Artist-Curator discussion:

Hannaleena Heiska & Mika Hannula

Camouflage 3.8.-2.9.2018

Camouflage is Hannaleena Heiska's (b.1973, Oulu) fifth solo exhibition at Helsinki Contemporary. Heiska is known for her paintings, drawings, video works and installations that create illusions of captured moments, different worlds and subcultures. Heiska has most recently been inspired by multiverses, artificial intelligence, the future and the possibility of life after death.

Heiska has exhibited widely internationally, her first Swedish solo was seen at Gothenburg Art Museum in 2015, her first museum solo in Finland opens in February 2019 at Turku Art Museum. Heiska’s works are represented in many significant public collections, such as Gothenburg Museum of Art, Museum of Contemporary Art Kiasma, Helsinki, and EMMA – Espoo Museum of Modern Art.

Mika Hannula: The works in your new exhibition include what clearly constitutes its own distinct series, faces made on paper with charcoal and chalk pastels. What was the starting point for these works?

Hannaleena Heiska: One starting point has been a phenomenon that I came across online a while ago: make-up developed to confuse face-recognition software. But, as regards the process, I didn’t see it as being very interesting to start directly copying the make-up, instead, the images have served as inspiration for the series.

MH: How do these faces compare or how are they linked to your earlier works made using the same technique, for example, the observatories? Same world, different sky – or what?

HLH: The observatories were linked into their own distinct whole titled Shadows and Stardust (2015). I work in series, but there is usually a connection/continuum between the series, and through that the previous series is related to the new one. The faces are part of a whole exhibition with the title Camouflage. That whole further includes three-dimensional structures and drawings of buildings made on paper. The buildings, too, (like the observatories) really exist. The starting points have been, for example, pictures of NASA’s Langley Research Center at Hampton in the USA, i.e. real structures that serve as fictive protective shells within the entirety of the Camouflage exhibition. Associated with them is a dream or a utopia of a new, better world. Of a future that is filled, not so much with uncertainty and threats, as with possibilities. The observatories allow us to peer into the past, but the structures in my exhibition refer directly to the future.

MH: How do the charcoal technique – which gives the work its shape, which is then reworked by removing, rubbing out, the charcoal – and the chalk pastels – their expression being drawing, i.e. simply adding something – affect each other in the same work?

HLH: I find the relationship between the two a bit complicated. When I took up the coloured element, the pastel chalks, alongside the charcoal, I had to adjust my approach to drawing. It felt fresh, but it has also been problematic. It felt difficult add the charcoal’s black-white-grey scale, because I have rejected those shades for so long. But the most important thing for me right now is avoiding excessive routinization of the working process, so, despite it being painful, this addition was necessary.

Over a year ago, after a long pause, I did some painting in oils and the colours felt good, but the painting itself didn’t. I got a sense that, during the break from painting, I hadn’t been able to get away from my way of applying the paint. In my working process the most interesting thing to me personally is the unknown area, the bit that I can’t do yet. When you’re painting in oils, there are sure to be such areas, but getting to them requires a conscious shift in what you do. Sometimes, it helps to change the medium or to add a new element alongside the old one, changing some sub-area. Nevertheless, I haven’t abandoned painting entirely, it has just changed its form. Nowadays, I paint with acrylic paints in front of an audience, and the resultant painting itself is temporary. The main role is played by the painting event and the collaboration with the dancer Minna Tervamäki.

MH: Let’s come back to that collaboration arrangement a bit later on. But, for a moment longer, let’s turn to the title of the exhibition, the reshaping, covering and concealing of faces, and also the recognition technology and its limitations, or even going beyond them. What meanings are associated with them?

HLH: The works are directly linked to the time we are living in right now, but I’ve also been looking for a timeless level that perhaps comes specifically through the medium. For me, charcoal as a medium is very meaningful and important. It is linked to the set of themes that has been associated with my works in recent years.

It is primarily a question of protection and of concealment, of consciously hiding your true identity, but I am also fascinated by the possibility of reconstructing your identity – the possible, different, overlapping levels that you can play with. Like tattoos, camouflage make-up can be a means of constructing a narrative on skin, and through that of redefining your own identity over and over again.

It is not a matter of vanity, but of aesthetic choices that are important for survival. And nor, for example, are the choices we make about how to dress unimportant, either, rather, beginning with the material and the mode of production, they can be linked with very powerful political statements about issues ranging from animal rights to human rights. In using face-recognition software we occupy a grey area that is an obvious threat to privacy. Privacy, in turn, is one of the human rights.

