päiväkirjaotteita
Whistlejacket: ajatuksia teoksista, maalaamisesta ja piirtämisestä (ja elämästä)
Anna Retulainen

I

6.11.2012

Piirrän, koska muuta en voi. Piirtäminen pitää minut kiinni ajassa, paikassa, se rauhoittaa. Pystyn keskittymään.

Piirsin Englannissa, Oxfordissa, kolme vuotta. Piirsin koska minulla ei ollut mitään muuta tekemistä ja olisin tullut muuten hulluksi. Löysin kodin piirtämisestä. Koti ei ollut fyysinen tila, se oli se tunne, jonka löysin piirtämällä. Helppouden olotila, kyky hyväksyä itsensä ja tilanne, johon on jostain syystä ajautunut. Piirsin ympäristöäni, yksityiskohtia. Istuin lattialla ja piirsin. Lähtökohtana on havainto. Yritin merkitä muistiin, muistaa, missä olin ja miksi. Yritin määrittää omaa olemistani piirtämällä.

Piirsin äitiä äidin viimeisillä viikoilla. Yritin pakottaa itseni muistamaan, miltä äiti näytti, kuka hän oli, kuinka kummallinen nenä hänellä oli. Muistan, koska pystyn piirroksia katsoessani sanomaan, milloin äiti on näköinen. Nämäkin piirrokset koen arkipäiväisiksi. Piirsin jaksaakseni. Ei ollut enää mitään sanottavaa, äiti ei ollut enää läsnä minun maailmassani. Kaikki mitä tapahtui oli väistämätöntä ja hyvin luonnollista. Omat yksinkertaiset arjen ilot olivat voimakkaasti läsnä koko ajan.

Syyskuussa 2011 sain ihmeellisen aarteen: äitini piirrokset 1940-luvulta. Äitini oli piirtänyt hevosen. Aloin piirtää hevosia. Valitsin myös muita äidin teoksia, joita käytin omien piirrosteni ja maalausteni lähtökohtina. Useat piirrokset olivat tilatutkielmia, ehkä nämä ja Englannin kotipiirrokset ovat olleet työhuonemaisemien lähtökohta. Äiti oli piirtänyt myös lintuja. Olen itse maalannut lintuja havainnosta puutarhassani.

National Galleryssa Lontoossa oli maalaus, johon kiinnitin useasti huomioni. Mietin, että se ei kuulu tänne. Se on väärältä ajalta. Lopulta kävelin maalauksen luo ja huomasin sen olevan vuodelta 1762. Se oli oikeassa paikassa.

Maalaus oli George Stubbsin Whistlejacket. Whistlejacket oli näyttelyni alku. Se riistäytyy vapaaksi maalauksesta. Whistlejacket ja Lion Attacking a Horse ovat samankokoisia kuin niiden esikuvat. Toisessa on hevonen, ja toisessa leijona hyökkää hevosen kimppuun. Stubbs teki tästä useita maalauksia todennäköisesti lähtökohtanaan antiikin veistos, joka on Roomassa Palazzo dei Conservatorissa.

Hevosmaalaus on ihmeellinen maalausgenre. Onko kyse muotokuvista? Kesti kauan ennen kuin tajusin, että minun tarkoitukseni on tehdä maalaus, ei maalata hevosta. Jo ennen kuin aloin työskennellä Whistlejacketin parissa, olin istunut niityllä piirtämässä hevosia. Hevoset asuivat niityllä. Ne olivat siellä vuoden jokaisena yönä ja päivänä. Ne söivät piirroksiani, koska en uskaltanut kieltää niitä. Hevonen on uljas eläin, se on voimakas, täynnä elämää, kunnioitettava.

Kaikki teokset ovat hyvin henkilökohtaisia. Olen levittänyt väriä, muotoillut maalauksen. Väri on fyysistä, materiaalia, ehkä se on mitä pidän maalaamisessa kiinnostavimpana. Voin tuntea värin. Haluaisin levittää entistäkin paksumpaa väriä, mutta vielä en uskalla.

