Artist-Curator discussion: Pekka Jylhä & Mikaela Lostedt

We Have Inherited Hope – the Gift of Forgetting

Mikaela Lostedt: You have dealt with current social subjects in your works before, such as the crisis in Ukraine and Greece's economic situation. Now, however, the whole exhibition revolves around current events that most certainly have touched us in some way. Which piece was the first one, and did you already at that point know that the exhibition in its entirety would be as it is now?

Pekka Jylhä: The first piece of the exhibition was probably Sorrow of the Pen, which arose from the attack on the Charlie Hebdo offices. The following one must have been 24.3.2015, that got started from the deliberate crashing of Lufthansa's Germanwings plane in the French Alps. Then Aylan washed ashore in Bodrum in Turkey.

The pieces were created "one misfortune at a time".

ML: Could you tell us about the origins of the piece Until the Sea Shall Him Free. Why did you decide to execute it the way it is in the exhibition?

PJ: InUntil the Sea Shall Him Free I wanted to stay very true to the events on the beach – to how the sea had mercilessly thrown this little boy onto the shore, like any object. The little boy and the vast sea was a touching comparison. The boy was so haphazardly washed up on the shore. I wanted to maintain that same haphazardness regarding the gallery space that was during the scene of the accident in Bodrum, Turkey.

In realizing the boy I strived for an athmosphere that was as close as possible to the one in the touching pictures [by Nilufer Demir] of Aylan on the beach.

ML: What made you address the subject of Charlie Hebdo? Did the direction of the exhibition change as the number of misfortunes grew higher? In its present form the exhibition paints a fairly harsh picture of the state of the world. Was it clear from the beginning that you would tackle specifically delicate subjects?

PJ: I think Charlie Hebdo was the first serious terrorist attack in Europe that was aimed especially at freedom of speech and image. This freedom is one of the most important issues for the Europeans and the French, something we want to hold on to. It stirred up strong emotional reactions in Europe and got massive attention everywhere. The attack aimed to set religions against each other and actually succeeded in that. It also shows how powerful words and pictures can be.

These numerous misfortunes predict a significant change that is happening to us. It has been said that mankind needs a third world war to come to its senses. I hope it never comes to this, although for many it seems to be an apparent objective. People are extremely afraid and already anxiously await the next misfortune.

ML: What was it about Aylans fate that moved you the most?

PJ: The death of a child is always the worst that could happen. A whole life is cut short and not lived. That feels terribly wrong. Life is unfair and the defenseless always suffer the most.

Aylan symbolizes current times and will remain an icon, should we get through this somehow. We need someone to bring us hope and light.

ML: Do you think it is important that artists address topical issues and comment on them?

PJ: All artists have their own special interests. I have always been interested in current events and read a lot about what is happening around us. Trying to find the right shapes and spatial solutions for these events is also intriguing. It is probably my way of trying to construe this extremely disorderly world we live in even at the moment. I do not really have other means for it than my works. We live in turbulent times that provide me with an excess of material. Through new and very different subjects other paths are found, and they might take what I do to a whole new area. That I find very exciting. Each day at the studio is an adventure.

ML: How do you select the topics for your sculptures? Do you sketch much before the final shape is formed?

PJ: The topic of a sculpture might for example be a poem that moves me at some level, but the experience is usually also very visual. At its best a sculpture resembles a poem in a space. I make several drawings and fairly simple scale models to get inside the subject and find the most essential. I let myself and how I work be led by the process itself. It is all quite unconscious, and I do not always know in which direction I am headed. Sometimes I feel like a mere instrument in the process.

ML: Could you describe the different stages included: what does it require to complete a new piece?

PJ: You have to start with a good concept to base the piece on. I make various sketches which then stay on the studio wall for some time to assure myself that the idea is worth realizing. Time is a good indicator for that. I make a model and contemplate on which material will best convey the thought behind the piece. I also consider how the viewer will experience the artwork: is it placed on the floor, the wall or in the ceiling? The choice of material usually dictates if I will be able to execute the piece myself, or if it will have to be made at a workshop or foundry.

ML: How do you choose the materials for your pieces?

