Shadows and Stardust
7.8.-30.8.2015

For my Shadows and Stardust exhibition I have drawn observatories, icebergs and mirror-image-like, kaleidoscopic charcoal drawings. The technique I use here is technically surprisingly reminiscent of my way of painting: I start by blackening the whole sheet of paper with charcoal, after which, the image is formed by removing material with a kneaded eraser and chamois leather.

 

What fascinates me about drawing with charcoal is how revealing it is, and how unforgiving. Charcoal gives a black-white-grey scale that has none of the explosive impact – the special effects – of colours. It is also closely bound up with skill and practice. Drawing is annoyingly difficult, but you can enjoy it in a masochistic sort of way.

 

Charcoal’s main constituent, carbon, is a key component of organic substances, the lifecycle, and of life itself. In my charcoal drawings I want to depict something timeless and boundless, something that is hard to grasp or impossible to put into words. In a variant of the writer Ernest Hemingway’s iceberg technique, there is a host of meanings unseen beneath the surface, and I want the exhibition as a whole to create a subtly oppressive atmosphere.

 

The buildings that appear in my drawings have been taken from various parts of the world and in their own way constitute a network of mechanical eyes that encircles the globe. They are like modern cathedrals in which people gaze into the unknown and into the mystery of the universe. Lone buildings surrounded by darkness.

 

The works have been inspired by artificial intelligence, the future, and the possibility of life after death. The fragility and transitoriness of human life. Human beings are made of stardust. We are like lone icebergs drifting in the emptiness and melting to become part of the lifecycle. So, could a human being carry on living virtually or is the multiverse a possibility? Could it be that we carry on existing in another dimension after death, or that we simultaneously exist somewhere else at this very moment?

 

According to one theory in physics, our world is a hologram, like a film projected onto a screen, which also explains our supernatural, mystical and spiritual experiences. This hologram universe would thus have levels that are imperceptible to our consciousness. One (pseudo-scientific) article, meanwhile, says that our consciousness is unlocated, i.e. when our physical body dies, our consciousness does not die, but goes over to some other universe. I find that thought comforting.

 

Hannaleena Heiska


Welcome to a discussion with Hannaleena Heiska and curator Mika Hannula at the Gallery on Saturday, 22 August at 2 pm.


Hannaleena Heiska (b. 1973, Oulu) graduated from the Finnish Academy of Fine Arts in 2006, and has held solo exhibitions and participated in collective exhibitions in Finland and abroad. Her first solo show in Sweden is currently at Gothenburg Museum of Art until 23 August 2015. Other international exhibitions include: Espace Louis Vuitton Gallery, Tokyo; CAC - Contemporary Art Centre, Vilnius; Bomuldsfabriken kunsthall, Norway‚ and Momentum – Nordic Biennial of Contemporary Art, Norway. She was a candidate for the Ars Fennica award in 2011 and has works in major public collections, including: Gothenburg Museum of Art; Museum of Contemporary Art Kiasma, Helsinki; and the Saastamoinen Foundation Art Collection. Heiska’s videoworks have been shown at numerous film and media-art festivals in Europe.

 

A special thank you to the Oskar Öflunds Stiftelse and the Kuvasto copyright society for artists working in the visual arts for their support for Heiska’s work.

Shadows and Stardust -näyttelyyni olen piirtänyt observatorioita, jäävuoria sekä peilikuvamaisia ja kaleidoskooppimaisia hiilipiirustuksia. Käyttämäni tekniikka muistuttaa teknisesti yllättävän paljon tapaani maalata: mustaan paperin ensin hiilellä kauttaaltaan, minkä jälkeen kuva muodostuu poistamalla materiaalia hiilikumilla ja säämiskällä.

 

Hiilellä piirtämisessä minua kiehtoo paljastavuus ja armottomuus. Hiilellä käytetään mustavalkoharmaa-skaalaa eikä käytettävissä ole värien tykitystä, näitä erikoistehosteita. Siihen liittyy läheisesti myös taito ja harjoitteleminen. Piirtäminen on ärsyttävän vaikeaa, mutta siitä voi masokistisella tavalla nauttia.

 

Hiili on keskeinen osa orgaanisia aineita, kiertokulkua ja elämää. Haluan hiilipiirustuksillani kuvata jotain ajatonta ja ääretöntä, jotain sellaista, jota on vaikea tavoittaa tai toivotonta sanallistaa. Kirjailija Ernest Hemingwayn jäävuori-tekniikkaa soveltaen pinnan alla, näkymättömissä, on kasa merkityksiä ja haluan näyttelykokonaisuudellani luoda hienovaraisen pakahduttavan tunnelman.

 

Piirustuksissani esiintyvät rakennukset on poimittu eripuolilta maailmaa ja ne muodostavat tavallaan maapalloa ympäröivän mekaanisten silmien verkoston. Ne ovat kuin moderneja katedraaleja, joissa tähyillään kohti tuntematonta ja maailmankaikkeuden salaisuutta. Yksinäiset rakennukset keskellä pimeyttä.

 

Teoksia on innoittanut tekoäly, tulevaisuus ja kuoleman jälkeisen elämän mahdollisuus. Ihmiselämän hauraus ja hetkellisyys. Ihmiset on tehty tähtipölystä. Olemme kuin yksinäisiä jäävuoria ajelehtimassa tyhjyydessä ja sulamassa osaksi kiertokulkua. Voisiko ihminen sittenkin jatkaa elämäänsä virtuaalisesti tai olisiko multiversumi mahdollinen? Olisiko mahdollista, että jatkaisimme kuoleman jälkeen olemassaoloamme jossain toisessa ulottuvuudessa tai että olisimme tälläkin hetkellä yhtäaikaisesti olemassa myös jossain muualla?

 

Erään fysiikan teorian mukaan maailmamme on hologrammi, ikään kuin valkokankaalle heijastettu elokuva, jonka kautta myös yliluonnolliset, mystiset ja hengelliset kokemuksemme selittyvät. Hologrammisessa maailmankaikkeudessa olisi siis tasoja, joita tietoisuutemme ei havaitse. Eräs (pseudotieteellinen) artikkeli puolestaan kertoo, että tietoisuutemme on ei-paikallinen eli fyysisen kehomme kuollessa tietoisuus ei kuole vaan siirtyy johonkin toiseen universumiin. Tämä on minusta lohdullinen ajatus.

 

Hannaleena Heiska

 

Tervetuloa keskustelutilaisuuteen Hannaleena Heiskan ja kuraattori Mika Hannulan kanssa gallerialla lauantaina 22.8. klo 14.

 

Hannaleena Heiska (s. 1973, Oulu) valmistui Kuvataideakatemiasta vuonna 2006 ja on siitä lähtien pitänyt yksityisnäyttelyjä ja osallistunut ryhmänäyttelyihin sekä koti- että ulkomailla. Parhaillaan Göteborgin taidemuseossa on esillä taiteilijan ensimmäinen yksityisnäyttely Ruotsissa 23.8. asti. Heiskan teoksia on nähty kansainvälisesti myös mm. Espace Luis Vuittonissa Tokiossa, CAC - Contemporary Art Centreissä Vilnassa, Bomuldsfabriken kunsthallissa Norjassa ja Momentum – Nordic Biennial of Contemporary Artissa Norjassa. Heiska oli Ars Fennica ehdokas vuonna 2011 ja hänen teoksiaan on merkittävissä julkisissa kokoelmissa kuten Göteborgin taidemuseossa, Kiasmassa ja Saastamoisen säätiön kokoelmassa. Heiskan videoteoksia on esitetty lukuisilla Eurooppalaisilla media- ja elokuvataiteen festivaaleilla.