Työhuone on suurin turvani. Sinne ei pääse kukaan muu. Kukaan ei näe, mitä siellä tapahtuu. Olen piirtänyt ja maalannut työhuonettani, sen lattiaa. Tavaroita, joita kylvän ympärilleni. Maalia, ämpäreitä, palikoita, rättejä. Työhuoneeni on täydellinen. Se on kaoottinen kokonaisuus, jossa kaikki on tallessa. Haluan työhuonemaisemien olevan eläviä. Elämäni on työhuoneella.

Kaikessa tekemisessäni on tärkeää suhde väistämättömään ajan kuluun. Olen jälleen sivustaseuraaja, en voi vaikuttaa tapahtumien kulkuun. Voin ainoastaan yrittää muistaa.

Maalaan, koska ei ole muutakaan tekemistä. Maalaan, koska en osaa enää muutakaan ja se on ajoittain hauskinta, mitä tiedän. En usko, että valitsisin tätä elämää uudelleen. En ole tyytymätön, ehkä uskon lähinnä, että näin on oltava. Mieluummin olisin puutarhuri.

Olen miettinyt, mikä on havainto, mitä minä sillä ymmärrän ja mikä on ele. Ehkä voimakkain kokemani ele olivat äidin silmät, jotka viestivät pohjatonta tyytymättömyyttä ja ymmärtämättömyyttä. Hän ei enää ollut minun puolellani, olin vihollinen, vieras. Mutta en halua kirjoittaa siitä. Se ei kuulu kenellekään. Ele – yritys sanoa jotain, mitä ei sanota ääneen. Havainto voi olla tässä hetkessä, mutta useimmiten koen sen suodattuvan muistin välityksellä. Aika ja oma mielikuvitukseni värittää havaintoa, se saastuu ja muuttuu muuksi. Vai onko havainto jotain mitä näen ja tutkin nyt? Näköhavaintoon sekoittuu fyysinen havainto, liike, tuntu, haju.

II

9.11.2012

Kaikki menee pilalle. Olen täydellisen tyytymätön, en taaskaan osaa mitään. Minulla oli selvä käsitys siitä, miten halusin maalata, mutta käteni ei suostunut tottelemaan mieltäni. Maalaan hevosen sadalla eri tavalla, mikään ei toimi, ennen kuin vihdoin ymmärrän, että tarkoitus ei ole maalata hevosta vaan tehdä maalaus. Mikä ero näillä on? Maalauksissani on hevonen, mutta minulle ne ovat fyysisiä kamppailuja värin kanssa. Väri leviää ja syö toisen värin, yritän hallita värien elämää maalauspohjalla ja kaikki on kiinni hyvin pienistä liikkeistä. Hevonen on taustalla, se mahdollistaa kamppailun, antaa minulle jotain muuta ajateltavaa. Piirsin hevosen lopulta käyttäen vanhaa ruudutusmenetelmää. En kyennyt keskittymään maalaamiseen ja hahmottamaan hevosen muotoa samanaikaisesti. En saanut riittävästi tahmeaa väriä työstettäväksi ennen kun ostin isoja tuubeja.

Poistan väriä äidin vanhoilla hammaslääkärinvälineillä. En ymmärrä, miten olen tullut toimeen ilman juuri näitä välineitä. Näillä on hyvä ilmentää vihaa ja turhautumista, mutta ne ovat myös hyvin meditatiivisia ja hiljaisia. Kidutan maalauksia, poistan kaiken, mikä irti lähtee. Eleet ovat osa maalausta, ne ilmaisevat kuvien ja värin rinnalla. Ele tai jälki, joka on tekohetkellä ollut raivoisa tai turhautunut, voi muuntautua maalauksessa hauraudeksi, pieneksi kuiskaukseksi. Ele, jonka minä koen välinpitämättömäksi tai raivoksi, näyttäytyy katsojalle eteerisenä, kauniina. Miten ihmeessä se voi olla näin? Tuntuu, että jättämäni jäljet merkitsevät kaikille eri asiaa. Yhdentekevää, en voi pakottaa ketään mihinkään. Eleeni ovat fyysistä kanssakäymistä maalin ja maalauksen kanssa. Välillä tuntuu, että syleilen maalausta, siihen jättämäni jäljet ovat kehoni jälkiä, todiste olemassaolostani.