PJ: Well, I touched on the subject above, but I am very open during the processes, and because they are quite lengthy, the materials are usually found spontaneously and quite naturally. Materials also have a significant message and emphasis in my work, for example in the interaction between different pieces. I give a great deal of thought to the reciprocal relationship of the materials in an exhibition and the tensions and balance they bring to it.

ML: A stuffed hare or bunny is a recurring subject and element in your pieces. In this exhibition I would see it as a metaphore for the individual. What do you want to convey by that?

PJ: The mountain hare is surely a metaphore for man, but it also signifies something that brings light and comfort. Each hare has its own little story. It is a reminder of threatening dangers and it is a sensitive and fragile symbol of nature that needs shelter. The white mountain hare lives in areas where the winters are long, cold and dark. A jewel is born out of these difficult living conditions. The hares were not killed for my pieces, they are stuffed from skins I have gotten from hunters.

ML: How does the hare taking a selfie connect with the other pieces in the exhibition? What do you want to comment on by that?

PJ: When I was in Venice I noticed how much people were taking selfies. It seemed as if they were more interested in themselves than Venice or the interesting happenings around them. The selfie crystallizes today's youth's desire to be noticed and seen.

The situation in the world today is extremely uncertain and restless, and this makes people want to turn inwards and towards themselves. Matters feel so big that people see their possibilities to influence them as fairly scarce. This makes them want to arrange their own matters and focus on themselves. When the surrounding world is crumbling, this is quite natural and understandable.

ML: The name of the exhibition originates from a poem by Wisława Szymborska. Could you tell us some more about how you came to choose it?

PJ: The individual is equipped with a wonderful feature: the gift of forgetting. It is very useful especially during these difficult times. The ability to forget even the worst matters and head towards hope. In the course of man's dramatic history, this ability has refined us into masters of survival.

“We have inherited hope – the gift of forgetting.”

Taiteilija-kuraattori-keskustelu: Pekka Jylhä & Mikaela Lostedt

We Have Inherited Hope – the Gift of Forgetting
 
Mikaela Lostedt: Olet aiemminkin käsitellyt ajankohtaisia yhteiskunnallisia aiheita teoksissasi, esim. Ukrainan kriisiä ja Kreikan taloustilannetta. Nyt kuitenkin koko näyttely käsittelee viime aikojen tapahtumia, jotka varmasti kaikki ovat koskettaneet meitä jollain tapaa. Mikä oli ensimmäinen teos ja oliko sinulle silloin jo selvää, että näyttely olisi kokonaisuutena sellainen kuin on? 

Pekka Jylhä: Näyttelyn ensimmäinen teos oli ehkä Charlie Hebdon toimistoon tehtyä terrori-iskua käsittelevä teos Kynän suru. Sitä seurasi varmaan Lufthansan Germanwings-yhtiön matkustajakoneen itsemurhasyöksy vuoreen Etelä-Ranskassa, josta sai alkunsa teos 24.3.2015. Sitten Aylan huuhtoutui merenrantaan Turkin Bodrumissa.

Teokseni ovat saaneet alkunsa ”onnettomuus kerrallaan”.

ML: Kerro Kunnes meri hänet vapauttaa -teoksen synnystä? Miksi päätit toteuttaa sen juuri sellaisena kuin se näyttelyssä nyt on?

PJ: Kunnes meri hänet vapauttaa -teoksessa halusin olla hyvin uskollinen rannan tapahtumille – sille miten meri oli heittänyt pienen pojan rantaan hyvin säälimättömästi, kuin minkä tahansa esineen. Pieni poika ja valtava meri oli koskettava rinnastus. Poika oli ajautunut rannalle hyvin sattumanvaraisesti. Halusin säilyttää teoksen esillepanossa saman sattumanvaraisuuden suhteessa gallerian tilaan kuin onnettomuuden aikaan tapahtumapaikalla Turkin Bodrumissa.

Olen pyrkinyt myös pojan toteutuksessa mahdollisimman lähelle sitä samaa tunnelmaa, joka oli niissä [Nilufer Demirin ottamissa] koskettavissa valokuvissa Aylanista rannalla.

