Artist-Curator Discussion: Camilla Vuorenmaa & Mikaela Lostedt

Mikaela Lostedt: You lived and worked in Glasgow in Scotland last year. How did the change of location and the new environment affect your work?

Camilla Vuorenmaa: This was the first time I’d been out of Finland for more than three months and it felt refreshing. Distance brings perspective on the issues and phenomena that I think about in Finland/the world – I have noticed this before on artist residencies. Even though everyday life is relatively the same everywhere and takes shape quickly when you are not just making a brief visit to a new place. I did the same as I do in Finland, in the morning I answered e-mails and read the news, then I made a packed lunch and walked through Queen’s Park to my studio, which was in the Govanhill district. Our flat was in the south of Glasgow, in the Shawlands area.

Our area was lively and multicultural. I gradually also recognized the differences between the English and the Scots, the Scots are polite but more direct and it feels like being at home. I also had to think about nationalism, and about Scotland’s aspirations to independence, which have got stronger with Brexit. The points of convergence and continuities between football culture and religious traditions also made me think.

Probably the biggest difference from working in Finland is that, since my social network was smaller, life was simpler and I was able to concentrate on working with a new intensity. My community at the Southside studio was fun and warm-hearted. My partner studying at Glasgow School of Arts also gave me a chance to observe the work of the new artist generation. There was a lot of discussion of queer art, the powerful resurgence of zine culture, and about extending art’s interfaces. Glasgow has a strong spoken-word culture, and the majority of performances are enacted in speech and words. That is also visible in printed media. I have thought about this a lot and the visible presence of symbols in my new works has undoubtedly been reinforced because of that.

ML: How do the subjects of the paintings take shape for you? 

CV: Generally the idea carries on from where it left off in the previous exhibition or set of works. The most recent one, which I constructed in 2017 for Kiasma’s Ars Fennica exhibition, was a work titled Chamber, which was a kind of modern-day burial chamber that in its structure resembled the space inside an ancient pyramid. I am still interested in monuments and symbolism related to death. These are actually built for the living, even if it is done to honour someone dead, because it is the living and relatives, tourists and other curious people who visit graves and places of memory. I began collecting material for this exhibition in Scotland. I took pictures of details of gravestones and ruins with a camera at the sites of ancient monuments, and I read about the history of witchcraft in Scotland. I also discussed urban legends with the locals and visited tattoo shops. I started working on a couple of visual ideas on the basis of what I photographed and heard, and the whole thing gradually began to take shape. 

ML: On this occasion the subjects of the paintings include witches and vampires. Where did they spring from?

CV: For my latest works I read, for instance: A Historical Account of the Belief in Witchcraft in Scotland from 1884, written by Charles Kirkpatrick Sharpe.

I also talked with Glaswegians about Scottish urban legends, such as the Gorbals Vampire.

In 1954, hundreds of schoolchildren and youths held vigils at Glasgow’s Southern Necropolis cemetery looking for a “vampire with iron teeth”, who they blamed for killing and eating two young boys. The hysterical children were armed with stakes, knives and dogs. This mass panic sprang from a rumour that had gone round Glasgow’s schools and finally drove the children to gang together to look for a seven-foot-tall monster.

ML: How do you see witch hunts and mass hysteria as being linked to the present day?

CV: I have been thinking recently about people’s need to find a common enemy. If we are against something as a group, it unites us and we find a focus for the fear and the sense of hopelessness that governs our everyday lives. Turbulent times are often combined with economic instability, and wars have been manufactured to unite nations and to distract people’s gazes away from administrative problems. Someone or something has to be found to blame for societal and social problems.

ML: Apart from their subject matter, what do your new works have in common?

CV: In my new works the painting dominates more than the carving. Or the carving stands out from beneath the paint a bit more subtly.

The humour also seems to come through more clearly; I have always been attracted by black humour in art. For example, films that have stayed in my mind are The Addams Family 1-2, Delicatessen and Shallow Grave from the 1990s. In them the boundaries between life and death, between the monster and the human are flagrantly stretched. I have otherwise noticed that 1990s films have had a major influence on my visual world, i.e., on what I am attracted to. I find being on the borders of good taste and the macabre in visual art interesting. It has its own dangers, if there is just too much of everything, but when it succeeds the end result is electrifying.

