News

Anna Retulaisen akvarelleista kootun, taiteilijan signeeraaman kirjan voi hankkia gallerialta. Painos on rajoitettu.

Kirja on Retulaisen kunnianosoitus pölyttäjille sekä selviytymistarina, todistus taiteen parantavasta voimasta.

Maalaukset: Anna Retulainen
Kuvat: Jussi Tiainen
Taitto: Liisa Seppo


_________________

Olet maalannut ison sarjan akvarelleja – joita itse varmaankin kutsut piirustuksiksi – joissa ovat pääasiassa pistiäiset tai pörriäiset. Nyt teoksista on koostettu kirja. Mistä tämä prosessi alkoi, miksi ryhdyit maalaamaan pistiäisiä?

Anna Retulainen: Vähän reilu vuosi sittaen minua pisti Berliinissä herhiläinen tai ampiainen, en tiedä kumpi. Sain erittäin pahan anafylaktisen sokin ja olin tunteja tajuttomana. Se oli pysäytys. Minut saatiin takaisin henkiin, mutta kokemus johti aivan kauheaan pelkoon. Olin kauhuissani. Kauhu on oikein sana kuvaamaan sitä tunnetta. Olin myös hyvin työuupunut ja väsynyt kaikesta, ja sitten tuli korona, ja samaan aikaan alkoi näyttely lähestyä galleriassa. Sekä omasta että läheisteni pyynnöstä muutin siirtolapuutarhamökkiin 16. maaliskuuta, ja aika pian sen jälkeen aloin maalaamaan pörriäisiä. Itse asiassa se lähti siitä, kun olin allergiasairaalassa, ja minulta kysyttiin uudestaan ja uudestaan, mikä se otus oli, joka minua pisti, niin minä piirsin sen. Minulla ei ollut muutakaan keinoa määritellä, en minä ole sellainen, joka selittää, vaan minä piirsin siitä kuvan. Ei siitä niille varmaan mitään hyötyä ollut, ne varmaankin heittivät sen silppuriin. Mutta se on aika kiinnostavaa, että se oli se ensimmäinen.

 

Vietät yleensä suuren osan vuodesta Berliinissä. Nyt tulit Suomeen rauhoittumaan, ja samaan aikaan iski korona. Miten koet, oliko Suomeen tuleminen tarpeellista?

AR: Se itse asiassa liittyi koronaan. Me toimimme aika lailla etukenossa koronan suhteen perheessäni. Se oli varmaan jo helmikuun pulivälin tienoilla, kun sain aika voimakkaan käskyn saapua kotiin. Ja oma järkeni sanoo, että kun kyse on tällaisesta pandemiasta, niin mene sinne, missä olet sairasvakuutettu. Älä jää seikkailmaan, se menee monimutkaiseksi, vaikka kuinka tahtoisimme uskoa muuta. Oli se myös se pelko. Se pelko ei missään vaiheessa kohdistunut koronaan, mutta minulla oli sisäänrakennettu kauhu siinä vaiheessa. En voinut jäädä yksin Berliiniin ja vielä olla sen koronan ympäröimä. Ne ovat syitä ja seurauksia, mutta ne menivät myös ristiin. Se oli viimeinen pisara se sokki. Josta en siis muista mitään.

 

Olit muutenkin niin hirveän uupunut siinä vaiheessa. Se oli maaliskuuta kun menit mökille. Ja kauhulla odotit sitä päivää, jona pörriäiset heräisivät?

AR: Se oli ihan kauheaa. Olin sitä ennen käyttänyt uskomattoman määrän aikaa miettien, miten selviän niiden kanssa. Olin muun muassa Portugalissa joulukuussa samassa raitiovaunussa pörriäisen kanssa. Enkä voinut olla siinä. Nyt se tuntuu ihan naurettavalta, mutta olin ihan kauhuissani. Minulla oli sellainen tunne, että ne tietävät, että pelkään niitä, ja ne tulevat ja pistävät minua ihan vaan kiusallaan. Mutta eiväthän ne tee sitä, ne ovat ihan fiksuja eläimiä.

 

Miten se yhteiselo lähti käyntiin? Sarjan ensimmäisissä maalauksissa näkyy, kuinka olet hahmottanut eri lajeja.