 

Erityiskiitos Oskar Öflundin säätiölle ja Kuvastolle taiteilijan työskentelyn tukemisesta.

 

Till min utställning Shadows and Stardust har jag tecknat observatorier och isberg samt kalejdoskopiska kolteckningar som fungerar som ett slags spegelbilder. Den teknik jag använder har överraskande många likheter med mitt sätt att måla: först svärtar jag hela papperet och sedan skapar jag bilden genom att sudda ut kol med kolgummi och sämskskinn.

 

Det fascinerande i att teckna med kol är att det är så avslöjande och skoningslöst. Skalan går i svart, vitt och grått – inga färgfyrverkerier eller andra specialeffekter. Kolteckning handlar också i hög grad om övning och färdighet. Att teckna är irriterande svårt, men det kan ge ett slags masochistisk njutning.

 

Kolet är en viktig beståndsdel i organiska ämnen och livets kretslopp. Med mina kolteckningar vill jag skildra någonting tid- och gränslöst, någonting som är svårgripbart eller omöjligt att verbalisera. Tillämpar man Ernest Hemingways isbergsteknik ligger det en hög betydelser osynliga under ytan, och jag vill med min utställning skapa en finstämt hjärtskärande stämning.

 

De byggnader jag tecknat finns runtom i världen och bildar ett slags nätverk av mekaniska ögon runt hela jorden. De kan liknas vid moderna katedraler där man spanar ut i det okända, mot världsalltets förborgade hemlighet. Ensamma byggnader mitt i ett ändlöst mörker.

 

Artificiell intelligens, framtiden och möjligheten av ett liv efter döden är sådant som har gett inspiration till dessa verk. Människolivets skörhet och flyktighet. Människorna är gjorda av stjärnstoft. Vi är som ensamma isberg drivande i tomheten, smältande till en del av kretsloppet. Skulle människan trots allt kunna fortsätta sitt liv virtuellt eller är ett multiversum möjligt? Kunde det vara möjligt att vi efter döden fortsätter vår existens i någon annan dimension eller att vi även i detta ögonblick existerar också någon annanstans?

 

Det finns en teori inom fysiken som menar att vår värld är ett hologram, likt en film som projiceras på en vit duk och som ger en förklaring till våra övernaturliga, mystiska och andliga upplevelser. I ett holografiskt universum skulle det med andra ord finnas nivåer som vårt medvetande inte förmår upptäcka. Enligt en (pseudovetenskaplig) artikel är vårt medvetande icke-lokalt, varvid det inte dör tillsammans med vår fysiska kropp utan förflyttas till något annat universum. För mig är det en tanke som skänker tröst.

 

Hannaleena Heiska


 

Välkommen på diskussionstillfälle med Hannaleena Heiska och kurator Mika Hannula lördag 22.8. kl. 14.

 

Hannaleena Heiska (f. 1973 i Uleåborg) utexaminerades från Bildkonstakademin 2006 och har sedan dess hållit separatutställningar och deltagit i grupputställningar både i Finland och utomlands. För närvarande visas hennes första separatutställning i Sverige på Göteborgs konstmuseum fram till 23.8. Internationellt har Heiskas verk också visats på bl.a. Espace Luis Vuitton i Tokyo, CAC – Contemporary Art Centre i Vilnius, Bomuldsfabriken Kunsthall i Norge och Momentum – Nordic Biennial of Contemporary Art i Norge. Heiska kandiderade för Ars Fennicapriset 2011 och hennes verk ingår i betydande offentliga samlingar, såsom Göteborgs konstmuseum, Kiasma och Saastamoinenstiftelses samling. Hennes videoverk har visats på talrika europeiska medie- och filmfestivaler.

 

Ett särskilt tack till Oskar Öflunds stiftelse och Kuvasto för att de understött Hannaleena Heiskas konstnärliga arbete.

 

Conversation from the exhibition catalogue from Hannaleena Heiska's exhibition at the Gothenburg Museum of Art 29 April – 23 August 2015.


THREE SERIES: ON ARTISTIC PRACTICE, STORYTELLING AND EVERYDAY EXISTENCE

 

I: OBSERVATORIES

 

Mika Hannula: During the summer of 2014 and the early winter of 2015, you worked on a new and different series of works on the theme of observatories. Tell me about the background – what’s the story behind your process?

 

Hannaleena Heiska: I see it as a logical continuation of Blade Runner, a series of paintings I did in 2013 (From the exhibition All those moments will be lost in time, like tears in rain). I’m still fascinated by artificial intelligence and the possibility of eternal life, that we might live forever, for instance on a virtual plane of reality. I’m also very interested in the future and in life after death, for instance in the hypothetical existence of a multiverse, and that after death we might continue to exist in a parallel dimension, or that we might at this very moment be leading a parallel existence on some other plane of reality.

 

MH: The multiverse? What is it and why is this idea appealing to you?

 

HH: It’s the prospect of life after death that fascinates me, though unrelated to any religious aspects. There are physicists who theorize that the universe is a consciousness hologram, something like a film projected on a screen, which could explain the supernatural, mystical and spiritual experiences that people have. There are levels to this holographic universe that we cannot perceive consciously. All in all the whole multiverse theory seems far too utopian to fully comprehend.

 

I once read a (pseudo-scientific) article that claimed that our consciousness is non-localized. In other words, when our body dies, our consciousness doesn’t, it just travels to some other universe. I find this thought comforting.

 

MH: But returning to your observatories, there’s a clear and meaningful connection between your new and earlier series of paintings. How did this process begin? Or to simplify: How did you jump from silver screen androids to astronomical telescopes to these peculiar-looking buildings? How did you come up with these forms and shapes? And what is their visual appeal?

 

HH: I can’t put my finger on any particular moment or period when I became interested in observatories as part of my artistic practice. I was up late every night with my newborn baby, contemplating the future in a near-psychotic state of sleep deprivation.

 

Fatigue can sometimes produce moments of enlightenment similar to what is experienced by ascetic practitioners. I vaguely recall staring at the night sky while everyone else was sound asleep. As my mind wandered, I hit upon an idea, and suddenly I found myself surfing the web for images of observatories. I felt drawn by their unusual, eye-catching shape. They appealed to me both visually and intellectually.

 

The feeling was the same as when I see a work of art that inspires me. It gets my skin tingling and takes my breath away. It fills me with hope and a sense of excitement that the world makes sense and there’s yet another good reason to exist. I feel inspired and burn with desire to get to my studio and get started on my own work. The feeling of hope comes from a sense that I might surpass and surprise myself, without having to predefine who I am as an artist or what I might come out with next. It’s about being open, courageous and, well, hopeful.

 

These feelings flooded over me as I looked at those pictures of observatories. I felt a strong urge to get to my studio and resume working. I wanted to draw those clean, crisp beautiful forms. I wanted to strip away all the clutter and extraneous detail and focus on the essentials. I wanted a pure celebration of form. As I looked at those beautiful buildings, I found them very comforting and calming.

 

Through those solitary buildings I tried to define myself and my existence – and that’s how they’re connected to my earlier movie androids.

 

MH: You chose paper and charcoal rather than canvas and paint. What was the motivation for this choice?