ML: Mikä sai sinut tarttumaan Charlie Hebdo -aiheeseen? Muuttuiko näyttelyn suunta, kun onnettomuuksia tuli lisää? Näyttelyhän on nykyisessä muodossaan aika karu kuva maailman tilasta? Oliko kipeisiin aiheisiin tarttuminen alusta asti selvää?

PJ: Charlie Hebdo oli mielestäni ensimmäinen vakava terrori-isku Euroopassa, joka kohdistui erityisesti sanan- ja kuvanvapauteen. Sanan- ja kuvanvapaus ovat eurooppalaisille ja ranskalaisille yksi tärkeimmistä asioita, joista halutaan pitää kiinni. Luulen että tämä myös nosti suuren tunnemyrskyn Euroopassa ja sai valtavan huomion kaikkialla. Tässä iskussa mielestäni yritettiin nostaa uskonnot toisiaan vastaan ja siinä kyllä onnistuttiin. Se myös osoittaa miten valtava voima kuvalla ja sanalla voi olla.

Nämä lukuisat onnettomuudet ennakoivat jotain isoa muutosta, joka on tapahtumassa meille. Joku on sanonut, että ihminen tarvitsee kolmannen maailmansodan tullakseen taas järkiinsä. Toivottavasti näin pitkälle ei koskaan mennä, vaikka monilla se on ilmeinen päämäärä. Ihmiset ovat hyvin peloissaan ja odottavat jo huolestuneina uutta onnettomuutta.

ML: Vielä Aylanista, mikä sinua hänen kohtalossaan kosketti eniten? 

PJ: Lapsen kuolema on aina pahin mahdollinen mitä voi tapahtua, kun koko elämä jää elämättä ja loppuu aivan kesken. Se tuntuu hirveän väärältä. Elämä on epäoikeudenmukaista ja puolustuskyvyttömät joutuvat kärsimään aina eniten.

Aylan on symboli tästä ajasta ja tulee jäämään ikoniksi, jos tästä jotenkin selvitään. ”Valontuojaa” kaivataan tässä päivässä.

ML: Onko mielestäsi tärkeää, että taiteilijat tarttuvat ajankohtaisiin asioihin ja kommentoivat niitä?

PJ: Jokaisella taiteilijalla on omat kiinnostuksensa. Minua on aina kiinnostanut ajankohtaiset tapahtumat ja luen hyvin paljon ympärillämme tapahtuvista asioista. On myös mielenkiintoista yrittää löytää visuaaliset muodot ja tilalliset ratkaisut ajankohtaisille asioille. Se on varmaan minun tapani yrittää jäsentää tätä hyvin sekavaa maailmaa, jossa me nyt tälläkin hetkellä elämme. Minulla ei ole siihen oikein muita välineitä kuin nämä teokseni. Erityisesti tällä hetkellä elämme kuohuvaa aikaa, joka tarjoaa liikaakin aiheita tekemiseen. Uusien ja hyvin erilaistenkin aiheiden kautta löytyy uusia polkuja, jotka saattavat viedä tekemiseni aivan uusille alueille. Se on hyvin jännittävää. Jokainen päivä työhuoneellani on seikkailu.

ML: Miten veistosten aiheet valikoituvat? Luonnosteletko paljon ennen lopullisen muodon syntymistä?

PJ: Veistoksen aihe voi olla vaikka runo, joka koskettaa jollain tasolla minua, mutta yleensä se on myös hyvin visuaalinen elämys. Veistos parhaimmillaan on kuin runo tilassa. Teen paljon piirustuksia aiheesta ja myös lukuisia hyvin yksinkertaisia pienoismalleja, joilla ajan itseäni sisälle aiheeseen ja yritän löytää siitä sen olennaisimman. Annan tekoprosessin viedä itseäni ja työskentelyäni eteenpäin. Se on hyvin tiedostamatonta, enkä aina tiedä mihin suuntaan olen menossa – välillä tuntuu kuin olisin vain välikappale tässä prosessissa

ML: Kertoisitko työskentelysi eri vaiheista: mitä kaikkea uuden työn valmistuminen edellyttää?