AR: Aloitin projektin tunnistamalla lajeja. Halusin tietää, mistä on kysymys. Koska itse asiassa suurin osa meistä ei erota edes kimalaista ja ampiaista toisistaan. Tai mehiläistä. Mehiläinen ja ampiainen on hemmetin vaikea erottaa tosistaan, kimalainen erottuu aina. Herhiläisiä suomessa on aika harvoin, muta auta armias sitten, kun tulee enemmän. Minä halusin oppia tietämää, kuka oli vihollinen: ”know your enemy”. Siinä vaiheessa vielä ajattelin, että ne ovat minun vihollisiani.

 

Maalauksissa näkyy voimakkaasti luonnon läsnäolo – välillä paahtaa, välillä sataa tai on tosi kylmä. Pikkuhiljaa pörriäiset alkavat muuttua osaksi koko luontoa, eivätkä ole enää pelkkiä lajeja tai tunnistamista.

AR: Jo aika varhaisessa vaiheessa aloin kutsumaan sitä omaksi siedätyshoidokseni. Muistin ja ymmärsin sen, kuinka olen ennenkin kohdannut kipua ja pahaa oloa – se on ollut piirtämällä tai maalaamalla, tai miksi sitä halutaankin kutsua. Tajusin, että tämä on se keino, näin minä siedätän itseni. Kutsun sitä edelleenkin siedätyshoidoksi, jonka tein itse.

Silloin aluksihan pistiäiset eivät olleet hereillä vielä, joten tutkin kirjoja ja nettiä, luin niistä, luin niiden myrkyistä kaiken – miten niillä on kaikilla eri myrkyt. Kaiken, mitä vaan nyt voi opiskella kyseisistä eläimistä. Luin siis paljon. Ja ne ensimmäiset piirustukset pohjautuvat kuviin. Mutta sitten, siinä samalla, opin muistamaan ne. Muistan ihan tarkalleen, millaisia raitoja ja pilkkuja ja muotoja niissä on. Muistan kaikki yksityiskohdat liittyen kyseisiini otuksiin. Eli sen jälkeen ne muuttuvat enemmänkin osaksi sen ympäröivän puutarhan kasvun ja lopulta melkein tuhoutumisen muistiinmerkitsemistä. Joskin se projekti loppui ennen syksyä, ennen sitä, kun ne hyönteiset menivät nukkumaan. Tai siis nehän kuolevat.

 

Onko luonnossa, kädet mullassa oleminen ollut tärkeää toipumisen kannalta?

AR: Onhan se varmaan yksi parhaimmista tavoista toipua. Ja se on se tapa, jolla saa itseensä sekä fyysisesti että henkiseesti aktivoitua johonkin sellaiseen, joka antaa jotain muuta kuin vain sitä työhön liittyvää. Mutta siihen tahdon vetää rajan, että se ei ole luontoa, se on ihmisen rakentamaa. Ja siihen liittyy nimenomaan se hyvinvointi, että minä rakennan ja teen. Ja minähän olen rakentanut puutarhaani kymmenen vuotta sellaiseksi, että siellä olisi pörriäisten mahdollisimman hyvä olla. Tutkinut kasveja, joista ne tykkäävät eniten, joissa ne viihtyvät – ja sitten ne keksivät pistää minua! Se tuntui pikkuisen epäreilulta.

Olen kokenut pörriäisten selviytymisen todella tärkeäksi ja halunnut tehdä omalta osaltani sen, mitä pystyn, eli kasvattaa kasveja ja kukkia, joista ne pitävät. Ja se tuntui aika kornilta siinä vaiheessa, kun tajusin, että ne ovat kykeneviä tappamaan.

Niin paljon kun me ihmiset pystymmekin luontoa rakentamaan ja muokkaamaan, on luonto kuitenkin arvaamaton ja paljon meitä voimakkaampi.

AR: Se on mielestäni hirveän hienoa. Olin jopa siinä alun kauhuvaihessa sitä mieltä, että minä lähden, eivät ne. Se arvojärjestys on se, että ne ovat tärkeämpiä. Eli minun on pakko sopeutua. Enkä sopeudu sillä tavalla, että poistan ne kasvit, joista ne tykkäävät, vaan sopeudun niin, että se on minulle ihan ok, että ne kävelevät minua pitkin.

 

Maalauksista näkyy myös se, että ne ovat kunnianosoitus näille pölyttäjille.

