnär från Helsingfors. Han utexaminerades från Bildkonstakademin 2011 och har sedan dess ställt ut aktivt med både separat- och grupputställningar. Sin senaste stora separatutställning hade han på galleri HAM 2017. Grupputställningar har han deltagit i bl.a. på bildkonstveckorna i Mänttä, Tavastehus konstmuseum, Jyväskylä konstmuseum och De unga på Konsthallen. Åren 2018–2019 medverkar Hautamäki i utställningsserien Beröring på Torneå konstmuseum, Seinäjoki konsthall och Pro Artibus Sinne i Helsingfors Hautamäkis verk ingår i bl.a. HAM:s samlingar och Wihuris konstsamling.

 

Läs mera om Camilla Vuorenmaas utställning Roses, Black Birds and Witches.

Artist-Curator Discussion: Ilari Hautamäki & Mika Hannula



Mika Hannula:
Let’s start with the basics, from the very beginning. Where does your working process begin, how does a painting develop?

 

Ilari Hautamäki: The working process generally starts very spontaneously and intuitively, it happens in quick brushstrokes, often without a proper sketch. After that, a slower phase begins, which involves the application of different layers and different elements. I might even make major changes to the work along the way.

 

MH: And what about your style, are you in general a fast or a slow painter?

 

IH: I have always been a relatively quick painter. In general my working process has slowed down slightly and my works have also become slightly more challenging.

 

MH: Why? mightn’t we assume and think that greater experience would affect things the other way round?

 

IH: The speed is slowed by the fact that the paintings now have extra levels, the oil paints have also made the technique slower. I am also slightly more demanding of myself and my works. On the other hand, I may still make a painting in a day that is as good as one I have worked on for half a year.

 

MH: Let’s carry on with the classic yet fundamental question: In this type of painting how do you know and recognize when it is finished?

 

IH: At first, there is always an idea or mental image, a what and a how. Sometimes the painting really hits the target and it can be said to be finished. Occasionally the work is completed via a longer working process and sometimes even by chance. The work has to look good, it has to resonate and surprise me, too.

 

MH: Your paintings clearly combine two levels, there is the organic world of flowers or plants, and then there is the other level, a certain abstraction, which appears in the background to the paintings or in their composition. What is this combination about, and what still interests you in it?

 

IH: What I am after is an opposition and a competition between the organic and the industrial level, and the tension that is generated from them, through which a balanced image emerges. This equation interests me because it creates a challenge and an interest in the composition, and also in my process. In my recent works it has actually been about the human conception of nature and relationship with it.

 

This relationship with nature is perhaps visible at its most concrete in Greenwall from 2017, which is featured in the book Kosketus (Mika Hannula, Parus Verus 2018). I.e., the idea that it really has come to this and gone this far; they have begun greening cities with green walls to reduce air pollution. I also see environmental issues as being linked to this broader theme. Another is the slightly looser idea of the human basic need to be in touch with nature, to try to get control of it or to be a part of it whether we like it or not. “Let’s put nature in a box and look at it.”

 

MH: Or going round the other way: neither nature nor your paintings will stay put in any one compartment or box, rather they come up and out, they live very much their own world without asking anyone’s permission.

And what about that corresponding pairing and perpetual tension in your paintings: the overlapping push and pull between what is in the background and what is in the foreground? How do you envisage or construct this interplay?

 

IH: The modernists thought about this in their paintings, which I like as an idea: the “subject” of the picture is mingled with the background, and vice versa, at which point the question arises: Which one is more significant here? (This can be seen in several of Henry Matisse’s works, in which the figure “sinks” into the background.) I don’t perhaps use this device as consciously in my works at the moment, but it is present at least on the level of an idea. This is perhaps something that I could work on more in the future. Ultimately, nevertheless, I always try to achieve clarity in the picture.

 

My new works have a certain movement and rhythm, which recurs and is repeated once again, and yet always in different ways. Alongside the movement and the brushstrokes I occasionally make, as a counterpart, flat colour fields, plus blank bits and gaps – blind spots. I try to keep the painting in motion with the aid of its rhythms.

 

MH: Let’s take an example, the work titled Explorer (2018), which is also in the exhibition. What do you see as being fundamental in a painterly sense here – by no means solely in technical terms, but also in its content, its feeling?

IH: With this work I was momentarily at a dead end. I decided to set off in new directions, as it were on a voyage of discovery, and the work was completed and succeeded via a risk. The intense orange background colour, which I use only rarely, gave the painting a totally new appearance. So the work’s title comes from that, from seeking with the aid of colours and form.

 

MH: A dead end – and getting out of it, breaking away from it. To what extent are the solutions intuitive?