 

HH: I took a break from painting during my maternity leave. At some point I noticed myself going through the motions of painting in my mind every day, and I began to also feel a strong urge to draw. Charcoal seemed especially tempting, because there’s something so revealing about it. It’s such a merciless medium. You draw a line and the line is either interesting or it isn’t. Charcoal forces you to work in this black-grey-white scale without the exuberance and ‘special effects’ of colour. It’s all about skill and practice. Charcoal drawing is exasperatingly tricky, but there’s a certain masochistic pleasure to it.

 

Charcoal is unsexy, which is another thing I find intriguing. Perhaps the thing that makes it so perfectly captivating is that charcoal drawing (like painting) is thought to be such an anachronistic activity for our time. It’s slow-going and takes effort. What’s more, charcoal is carbon, the basis of all organic matter, nature’s cycles and life itself.

 

When I draw, I fill up the entire surface of the paper with charcoal and then I start coaxing out an image by erasing lines with a rubber or scrap of chamois leather. The technique is surprisingly similar to how I paint. I want my charcoal drawings to express something timeless, infinite and ineffable, something impossible to verbalize.

 

MH: Hang on, you mean you draw in reverse order, as it were?  You start with a black, filled-in surface, and then you tease out an image by erasing lines. Why go about it back to front?

 

HH: When people draw, they often start with the outlines and then flesh them out. I create form by erasing lines, but traces of the charcoal remain imprinted on the paper and to some extent visible even after it’s erased.

 

Working in reverse order is a bit like suddenly driving in left-lane traffic. You have to jump-start your brain into a new way of thinking and try to stay in the right lane. It’s somehow perversely absorbing to tickle your imagination by working back to front.

 

MH: Looking at your series of grey observatories, they closely resemble their real-life counterparts, but their presence in your drawings seems at once categorically fictive. These structures and figures are beautiful, yet at the same time they are disconcertingly strange. What special sense or sensibility were you after?

 

HH: I wanted to locate my observatories in the middle of emptiness, which perhaps makes them seem a little imposing and menacing. The surrounding vacuum highlights their basic function and identity. I chose the images intuitively from among hundreds of photographs. As I began drawing, I simplified them by emphasizing the basic form and leaving out certain details. Their enigmatic quality is heightened by this process of simplification, for instance by the absence of doors and windows.

 

The observatories in my drawings are a random sample from around the world, together forming a kind of global network of mechanical eyeballs. They are like modern cathedrals grappling for the unknown, for the secrets of the universe.

 

MH: The gaze and its object feed each other, though not as equals or in harmony. Still, an exchange takes place: something passes from one to the other, and something is altered. We return to the basic function of an observatory: it’s essentially a tool for seeing into the great beyond. But what do we see, what are we searching for, and what do we hope to find there? Who or what might be looking back? Or perhaps most saliently: How does the thing we expect to find ‘out there’ influence us in the here and now?

 

HH: “I looked and looked but I didn’t see God.” – Yuri Gagarin

 

“We are but shadows and dust.” – Horace

 

MH: These two quotes are from two different worlds and periods in history. Gagarin (1934-1968) was the first human in outer space. He orbited our planet in a spacecraft called the Vostok on April 12, 1961, as history tells us. Then we have the Roman poet Quintus Horatius Flaccus (65–27 BCE), who is best known for coining the adage carpe diem.

 

The two quotes are worlds apart, yet they address the same thing. What does this link across the ages and continents tell us?

 

HH: That we are what we gaze at through our telescopes. Space dust.

 

II: BLADE RUNNER

 

Mika Hannula: Blade Runner is a series of paintings that debuted in your 2013 gallery exhibition All those moments will be lost in time, like tears in rain. Where is this title from – what’s the reference?

 

Hannaleena Heiska: It’s an excerpt from a powerful monologue spoken by the android Roy Batty right before his death near the end of Blade Runner. As the story goes, the scene was wholly improvised by the actor playing the android, Rutger Hauer.

 

My paintings are traces of lost moments, just like rehearing a once-loved album can bring back a particular mood or moment, even a fragrance, with frightening accuracy.

 

MH: These are highly unusual paintings and allusions. Where did you get your ideas and how do they relate to your previous gallery exhibition, Altered States?

 

HH: I began fearing death after my father died (in autumn 2011), so I started painting as a way of subduing the fear. I was inspired by the world of my favourite movie and began painting my own versions of its beloved characters: the teary-eyed replicant Rachael, who believed she was human; the replicant Roy Batty, who, aware of the impending moment of his death, drops to the ground and begs his maker for more time. I also painted images of animal replicants and that melancholy city in its rain-drenched neon light.

 

I also did portraits of those heroic astrochimps, those brave little creatures that were sent off into outer space to destinations unknown. Those that returned alive from the great beyond were given real names instead of serial numbers: No.65 aka Chop Chop Chang aka Ham, Abel, Sam, Yorick aka Albert VI.

 

These paintings marked a new phase for me both technically and thematically. There was a time when I painted oils the same way as watercolours, without touching up my brushwork. I still prefer the alla prima (wet on wet) technique, but here my brushwork was more polished, though there are also rougher strokes still visible as I spontaneously applied them.

 

The paintings in my previous exhibition were inspired by popular music and by philosophical contemplations on existence and animal-related topics. My newer works were in turn inspired by cinema and my personal experiences, though the animal theme is still there in the background. My latest paintings form a process-integrated group; they are like close-ups of a never-to-be-finished film.

 

MH: Let’s talk more about the background story: Blade Runner? Why does this film still interest you? It’s so ‘80s – couldn’t you come up with anything better/worse?

 

HH: (Ha ha!) It’s the theme that’s important to me, not the visual style or the era. It’s based on Philip K. Dick’s novel Do Androids Dream of Electric Sheep? which gives more emphasis to themes such as animal rights philosophy than the movie does. And of course it also asks: What is humanity, what sets us humans apart? I find this question endlessly fascinating.

 

The cinematographer of Blade Runner is quoted as having said “It’s not what you light, but what you don’t light.” The same principle is interesting when applied to painting. How much is too much, and how little is enough? What must I omit for the image to work?  There are endless, difficult choices to be made during the painting process. I love rich forms, and when I paint, I let my intuition guide me. Afterwards it’s hard to explain why I chose to erase a particular superfluous brushstroke. But erasure is part of the process. I usually document it by photographing my paintings at different stages to gain insight into how it takes shape. When I flip through the images afterwards, I often notice that many of my choices were spot-on. You just have to have faith in the process.

 

MH: About the painting process: When you’re preparing for an exhibition, you try out many paths – some take you onwards, others switch direction, and some lead to a dead end. Which specific work did this series begin with?

 

HH: A painting called Vanessa is perhaps the foremother of this series, but I suppose my first version of Rachael is the painting that really started it off. Both works are very important to me personally.

I need to throw myself into painting without knowing where the process might lead and without any preconceived end result. This approach has brought incredible joy to my work. I’ve also learned to regulate my creative energies to some extent. If I hold off painting for a couple of days and just focus on developing ideas, I’m able to sustain my excitement and build up positive pressure. Concentration is easiest when I’m absolutely consumed by the need to paint.

 

MH: What strikes me about the paintings in this series is their powerful inner rhythm. It’s the signature rhythm of painting, the distinctive motion of the brush and the hand, which has an unusual effect in this case: the paintings form a coherent group, yet there is powerful inner tension, even outright conflict within them. What is the significance of this rhythm, and how conscious was it?