AR: Tahdon, että ne ovat sitä. Mielestäni kaikkein kauheinta, kun tämä tapahtui, oli ajatus siitä, että jos tämä johtaa siihen, että alan inhoamaan niitä. Ja pelkäämään ja ajattelemaan, että ne ovat jotenkin tehneet väärin. Koska ne eivät ole tehneet väärin. Se, miksi se pisti minua, johtui siitä, että istuin sen päälle, se on täysin hyväksyttävää. Niin minäkin olisin pistänyt! Ei me voida ajatella niin, että jos joku asia on vaarallinen, niin hävitetään se pois. Me voidaan oppia elämään sen rinnalla. Olen itse elänyt Australiassa, ja siellä on oikeasti aika paljon vaarallisempia asioita. Se on ollut olennaista, että voi oppia elämään jonkun asian kanssa, eikä vain poistaa sitä. Ja minä voin ihan rehellisesti sanoa, että en pelkää niitä enää yhtään. Ja minulle on ihan ok, että sellainen kävelee kaulaani pitkin. Suurin syy siihen, että tuollaiset eläimet pistävät tai vahingoittavat on se, että ei hallitse itseään ja käyttäytyy arvaamattomasti. Eli pelkää.

Se ampiainen, joka oli aina meidän 13-neliöisessä mökissämme sisällä, surisi siinä ja kävi kaikki meidän kaappejamme läpi, aluksi minä seurasin sitä kauhuissani. Sitten aloin tajuamaan, että se ei ole kiinnostunut minusta, vaan meidän ruokakaapeistamme, ja se varmaan etsikin pesäpaikkaa. Sitten siitä tuli Matti. Eli siitä tulikin jonkun niminen, se oli meidän lemmikkiampiainen, ’Matti on taas tullut.’ Ja olen hirveän hyvä siirtämään niitä pois nykyään, osaan sen purkkisysteemin hirveän hyvin. Myönnettäköön, että olen aikaisemmin siirtänyt niitä paljain käsin, sitä en enää tee.

Tässä kauhussa ja pelossa täytyy muistaa, että minua on lähestulkoon joka vuosi pistänyt ampiainen. Että se ei ole minulle mitenkään havinaista, se on tapahtunut siis 20 kertaa. Reaktiot alkoivat pahenemaan pikkuhiljaa. Edellinen paha reaktio tuli, kun ampiaiset olivat tehneet maapesän mustikkapuskaani, ja talloin sen monta kertaa. Kerran olleessani metsässä pyöräilemässä, yksi pisti minua, silloin tuli aika paha reaktio. Kuitenkin ihan paikallista, siis pahaa turvotusta ja kovaa kipua, mutta ei mitään sellaista että sydän pysähtyy ja tukehdut.

 

Eli sillä hetkellä kun työ oli mennyt niini pitkälle, että se oli uuvuttanut sinut, alkoi kehosi reagoida. Sen kautta, että opit elämään pistiäisten kanssa, sait uudelleen kiinni maalaamisesta, joka oli tuntunut mahdottomalta?

AR: Typerintä on se, että en tiedä, miten reagoin seuraavalla kerralla. Minulle se on sinänsä aika sama. Jos reagoin pahasti, niin sitten joko selviän tai en selviä, mutta silti näen, että se on lahja. Juuri sen takia, että se ehkä pelastaa minut joukkoraiskaukselta ja paloittelulta jossain kummallisesta paikasta, jonne muuten voisin mennä. Näen, että tämä on paremmin kuin alun perin. Vaikka kyllä minä koini syvää kauhua. Mutta sen kauhun voi voittaa.

Tahdon myös jatkaa niiden suojelemista, sitä, että tarjoan niille niitä kukkia, joista ne tykkäävät. Ne tykkäävät kaikista vaaleanpunaisista. Ne rakastavat karhunvatukkaa ja vadelmia. Se on ihan selvä juttu, että ne ovat tälle maailmalle tärkeämpiä kuin minä. Sitä on ihan turha dramatisoida mihinkään suuntaan, se on vaan niin. Ja se on ihan kamalaa, että ihmiset ajattelevat, että ne on jotenkin hävitettävä. Mutta ihmiset haluavat maailman, jossa ei ole mitään, mikä pelottaa niitä. Kaikkihan tietää, että minä pidän ihmisiä keskimäärin aika epämiellyttävänä ja tylsänä lajina.

