Drunken gods and a box of colours | Humalaiset jumalat ja laatikollinen värejä
4.10.-27.10.2019

In her new exhibition Drunken gods and a box of colours Heli Rekula has returned to the material she photographed in Mexico in autumn 1988. On her journey Rekula was caught in the middle of Hurricane Gilbert, in the eye of the storm on the Yucatán Peninsula. There was no escape, so the artist and her travelling companion were left to wait for the storm to die down. It lasted two days and left a powerful impression in the memory of the young photography student. Returning to the events of the journey via an exhibition now, 30 years later, is a way of investigating how looking at the world through the camera has changed, what was worth recording, and how an image was constructed. On the one hand, the passage of time has brought distance, while on the other, returning to these pictures has been a natural, meaningful thing to do. The storm is present in the works via satellite images. Of the photographs taken on the journey those that have ended up in the exhibition include images of rain forest, stray dogs and rock paving. The journey was to be an important experience, even though while it was happening, Rekula was not aware of what she could have done with the photographs. Now, decades later, going back to this material repositions the pictures in the artist’s production.

My notes are black and white and grey tones in between. No writing, no drawings. Photographs. Thirty rolls of film, of which eight rolls are missing today, nowhere to be found. Too many years in between, things tend to get lost. These photos were taken right before and after the storm. None during the eye. What was there to photograph, when windows are shuttered with plywood boards: the sound of the roaring wind and the rain, the dead calm between the walls of storm. In the quiet of the eye I peek out. I remember the stillness, the deep silence, the glowing purple-grey light casting no shadows.

At the heart of the exhibition are memories. Memory, remembering and memories are intrinsic to the nature of photography. Already in her last two solo exhibitions – In Hemingway’s Garden at Helsinki Contemporary and As the Crow Flies at EMMA – Espoo Museum of Modern Art – Rekula has used image material acquired and assembled from various different archives for background research and for making works for the exhibition. Now, she has for the first time taken a look back at her own artistic past, at image material she herself has recorded. Rekula has often thought about how we would remember things and events if photography did not exist. It is typically human to doubt our own memories: are the things we remember imagined or real occurrences? Material recorded on camera serves as an aid to memory while, as a medium, it constructs new memories.

The pictures taken in Mexico tell us about subjective experiences, which Rekula now submits for public inspection in the form of artworks. The pictures taken on the trip acquire a new mode of existence through the artist’s choices, they become artworks, they face the public and endless reinterpretation.

Rekula has reworked the material using photogravure and silk-screen printing. Graphic techniques based on photography have been incorporated into her artistic working process via the Trykkeriet printmaking centre in Bergen, Norway. What interests Rekula in photogravure is the fragility of the three-colour process. A chance event will often occur in pulling the print: the printing plates may be out of register, or misaligned, so that the resultant image is disjointed. These chance occurrences are often interesting, making the aesthetics of error that has always fascinated Rekula a part of the artwork.

The title of the exhibition, Drunken gods and a box of colours, comes from the Mexican folk tale The Story of Colors*, which tells how a black-and-white planet got colours. The gods discover colours and share them with the world. The exhibition shows original material shot on black-and-white film that has been given colour – and hence a new form – during the physical, material process of graphic printing.
 

*[(Subcomandante Marcos, The Story of Colours, trans. Anne Bar Din (Guadalajara: Cinco Puntos Press, 1999)]

Heli Rekula is one of Finland´s key photographers. She has been active in the contemporary art scene since the early 1990s and this long career has brought her international acclaim. In 2002, she received the Ars Fennica Award, and, in 2005, the Finnish State prize for photography. In 2012, Rekula was nominated for the Carnegie Art Award. She worked as Professor of Photography at the Bergen Academy of Art and Design in Norway during 2009–2015. Today she is Senior University Lecturer at the Master’s Programme in Photography at Aalto University.  Her latest solo exhibition As the Crow Flies was seen at EMMA Espoo Museum of Modern Art in 2017.

The exhibition and the artist's work have been supported by The Finnish Cultural Foundation and Nordic Culture Point via The Nordic-Baltic Mobility Programme for Culture. The artist's book has been supported by Arts Promotion Centre Finland.

Uudessa näyttelyssään Humalaiset jumalat ja laatikollinen värejä Heli Rekula on palannut Meksikossa syksyllä 1988 kuvaamansa aineiston pariin. Taiteilija joutui matkallaan Gilbert-hurrikaanin keskelle, myrskyn silmään Jukatanin niemimaalla. Myrskyä pakoon ei päässyt, joten taiteilija jäi matkaseuransa kanssa odottamaan sen laantumista. Kaksi päivää kestänyt myrsky jätti voimakkaan muistijäljen nuoreen valokuvauksen opiskelijaan, ja matkan tapahtumiin palaaminen näyttelyn keinoin nyt, 30 vuotta myöhemmin, on tapa tutkia sitä, miten maailman katsominen kameran läpi on muuttunut: mikä oli taltioimisen arvoista tuolloin ja miten kuva rakentui. Kulunut aika on toisaalta tuonut etäisyyttä, toisaalta kuviin palaaminen on ollut luontevaa ja merkityksellistä. Myrsky on teoksissa läsnä satelliittikuvien kautta, matkalla otetuista valokuvista näyttelyyn on päätynyt muun muassa sademetsää, kulkukoiria ja kalliokivetystä.