ML: Does the painting process guide you or do you know how you are going to construct the picture right from the start?

CV: Both. I generally work on lots of works at once, I may be painting and carving ten works at the same time. 

Being able to take a break from a particular work and make another in that time is very important to me. That way, I don’t work until I am exhausted on the ones that are starting to be in good shape, and the whole thing is built up naturally with the works developing in parallel. With other works I also know already at the making stage that they will only be finished in their final form in the exhibition space. I make quite a lot of installations in space and it is often impossible to try out the work as a whole before the hanging stage. This involves a tension that is both pleasurable and painful. I also clearly need multiple levels when I am working; the idea, the implementation, assembly, re-assembly, removing and adding. Certain colours come to the fore when I am making the works. Blue has been powerfully present with my new works, both as a colour and also as an idea about the English word “Blue”, which can also mean sad or refer to Blues music.

ML: What draft stages does your working process involve?

CV: I photograph everything interesting, and nowadays I also buy various card games and I like to visit little museums specializing in various different things. This year, I went to a little doll museum in Northern Scotland which was extremely inspiring, because there were some macabrely fascinating old toys and games there. Fairy tales have always been of great importance to me. I see them as being intended for all sorts of people, or at least adults, too, get a lot out of them if they want. Fairy tales deal with all of life’s fundamental issues and with the rites of passage that we go through at different stages of life. Love, loss, fear, danger and failure or success.

The development of fairy tales and fairy-tale figures in history is fascinating. From very dark tales censored versions have developed and, for example, in recent years there has again been a return to the original, darker direction in new fairy-tale films aimed at adults.

I see these pictures as being printouts; I look at the playing cards and the old nursery rhymes and postcards that I have collected… From them something interesting begins to take shape. I spread these fragments of pictures, for example, on a table and I start sketching them one by one on a painting ground, and they gradually combine together. Then I remove something that feels excessive or I accentuate something else that needs to be brought out more. I generally listen to music constantly and I read while I am having lunch – or a coffee break. Evidently I have to totally immerse myself in words, sounds and images in order to find that state of flow. Sometimes also staring at a totally empty painting ground or material inspires me. I make tea and stare into the emptiness in front of me. Occasionally, at that point I start to see a shape or a colour in front of me that I want to make. I usually read something related to the subject that I am currently dealing with, my working process has perhaps moved in a more research-like direction – or at least the way I think about subjects. The end result is, nevertheless, visual and the mental work that I have gone through is visible in it as layers.

ML: How does your working process change as an exhibition approaches? How do you now that the whole thing is finished?

CV: When the set of works starts to be in the final stretch, I spread as many works as possible around the same space. I move the finished individual pieces to one side of the studio and look at them and the unfinished works together. A certain narrative quality is unavoidably present in the works that have reached completion in parallel. That is why it is important also to see them as a whole. I also think more about the hanging once I get into the last two months before the exhibition. Generally I have a floor plan or photographs of the exhibition space taped to the wall right from the start. In that way you begin to think about the positioning of the works already, as it were, unconsciously while you are making them. In my mind certain figures or subjects in the making stage form the core of the exhibition. Other works are grouped around these core works, and may suddenly emerge as an important part of the rhythm of the exhibition hanging. This is one of the biggest topics of consideration when the works are in the final stretch. I look and I ponder whether “that one is needed” and “that one is not necessarily needed” in the exhibition. Then, once there are enough good, load-bearing works, the whole thing is in principle finished. But the final decisions can only be made in the hanging situation.

