Artist-Curator Discussion: Ilari Hautamäki & Mika Hannula

Mika Hannula: Let’s start with the basics, from the very beginning. Where does your working process begin, how does a painting develop?

Ilari Hautamäki: The working process generally starts very spontaneously and intuitively, it happens in quick brushstrokes, often without a proper sketch. After that, a slower phase begins, which involves the application of different layers and different elements. I might even make major changes to the work along the way.

MH: And what about your style, are you in general a fast or a slow painter?

IH: I have always been a relatively quick painter. In general my working process has slowed down slightly and my works have also become slightly more challenging.

MH: Why? mightn’t we assume and think that greater experience would affect things the other way round?

IH: The speed is slowed by the fact that the paintings now have extra levels, the oil paints have also made the technique slower. I am also slightly more demanding of myself and my works. On the other hand, I may still make a painting in a day that is as good as one I have worked on for half a year.

MH: Let’s carry on with the classic yet fundamental question: In this type of painting how do you know and recognize when it is finished?

IH: At first, there is always an idea or mental image, a what and a how. Sometimes the painting really hits the target and it can be said to be finished. Occasionally the work is completed via a longer working process and sometimes even by chance. The work has to look good, it has to resonate and surprise me, too.

MH: Your paintings clearly combine two levels, there is the organic world of flowers or plants, and then there is the other level, a certain abstraction, which appears in the background to the paintings or in their composition. What is this combination about, and what still interests you in it?

IH: What I am after is an opposition and a competition between the organic and the industrial level, and the tension that is generated from them, through which a balanced image emerges. This equation interests me because it creates a challenge and an interest in the composition, and also in my process. In my recent works it has actually been about the human conception of nature and relationship with it.

This relationship with nature is perhaps visible at its most concrete in Greenwall from 2017, which is featured in the book Kosketus (Mika Hannula, Parus Verus 2018). I.e., the idea that it really has come to this and gone this far; they have begun greening cities with green walls to reduce air pollution. I also see environmental issues as being linked to this broader theme. Another is the slightly looser idea of the human basic need to be in touch with nature, to try to get control of it or to be a part of it whether we like it or not. “Let’s put nature in a box and look at it.”

MH: Or going round the other way: neither nature nor your paintings will stay put in any one compartment or box, rather they come up and out, they live very much their own world without asking anyone’s permission.

And what about that corresponding pairing and perpetual tension in your paintings: the overlapping push and pull between what is in the background and what is in the foreground? How do you envisage or construct this interplay?

IH: The modernists thought about this in their paintings, which I like as an idea: the “subject” of the picture is mingled with the background, and vice versa, at which point the question arises: Which one is more significant here? (This can be seen in several of Henry Matisse’s works, in which the figure “sinks” into the background.) I don’t perhaps use this device as consciously in my works at the moment, but it is present at least on the level of an idea. This is perhaps something that I could work on more in the future. Ultimately, nevertheless, I always try to achieve clarity in the picture.

My new works have a certain movement and rhythm, which recurs and is repeated once again, and yet always in different ways. Alongside the movement and the brushstrokes I occasionally make, as a counterpart, flat colour fields, plus blank bits and gaps – blind spots. I try to keep the painting in motion with the aid of its rhythms.

MH: Let’s take an example, the work titled Explorer (2018), which is also in the exhibition. What do you see as being fundamental in a painterly sense here – by no means solely in technical terms, but also in its content, its feeling?

IH: With this work I was momentarily at a dead end. I decided to set off in new directions, as it were on a voyage of discovery, and the work was completed and succeeded via a risk. The intense orange background colour, which I use only rarely, gave the painting a totally new appearance. So the work’s title comes from that, from seeking with the aid of colours and form.

MH: A dead end – and getting out of it, breaking away from it. To what extent are the solutions intuitive?

IH: There has to be some primitive energy there, i.e., in that breaking away. The feeling that you have nothing to lose. Occasionally you need this and occasionally it works and the artwork succeeds. As to the solutions we might perhaps say the following: Painters and other makers have certain gimmicks and tricks that let them know that a job is done, and they can rely on them. Nevertheless, at some stage you have to take a leap out of that “comfort zone”, at which point those familiar choices start to be annoying instead. There then comes a moment when that odd tube of oil paint, the one you never use, finds its way into your hand, and you put that colour everywhere.

MH: And then we come to the context, what do you associate yourself with and how do you think of yourself as part of the field of contemporary art? I.e., who are your imaginary or real friends, your co-makers?