Muistiinpanoni ovat mustavalkoisia, ja harmaan eri sävyjä siinä välissä. Ei kirjoitusta, ei piirroksia. Valokuvia. Kolmisenkymmentä filmirullaa, joista kahdeksan on sittemmin kadonnut. Liian monta vuotta on kulunut, tavaroilla on taipumus hävitä. Nämä valokuvat on otettu juuri ennen myrskyä ja heti sen jälkeen. Yhtäkään ei myrskynsilmässä. Mitäpä siinä voisi kuvatakaan, kun ikkunat on peitetty vanerilevyillä: tuulen pauhua ja sateen ryminää, hievahtamatonta hiljaisuutta myrskyn seinämien välissä. Silmän tyvenessä kurkistan ulos. Muistan raskaana seisovan ilman, syvän äänettömyyden ja violetinharmaan, hohtavan ja varjottoman valon.

Näyttelyn keskiössä ovat muistot. Muisti, muistaminen ja muistot kuuluvat olennaisesti valokuvan olemukseen. Heli Rekula on jo kahdessa edellisessä yksityisnäyttelyssään - Hemingwayn puutarhassa Helsinki Contemporaryssa ja Linnuntietä EMMA Espoon modernin taiteen museossa – käyttänyt erilaisista arkistoista hankittua ja kerättyä kuvamateriaalia näyttelyn taustatutkimukseen ja teosten tekemiseen. Nyt taiteilija on ensimmäistä kertaa katsonut omaan taiteelliseen menneisyyteensä, itse tallentamaansa kuvamateriaaliin. Rekula on usein pohtinut, millä tavoin muistaisimme asioita ja tapahtumia, jos valokuvaa ei olisi. Ihmiselle on tyypillistä epäillä omaa muistiaan: ovatko muistomme kuvitelmaa vai oikeita tapahtumia? Kameralla tallennettu materiaali toimii muistin apuna samalla kun se välineenä rakentaa uusia muistoja.

Meksikossa otetut kuvat kertovat subjektiivisista kokemuksista, jotka Rekula nyt nostaa yleiseen tarkasteluun teosten muodossa. Kuvat saavat uuden olomuodon taiteilijan tekemän valinnan kautta, niistä tulee teoksia, ne kohtaavat yleisön ja loputtoman määrän uudelleentulkintoja.

Rekula on työstänyt materiaalia fotogravyyrin ja serigrafian keinon. Valokuvaan pohjautuvat grafiikan tekniikat ovat tulleet osaksi Rekulan taiteellista työskentelyä norjalaisen, Bergenissä toimivan Trykkeriet -nimisen grafiikanpajan kautta. Fotogravyyrissa taiteilijaa kiinnostaa kolmivärisen prosessin haavoittuvaisuus. Vedostuksessa tapahtuu usein jotakin sattumanvaraista, kuten että painolaattojen rekisteri heittää ja lopputuloksena on hajonnut kuva. Nämä sattumat ovat usein kiinnostavia, ja Rekulaa aina kiehtonut virheen estetiikka muuttuu osaksi teosta. 

Näyttelyn nimi, Humalaiset jumalat ja laatikollinen värejä, on peräisin Meksikolaisesta kansantarusta The Story of Colours* joka kertoo siitä, miten jumalat löytävät värit ja jakavat ne mustavalkoisen maailman kanssa. Näyttelyssä mustavalkoiselle filmille kuvattu originaalimateriaali on saanut väriä grafiikan materiaalisessa ja fyysisessä prosessissa – ja näin uuden muodon.

*[(Subcomandante Marcos, The Story of Colours, trans. Anne Bar Din (Guadalajara: Cinco Puntos Press, 1999)]


Heli Rekula lukeutuu Suomen keskeisimpiin valokuvaajiin, ja on ollut aktiivinen nykytaiteen kentällä varhaiselta 90-luvulta lähtien. Rekula on pitkän uransa aikana saavuttanut tunnustusta paitsi kotimaassa myös kansainvälisesti. Hän toimi valokuvataiteen professorina Bergenin taidekatemiassa Norjassa vuosina 2009–2015, ja työskentelee nyt vanhempana yliopistonlehtorina Aalto-yliopiston valokuvataiteen maisteriohjelmassa. Rekulan edellinen yksityisnäyttely Linnuntietä nähtiin EMMA Espoon modernin taiteen museossa vuonna 2017.