Camilla Vuorenmaa:  Olin ensi kertaa yli 3 kuukautta poissa Suomesta ja se tuntui virkistävältä. Etäisyys tuo perspektiiviä asioihin ja ilmiöihin, joita mietin Suomessa/maailmassa – olen huomannut tämän aikaisemminkin taiteilijaresidenssien aikana. Vaikka arkihan on verrattain samanlaista joka paikassa ja muotoutuu nopeasti, kun ei ole vain käväisemässä uudessa paikassa. Tein samaa kuin Suomessakin, aamulla vastasin sähköposteihin ja luin uutiset, sitten valmistin eväät ja kävelin Queens Parkin läpi työhuoneelleni, joka oli Govanhillin kaupunginosassa. Asuntomme oli Glasgow’n eteläpuolella, Shawlandin alueella.

Alueemme oli eläväinen ja monikulttuurinen. Hahmotin pikkuhiljaa myös eroja englantilaisten ja skottien välillä, skotit ovat kohteliaita mutta suoraviivaisempia ja se tuntuu kotoisalta. Nationalismi on mietityttänyt myös, sekä Skotlannin itsenäisyyspyrkimykset jotka ovat Brexitin myötä vahvistuneet. Samoin jalkapallokulttuurin ja uskonnollisten perinteiden yhtymäkohdat ja jatkumot ovat mietityttäneet.

Ehkä isoin ero Suomessa työskentelyyn on se, että kun sosiaalinen verkostoni oli pienempi, elämä oli yksinkertaisempaa ja pystyin keskittymään työskentelyyn uudella intensiteetillä. Työhuoneyhteisöni Southside Studiolla oli hauska ja lämminhenkinen. Kumppanini opiskelu Glasgow School of Artsissa antoi minulle myös mahdollisuuden seurata uuden taiteilijasukupolven työskentelyä. Paljon oli keskustelua queer-taiteesta, zine-kulttuurin vahvasta paluusta ja taiteen rajapintojen laajenemisesta. Glasgow’ssa on vahva spoken word -kulttuuri, ja performansseista valtaosa on puheella ja sanoilla toteutettua. Se näkyy myös print media -taiteessa.  Tätä olen miettinyt paljon, ja symbolien näkyminen uusissa teoksissani on epäilemättä tämän myötä vahvistunut.

ML: Miten maalausten aiheet muodostuvat? 

CV: Yleensä ajatus jatkuu siitä, mihin se on jäänyt edellisessä näyttelyssä tai teoskokonaisuudessa. Viimeksi rakensin vuonna 2017 Kiasmaan Ars Fennica -näyttelyyn Kammio-nimisen teoksen, jossa oli kyse eräänlaisesta tämän päivän hautakammiosta, joka muistuttaa rakenteeltaan muinaista pyramidin sisällä olevaa tilaa. Kuolemaan liittyvät muistomerkit ja symboliikka kiinnostavat minua edelleen. Nämähän rakennetaan eläville vaikkakin kunnioittamaan vainajaa, koska haudoilla ja muistopaikoilla vierailevat elävät ja omaiset, turistit ja muut uteliaat. Nyt galleriassa nähtävään näyttelyyn aloin kerätä materiaalia Skotlannissa. Kuvasin kameralla yksityiskohtia hautakivistä

ja raunioita muinaismuistopaikoissa, sekä lueskelin noituuden historiasta Skotlannissa. Keskustelin myös paikallisten kanssa urbaaneista legendoista ja vierailin tatuointiliikkeissä.

Aloin työstämään paria visuaalista ideaa kuvaamani ja kuulemani perusteella ja pikku hiljaa kokonaisuus alkoi hahmottua. 

ML: Maalausten aiheissa on tällä kertaa mm. noitia ja vampyyrejä. Mistä nämä kumpusivat?

CV: Uusimpia teoksiani varten olen lukenut mm. Skotlannin Noitien historiasta, A historical account of the belief in Witchcraft in Scotland vuodelta 1884,  jonka on kirjoittanut Charles Kirkpatrick Sharpe. Olen myös keskustellut glasgowlaisten kanssa skotlantilaisista urbaaneista legendoista, kuten esimerkiksi Gorbalsin vampyyristä. 