 

Olet sanonut, että se tapa, jolla maalaat, tai maalaaminen sinulle on kuolemanpelon voittamista.

AR: Kyllä. Mielestäni maalaamineen ylipäätään, ne ratkaisut ja se, miten niihin on pakko suhtautua, on kaikki tai ei mitään. Ja silloin ne asiat, joita olen tehnyt, maastopyöräillyt pimeässä, maastopyöräillyt kivikoissa, vaikeissa olosuhteissa – asiat, joita normaalit ihmiset pitävät siis hulluina – ei minun tarvitse enää tehdä niitä. Voin mennä vain poimimaan marjoja ja katsella, kun vieressäni on ehkä 50 mehiläistä töissä.

 

Onko tämä prosessi vaikuttanut tekemiseesi, olet ehkä menossa johonkin uuteen suuntaan maalauksesesa?

AR: Ehkä olen vielä rohkeampi kuin ennen. Olen oppinut voittamaan pelkoni hyvin suuresti. Aina, kun ihminen tulee lähelle kuolemaa tavalla tai toisella – missä minä olen onnistunut monta kertaa – niin sitä ikään kuin fokusoituu. Fokusoidut koko elämässä, lakkaat tekemästä niitä asioita, jotka eivät ole niin tärkeitä ja keskityt niihin, jotka ovat tärkeitä. Koska se aika on rajallinen. Sen ymmärtäminen on aika tärkeää. Ja se on mielestäni sellainen asia, joka olisi ihan terveellistä yhden jos toisenkin ymmärtää. Se on ehkä niin, että vihdoin uskallan maalata abstraktia. En usko, että uskaltaisin, jos en nyt ajattelisi, että ”katsotaan vielä ensi kesä.” Ensi kesä pitää vielä selvitä hengissä töiden takia.

Se pitää muistaa, että, kuten sanottu, olen melkein kuollut muutaman kerran (ja tämä ei ole minun mielipiteeni, vaan minua hoitaneiden ihmisten), niin eihän se ole minulle kauheaa. Siinä kesti ehkä 20 sekuntia kun olin tajuton. Minähän olin tajuton, eihän sitä silloin tiedä mistään mitään. Sehän on kauheaa ainoastaan lähelläni oleville. Mutta ihmiset pelkäävät silti itsensä puolesta. Minä koen sen ihan rehellisesti sanottuna, ja sitäkään dramatisoimatta, vapautukseksi. Ja muutenkin ehkä ajattelen, että niin kauan kun eutanasiaa ei ole hyväksytty, niin jos tässä sairastuu pahasti, niin sitähän voi mennä istumaan ampiaispesään! Se oli ensimmäinen positiivinen asia, joka tuli mieleeni. Että minullahan on keino.

Mutta on se sellainen tapahtuma, joka väistämättä vaikuttaa kaikkeen, mitä tapahtuu sen jälkeen. Tämä korona on hyvä esimerkki siitä, että meidän elämämme ei tule koskaan palautumaan ennalleen. Me kuvitellaan ja puhutaan siitä, kuinka se tulee palatumaan ennalleen, mutta meidän elinaikanamme se ei tule palautumaan. Tämä on minun väitteeni. Esimerkiksi se on ihan selvä juttu, että ikinä me ei päästä noista maskeista eroon, paras vaan totutella niihin.

Ehkä olennainen asia, joka liittyy tähän aikaan, on se, miten hyvin tällainen tekeminen – taide, maalaaminen, piirtäminen – auttaa. Siis ihan puhtaasti sen terapeuttinen voima ja parantava voima. Se on eloonjäämistarina. En ole ulkopuolelta saanut mitään sellaista apua, vaan kyllä se on ihan tuo taide, joka on minua auttanut.

Toivon, että se kirja voi olla myös vaikkapa lasten selailukirja. Pidän sitä kokonaisprojektina. Haluan tuoda esiin myös itse kirjassa sen, että se ei ole pelkästään minun, vaan se on myös Liisan ja Jussin, siihen ovat kaikki laittaneet ison panoksen. Ja minulle se, että siitä on tehty kirja, se on se lopullinen asia. Olen ihan varma, että ensi keväänä, kun pörriäiset taas heräävät, se on minusta ihan kivaa.