Näyttelyä sekä taiteilijan työskentelyä ja matkoja Bergeniin ovat tukeneet Suomen Kulttuurirahasto sekä Pohjoismainen kulttuuripiste Pohjoismaiden ja Baltian maiden kulttuurialan liikkuvuusohjelman myötä. Näyttelyn yhteydessä julkaistavaa kirjaa on tukenut Taiteen edistämiskeskus.

I sin nya utställning Drunken gods and a box of colours har Heli Rekula återvänt till det material hon fotograferade i Mexiko hösten 1988. Orkanen Gilbert härjade samtidigt landet, och på Yucatánhalvön hamnade Rekula i stormens öga. Stormen var omöjlig att fly, så hon stannade kvar med sitt resesällskap för att vänta ut den. Stormen rasade i två dagar och lämnade ett starkt minnesspår i den unga fotografistuderanden. Att nu, 30 år senare, återvända till händelserna ger henne möjlighet att studera hur sättet att uppleva världen med en kamera har förändrats, vad som då var värt att föreviga och hur bilderna var uppbyggda. Dels har tiden som förflutit skapat distans, dels har det känts naturligt och betydelsefullt att återvända till bilderna. I verken är stormen närvarande via satellitbilder. På fotografier Rekula tagit under resan får vi se bl.a. regnskog, herrelösa hundar och stenläggningar. Resan kom att bli en viktig upplevelse, låt vara att Rekula då ännu inte visste vad göra av bildmaterialet. Då hon nu, decennier senare, återvänder till materialet får fotografierna en ny ställning i hennes produktion.

My notes are black and white and grey tones in between. No writing, no drawings. Photographs. Thirty rolls of film, of which eight rolls are missing today, nowhere to be found. Too many years in between, things tend to get lost. These photos were taken right before and after the storm. None during the eye. What was there to photograph, windows shuttered with plywood boards: the sound of the roaring wind and the rain, the dead calm between the walls of storm. In the quiet of the eye I looked out the window. I remember the stillness, the deep silence, the glowing purple-grey light casting no shadows.

Minnen står i centrum för utställningen. Överlag är minnet, att minnas och konkreta minnen är starkt förknippade med fotografi. Redan på sina två föregående separatutställningar – I Hemingways trädgård på Helsinki Contemporary och Fågelvägen på EMMA Esbo moderna konstmuseum – använde Heli Rekula bildmaterial från olika arkiv både i sin research och i själva verken. Nu har hon för första gången riktat blicken mot sitt eget konstnärliga förflutna, mot bildmaterial som hon själv sparat. Rekula har ofta funderat över hur vi skulle minnas saker och händelser om inga fotografier fanns. Typiskt för människan är att ifrågasätta sitt eget minne: är våra minnen fantasi eller verklighet? Fotomaterial stöder minnet samtidigt som det i sin egenskap av ett redskap konstruerar nya minnen.

Fotografierna från Mexiko berättar om subjektiva erfarenheter som Rekula nu visar upp offentligt i form av konstverk. Via konstnärens val antar resebilderna en ny gestalt, de blir till konstverk och möter publiken och därmed också oändligt många nytolkningar.

Rekula har bearbetat materialet med hjälp av fotogravyr och serigrafi. Via grafikverkstaden Trykkeriet i Bergen i Norge har grafisk teknik applicerad på fotografiskt material kommit att bli en del av hennes konstnärliga arbete. I fotogravyr fascineras Rekula av den trefärgade processens sårbarhet. I tryckningen inträffar ofta någonting slumpmässigt. Exempelvis kan tryckplåtarna vara fel registrerade så att bilden bryts sönder. Sådana tillfälligheter är ofta intressanta, och Rekula har alltid fascinerats av hur defektens estetik förvandlas till en del av verket.

Utställningens titel, Drunken gods and a box of colours (Berusade gudar och en låda färger,) är hämtad från en mexikansk folksägen om hur den svartvita världen fick sina färger. Gudarna upptäcker färgerna och beslutar att dela dem med världen. På utställningen får det ursprungligen svartvita bildmaterialet färg i grafikens materiella och fysiska process – och därmed får det också en ny form.

*[(Subcomandante Marcos, The Story of Colours, trans. Anne Bar Din (Guadalajara: Cinco Puntos Press, 1999)]

Heli Rekula hör till de mest centrala fotokonstnärerna i Finland, och hon har under sin långa karriär fått erkänsla både hemma och internationellt. Rekula var professor i fotografi vid konstakademin i Bergen 2009–2015 och arbetar idag som äldre universitetslektor vid Aalto-universitetet, magisterprogrammet i fotografikonst. Hennes föregående separatutställning Fågelvägen visades på Esbo moderna konstmuseum EMMA 2017.

Vi tackar Finska kulturfonden, Nordisk kulturkontakt / Det Nordisk-baltiska mobilitetsprogrammet och Centret för konstfrämjande för stöd till utställningen, konstnärsboken och konstnärens arbete.

X