MH: Let’s go over to the exhibition’s three-dimensional works, to the three sculptural ‘beings' or 'entities’. Where did this group of works start off? And, sticking to comparative politics, what is their relationship, for example, with the quite large-format, multi-part work you made at EMMA [Espoo Museum of Modern Art]?

HLH: The starting point was spatiality. The basis here was Something There Is, which I made for EMMA in 2016, and Untitled (Treasury), which I made for the Ural Industrial Biennial of Contemporary Art in Ekaterinburg in 2017, which I did in charcoal directly onto the wall and floor.

The starting point for the shapes in Something There Is, which was for EMMA’s In Search of the Present exhibition, was an ancient uranometric star chart (a map of stars that can be seen with the naked eye), which I modified and used as the basis for making the pieces for the balsawood maquette. This is the first time in my life that I have constructed a scale model of my forthcoming work. In Russia, meanwhile, I was able to work in the exhibition space. The basis for the work was spending time in Ekaterinburg and collaboration with the porcelain factory in the nearby town of Sysert, along with the historical figures and events associated with it. Sources of inspiration include the rich, fantastical stories about the life of the mine workers (including Malachite Casket) by the writer Pavel Bazhov (1879 1950), who was born and lived in the town. The final work was made for the Ural Industrial Biennial’s exhibition spaces, which were in an old factory in the centre of Ekaterinburg.

After these pieces, I wanted to carry on working with three-dimensional structures and to combine them with drawings on paper, to create a whole in which the parts go together naturally. But the starting point is also the space itself, and the limitations and possibilities it creates. For my forthcoming gallery exhibition I wanted figures that stand up independently. The final positioning of the works and the tension between them only takes place at the hanging stage. Before that, you have to use your imagination.

MH: What is it about actually making things in three-dimensions that interests you, and gets you to move away from drawing and the two-dimensional surface?

HLH: The interesting thing is the way the surface and the form affect the drawing. The working process stays fresh and interesting if I confront myself with new situations and try to break down my familiar habits, and try out new pathways. It’s occasionally excruciating, but also very rewarding.

MH: And what about the form of the sculptural elements, how was that found or resolved?

HLH: The form comes via a few twists and turns. With regard to the subject of camouflage, I read about the French artist André Mare, who was involved in developing protective paintwork for warships during the First World War. One major starting point for the patterns was Cubism. Suddenly, I, of course, also bumped into our old friend Picasso, who in turn is a highly contradictory figure in the history of art. Nevertheless, inspired by his three-dimensional works, I decided to set about investigating form.

I didn’t really know what this means in practice. How do you explore form and how long do you have to explore so that the form has earned its place? Or what is the right form? I don’t usually make maquettes, but in this case I had to start somewhere. I first did experiments on a smaller scale, I used a carpet knife to cut various pieces of foam sheet, and modelled them into a single piece. I felt like an outsider in my own process. In the end, I got frustrated, I decided to break free of my prior imaginings, and the final forms were found intuitively by combining so-called “waste bits”.

MH: And so to this collaborative project called The Trace, which you have been working on and realizing together with Minna Tervamäki since 2016 – the next performances of which are on August 24-25 in the Turbine Hall at the Cable Factory, as an organic part of your solo exhibition. If we unpack this a bit further; what is it about? What does the project mean to you as an artist, for example, in relation to your own works, what does it give you?

HLH: At its simplest it is about interaction; about how to get painting and dance combined into a functioning artwork in the form of a performance, and about how the tension between two different artists is preserved in the moment. There is an endless number of ways of combing them, and the internal logic of the work, which is the most crucial thing specifically for us, is only found via the actual making. Fortunately, we both have similar ways of working, so that fitting the two different means of expression together has been to that extent painless. There has been no need for compromise. There are certainly stages in the process itself when it feels like nothing is going anywhere. At moments like that, you need time to think, and usually a solution is found intuitively.

In the end, the collaboration has taken its place alongside my own working process surprisingly smoothly. I don’t feel that it disrupts what I do, at least at the moment, rather, it expressly supports it now that I am working by drawing (with painting it would be quite a different matter). It’s a relief not always having to agonize alone on the studio, but to have a project that advances alongside it, and about which decisions on the working process and the artwork can be made together.