IH: We could immediately find lots of co-makers in art history, such as the avantgardists from Kandinsky onwards. Among contemporary makers there are definitely kindred spirits in Alex Katz and David Hockney. They have quite a different form language, but the clarity of expression, the colour palette and seriality feel like my own. In an imaginary sense, again, I find the same spirit, for instance, in the following contemporary painters: Ida Ekblad, Kristian Touborg, Bas Van Den Hurk, Joanne Greenbaum and Albert Oehlen.

MH: How do you attempt to solve the dilemma that is closely bound up with seriality, of how and when repetition opens something up and creates something new, and when it turns again into a blocking, static suspender of motion and a mannerism?

IH: Good question! I suppose that if and when you work on a so-called emotional basis and honestly, then some solutions fall into place and stay there, and then again others get weeded out, in that way the job constantly goes forwards slightly and stays fresh. I.e., I hope to know it and feel it. I have to keep an eye on the process and also have to take a step back occasionally.

Taiteilija-kuraattori-keskustelu: Ilari Hautamäki & Mika Hannula

Mika Hannula: Lähdetään perusasioista, ihan alusta. Mistä sinun työprosessisi alkaa,

miten maalaus kehittyy?

Ilari Hautamäki: Työprosessi alkaa yleensä hyvin spontaanisti ja intuitiivisesti, se tapahtuu nopeilla vedoilla usein ilman varsinaista luonnosta. Tämän jälkeen alkaa hitaampi vaihe, jossa mukaan tulee eri kerrosten ja eri elementtien lisääminen. Saatan tehdä isojakin muutoksia työhön matkan varrella.

MH: Entä noin yleisesti ottaen, oletko tyyliltäsi nopea vai hidas maalari?

IH: Olen aina ollut suhteellisen nopea maalari. Yleisesti ottaen työskentelyni on hieman hidastunut ja työt ovat muuttuneet myös hieman haastavammiksi.

MH: Miksi? Eikö voisi olettaa ja ajatella, että lisääntynyt kokemus kääntäisi asian toisin päin?

IH: Vauhtia hidastaa se, että maalauksiin on tullut lisää tasoja, tekniikka on myös muuttunut hitaammaksi öljyvärien myötä. Olen myös hieman vaativampi itseäni ja teoksiani kohtaan. Toisaalta saatan vieläkin tehdä maalauksen päivässä, joka on yhtä hyvä kuin puoli vuotta työstetty teos. 

MH: Jatketaan klassikolla, ja silti olennaisella kysymyksellä: mistä tämäntyyppisessä maalauksessa tietää ja tunnistaa, että se on valmis?

IH: Alussa on aina olemassa idea tai mielikuva, mitä ja miten. Välillä maalaus menee suoraan maaliin ja sen voi nimetä valmiiksi. Toisinaan työ valmistuu pidemmän työstämisen kautta ja välillä jopa sattuman kautta. Teoksen täytyy näyttää hyvältä, resonoida ja yllättää myös itseni.

MH: Maalauksissasi yhdistyy selkeästi kaksi tasoa, on orgaaninen kukkien tai kasvien maailma ja sitten toinen taso, tietynlainen abstraktio, joka ilmenee maalausten taustalla tai niiden kompositiossa. Mistä tässä yhdistelmässä on kyse, ja mikä siinä kiinnostaa?

IH: Se, mitä haen, on orgaanisen ja teollisen tason välinen vastakkaisuus ja kilpailu sekä niistä muodostuva jännite, jonka kautta syntyy tasapainoinen kuva. Tämä yhtälö kiinnostaa, koska se luo haastetta ja mielenkiintoa sommitelmiin ja myös prosessiini. Viimeaikaisissa töissäni siinä on ollut kyse oikeastaan ihmisen luontokäsityksestä ja -suhteesta.

Greenwall-teoksessa (2017), joka on mukana Kosketus-kirjassa (Mika Hannula, Parus Verus 2018), tämä luontosuhde näkyy ehkä konkreettisimmin. Siis ajatus, että tähän sitä sitten on tosiaankin tultu ja menty, kaupunkeja on ruvettava viheriöittämään viherseinillä ilmansaasteiden vähentämiseksi. Ympäristökysymykset liittyvät mielestäni myös tähän laajaan teemaan. Toinen on hieman väljempi ajatus ihmisen tarpeesta ylipäätään kajota luontoon,

koittaa ottaa se haltuun tai olla väkisin osa sitä. “Laitetaan luonto laatikkoon ja katsellaan sitä.”

MH: Tai toista kautta kerien: eihän se luonto, kuten eivät sinun maalauksesikaan, missään lokerossa ja laatikossa pysy, vaan tulevat ylös ja ulos, elävät keneltäkään lupaa kysymättä ihan omaa maailmaansa.