 

HH: The inner tension and dynamic are the main strength of these paintings, I think. I consciously aimed to create a sense of movement when I was painting. The effect I was looking for was a nebulous blurriness, as if the image were smeared by raindrops, but I also wanted to evoke the passage of time. The primer spread on the raw canvas is an important part of the painting. The rough strokes of gesso provide a rhythmic contrast to the more polished over-layers of oil paint. I wanted the paintings to have many layers, physically too, each directing our gaze in a different direction.

 

MH: About painting and the moving image: Over the past few years you have also created some very intense video pieces with a highly filmic style of expression. What inspired you to branch out into video, and how does video-making compare to painting?

 

HH: I began working with moving images alongside painting while I was studying at the Fine Arts Academy, where I did some experimentation, with Super 8 film, for instance. The difference I found most interesting was that a painting tells its story in a single image, but video offers the luxury of using many images consecutively.

 

The brainstorming and processing of ideas is very similar with both mediums. It’s a complicated tapestry, and it takes time to work your way through it. With painting, it happens by doing, and you have to leave room for chance, whereas when you shoot a video, you have to plan every split-second carefully beforehand. Making a video is a close team effort with the cinematographer and film editor, but when I’m painting I’m completely alone with the choices I make in my studio.

 

The two video pieces in my previous exhibition, Ridestar (2010) and Altered States (2010) had an influence on my style of painting. Both feature a lot of extreme close-ups of surface textures. The camera slowly grazes the figures’ skin, as if licking them with brushstrokes. I tried to achieve the same languid style of highlighting surface textures in many of the paintings in that same exhibition. They teetered on the verge between abstract and representational art: sharp one moment and blurry the next.

 

MH: And at the crux of it all is that difficult, nasty question: Inspiration – what it is and where does it come from? 

 

HH: Inspiration? On the one hand I despise the word, but on the other hand it’s apt.  Ideally it’s a state of deep concentration, or flow, which is something that needs to be nurtured and fed. I follow certain routines in my studio to help it along. Sometimes it can be extremely hard to achieve mental focus – it takes self-discipline and elbow grease.

 

And then, of course, almost like the catalogue to the whole exhibition, is the ‘soundtrack’ of All those moments will be lost in time:

Blader Runner Vangelis

Drive (Original Motion Picture Soundtrack) Various artists

Paavoharju

Susanne Sundfør

Grimes

Planningtorock: W

Mondkopf: Rising Doom

Vaughan Williams: Fantasia on a Theme by Thomas Tallis (Leonard Slatkin: St. Louis Symphony Orchestra)

Allegri: Miserere (Peter Phillips & The Tallis Scholars)

Type O Negative: October Rust

16 Horsepower

Mirel Wagner

Current 93: Black Ships Ate the Sky

Conan the Barbarian (Original Motion Picture Soundtrack) 

 

III: ALTERED STATES

 

Mika Hannula: Moving in reverse order again, let’s return to the series of paintings that dates furthest back in time – Altered States. The title itself alludes to a certain continuity or trajectory that is identifiable in your oeuvre. It forms a continuum in perpetual motion, with varied inflections and modulations. What is the background and motivation to Altered States? How do you feel about these pieces today, years after painting them?

 

Hannaleena Heiska: Altered States takes its cue from many sources and personal interests, foremost my love for animals. I’ve never wanted to be directly political in the sense that politicism is understood in the visual arts today. Rather, I’ve wanted my works to have many levels, with personally important issues embedded in between. They might also contain references to popular culture, such as music I hear or a movie I happen to see that strikes a chord with my artistic process of that moment. I also want my paintings to have that hazy, ineffable quality that defines them as art. Of course I also paint the kind of paintings that I would personally like to see in a gallery, but the viewers are of course free to interpret them as they wish. 

 

I included two video pieces in the Altered States series, the eponymous video (2010) and Ridestar (2010), which revisit the same themes as the paintings. These works all address the question: How would it feel to be somebody else? I plunged into this idea by examining the surface textures of animals and hybrid creatures. All the paintings came about spontaneously using the all prima technique.

 

MH: One shot is all you get with this technique. How often do you miss the mark? What role is played by chance?

 

HH: Although it may seem a quick technique, the process is slow, because hits are rarer than misses.  And you can’t hurry the process. Chance of course plays a big role. My painting technique is the sum total of my background knowledge, whim, crisscrossing influences, practice, concentration, and chance. You need a sharp, trained eye to tell apart the hits from the misses.

 

This isn’t always self-evident – you might need to take time observing and relating to the painting. You might even have to distance yourself from it. Or you might need a (trusted) second opinion. A second pair of eyes is useful because you can project your painterly ideas. If the painting is a failure, a second opinion opens your eyes to what was good about it and reminds you of what you were trying accomplish in the first place. If it’s a success, you can bask in a moment of triumph – until the next nerve-wracking studio session comes along.

 

MH: What are the contrasts and similarities between video and painting? How do they show when you’re working?

 

HH: As I already mentioned, the main difference is that when I paint, I work in solitude, but when I’m shooting a video, I’m part of a team and I have to articulate my thoughts and ideas – which might be very vague – to fellow members of the crew. Communicating one’s ideas requires good personal chemistry and trust. Making videos has been a great learning experience for me. When you’re on a shoot, you need to know exactly what you’re doing, because time is money. As with my paintings, I try to leave room for chance, but usually each shoot is planned in advance as thoroughly as possible. For instance I took a calculated risk with Today We Live, and it paid off. It was filmed like a documentary; I let the subjects do their own thing without directing them in any way. This way I got exactly what I was after – and a little extra into the bargain.

 

MH: Or let’s take Blizzard King as an example. Instead of seeing a face, we see an obscuring gesture that frames the space and draws our attention. The organic form and motion retain their mystery, their element of surprise. You can’t figure it out just by looking; you have to go with the flow and live in the moment. The moment constitutes its own reality, its own world, with its own particular intensity and integrity. How would you compare Blizzard King to a work like Rachael? How strong or weak is the psychological continuity between them, and what is the relationship between your animal figures and androids?

 

HH: There is a strong tie between my animal figures and androids. They have many elements in common. The movie androids are not supposed to have any feelings, and the same is often believed of animals: that they can’t express feelings and are not conscious of their mortality.

 

MH: Let’s return to the otherness of your work, that sense of the strange, wondrous and uncanny. This is an awkward, roundabout question, but a necessary one in some respect: What’s it all about? Is difference something to which we aspire, yet never attain? It is a mirror, a raw reality we might prefer not to witness? Or is it a window, a passage into another world? Or an adventure, like Alice’s famed journey into Wonderland?

 

HH: Maybe it’s all those things. It defies definition. One moment it might be a mirror, a shiny surface into which we collide when we believe we have found something real. Perhaps in the end we’re all a bit odd and inscrutable. Of course otherness is easier to accept when presented as fantasy. I’m intrigued by the Mexican director Quillermo Del Toro and how his film Pan’s Labyrinth unfolds on two levels, both in a violent reality and in a fantasy world. 

 

Or then otherness is a window through which we can safely observe the unknown. I personally feel the many levels of my art are easy to access, if you want to. But it’s the viewer who ultimately chooses how to interpret the work. In any case, it’s important to be open and not to surrender to fear. Fear does nothing for creativity.

 

Pursuit of the unattainable is what drives my artistic process and keeps me going. It’s there right in front of me, and sometimes I snatch a tiny piece of it, only to watch it evade my grasp and slip away. I see the process as a kind of adventure, because the end result is always unknown, and I want to take risks.

 

As a teenager I dreamed of a career as a professional ski bum. Later I dreamed of a life as a surfer riding the ocean waves. After ditching these plans, I found the freedom and excitement I craved by creating art. These are apparently the necessary conditions for my work – and my survival in general, in fact. Otherwise I couldn’t grow in any direction, and there would be no point in working. 