In our artwork we have tried to emphasise the effortless interaction between the different media, and doing things together. At the moment, the performance is a whole, which, in addition to doing things jointly, also includes solos. It may be that, as the process goes on, they will be totally left out and we will concentrate solely on doing things in common. At the moment, however, the solos give a rhythm to what we do together and give the viewer time to breathe. The decisions associated with them are also made together, such as, for example, how and with what medium I apply the paint, or what movements Minna makes. It’s important that both of us have a coherent conception of how the movements or the painting thematically have their place in the whole, otherwise the logic of doing things together gets lost and the spell is broken. The most exciting thing is that we don’t know what direction the work will ultimately take.

MH: How has the project developed now that the number of performances is already nearing ten?

HLH: Of the first performances four were at EMMA and they were all different from each other – the painting developed and progressed with each performance. Since then, depending on the venue, we have performed either two different performances or just one. For example, in Berlin and London we did one performance in both, in Berlin the painting was left on display for a month, while in London it was painted over immediately.

It is very liberating to think that the work is a continuum that goes unstoppably forwards. Occasionally, we show the audience the situation of the moment. Performing is an important means for electrifying and giving the work a push in a new direction.

MH: And finally, what will viewers get and what can they expect from The Trace in the Turbine Hall at the Cable Factory?

HLH: There will be two performances there, both with the same dramatic arc. It is still a bit unclear whether the performances will otherwise differ from each other, or whether we will try to repeat the performance as much as possible the same on both evenings.

Taiteilija-kuraattori-keskustelu:

Hannaleena Heiska & Mika Hannula

Camouflage 3.8.-2.9.2018

Camouflage on Hannaleena Heiskan (s.1973, Oulu) viides yksityisnäyttely Helsinki Contemporaryssa. Heiska on tunnettu piirustuksistaan, maalauksistaan, installaatioistaan sekä videoteoksistaan. Heiskan kuva-aiheet ovat liikkuneet antropomorfisista eläinhahmoista Blade Runner -elokuvan maisemiin, lähiaikoina Heiskaa ovat innoittaneet multiversumit, tekoäly, tulevaisuus sekä kuolemanjälkeisen elämän mahdollisuus. Heiska on esiintynyt aktiivisesti näyttelyissä eri puolilla maailmaa. Hänen ensimmäinen yksityisnäyttelynsä Ruotsissa nähtiin Göteborgin taidemuseossa 2015, Suomen ensimmäinen museosoolo avautuu Turun taidemuseossa helmikuussa 2019. Heiskan teoksia löytyy lukuisista kokoelmista, mm. Nykytaiteen museo Kiasman, Göteborgin taidemuseon, Saastamoisen säätiön ja Jenny ja Antti Wihurin rahaston kokoelmista.

Mika Hannula: Uuden näyttelyn teoksissa on selkeästi oma ja erityinen sarjansa, paperille hiilellä ja väriliiduilla tehtyjä kasvokuvia. Mikä on näiden teosten lähtökohta?

Hannaleena Heiska: Yhtenä lähtökohtana on ollut ilmiö, johon törmäsin netissä jokin aika sitten, kasvojentunnistusohjelman hämäämiseksi kehitellyt meikit. En kuitenkaan kokenut prosessin kannalta kovin kiinnostavana ryhtyä kopioimaan meikkejä suoraan vaan kuvat ovat toimineet innoittajana tässä sarjassa.

MH: Miten nämä kasvot vertautuvat tai linkittyvät aiempiin samalla tekniikalla tehtyihin teoksiisi, esimerkiksi observatorioihin? Sama maailma, eri taivas – vai mitä?

HLH: Observatoriot liittyivät omaan kokonaisuuteensa nimeltään Shadows and Stardust (2015). Työskentelen sarjallisesti, mutta yleensä sarjojen välillä on yhteys/jatkumo ja sitä kautta edellinen sarja on sukua uudelle. Kasvot ovat osa näyttelykokonaisuutta, jonka nimi on Camouflage. Tähän kokonaisuuteen kuuluu lisäksi kolmiulotteisia rakennelmia sekä paperille tehtyjä piirustuksia rakennuksista. Nämäkin rakennukset (kuten observatoriotkin) ovat olemassa olevia. Lähtökohtana ovat olleet esimerkiksi kuvat Hamptonissa, USAssa sijaitsevasta, Nasan Langleyn tutkimuskeskuksesta –  siis todelliset rakennelmat, jotka Camouflage-näyttelyn kokonaisuudessa toimivat fiktiivisinä suojakuorina. Niihin liittyy unelma tai utopia uudesta, paremmasta maailmasta. Tulevaisuudesta, joka ei olekaan täynnä epävarmuutta ja uhkakuvia, vaan mahdollisuuksia. Observatorioiden avulla tähyillään menneisyyteen, mutta nämä rakennelmat näyttelyssäni viittaavat suoraan tulevaisuuteen.