Suunnitelmani oli alusta asti maalata kaksi isoa hevosmaalausta, Whistlejacket ja Lion Attacking a Horse. Whistlejacket on tuttu, olen kohdannut sen usein National Museumissa Lontoossa. Matkustin Roomaan nähdäkseni antiikin veistoksen hevosesta ja leijonasta.

Koko aihe on pähkähullu. Miten maalata jotain, mitä ei osaa edes kuvitella. Toisaalta hevonen uljaudestaan ja voimakkuudestaan huolimatta on saaliseläin. Ymmärtääkseni naarasleijonat saalistavat, kuitenkin veistoksessa ja aiheesta tehdyissä maalauksissa on aina urosleijona. Ehkä se on komeampi, ehkä se symboloi jotain suurempaa.

Etsin veistosta, tiesin sen olevan Palazzo dei Consevatorissa, sisäpihalla. Muistin sen röpelöisen jalustan ja löysin jalustan, mutta en sen päälle kuuluvaa veistosta. Se on kuulemma konservoitavana. Italiassa tämä voi helposti kestää kymmenen vuotta, eli en voinut jäädä odottamaan, ja kukaan ei kuitenkaan tuntunut tietävän, missä veistos on ja milloin se palaa. Ensin turhauduin pahasti, mutta lopulta ehkä näin oli tarkoitus.

En maalannut patsasta vaan muunnelman Stubbsin maalauksesta. Halusin hetken ennen kuolemaa. Äidistä tekemäni piirrokset ovat ennen kuolemaa. Äiti oli enää vain naamio. Käytin Stubbsin maalausta hevosen kimppuun hyökkäävästä leijonasta pohjana maalaamiselle. Whistlejacket on vapaus, vapautus. Vapautus elämästä, elämälle. Maalausjälki lähestyy kirjoittamista. Märkä maali märän maalin päälle. Väri on limaista tahnaa, jota yritän hallita. Whistlejacket rynnistää ulos maalista. Maalaukset ovat liian suuria, en pysty yksin liikuttamaan niitä. Ne eivät mahdu ulos ovesta. Miten voin olla näin tyhmä? Maalausten koko on sama kuin niiden esikuvilla. Halusin, että hevoset olisivat oikean kokoisia. Hevonen on suuri, pelottava. Koko ja mittakaava ovat tärkeä osa maalauksiani. Kuollut hevonen (pienempi sinisävyinen maalaus) avasi maalausjäljen. Ymmärsin sitä maalatessani, miten minun on liikutettava kehoani, tanssittava maalauksen edessä, jotta tavoitan etsimäni kielen. Kuolema on lopullinen rauha, sen jälkeen ei ole mitään.

Pienet lintumaalaukset on maalattu havainnosta mökin pihalla, linnut ovat myös oikean kokoisia. Linnut ovat ystäviäni. Ne ovat seuranneet minua kaikkialle. Oli kotoisaa puhella räkäteille Englannissa. Mökillä inhoan niitä. Maalauksissa on västäräkki, varpunen ja räkättejä. Varikset jätin pois. Kaikki lintuni ovat riippuvaisia ihmisestä, ne ovat kaikki vaatimattomia ja huomaamattomia, ennen kuin ärsyttävät. Räkätti syö kaikki mansikat. Minua on kielletty syöttämästä murusia varpusille, syötän salaa, en ymmärrä, miten saisin ne muuten mallikseni. Lintujen kautta palaan takaisin havaintoon. Miten havainnoida jotain, joka liikkuu minulle täysin tuntemattomalla tavalla. En pysty käyttämään omaa fyysistä muistiani. Piirrettäessä liikkuvaa ihmistä on mahdollista käyttää omaa fyysisyyttä muistin välineenä, ymmärtää asennot ja liikkeet. Linnut lentävät. Lintumaalauksissa tunnistettavuus on aina ollut tärkeässä roolissa. En oikeastaan välitä tunnistettavuudesta, vaikka lintujeni lajit lienevät aika selviä. Halusin kuvata hetkeä, jonka linnut viettivät lähelläni.