PJ: Aluksi on oltava hyvä ajatus, josta kannattaa tehdä teos. Piirrän teoksesta erilaisia luonnoksia. Pidän työhuoneeni seinällä piirtämiäni luonnoksia aika pitkään, jolloin varmistun onko ajatus tekemisen arvoinen. Aika on hyvä selvittämään sen. Teen pienoismallin teoksesta. Mietin mikä materiaali parhaiten välittää teoksen ajatuksen. Mietin myös tarkkaan miten katsoja kohtaa taideteoksen, tuleeko teos lattialle, seinälle vai kattoon. Materiaalin valinta määrää yleensä pystynkö itse tekemään teoksen vai täytyykö se teettää jossakin verstaalla tai valimolla.

ML: Miten materiaalit veistoksiin valikoituvat? 

PJ: Edellä kerroinkin hieman asiasta. Olen hyvin avoimena tekoprosessin aikana ja koska valmistumisprosessit ovat pitkiä, materiaalit yleensä löytyvät prosessin kuluessa aivan itsestään ja luontevalla tavalla. Materiaalit ovat hyvin tärkeä viesti minun tekemisessäni ja panen paljon painoa materiaaleille ja eri teosten väliselle materiaalien vuorovaikutukselle. Mietin paljon myös koko näyttelyn materiaalien keskinäistä suhdetta toisiinsa, ja sitä kautta jännitteiden ja balanssin luomista näyttelyyn.

ML: Toistuva aihe ja elementti teoksissasi on täytetty jänis tai pupu, miksikä sitä nyt haluaa kutsua. Tässä näyttelyssä se ainakin mielestäni on ikään kuin vertauskuva ihmisestä. Mitä haluat sillä välittää?

PJ: Metsäjänis on varmasti vertauskuva ihmisestä, mutta samalla se on myös meille valontuoja ja lohduttaja. Jokaisella metsäjäniksellä on oma pieni tarinansa. Se muistuttaa meitä uhkaavista vaaroista ja on myös herkkä ja haavoittuva luonnon symboli, joka kaipaa suojaa. Valkoinen metsäjänis elää vain alueilla, jossa on pitkät, kylmät ja pimeät talvet, eli vaikeat olosuhteet jalostavat kauniin helmen. Metsäjäniksiä ei ole ammuttu teoksiani varten, vaan ne täytetään metsästäjiltä saaduista nahoista.

ML: Miten selfietä ottava jänis liittyy näyttelyn muihin teoksiin? Mitä haluat sillä kommentoida?

PJ: Venetsiassa käydessäni huomasin miten mielettömästi ihmiset ottivat selfieitä. Tilanteista välittyi kuva, että ihmiset olivat ennen kaikkea kiinnostuneet itsestään eivätkä niinkään Venetsiasta tai ympärillä tapahtuvista mielenkiintoisista asioista. Selfiessä kiteytyy ehkä erityisesti tämän päivän nuorison halu näkyä ja tulla nähdyksi.

Maailman tilanne on tällä hetkellä hyvin epävarma ja rauhaton, jolloin ihmiset mielellään kääntyvät sisäänpäin ja itseensä. Asiat ovat niin suuria ja ihmiset kokevat etteivät voi vaikuttaa niihin juuri mitenkään. Tällöin ihmiset haluavat järjestellä omia juttujaan ja keskittyä itseensä. Kun maailma ympärillä säröilee, se on hyvin luonnollista ja ymmärrettävää.

ML: Näyttelyn nimi on peräisin Wisława Szymborskan runosta. Kerrotko lisää sen valikoitumisesta?

PJ: Ihminen on varustettu hienolla ominaisuudella: unohtamisen lahjalla. Erityisesti tällaisina vaikeina aikoina sille on paljon käyttöä. Kyky unohtaa hirveätkin asiat ja lähteä kohti valoa. Tämä taito on ihmisen dramaattisen historian aikana jalostanut meistä selviytymisen mestareita.

”Olemme perineet toivon – unohtamisen lahjan.”

“We have inherited hope – the gift of forgetting.”