MH: Miten hiilitekniikka, jossa teos hahmottuu ja sitä työstetään hiiltä poistamalla, pois pyyhkimällä, sekä väriliidut, joiden ilmentyminen on piirtämistä, siis yksinkertaisesti lisäämistä, kohtelevat samassa teoksessa toisiaan?

HLH: Niiden kahden suhde on itselleni hieman kompleksinen. Kun otin hiilen rinnalle värillisen elementin, pastelliliidut, jouduin asennoitumaan piirtämiseen uudelleen. Se tuntui raikkaalta, mutta on ollut myös ongelmallista. Tuntui vaikealta lisätä hiilen musta-valko-harmaa -skaalaan värit, koska olen hylkinyt niitä niin pitkään. Tärkeintä itselleni tällä hetkellä on kuitenkin välttää työskentelyn liiallista rutinoitumista, joten tuskallisuudestaan huolimatta lisäys oli tarpeellinen.

Maalasin reilu vuosi sitten pitkän tauon jälkeen öljyllä ja värit tuntuivat hyvältä, mutta itse maalaaminen ei tuntunut. Tuli olo, että en ollut maalaustauon aikana pystynyt rikkomaan tapaani levittää maalia. Työskentelyssä itselleni kiinnostavinta on tuntematon alue, se jota en osaa vielä. Öljyllä maalaamisessa sellaisia alueita varmasti on, mutta niille pääseminen vaatii tietoista muutosta tekemisessä. Välillä auttaa välineen vaihtaminen tai uuden elementin lisääminen vanhan rinnalle, jonkin osa-alueen muuttaminen. En kuitenkaan ole jättänyt maalaamista kokonaan, se on vain muuttanut muotoaan. Maalaan nykyään yleisön edessä akryylimaaleilla ja itse maalaus on väliaikainen. Pääosassa on maalaustapahtuma ja yhteistyö tanssija Minna Tervamäen kanssa.

MH: Palataan tähän yhteistyökuvioon hieman myöhemmin. Mutta vielä hetkeksi näyttelyn nimeen, kasvojen muokkaamiseen, piiloutumiseen ja kätkemiseen, ja myös tunnistamisteknologiaan ja sen reunaehtoihin tai jopa ylittämiseen. Mitkä merkityksiä niihin liittyy?

HLH: Teokset liittyvät suoraan aikaan, jota elämme juuri nyt, mutta olen etsinyt myös ajatonta tasoa, joka tulee ehkä juuri välineen kautta. Hiili on minulle välineenä hyvin merkityksellinen ja tärkeä. Se nivoutuu tematiikkaan, johon teokseni ovat viime vuosina liittyneet.

Ensisijaisesti kyse on suojasta ja piiloutumisesta, todellisen identiteetin tietoisesta kätkemisestä, mutta minua kiehtoo myös mahdollisuus identiteetin uudelleen rakentamiseen –  mahdolliset ja päällekkäiset eri tasot, joilla voi leikitellä. Camouflage-meikit voivat olla tatuointien tapaan keino rakentaa narratiivia iholle ja sitä kautta määritellä omaa identiteettiään yhä uudelleen ja uudelleen.

Kyse ei ole turhamaisuudesta, vaan esteettisistä valinnoista, joilla on selviytymisen kannalta merkitystä. Eiväthän esimerkiksi pukeutumiseenkaan liittyvät valinnat ole vailla merkityksiä, vaan niihin voi liittyä materiaalista ja tuotantotavasta lähtien hyvin vahvoja poliittisia kannanottoja eläinten oikeuksista ihmisoikeuksiin. Kasvojentunnistusohjelman käytössä ollaan harmaalla alueella, joka on selkeä uhka yksityisyydelle. Yksityisyys on puolestaan yksi ihmisoikeuksista.

MH: Siirrytään näyttelyn kolmiulotteisiin teoksiin, kolmeen veistokselliseen 'olioon' tai 'olemukseen'. Mistä tämä teosryhmä lähti liikkeelle? Ja mikä on – vertailupolitiikassa pysyen – näiden suhde esimerkiksi siihen varsin isokokoiseen ja moniosaiseen teokseen, jonka teit Emmaan?