 

© Translated by Silja Kudel

Keskustelu on näyttelykatalogista Hannaleena Heiskan näyttelystä Göteborgin taidemuseossa 29.4.–23.8.2015.

KOLME SARJAA: KÄYTÄNNÖSTÄ, TARINOISTA JA ARJESTA

 

I: OBSERVATORIOT

 

Mika Hannula: Olet viime aikoina, kesällä 2014 ja alkutalvesta 2015 työstänyt aivan uutta ja erilaista teossarjaa, jotka ottavat aiheekseen observatoriot. Mikä on tämän prosessin tausta, mikä tarina siihen liittyy?

 

Hannaleena Heiska: Observatoriot ovat mielestäni looginen jatkumo vuoden 2013 Blade Runner -maalaussarjalle (All those moments will be lost in time, like tears in rain). Olen edelleen kiinnostunut tekoälystä ja mahdollisuudesta, että ihminen voisi jatkaa elämäänsä esimerkiksi virtuaalisesti. Tulevaisuus ja kuoleman jälkeisen elämän mahdollisuus kiinnostaa myös. Esimerkiksi spekuloinnit multiversumin mahdollisuudesta. Siitä, että mahdollisesti jatkaisimme kuoleman jälkeen olemassaoloamme jossain toisessa ulottuvuudessa tai että olisimme tälläkin hetkellä olemassa myös jossain muualla.

 

MH: Multiuniversumi? Mikä se on ja mikä siinä kiinnostaa?

 

HH: Siinä kiinnostaa kuoleman jälkeisen elämän mahdollisuus. Mahdollisuus, joka ei liity uskontoon. Erään fysiikan teorian mukaan maailmamme olisi hologrammi, ikään kuin valkokankaalle heijastettu elokuva, jonka kautta myös yliluonnolliset, mystiset ja hengelliset kokemuksemme selittyisivät. Hologrammisessa maailmankaikkeudessa olisi siis tasoja, joita tietoisuutemme ei havaitse. Yhtäkaikki koko multiversumi kuulostaa niin utopistiselta asialta, että sitä ei kykene ymmärtämään.

 

Erään (pseudotieteellisen) artikkelin mukaan tietoisuutemme on ei-paikallinen eli fyysisen kehomme kuollessa tietoisuus ei kuole vaan siirtyy johonkin toiseen universumiin. Tämä on minusta lohdullinen ajatus.

 

MH: Mutta vielä observatorioista. Jatkumo ja yhteys edelliseen teossarjaan on tiivis ja merkittävä. Mutta miten tämä prosessi lähti liikkeelle? Kärjistäen: miten siirryit valkokankaan tunnetuista androideista tähtitieteen tekniikkaan ja eriskummallisiin rakennuksiin? Eli: mistä nämä observatorioiden mallit ja muodot oikein tulevat ja mikä niissä kiinnostaa kuvallisesti?

 

HH: En pysty näin jälkikäteen paikantamaan hetkeä tai ajanjaksoa, jolloin observatoriot alkoivat kiinnostaa osana taiteellista prosessia. Valvoin yöt pienen vauvani kanssa ja univelkaisena, lähes psykoottisena, pohdin todellisuutta.

 

Väsymys voi kenties hetkellisesti johtaa myös valaistuneeseen olotilaan hieman kuin jossain askeettisessa harjoituksessa. Luultavasti katselin ikkunasta öiselle taivaalle muiden nukkuessa. Mieli vaelsi jonnekin, sai kimmokkeen ja yhtäkkiä olin netissä etsimässä kuvia observatorioista. Rakennusten epätavalliset ja erikoiset muodot kiinnittivät huomioni. Ne joka tapauksessa miellyttivät sekä silmää että mieltä.

 

Tuli samanlainen olo, kun näen taideteoksen, joka innostaa. Se saa ihon kihelmöimään. Hengästyttää, tulee toiveikas olo ja tunne, että maailmassa on jotain järkeä ja yksi syy enemmän olla olemassa. Mielen valtaa innostus ja halu päästä työhuoneelle tekemään omia töitä. Toiveikkuus liittyy siis myös siihen, että voin ylittää ja yllättää itseni. Olla etukäteen määrittelemättä taiteilijuuttani tai sitä millaisia teoksia tulen tekemään. Olla avoin, rohkea ja no, toiveikas.

 

Katsellessani kuvia observatorioista koin noita kaikkia tunteita. Haaveilin, että pääsen työhuoneelleni ja saan taas työskennellä. Piirtää niitä puhtaita, selkeitä ja kauniita muotoja. Jättää sotkut ja tarpeettomat yksityiskohdat pois, pelkistää. Ajattelin, että se olisi silkkaa muotojen juhlaa. Katsellessani noita kauniita rakennuksia, tunsin myös niiden lohdullisuuden ja rauhoittavuuden.

 

Noiden yksinäisten rakennusten kautta tai avulla yritän määritellä olemassaoloani ja itseäni  ja ne liittyvät elokuvan androideihin juuri sitä kautta.

 

MH: Käytät välineenä kankaan ja maalin sijaan paperia ja hiiltä. Mikä merkitys tällä valinnalla on?

 

HH: Pidin äitiysvapaan vuoksi pakollista taukoa maalaamisesta ja jossain vaiheessa huomasin käyväni päivittäin mielessäni läpi maalaamista ja myöhemmin aloin haaveilla myös piirtämisestä. Etenkin hiilellä piirtäminen alkoi kiehtoa, koska siihen liittyy tietynlainen paljastavuus. Se on niin kovin armoton väline. Sillä tehdään viivaa ja viiva on joko epäkiinnostava tai kiinnostava. Hiilellä mennään mustavalkoharmaa-skaalalla eikä käytettävissä ole värien tykitystä, näitä erikoistehosteita. Siihen liittyy läheisesti myös taito ja harjoitteleminen. Piirtäminen on ärsyttävän vaikeaa, mutta siitä voi masokistisella tavalla nauttia.

 

Myös sen epäseksikkyys on mielestäni kiinnostavaa. Ehkä juuri hiilellä piirtäminen on (maalaamisen ohessa) epätyypillisintä toimintaa ajallemme ja se tekee siitä juuri siksi niin täydellisen kiinnostavan välineen. Se on vaivalloista ja hidasta. Hiili on myös keskeinen osa orgaanisia aineita, kiertokulkua ja elämää.

 

Käyttämäni tekniikka, jossa mustaan paperin ensin hiilellä kauttaaltaan ja jonka jälkeen kuva muodostuu poistamalla materiaalia hiilikumilla ja säämiskällä, muistuttaa teknisesti yllättävän paljon tapaani maalata. Haluan hiilipiirustuksella kuvata jotain ajatonta ja ääretöntä, jotain sellaista, jota on vaikea tavoittaa tai toivotonta sanallistaa.

 

MH: Hetkinen. Teos syntyy siis tietyssä mielessä käännetyssä järjestyksessä. Ensin se on täysin musta ja ”täytetty”, ja sitten alat muokkaamaan siitä kuvaa poistamalla sitä mustaa. Miksi käännetty järjestys?

 

HH: Usein piirtäminen aloitetaan ääriviivoista ja täytetään muoto sen jälkeen. Tässä tapauksessa muoto paljastuu poistamalla viivaa. Osa mustausjäljestä on painunut paperiin ja jää jossain muodossa näkyviin, vaikka hiiltä on poistettu.