Vuonna 1954 sadat peruskoululaiset lapset ja nuoret päivystivät Glasgown Southern Necropolis -hautausmaalla etsien “Rautahampaista vampyyriä”, jota he syyttivät kahden nuoren pojan tappamisesta ja syömisestä. Hysteeriset nuoret olivat varustautuneet seipäillä, veitsillä ja koirilla. Tämä joukkopaniikki johtui huhusta, joka oli kierrellyt Glasgow’n peruskouluissa ja lopulta lietsoi lapset etsimään suurena joukkona seitsemän jalan korkuista hirviötä.

ML: Miten näet, että noitavainot ja joukkohysteria linkittyvät tähän päivään?

CV: Olen pohdiskellut viime aikoina ihmisten tarvetta löytää yhteinen vihollinen. Jos olemme joukkona jotakin vastaan, se yhdistää meidät ja löydämme kohteen sille pelolle ja toivottomuuden tunteelle, joka hallitsee arkeamme. Levottomat ajat yhdistyvät usein taloudelliseen epätasapainoon ja sotia on tehtailtu  yhdistämään kansakuntia ja kääntämään katse pois hallinnollisista ongelmista. On löydettävä joku tai jokin syyllinen yhteiskunnallisiin ja sosiaalisiin ongelmiin.

ML: Aiheen lisäksi, mikä yhdistää uusia teoksiasi?

CV: Uusissa teoksissani maalaus dominoi  enemmän kuin kaiverrus. Tai kaiverrus erottuu maalin alta hieman hienovaraisemmin. Huumori tuntuu tulevan läpi myös selkeämmin, olen aina ollut viehättynyt mustasta huumorista taiteessa. Mieleen ovat jääneet esimerkiksi elokuvat Addams Family 1-2 , Delicatessen ja Shallow Grave 90-luvulta. Näissä elämän ja kuoleman, hirviömäisyyden ja inhimillisyyden rajat venyvät raflaavasti. Olen muutenkin huomannut, että 90-luvun elokuvilla on ollut suuri vaikutus visuaaliseen maailmaani, siis siihen mikä minua viehättää. Hyvän maun ja makaaberin rajamailla liikkuminen on kuvataiteessa minusta kiinnostavaa. Siinä on oma vaaransa, jos liikaa vain mättää kaikkea, mutta onnistuessaan lopputulos on säkenöivän jännittävä.

ML: Ohjaako maalausprosessi vai tiedätkö alusta lähtien miten rakennat kuvan?

CV: Sekä että. Työskentelen yleensä monen teoksen parissa, saatan maalata ja kaivertaa kymmentä teosta samaan aikaan. Se, että voin pitää tietyn teoksen kanssa taukoa ja tehdä sillä aikaa toista on hyvin tärkeää minulle. Näin en työstä puhki niitä jotka alkavat olla hyvällä mallilla ja kokonaisuus rakentuu luonnollisesti teosten kehittyessä rinnakkain. Toisista teoksista tiedän myös jo tekovaiheessa, että ne valmistuvat lopulliseen muotoonsa vasta näyttelytilassa. Teen aika paljon installaatioita tilaan ja on monesti mahdotonta kokeilla teosta kokonaisuutena ennen ripustusvaihetta. Tähän liittyy jännitystä josta nautin ja kärsin. Tarvitsen myös selvästi monta tasoa työskennellessäni; ajatus, toteutus, kokoaminen, uudelleen kokoaminen, poistaminen ja lisääminen. Tietyt värit nousevat esiin teosten tekemisessä. Sininen on ollut uusien teosteni kanssa vahvasti läsnä, niin värinä kuin myös ajatuksena englanninkielen sanasta "Blue", joka voi tarkoittaa myös surullista tai viitata blues-musiikkiin.

ML: Millaisia luonnosteluvaihteita työprosessiisi kuuluu?