Piirsin myös hevosia havainnosta, hevoset ovat hämmentävän eri mallisia. Pelkäsin niitä. Englannissa ihmiset liikkuvat ja myös viettävät piknikkiä, juovat pussikaljaa yms. hevosten parissa niityillä. Hevoset olivat osa jokapäiväistä arkeani. Aluksi pelkäsin, lopulta tajusin, että ne olivat uteliaita ja halusivat rapsutusta. Silti annoin niiden syödä piirustuksia, en uskaltanut työntää jättimäistä hevosta pois. Istuin maassa ja ne lähestyivät salaa takakautta. Suomessa meidät olisi erotettu aidalla toisistamme.

Pelkäsin. Pelkäsin myös pimeässä metsässä pyörällä ajaessani. Pimeys on ympärilläni seinämänä, pyörä juuttuu jumiin pehmeään maahan, oma hengitykseni on niin äänekästä, että pelkään sitä. Pelko on koukuttavaa ja sen hallinta saa aikaan ihmeellisen voittajan olon. Ihan samalla tavalla kuin maalaamisessa. En tiedä olenko koskaan ollut niin yksin kuin pimeässä metsässä, siellä muuttuu käsittämättömän pieneksi, metsä jotenkin imaisee sisäänsä. Kaikki turhat ajatukset katoavat taka-alalle, jos en keskity kaadun, ja se jokin, joka vainoaa puiden takana saa minut kiinni. Jälleen ihan sama tuntemus kuin maalatessa. Rimpuilen eteenpäin keskittyen ainoastaan edessä olevaan – en edes näe muuta. Halu katsoa taaksepäin on käsittämätön, mutta koska minulla ei ole kypärävaloa, on takana vain pimeä seinä. Olen jotenkin pulahtanut siitä läpi. Maalaus on usein myös selittämätön tapahtuma. Koen itse kiinnostavimmiksi teokset, joita en pysty selittämään tai toistamaan. Tapahtuma oli ainutkertainen ja se on ohi.

Minua viehättää maalikori, joka toistuu useimmissa työhuonemaalauksissa. Olen hirveän tyytyväinen siihen. Kori jossa on maalia = maalikori.

III

14.11.2012

Whistlejacket ja Lion attaching a Horse, nämä kaksi maalausta liittyvät Englannissa viettämiini kolmeen vuoteen. Mitä lopulta jäi jäljelle oli hevoset joka puolella. En koskaan piirtänyt hevosia lapsena, niin kuin niin monet muut tytöt tekivät. Pelkäsin hevosia ja pelkään edelleen. Hevosen maalaaminen on mielestäni tavattoman maskuliinista. Tytöt piirtävät niitä, mutta maalaus on eri juttu.

Miksi jotkut teokset päätyvät lähtökohdikseni?

Ehkä puhtaasti sen takia, että yritän ymmärtää niitä. Miksi ne ovat olemassa ja miten ne on tehty? Mitä taiteilija on mahdollisesti pyrkinyt tavoittelemaan? Samalla tavalla olen aiemmin valinnut lähtökohdikseni Cezannen kananmunat tai Vincentin auringonkukat. En voinut sietää kumpaakaan teosta, mutta kuukausien työskentely niiden parissa sai minut ainakin arvostamaan niitä. Minua kiehtoo Stubbsin perusteellisuus. Hän on tehnyt myös hevosen anatomiapiirrokset. Ne ovat hirveän hienoja. Tähän rinnastettuna hevosen kimppuun hyökkäävä leijona on täysin absurdi. Satumainen, mielikuvitusaihe. Onko Stubbs ylipäätään nähnyt leijonaa? Ja edelleen: miksi muka urosleijona hyökkää hevosen kimppuun? Muistan, että koulussa oli kuvaamataidon tunnilla kiellettyä piirtää hevosia. Ihan älytöntä. Hevonen nähtiin ainoastaan pikkutyttöjen maneerisena piirustusaiheena.