 

Käännetty järjestys on vähän sama kuin ajaisi autolla yhtäkkiä vasemmanpuoleisessa liikenteessä. Aivot täytyy nyrjäyttää toisenlaiseen ajatteluun ja yrittää pitää ne sillä radalla. Jollain perverssillä tavalla on kiinnostavaa stimuloida taiteellista ajattelua ja työskentelyä tällaisella järjestelyllä.

 

MH: Katsomme sarjaa harmaita observatorioita, jotka yhtäaikaisesti ovat aika lähellä todellisia versioita mutta jotka teoksissa tulevat esille ja ovat läsnä tavalla, joka on selkeästi fiktiivinen. Rakenteet ja hahmot, jotka ovat kauniita mutta samalla hyvin outoja. Mikä on se sensitiivisyys ja myös sensibiliteetti jota olet lähtenyt hakemaan ja työstämään?

 

HH: Halusin sijoittaa observatoriot keskelle tyhjyyttä, mikä tekee niistä ehkä hieman pelottavia ja karuja hahmoja. Tyhjyys korostaa niiden perusolemusta ja -tehtävää. Valitsin kulloinkin piirrettävän kuvan intuitiivisesti satojen kuvien joukosta ja työskennellessäni yksinkertaistin siten, että korostin olennaisia muotoja jättämällä joitain alkuperäisessä kuvassa olevia yksityiskohtia pois. Yksinkertaistamalla, esimerkiksi ovia ja ikkunoita poistamalla, muotoutui sen olemus ehkä vieläkin arvoituksellisemmaksi.

 

Piirustuksissani esiintyvät rakennukset on poimittu eripuolilta maailmaa ja ne muodostavat tavallaan maapalloa ympäröivän mekaanisten silmien verkoston. Ne ovat kuin moderneja katedraaleja, joissa tähyillään kohti tuntematonta ja maailmankaikkeuden salaisuutta.

 

MH: Katse ja katseen kohde – ja miten molemmat vaikuttavat toisiinsa, joskin ei koskaan tasaveroisesti tai harmonisesti. Yhtä kaikki, jotakin tapahtuu, jotakin välittyy ja muuttuu. Palaamme observatorion perusfunktioon: se on väline, jonka avulla katsomme kauas. Mutta: mitä me näemme, mitä me etsimme, mitä me haluamme nähdä? Ja mikä tai kuka katsoo takaisin? Ja ehkä olennaisinta: miten se mitä me oletamme siellä olevan tai löytyvän, vaikuttaa meihin tässä ja nyt?

 

HH: “I looked and looked but I didn't see God” –Yuri Gagarin

 

“We are but shadows and dust” Horace

 

MH: Vastauksessa kaksi lainausta, jotka tulevat hyvin eri maailmoista ja aikakausilta. Gagarin (1934-1968) oli ensimmäinen ihminen ulkoavaruudessa, lensi avaruusaluksella nimeltä Vostok siellä kaukana, siellä ylhäällä ajankohtana, joka on täsmennetty historiankirjoihin näin: 12.4.1961. Ja sitten roomalainen runoilija, koko nimeltään Quintus Horatius Flaccus (65 – 27 eaa.), joka tunnetaan parhaiten lauseesta carpe diem – tartu hetkeen.

 

Kaksi lausetta, kaukana toisistaan ja silti käsittelevät samaa asiaa. Mitä tämä yhteys ja jatkumo yli aikojen ja paikkojen meille kertoo?

 

HH: Että me olemme sitä minne tähyilemme. Avaruuspölyä.

  

II: BLADE RUNNER

 

Mika Hannula: Kyse on sarjasta maalauksia, jotka olivat esillä vuonna 2013 gallerianäyttelyssä. Jo edellä mainitun näyttelyn nimi on All those moments will be lost in time, like tears in rain. Mistä se tulee ja mihin se viittaa?

 

Hannaleena Heiska: Se on suora lainaus Blade Runner-elokuvan loppupuolelta androidi Roy Battyn intensiivisestä monologista, jonka hän lausuu hetkeä ennen kuolemaansa. Erään tiedon mukaan hahmoa näytellyt Rudger Hauer improvisoi kohtauksen.

 

Maalaukseni ovat merkkejä kadonneista hetkistä, aivan kuten joku menneisyydessä ahkerasti kuunneltu levy voi vuosienkin jälkeen palauttaa mieleen pelottavan tarkasti tietyn hetken tai tunnelman, jopa tuoksun.

 

MH: Nämä hyvin erityiset maalaukset ja viittaussuhteet. Mistä ne lähtivät ja mikä on niiden suhde edelliseen gallerianäyttelyyn nimeltään Altered States?

 

HH: Isäni kuoltua (syksyllä 2011) aloin pelätä kuolemaa ja maalata kuvia, joiden maalaaminen sai pelon hetkeksi taka-alalle. Inspiroiduin lempielokuvani maailmasta ja maalasin versioita rakkaista hahmoista. Alituiseen kyynelehtivästä replikantti Rachaelista, joka uskoi olevansa ihminen. Replikantti Roy Battysta, joka kuolemansa tiedostaen laskeutui maahan etsimään luojaansa ja vaatimaan tältä lisää elinaikaa. Eläinreplikanteista ja ikuisessa sateessa kylpevistä neonvaloista, surumielisistä kaupungeista.

 

Mukana on myös muotokuvia eläinsankareista, avaruuteen lähetetyistä apinoista. Urheista pienistä olennoista matkalla kohti tuntematonta määränpäätä. Niistä, jotka taivaankannen tuolta puolen elävänä laskeutuneena saivat arkistonumeron sijaan oikean nimen. No.65 a.k.a Chop Chop Chang a.k.a Ham. Abel. Sam. Yorick a.k.a Albert VI.

 

Nämä työt ovat menneet eteenpäin sekä teknisesti että temaattisesti. Jossain vaiheessa maalasin öljyllä enemmän akvarellin tapaan, eli en liiemmin korjaillut maalausjälkiäni. Maalaan edelleen alla prima- eli kertamaalaustekniikalla (märkää märälle-tekniikka), mutta tällä kertaa osa maalausjäljestä on työstetympää ja osa jäljestä puolestaan on näkyvillä juuri sellaisena kuin se on kädestäni sattunut tulemaan.

 

Edellisen näyttelyn teoksia innoitti populaarimusiikin ohella ajatus olemisesta sekä eläinfilosofiset jutut. Uusia töitä puolestaan inspiroi elokuvien lisäksi henkilökohtainen kokemus, taustalla on edelleen myös eläinpohdintoja. Uudet maalaukseni ovat prosessin kautta muuttuneet omaksi kokonaisuudekseen, ne ovat kuin lähikuvia ei-koskaan-valmistuneesta elokuvasta.

 

MH: Hieman vielä taustaa. Blade Runner? Miksi se yhä kiinnostaa, sehän on niin 80-lukua että parempaan/pahempaan ei yllä?

 

HH: (Hahhahhaa!) Ulkoista tyyliä tai aikakautta tärkeämpänä pidän elokuvan teemaa. Se pohjautuu Philip K. Dickin romaaniin Do androids dream of electric sheeps, jossa korostuu elokuvaa enemmän esimerkiksi eläinfilosofiset kysymykset. Ja tietysti tutkitaan ihmisyyttä, sitä mikä erottaa meidät toisista. Se on mielestäni loputtoman kiinnostavaa.