HLH: Lähtökohtana on ollut tilallisuus. Pohjalla oli EMMAan vuonna 2016 tekemäni Something There Is -teos sekä Ural Biennaaliin Jekaterinburgiin vuonna 2017 tekemäni teos Untitled (Treasury), jonka tein hiilellä suoraan seinään ja lattiaan.

EMMAn Nykyaikaa etsimässä -näyttelyyn tekemäni Something There Is -teoksen muotojen lähtökohtana oli ikivanha uranometrinen tähtikartta (tähtikartta paljaalla silmällä nähtävistä tähdistä), jota muokkasin ja jonka pohjalta tein palat balsapuiseen pienoismalliin. Ensimmäistä kertaa elämässäni rakensin pienoismallin tulevasta teoksestani. Venäjällä puolestaan sain työskennellä näyttelytilassa. Teoksen perustana oli oleskelu Jekaterinburgissa ja yhteistyö lähikaupungissa Sysertissa sijaitsevan posliinitehtaan kanssa, sekä siihen liittyvät historialliset hahmot ja tapahtumat. Innoittajina toimivat muun muassa kaupungissa syntyneen ja eläneen kirjailija Pavel Bazhovin (1879 – 1950) rikkaat fantasiamaiset tarinat kaivostyöläisten elämästä (mm. Malakiittilipas). Lopullinen teos valmistui Ural Industrial biennaalin näyttelytiloihin, jotka sijaitsivat Jekaterinburgin keskustassa vanhassa tehtaassa.

Näiden teosten jälkeen halusin jatkaa työskentelyä kolmiulotteisten rakennelmien kanssa ja yhdistää ne paperille tehtyihin piirustuksiin, luoda kokonaisuuden jossa osat toimivat keskenään luontevasti. Lähtökohtana on kuitenkin myös itse tila sekä sen luomat rajoitukset ja mahdollisuudet. Tulevaan gallerianäyttelyyni halusin itsenäisesti seisovia hahmoja. Teosten lopullinen sijoittuminen ja keskinäinen jännite tapahtuu vasta ripustusvaiheessa. Sitä ennen on käytettävä mielikuvitusta.

MH: Mikä kolmiulotteisessa tekemisessä itsessään kiinnostaa ja saa sinut liikkumaan pois piirtämisestä ja kaksiulotteisesta pinnasta?

HLH: Kiinnostavaa on, miten pinta ja muoto vaikuttavat piirtämiseen. Työskentelyprosessi säilyy tuoreena ja kiinnostavana, mikäli asetan itselleni uudenlaisia tilanteita ja pyrin murtamaan totuttuja tapojani tehdä, kokeilemaan uusia polkuja. Se on välillä raastavaa, mutta myös hyvin palkitsevaa.

MH: Entä veistoksellisten elementtien muoto, miten se on löytynyt tai ratkaistu?

HLH: Muoto tulee muutaman mutkan kautta. Camouflagea käsittelevään aiheeseen liittyen luin ranskalaisesta taiteilijasta André Maresta, joka oli ensimmäisen maailmansodan aikaan mukana kehittelemässä sotalaivojen suojautumismaalauksia. Kuvioiden vahvana lähtökohtana toimi kubismi. Yllättäen törmäsin tietysti myös vanhaan ystäväämme Picassoon, joka puolestaan on hyvin ristiriitainen hahmo taiteen historiassa. Kuitenkin hänen kolmiulotteisten teostensa innoittamana päätin ryhtyä tutkimaan muotoa.

En oikeastaan tiennyt mitä se käytännössä tarkoittaa. Miten muotoa tutkitaan ja kuinka kauan pitää tutkia, että muoto on lunastanut paikkansa? Tai mikä on se oikea muoto? En yleensä tee luonnoksia, mutta tässä tapauksessa oli pakko aloittaa jostain. Tein ensin kokeiluja pienemmässä mittakaavassa, leikkelin mattoveitsellä erilaisia paloja kapalevystä ja mallailin niitä yhteen. Tunsin itseni ulkopuoliseksi omassa prosessissani. Lopulta turhauduin, päätin vapautua ennakkokuvitelmistani ja lopulliset muodot löytyivät intuitiivisesti ns. hukkapaloista yhdistelemällä.