Halusin tehdä monumentaalisen maalauksen. Maalauksen, joka olisi hyvin fyysinen ja voimakas. Whistlejacket vangitsi huomioni, pakotti minut lähelleen. Ehkä maalaus valitsi minut.

Hetki ennen kuolemaa. Siinä ei ole mitään dramaattista, ehkä voisin mieluummin puhua hetkestä ennen ratkaisua. Epätietoisuus on ohi ja väistämätön tapahtuu. Ihan samalla tavalla kun oksennustaudin alussa pelkää ja epäröi ja haluaa uskoa olevansa terve ja oireiden olevan ainoastaan kuvittelua. Oksennus lopettaa epätietoisuuden. Ehkä koen hetken tavattoman levolliseksi. Sanat hakevat enemmän dramatiikkaa kuin haluaisin maalausten ilmentävän.

Yritän etsiä sanoja, se on vaikeaa....olen halunnut maalata sitä, minkä olen kokenut itse mielenkiintoiseksi, olen turhautunut pohtimaan älykkäitä kirjallisia sisältöjä, jotka lopulta jäävät ymmärtämättä. Halusin maalata hevosen – ei sen kummempaa. Piirrokset dokumentoivat fragmentteja elämästäni viimeisen kolmen vuoden ajalta. Ne ovat perusta ja lähtökohta. Työhuonemaalaukset ovat vastaavia kuin Englannin-kodissa tekemäni piirrokset. Äitipiirrokset olivat tapa kuluttaa aikaa ja yrittää muistaa, eivät mitään sen dramaattisempaa. Ihan samalla tavalla yritin painaa mieleeni kotimme Englannissa, koska tiesin ajan loppuvan ja kodin katoavan elämästäni. Työhuonemaalauksissa tilanteet muuttuvat, valo on erilainen heinäkuussa kuin lokakuussa. Maalaukset ovat valmiimpia lokakuussa ja lattia on likaisempi. Minulla on myös uusi polkupyörä. Ehkä yritän sanoa, että kaikki aiheeni, myös ne kaksi hevosmaalausta ovat osa elämääni ja että olen maalannut teokset omasta elämästäni. Keittiöpaperirulla on yhtä tärkeä asia kuin äidin käsi. Musta koira pimeydessä on lapsuuteni huoltaja Bosse. Tunnen itseni aika alastomaksi teosteni ympäröimänä, joskaan en usko, että kovinkaan moni ymmärtää tätä.

En halua jättää pois mitään, se ikään kuin rikkoisi ajatukseni elämää dokumentoivasta kokonaisuudesta. En voi valita mitä haluan ja mitä saan.

On ainoastaan yksi aihe, jonka koen täysin ei-kiinnostavaksi maalata: ihminen. Ehkä se johtuu siitä, että en erityisemmin pidä ihmisistä. Äitikään ei ollut piirustushetkellä enää kokonainen ihminen.

Työhuone on turva, se on minun, olen siellä aina "oikein". Voin huonosti, jos en saa olla siellä. Parasta siellä on yksinäisyys. Se, että ei tarvitse välittää mistään, eikä ottaa huomioon mitään. Koen sen taistelutantereeksi, jossa on aina jotain tekemistä. Teosten esittäminen on toisarvoista.

Inhoan hitautta, tekemättömyyttä, se saa minut hermostumaan. Työhuoneella minun ei tarvitse välittää siitä, että joku ei jaksa kävellä yhtä pitkälle kuin minä.

Pietarissa oli hienoa niin kuin aina. Käveltiin ja nähtiin taidetta, hienoja maalauksia Eremitaasissa ja Venäläisessä museossa. Näin mustan neliön kummassakin. Se oli erityistä.