CV: Valokuvaan kaikkea kiinnostavaa, nykyään ostelen myös erilaisia korttipelejä ja vierailen mielelläni erilaisiin asioihin erikoistuneissa pikku museoissa. Kävin Pohjois-Skotlannissa eräässä pikku nukkemuseossa, joka oli erittäin inspiroiva, siellä oli makaaberin kiehtovia vanhoja leluja ja pelejä. Saduilla on ollut aina iso merkitys minulle. Näen, että ne ovat tarkoitettu kaikenikäisille, tai ainakin aikuisetkin saavat niistä paljon irti halutessaan. Saduthan käsittelevät kaikkia elämän perusasioita ja niitä siirtymäriittejä, joita käymme läpi eri ikävaiheissa. Rakkautta, menetystä, pelkoja, vaaroja ja epäonnistumista tai onnistumista.

Satujen ja satuhahmojen kehitys historiassa on kiehtovaa. Hyvin synkistä tarinoista on kehitetty sensuroituja versioita ja esimerkiksi viime vuosina on taas palattu uudemmissa, aikuisille suunnatuissa satuelokuvissa alkuperäiseen, synkempään suuntaan.

Katselen näitä kuvia tulosteina, katselen keräämiäni pelikortteja ja vanhoja loruja ja postikortteja... Niistä alkaa hahmottua jotain kiinnostavaa. Levittelen näitä kuvien sirpaleita esimerkiksi pöydälle ja alan luonnostella maalauspohjalle niitä yksitellen, toisiinsa pikkuhiljaa yhdistyen. Sitten poistan jotain mikä tuntuu liialliselta tai korostan toista, joka kaipaa enemmän esiin nostamista. Kuuntelen yleensä jatkuvasti musiikkia ja lueskelen samalla kun pidän lounas- tai kahvitaukoa. Ilmeisesti minun täytyy kokonaan uppoutua sanojen, äänien ja kuvien keskelle, jotta löydän sen ”flow”-tilan. Joskus myös ihan tyhjän maalauspohjan tai materiaalin tuijottaminen inspiroi. Keitän teetä ja tuijotan tyhjää edessäni. Toisinaan silloin alan nähdä edessäni muotoa tai väriä, jonka haluan tehdä. Useimmiten luen jotain siihen aiheeseen liittyvää, jota olen parhaillaan käsittelemässä, ehkä työskentelyni on siirtynyt kohti tutkimuksellisempaa suuntaa – tai ainakin se, miten aiheita mietin. Lopputulos on kuitenkin visuaalinen ja käymäni ajatustyö näkyy siinä kerroksina.

ML: Miten työskentelysi muuttuu näyttelyn lähestyessä? Mistä tiedät, että kokonaisuus on valmis?

CV: Kun teoskokonaisuus alkaa olla loppusuoralla, levitän mahdollisimman monet teokset esille samaan tilaan. Siirrän valmiita yksilöitä toiselle puolelle työhuonetta ja katselen sekä niitä että keskeneräisiä teoksia yhtä aikaa. Tietynlainen tarinallisuus on väistämättä läsnä teoksissa, jotka ovat valmistuneet rinnakkain. Siksi on tärkeää nähdä ne myös kokonaisuutena. Ajattelen myös enemmän ripustusta, kun viimeiset kaksi kuukautta ennen näyttelyä ovat käsillä. Yleensä minulla on alusta alkaen näyttelytilan pohjapiirros tai valokuvia tilasta teipattuna seinään. Sillä tavalla teosten paikkoja alkaa ajatella jo ikään kuin alitajuisesti samalla kun niitä tekee. Mielessäni on tekovaiheessa tietyt hahmot tai aiheet, jotka muodostavat ytimen näyttelyyn. Näiden ydinteosten ympärille ryhmittyy muita teoksia, jotka saattavat yllättäen nousta tärkeäksi osaksi näyttelyn ripustuksen rytmitystä. Tämä on yksi isoimmista mietinnän aiheista kun teokset ovat loppusuoralla. Katson ja tuumin että "tuota tarvitaan" ja "tuota ei välttämättä tarvita" näyttelyyn. Sitten kun hyviä, kantavia teoksia on tarpeeksi, kokonaisuus on periaatteessa valmis. Lopulliset päätökset voi tehdä kuitenkin vasta ripustustilanteessa.