 

Blade Runnerin kuvaaja on sanonut, että “Kyse ei ole siitä, mitä valaistaan, vaan siitä, mitä ei valaista.” Sama sovellettuna maalaukseen on kiintoisaa. Kuinka paljon on liikaa tai kuinka vähän on tarpeeksi. Mitä on jätettävä pois, jotta kuva toimii.  Loputtomia ja hankalia valintoja maalausprosessissa. Rakastan runsautta, ja maalatessa sitä menee täysin vaiston varassa. Jälkikäteen on vaikea sanoa miksi joku siveltimenveto oli tarpeeton ja piti pyyhkiä pois. Niin kuitenkin tuli tehtyä. Yleensä dokumentoin työskentelyäni valokuvaamalla maalauksiani eri vaiheissa voidakseni edes jollain tavalla ymmärtää prosessia. Jälkikäteen kuvia selaillessani huomaan, että usein ratkaisut ovat olleet oikeita. Täytyy vaan luottaa, että homma kantaa.

 

MH: Maalausprosessista. Näyttelyn teon kulku, polut jotka alkavat, joskus jatkuvat ja toisinaan muuttavat muotoaan tai päättyvät. Mistä teoksesta tämä sarja alkoi?

 

HH: Sarjan esiäiti on Vanessa-niminen maalaus, mutta pidän alkuteoksena ehkä kuitenkin ensimmäistä Rachael-versiota. Molemmat ovat minulle tärkeitä teoksia.

Maalausprosessini vaatii heittäytymistä ilman etukäteistä tietoa tai pakkoa lopputuloksesta. Se on avannut järjettömän maalaamisen riemun. Olen myös oppinut jollain tasolla säätelemään maalausenergiaani. Jos en maalaa pariin päivään, vaan kehittelen ideoita, pystyn pitämään yllä intoa ja kasaamaan hyvää painetta. Keskittyminen onnistuu parhaiten, kun on välttämätön tarve maalata.

 

MH: Tässä sarjassa huomiota kiinnittää erityisesti maalauksen sisäinen liike, joka on saatu aikaan pitkälti maalaukselle hyvin ominaisella jäljellä, se on siveltimen ja käden ele. Se saa näissä maalauksissa aikaan erikoisen efektin: ne ovat yhtä aikaa selkeitä kokonaisuuksia ja sisäisesti valtaviakin jännitteitä ja jopa ristiriitoja sisältäviä. Mikä merkitys liikkeellä on ja miten tietoista se tässä tapauksessa oli?

 

HH: Minusta maalauksen sisäinen jännite ja dynamiikkaa ovat juuri maalauksen vahvuus. Maalatessani haen tietoisesti liikettä. Haluan maalauksiini jälkeä, joka on osittain vaikkapa sateen tuomaa epätarkkuutta, mutta myös ajan kulkua. Maalauspohjalle levittämäni pohjustusaine on olennainen osa maalausta, karkeat gessolla maalatut siveltimenvedot rytmittyvät ja jännittyvät öljymaalin hienostuneemman jäljen kanssa. Haluan, että maalaukseen tulee konkreettisestikin useita tasoja jotka voivat johdattaa katsetta omiin suuntiinsa.

 

MH: Maalaus ja liikkuva kuva. Olet myös viime vuosina tehnyt hyvinkin intensiivisiä ja ilmaisultaan varsin elokuvallisia videoteoksia. Mistä tämä ajatus videoihin lähti ja miten tämä prosessi vertautuu maalaamiseen?

 

HH: Työskentelin liikkuvan kuvan kanssa maalauksen ohessa jo Kuvataideakatemiassa opiskellessani. Tein erilaisia kokeiluja ja kuvasin mm. super8-filmille. Erityisen kiinnostavana pidän sitä eroa, että maalauksessa kerron tarinan yhdellä kuvalla ja videossa puolestaan on mahdollista käyttää useaa kuvaa peräkkäin.

 

Ideoiden ja asioiden alkuprosessointi on molemmissa välineissä hyvin samankaltainen. Se on monimutkainen kudelma, jonka läpikäyminen ottaa oman aikansa. Maalausprosessissa ajattelu tapahtuu myös tekemällä ja sen lisäksi sattumalle on annettava mahdollisuus, kun taas videon kuvaukset on suunniteltava sekunnilleen etukäteen. Videon tekeminen on tiivistä  yhteistyötä kuvaajan ja leikkaajan kanssa, mutta maalatessani olen valintojeni kanssa työhuoneellani ypöyksin.

 

Edellisessä näyttelyssäni olleet filmiteokseni Ridestar (2010) ja Altered States (2010) vaikuttivat myös maalausjälkeeni. Molemmissa teoksissa on paljon lähikuvaa hahmojen pintastruktuurista. Kamera käy hitaasti läpi olennon pintaa ja ääriviivoja ikään kuin siveltimenvetojen tapaan. Samaa rentoa elettä ja struktuurin esille tuomista tavoittelin useimmissa näyttelyssä esillä olleissa maalauksissanikin. Osittain abstraktin ja esittävän rajalla taiteilua, tiettyyn kohtaan fokusointia ja toisaalla taas epäskarppia kuvaa.

 

MH: Ja vielä tähän kärkeen, se kovin vaikea, se ilkeä sana ja kysymys. Inspiraatio? Mitä se on ja mistä se tulee?

 

HH: Inspiraatio? Toisaalta inhoan sanaa, mutta toisaalta se on kuitenkin käyttökelpoinen.  Parhaimmillaan inspiraatio on syvä keskittymisen tila, flow, jota täytyy osata hoivata ja ruokkia. Sitä edeltää ja edesauttaa tietyt rutiinit työhuoneella. Pahimmillaan keskittymistä voi olla vaikea tavoittaa ja aina vaaditaan itsekuria ja raakaa työtä.

 

Ja niin, inspiraatiota on myös tämä, näyttelyn All those moments will be lost in time, like tears in rain prosessin mukana kulkenut katalogi, sen oma soundtrack.

Blader Runner Vangelis

Drive (Original Motion Picture Soundtrack) Various artists

Paavoharju

Susanne Sundfør

Grimes

Planningtorock: W

Mondkopf: Rising Doom

Vaughan Williams: Fantasia On A Theme By Thomas Tallis (Leonard Slatkin: St. Louis Symphony Orchestra)

Allegri: Miserere (Peter Phillips & The Tallis Scholars)

Type O Negative: October Rust

16 Horsepower

Mirel Wagner

Current 93: Black Ships Ate The Sky

Conan the Barbarian (Original Motion Picture Soundtrack)

 

III: ALTERED STATES

 

Mika Hannula: Etenemme käännetyssä järjestyksessä ja palaamme tässä käsiteltävien teossarjojen ajallisesti kaukaisimpaan – sarjoja maalauksia, jotka kulkevat nimellä Altered States. Jo nimi kertoo jatkumosta, siitä kaaresta ja suunnasta, joka työskentelyssäsi on. Ja siis jatkumosta, jossa tapahtuu alati liikettä ja erilaisia painotuksia, virityksiä. Mutta jos katsotaan taakse: mikä on tämän sarjan tausta ja motivaatio? Ja miten suhtaudut näihin nyt muutaman vuoden perspektiivillä?