IV

21.11

Istun työhuoneella ja yritän tunnistaa sen tunteen, jonka koen siveltimen totellessa minua. Ainoastaan muisto voimakkaasta hyvänolon tunteesta saa minut jatkamaan. Jaksan maalata kerta toisensa päälle, poistaa väriä, koska uskon, että löydän. Epätoivon jaksot saattavat olla pitkiä. En voi tietää onnistunko tänään vai vasta kuukausien päästä. En myöskään tiedä, tunnistanko onnistuneeni. Ja tietysti tämän jälkeen on aina jossain myös kysymys: tunnistavatko toiset minun onnistuneen. Olen aina pohtinut sitä, että jossain vaiheessa jalkani vain kävelevät maalauksen luo, se mitä tapahtuu on jollain tavalla tiedostamatonta. Niin kauan kun toimin täysin tietoisesti, olen hukassa.

Vaikeinta on ehkä se, että sekä teoksia että niiden maalaamista tai piirtämistä on hyvin vaikea sanallistaa.

Tunteet ovat hyvin henkilökohtaisia ja yritykseni kuvailla sitä hetkeä ja tunnetta, jonka koen löytäessäni sen mitä tavoittelen, kompastuu lukijan erilaiseen käsitykseen tunteista. Ihan sama pätee eleisiin, puhumme niistä, mutta tarkoitammeko lopulta samoja asioita?

Kesällä olin täysin hukassa. Maalasin joka päivä, mutta olin kadottanut asenteen, sen miten lähestyä kangasta ja maalausta. Muistan aina, miten minua Ruotsissa opiskellessani kehotettiin haistattamaan paskat kaikelle, olemaan välittämättä. Ehkä se on perusasenne, jota tavoittelen yhä.

Joka tapauksessa, mitä tehdä, kun kädet eivät tottele, omat liikkeet ovat vääriä? Käsi ei tee, mitä ohjaan sen tekemään. Maalauksen alussa on aina selvä tavoite. En kokisi maalaamista muuten mitenkään mielekkääksi. Tämä tavoite muuttuu ja hioutuu ja joskus myös todistaa itsensä turhaksi. Ehkä tavoite on liian hankalasti sanallistettava ja visuaalinen hahmottaminenkaan ei ole mahdollista, ja kuitenkin se on olemassa ja jollain tavalla ihan perusteltu ja selkeä. Toisaalta, jos pystyisin määrittämään sen, en usko, että minun olisi tarpeellista tavoitella ratkaisua. Ehkä pyrinkin vain visualisoimaan tavoitteen, en ratkaisua. Ratkaisu saattaa löytyä yhdestä siveltimenvedosta, jonka jälkeen kaikki on hetkellisesti hämmentävän selkeää ja helppoa. Olen verrannut kokemusta harjoiteltuun näytelmään tai esitykseen maalauskankaan edessä. Onnistumisen ilo on valtava mutta hyvin nopeasti rutinoituminen kuivattaa ilon uudesta. Ehkä tämän tunteen takia en voi pysyä paikoillani ja tehdä sitä, mitä osaan ja minkä tiedän toimivan. Se ei tuota minulle iloa, ehkä pyrinkin vain ilahduttamaan itseäni.

V

22.11.2012

Kummallista. Löysin tänään pieniä maalauksia, joita olin maalannut pahimman kriisin aikana. Olin hylännyt ne, työntänyt muiden töiden alle unohdukseen. En tiedä, kuinka sokea tai tyhmä olen ollut, mutta nyt jälkeenpäin näen, että niissäkin on se kieli, jota etsin, en vain ymmärtänyt sitä vielä silloin.

Tärkeä asia minulle maalaamisessa on se, että maalaus on ehdotus. Se ei ole totuus, se kysyy, ei julista. Koen itse omat teokseni kertomuksiksi. Niiden narratiivisuus ei välttämättä ole kuvissa vaan siinä miten ne on maalattu. Miten olen koskettanut kangasta. Olen ollut kiinnostunut katseen kosketuksesta. Siitä tunteesta, kun joku katsoo ja en voi olla huomioimatta, se tuntuu iholla. Voiko sen maalata? Ainakin olen yrittänyt, en niin paljon nyt, mutta aiemmin.

Anna Retulainen