MH: Ja sitten tähän yhteistyöprojektiin nimeltään Jälki, jota olette työstäneet ja toteuttaneet yhdessä Minna Tervamäen kanssa vuodesta 2016 lähtien, ja jonka seuraavat esitykset, orgaanisena osana soolonäyttelyäsi, ovat elokuussa 24.-25.8 Kaapelitehtaan Turbiinisalissa. Jos avataan tätä hieman laajemmin; mistä on kyse? Mitä projekti merkitsee sinulle taiteilijana, esimerkiksi suhteessa omiin töihisi, mitä se antaa?

HLH: Kyse on yksinkertaisimmillaan vuorovaikutuksesta; siitä, miten saada maalaus ja tanssi yhdistettyä toimivaksi teokseksi esityksen muotoon ja miten kahden erilaisen tekijän välinen jännite säilyy hetkessä. Tapoja yhdistää on olemassa loputon määrä ja se juuri meille olennaisin teoksen sisäinen logiikka löytyy ainoastaan tekemisen kautta. Molemmilla on onneksi hyvin samankaltainen tapa työskennellä, joten kahden eri ilmaisumuodon yhteen sovittaminen on ollut niiltä osin kivutonta. Ei ole tarvinnut sopia työskentelymetodeja erikseen. Toki itse prosessissa on vaiheita, jolloin tuntuu, ettei mikään etene. Sellaisina hetkinä tarvitaan aikaa miettiä ja yleensä ratkaisu löytyy intuitiivisesti.

Yhteistyö on asettunut oman työskentelyni rinnalle lopulta yllättävän sujuvasti. En koe, että se häiritsisi ainakaan tällä hetkellä omaa tekemistäni, vaan se nimenomaan tukee sitä nyt, kun työskentelen piirtäen (maalaamisen kanssa olisi ihan eri juttu). On helpottavaa, että aina ei tarvitse tuskailla työhuoneella yksin, vaan sen rinnalla kulkee projekti, jossa työskentelyyn ja teokseen liittyviä päätöksiä voi tehdä yhdessä.

Teoksessamme olemme pyrkineet korostamaan eri välineiden luontevaa vuorovaikutusta ja yhdessä tekemistä. Tällä hetkellä esitys on kokonaisuus, jonka sisällä on yhteisen tekemisen lisäksi myös sooloja. Voi olla, että prosessin edetessä ne jäävät kokonaan pois ja keskitymme pelkästään yhteiseen tekemiseen. Tällä hetkellä kuitenkin soolot rytmittävät yhteistä tekemistä ja antavat  katsojalle aikaa hengähtää. Niihin liittyvät päätökset tehdään myös yhdessä, kuten esimerkiksi se, miten ja millä välineellä levitän väriä tai millaisia liikkeitä Minna tekee. On tärkeää, että molemmilla on yhtenäinen käsitys siitä miten liikkeet tai maalaaminen temaattisesti asettuvat kokonaisuuteen, muutoin yhdessä tekemisen logiikka hukkuu ja lumous hajoaa. Jännittävintä on se, ettemme tiedä mihin suuntaan teos lopulta lähtee.

MH: Miten projekti on kehittynyt esityskertojen ehtiessä jo lähes kymmeneen?

HLH: Ensimmäisiä esityksiä EMMAssa oli neljä ja ne kaikki olivat keskenään erilaisia – maalaus kehittyi ja eteni jokaisen esityksen myötä. Sen jälkeen olemme esittäneet paikasta riippuen joko kaksi erilaista tai pelkästään yhden esityksen. Esimerkiksi Berliinissä ja Lontoossa esitimme molemmissa yhden esityksen, Berliinissä maalaus jäi kuukaudeksi esille, Lontoossa puolestaan sen päälle maalattiin heti.

On hyvin vapauttavaa ajatella, että teos on jatkumo, joka kehittyy vääjäämättä eteenpäin. Välillä näytämme senhetkisen tilanteen yleisölle. Esiintyminen on tärkeä keino sähköistää ja sysätä teos uuteen suuntaan.

MH: Ja lopuksi, mitä katsoja saa ja voi odottaa Jäljeltä Kaapelitehtaan Turbiinisalissa?

HLH: Siellä on kaksi esitystä, joissa on molemmissa sama draaman kaari. Vielä on hieman epäselvää, poikkeavatko esitykset toisistaan muutoin vai pyrimmekö toistamaan esityksen mahdollisimman samanlaisena molempina iltoina.