 

IH: There has to be some primitive energy there, i.e., in that breaking away. The feeling that you have nothing to lose. Occasionally you need this and occasionally it works and the artwork succeeds. As to the solutions we might perhaps say the following: Painters and other makers have certain gimmicks and tricks that let them know that a job is done, and they can rely on them. Nevertheless, at some stage you have to take a leap out of that “comfort zone”, at which point those familiar choices start to be annoying instead. There then comes a moment when that odd tube of oil paint, the one you never use, finds its way into your hand, and you put that colour everywhere.

 

MH: And then we come to the context, what do you associate yourself with and how do you think of yourself as part of the field of contemporary art? I.e., who are your imaginary or real friends, your co-makers?

 

IH: We could immediately find lots of co-makers in art history, such as the avantgardists from Kandinsky onwards. Among contemporary makers there are definitely kindred spirits in Alex Katz and David Hockney. They have quite a different form language, but the clarity of expression, the colour palette and seriality feel like my own. In an imaginary sense, again, I find the same spirit, for instance, in the following contemporary painters: Ida Ekblad, Kristian Touborg, Bas Van Den Hurk, Joanne Greenbaum and Albert Oehlen.

 

MH: How do you attempt to solve the dilemma that is closely bound up with seriality, of how and when repetition opens something up and creates something new, and when it turns again into a blocking, static suspender of motion and a mannerism?

 

IH: Good question! I suppose that if and when you work on a so-called emotional basis and honestly, then some solutions fall into place and stay there, and then again others get weeded out, in that way the job constantly goes forwards slightly and stays fresh. I.e., I hope to know it and feel it. I have to keep an eye on the process and also have to take a step back occasionally.

Taiteilija-kuraattori-keskustelu: Ilari Hautamäki & Mika Hannula




Mika Hannula
: Lähdetään perusasioista, ihan alusta. Mistä sinun työprosessisi alkaa,

miten maalaus kehittyy?

Ilari Hautamäki: Työprosessi alkaa yleensä hyvin spontaanisti ja intuitiivisesti, se tapahtuu nopeilla vedoilla usein ilman varsinaista luonnosta. Tämän jälkeen alkaa hitaampi vaihe, jossa mukaan tulee eri kerrosten ja eri elementtien lisääminen. Saatan tehdä isojakin muutoksia työhön matkan varrella.

MH: Entä noin yleisesti ottaen, oletko tyyliltäsi nopea vai hidas maalari?

IH: Olen aina ollut suhteellisen nopea maalari. Yleisesti ottaen työskentelyni on hieman hidastunut ja työt ovat muuttuneet myös hieman haastavammiksi.

MH: Miksi? Eikö voisi olettaa ja ajatella, että lisääntynyt kokemus kääntäisi asian toisin päin?

IH: Vauhtia hidastaa se, että maalauksiin on tullut lisää tasoja, tekniikka on myös muuttunut hitaammaksi öljyvärien myötä. Olen myös hieman vaativampi itseäni ja teoksiani kohtaan. Toisaalta saatan vieläkin tehdä maalauksen päivässä, joka on yhtä hyvä kuin puoli vuotta työstetty teos. 

MH: Jatketaan klassikolla, ja silti olennaisella kysymyksellä: mistä tämäntyyppisessä maalauksessa tietää ja tunnistaa, että se on valmis?

IH: Alussa on aina olemassa idea tai mielikuva, mitä ja miten. Välillä maalaus menee suoraan maaliin ja sen voi nimetä valmiiksi. Toisinaan työ valmistuu pidemmän työstämisen kautta ja välillä jopa sattuman kautta. Teoksen täytyy näyttää hyvältä, resonoida ja yllättää myös itseni.

MH: Maalauksissasi yhdistyy selkeästi kaksi tasoa, on orgaaninen kukkien tai kasvien maailma ja sitten toinen taso, tietynlainen abstraktio, joka ilmenee maalausten taustalla tai niiden kompositiossa. Mistä tässä yhdistelmässä on kyse, ja mikä siinä kiinnostaa?

IH: Se, mitä haen, on orgaanisen ja teollisen tason välinen vastakkaisuus ja kilpailu sekä niistä muodostuva jännite, jonka kautta syntyy tasapainoinen kuva. Tämä yhtälö kiinnostaa, koska se luo haastetta ja mielenkiintoa sommitelmiin ja myös prosessiini. Viimeaikaisissa töissäni siinä on ollut kyse oikeastaan ihmisen luontokäsityksestä ja -suhteesta.

Greenwall-teoksessa (2017), joka on mukana Kosketus-kirjassa (Mika Hannula, Parus Verus 2018), tämä luontosuhde näkyy ehkä konkreettisimmin. Siis ajatus, että tähän sitä sitten on tosiaankin tultu ja menty, kaupunkeja on ruvettava viheriöittämään viherseinillä ilmansaasteiden vähentämiseksi. Ympäristökysymykset liittyvät mielestäni myös tähän laajaan teemaan. Toinen on hieman väljempi ajatus ihmisen tarpeesta ylipäätään kajota luontoon,

koittaa ottaa se haltuun tai olla väkisin osa sitä. “Laitetaan luonto laatikkoon ja katsellaan sitä.”