Entä vastaavanlainen pari ja alituinen jännite maalauksissasi; limittäinen vuoroveto sen välillä, mikä on taustalla ja mikä edessä? Miten hahmotat tai konstruoit tätä vastavuoroisuutta?

IH: Modernistit miettivät maalauksissaan tätä ajatusta, joista pidän: Kuvan “aihe” sekoittuu taustaan ja toisin päin, jolloin nousee esiin kysymys: Kumpi on enää merkityksellisempi?

(Tämä on nähtävissä useammassakin Henry Matissen teoksessa, joissa figuuri “uppoaa” taustaan.) En ehkä käytä sitä keinoa niin tietoisesti teoksissani tällä hetkellä, mutta ajatuksen tasolla se on ainakin läsnä. Se on ehkä jotain, mitä voisin työstää jatkossa enemmän. Lopulta pyrin kuitenkin aina kuvan selkeyteen. Uusissa töissäni on tietty liike ja rytmi, joka toistuu ja kertaantuu uudestaan ja aina kuitenkin eri tavoin. Liikkeen ja vetojen rinnalle teen välillä vastapareiksi tasaisia väripintoja sekä tyhjiä kohtia ja aukkoja – katvekohtia. Koitan pitää maalauksen liikkeessä sen rytmityksen avulla.

MH: Otetaan esimerkki, teos nimeltään Explorer (2018), joka on myös mukana nyt galleriassa nähtävässä näyttelyssä. Mikä tässä on sinusta maalauksellisesti olennaista – ei suinkaan pelkästään teknisesti vaan myös sisällöltään, fiilikseltään?

IH: Tämän teoksen kanssa olin hetken umpikujassa. Päätin lähteä uusille poluille, ikään kuin tutkimusmatkalle, ja työ valmistui ja onnistui riskin kautta. Intensiivinen oranssi taustaväri, jota harvoin käytän, sai maalauksen aivan uuteen ilmeeseen. Tästä siis tulee myös teoksen nimi, etsimisestä värien ja muodon kanssa.

MH: Umpikuja – ja siitä ulos pääseminen, siitä irrottautuminen. Miten pitkälti ratkaisut ovat intuitiivisia?

IH: Siinä on pakko olla jotain primitiivistä voimaa, siis siinä irrottautumisessa. Se fiilis, että ei ole mitään hävittävää. Välillä sitä tarvitaan ja välillä se toimii ja työ onnistuu. Ratkaisuista voi sanoa ehkä seuraavaa: Maalarilla ja muillakin tekijöillä on tietyt kikat ja niksit, joilla tietää saavansa  duunin tehtyä, ja näihin voi luottaa. Kuitenkin jossain vaiheessa sieltä mukavuusalueelta täytyy hypätä pois, ne tutut valinnat alkavat vaan tympiä. Silloin tulee se hetki, kun käteen sattuukin se oudoin öljyvärituubi, jota ei ikinä käytä – ja laittaa sitä väriä joka paikkaan.

MH: Päästään kontekstiin, siihen mihin itsesi liität ja miten miellät itsesi osaksi nykytaiteen kenttää? Eli ketkä ovat ne imaginaariset tai todellisetkin ystäväsi, kanssatekijät?

IH: Taidehistoriasta löytyisi heti montakin kanssatekijää, kuten avantgardistit Kandinskystä lähtien. Nykytekijöistä löytyy kyllä hengenheimolaisuutta Alex Katzista ja David Hockneystä. Heillä on aivan eri muotokieli, mutta ilmaisun selkeys, väripaletti ja sarjallisuus tuntuu omalta. Imaginaarisessa mielessä taas löydän samaa henkeä mm. seuraavien nykymaalareiden kanssa: Ida Ekblad, Kristian Touborg, Bas Van Den Hurk, Joanne Greenbaum ja Albert Oehlen.

MH: Miten pyrit ratkaisemaan sarjallisuuteen kiinteästi liittyvän dilemman siitä, miten ja milloin toisto on avaavaa ja uutta luovaa ja milloin se kääntyy taas sulkevaksi, staattiseksi liikkeen pysäyttäjäksi ja maneeriksi?

IH: Hyvä kysymys! Luulen, että jos ja kun työskentelee niin sanotusti tunnepohjalla ja vilpittömästi, niin jotkut ratkaisut kolahtavat ja ne jäävät, ja sitten taas toiset karsiutuvat pois, näin homma menee koko ajan hieman eteen päin ja pysyy freesinä. Eli toivon, että sen tietää ja tuntee. Prosessia pitää tarkkailla ja ottaa siihen myös aina välillä etäisyyttä.