 

Hannaleena Heiska: Altered States-sarjan taustalla oli useita lähtökohtia ja kiinnostuksen kohteita, joista päällimmäisenä rakkauteni eläimiä kohtaan. En ole koskaan halunnut olla sillä tavalla suoraan poliittinen kuin nykyisin poliittisuus kuvataiteessa ymmärretään. Olen pikemminkin aina halunnut, että teoksissani on useita tasoja ja minulle tärkeät asiat on piilotettuna johonkin väliin. Mukana voi olla myös viittauksia populaarikulttuuriin, kuten esimerkiksi kuuntelemaani musiikkiin tai katsomiini elokuviin jotka sattuvat jollain tavalla vaikuttamaan sen hetkiseen prosessiin. Haluan, että teoksissani on myös se hämärä tai epämääräinen alue, joka tekee niistä taidetta. Teen tietysti sellaisia teoksia, joita haluan itse nähdä, toisaalta katsojat saavat tulkita niitä kuten haluavat.

 

Altered States-sarjaan tein myös kaksi videota Ridestar (2010) ja sarjan mukaisesti nimetty Altered States (2010), joissa oli sama tematiikka kuin maalauksissa. Näiden teosten lähtökohtana oli kysymys Miltä tuntuu olla joku muu? ja tuota kysymystä käsittelin eläinhahmojen ja hybridimäisten olentojen pinnan avulla. Maalaukset syntyivät spontaanisti kertamaalaustekniikalla.

 

MH: Kerrasta poikki. Miten paljon tällä tekniikalla tulee sutta? Mikä rooli on sattumalla?

 

HH: Vaikka se on näennäisen nopea tekniikka, on prosessi kokonaisuutena silti hidas, koska epäonnistumisia tulee useimmiten enemmän kuin onnistumisia.  Eikä prosessia oikein voi hoputtaa. Sattumalla on tietysti myös oma tärkeä roolinsa. Maalaustapani on sekoitus pohjatietoa, mielihaluja, erilaisia suuntia, harjoittelua, keskittymistä ja sattumaa. Täytyy olla jotenkin valveutunut ja harjaantunut ymmärtääkseen milloin on tullut ns. hyvä kakku.

 

Tämähän ei aina ole ihan selvä juttu vaan voi vaatia pidempääkin observointia ja oleilua maalauksen kanssa. Se voi vaatia vähän etäisyyttäkin. Tai sitten se vaatii jonkun toisen (luotto)henkilön katsomaan maalausta. Toisen ihmisen katseesta on se hyöty, että sitä kautta voi projisoida maalauksellisia ajatuksia ja jos kyseessä on epäonnistunut teos, voi silti varmistaa itselleen mikä siinä oli hyvää ja mikä oli se juttu jota yritti tavoitella. Jos taas on kyseessä onnistunut työ, voi paistatella hetken sen onnistumisen loisteessa. Kunnes on seuraavan jännittävän maalauspäivän aika.

 

MH: Entä ne videot suhteessa maalaukseen. Miten koet niiden erot ja yhtäläisyydet tekemisessä?

 

HH: Kuten aiemmin mainitsin, on erona se, että maalatessa työskentelen yksin, mutta videoiden kanssa työskentely on myös ryhmätyötä ja omien, joskus epämääräistenkin ideoiden ja ajatusten välittämistä muille kuvausryhmän jäsenille. Ideoiden ja ajatusten välittäminen vaatii hyvää henkilökemiaa ja luottamusta ja se on ollut hyvin opettavaista. Videon kanssa työskennellessä on myös tiedettävä tarkkaan mitä ollaan tekemässä, koska kuvauksissa aika on rahaa. Kuten maalatessani on myös videoiden kuvauksissa oltava jonkun verran sijaa sattumalle, mutta pääosin kuvauspäivät on suunniteltu niin tarkkaan etukäteen kuin se suinkin on mahdollista. Esimerkiksi Today We Live -videon kanssa otin tietoisen riskin, joka kannatti. Video kuvattiin dokumentaarisin keinoin, enkä puuttunut kuvattavien toimintaan ollenkaan. Tässä tapauksessa saimme tallennettua kuitenkin sen mitä alunperin halusinkin ja lisäksi tuli vielä ripaus muuta.

 

MH: Otetaan sieltä esiin teos nimeltä Blizzard King. Kasvojen sijaan katsomme elettä, joka peittää – tekee tilaa ja kiinnittää huomiomme. Orgaaninen muoto ja liike pitää ja säilyttää salaisuutensa, yllätyksellisyytensä. Sitä ei katsomalla ratkaista, sen mukaan on mentävä, oltava se kanssa. Sillä on oma todellisuutensa, maailmansa, intensiteetti ja integriteetti. Miten mielestäsi Blizzard King vertautuu esimerkiksi Rachel teokseen? Siis miten vahva tai heikko on tämä ”henkinen” jatkumo ja suhde eläinhahmoista androideihin?

 

HH: Jatkumo eläinhahmoista androideihin on vahva. Molemmissa tapauksissa on hyvin paljon samaa. Elokuvan androideilla ei pitänyt olla tunteita ja samaa ajatellaan usein eläimistä, ettei heillä ilmene tunteita. Kuin myöskään tietoisuutta omasta kuolemasta.

 

MH: Puhutaanpa vielä kerran siitä toiseudesta, siitä erilaista, ihmeellisestä ja oudosta. Kysymys on kiero ja vaikea, mutta tietyssä mielessä välttämätön. Mistä on kyse? Onko se eri ja erilainen, se mitä tavoitellaan mutta ei koskaan saavuteta? Onko se peili, raaka todellisuus, jota välttämättä ei edes haluta katsoa ja todentaa? Vai ikkuna, tie maailmaan? Vai onko kyse pikemminkin seikkailusta josta ehkä tunnetuin esimerkki kulkee nimellä Liisa Ihmemaassa?

 

HH: Ehkä se on kaikkia noita. Jotain, joka pakenee määritelmiä. Jossain hetkessä se voi olla peili, kiiltävä pinta johon törmää, kun luulee löytäneensä jotain todellista. Ehkä me kaikki olemme kuitenkin vähän outoja ja ihmeellisiä. Toki fantasian avulla on mahdollisesti helpompaa vastaanottaa toiseus. Minusta kiinnostavaa on esimerkiksi miten meksikolainen elokuvaohjaaja Quillermo Del Toro käyttää eri tasoja elokuvassaan Pan’s Labyrinth. Tarina kulkee siis kahdella tasolla, väkivaltaisessa todellisuudessa ja fantasiamaailmassa. 

 

Tai sitten toiseus on ikkuna, jonka kautta voi turvallisesti observoida tuntematonta. Itse koen, että teosteni useat tasot on mahdollista tavoittaa, jos haluaa. Lopulta on tietysti katsoja oma valinta miten haluaa tulkita. Joka tapauksessa täytyy olla avoin ja yrittää olla myös pelkäämättä. Pelko ei kauheasti ruoki luovuutta.

 

Ainakin taiteellista prosessiani saavuttamattomuus ajaa eteenpäin ja pitää yllä. Se jokin menee edellä ja välillä siitä saa nyhtäistyä pienen palan, kunnes se taas pääsee karkuun. Ajattelen prosessia myös eräänlaisena seikkailuna, koska lopputulos on aina tuntematon ja haluan ottaa riskejä.

 

Teininä haaveilin hiihtopummin urasta ja hiihtokeskuksissa hengailusta. Myöhemmin surffaamisesta ja meren aalloista. Nämä urat hyljättyäni olen löytänyt vapauden ja jännityksen taiteen tekemisestä. Näyttää siltä, että ne juuri ovat työni elinehto - ja varmaan se pätee yleisestikin. Ilman niitä en oikeastaan pysty kehittymään mihinkään suuntaan eikä ole mitään syytä tehdä.