MH: Tai toista kautta kerien: eihän se luonto, kuten eivät sinun maalauksesikaan, missään lokerossa ja laatikossa pysy, vaan tulevat ylös ja ulos, elävät keneltäkään lupaa kysymättä ihan omaa maailmaansa.

Entä vastaavanlainen pari ja alituinen jännite maalauksissasi; limittäinen vuoroveto sen välillä, mikä on taustalla ja mikä edessä? Miten hahmotat tai konstruoit tätä vastavuoroisuutta?

IH: Modernistit miettivät maalauksissaan tätä ajatusta, joista pidän: Kuvan “aihe” sekoittuu taustaan ja toisin päin, jolloin nousee esiin kysymys: Kumpi on enää merkityksellisempi?

(Tämä on nähtävissä useammassakin Henry Matissen teoksessa, joissa figuuri “uppoaa” taustaan.) En ehkä käytä sitä keinoa niin tietoisesti teoksissani tällä hetkellä, mutta ajatuksen tasolla se on ainakin läsnä. Se on ehkä jotain, mitä voisin työstää jatkossa enemmän. Lopulta pyrin kuitenkin aina kuvan selkeyteen. Uusissa töissäni on tietty liike ja rytmi, joka toistuu ja kertaantuu uudestaan ja aina kuitenkin eri tavoin. Liikkeen ja vetojen rinnalle teen välillä vastapareiksi tasaisia väripintoja sekä tyhjiä kohtia ja aukkoja – katvekohtia. Koitan pitää maalauksen liikkeessä sen rytmityksen avulla.

MH: Otetaan esimerkki, teos nimeltään Explorer (2018), joka on myös mukana nyt galleriassa nähtävässä näyttelyssä. Mikä tässä on sinusta maalauksellisesti olennaista – ei suinkaan pelkästään teknisesti vaan myös sisällöltään, fiilikseltään?

IH: Tämän teoksen kanssa olin hetken umpikujassa. Päätin lähteä uusille poluille, ikään kuin tutkimusmatkalle, ja työ valmistui ja onnistui riskin kautta. Intensiivinen oranssi taustaväri, jota harvoin käytän, sai maalauksen aivan uuteen ilmeeseen. Tästä siis tulee myös teoksen nimi, etsimisestä värien ja muodon kanssa.

MH: Umpikuja – ja siitä ulos pääseminen, siitä irrottautuminen. Miten pitkälti ratkaisut ovat intuitiivisia?

IH: Siinä on pakko olla jotain primitiivistä voimaa, siis siinä irrottautumisessa. Se fiilis, että ei ole mitään hävittävää. Välillä sitä tarvitaan ja välillä se toimii ja työ onnistuu. Ratkaisuista voi sanoa ehkä seuraavaa: Maalarilla ja muillakin tekijöillä on tietyt kikat ja niksit, joilla tietää saavansa  duunin tehtyä, ja näihin voi luottaa. Kuitenkin jossain vaiheessa sieltä mukavuusalueelta täytyy hypätä pois, ne tutut valinnat alkavat vaan tympiä. Silloin tulee se hetki, kun käteen sattuukin se oudoin öljyvärituubi, jota ei ikinä käytä – ja laittaa sitä väriä joka paikkaan.

MH: Päästään kontekstiin, siihen mihin itsesi liität ja miten miellät itsesi osaksi nykytaiteen kenttää? Eli ketkä ovat ne imaginaariset tai todellisetkin ystäväsi, kanssatekijät?

IH: Taidehistoriasta löytyisi heti montakin kanssatekijää, kuten avantgardistit Kandinskystä lähtien. Nykytekijöistä löytyy kyllä hengenheimolaisuutta Alex Katzista ja David Hockneystä. Heillä on aivan eri muotokieli, mutta ilmaisun selkeys, väripaletti ja sarjallisuus tuntuu omalta. Imaginaarisessa mielessä taas löydän samaa henkeä mm. seuraavien nykymaalareiden kanssa: Ida Ekblad, Kristian Touborg, Bas Van Den Hurk, Joanne Greenbaum ja Albert Oehlen.

MH: Miten pyrit ratkaisemaan sarjallisuuteen kiinteästi liittyvän dilemman siitä, miten ja milloin toisto on avaavaa ja uutta luovaa ja milloin se kääntyy taas sulkevaksi, staattiseksi liikkeen pysäyttäjäksi ja maneeriksi?

IH: Hyvä kysymys! Luulen, että jos ja kun työskentelee niin sanotusti tunnepohjalla ja vilpittömästi, niin jotkut ratkaisut kolahtavat ja ne jäävät, ja sitten taas toiset karsiutuvat pois, näin homma menee koko ajan hieman eteen päin ja pysyy freesinä. Eli toivon, että sen tietää ja tuntee. Prosessia pitää tarkkailla ja ottaa siihen myös aina välillä etäisyyttä.