Heidi Lampenius (s. 1977) valmistui Kuvataideakatemiasta 2011. Musteella ja akryylillä maalaavan taiteilijan ensimmäinen yksityisnäyttely Supernatural Helsinki Contemporaryssa nähtiin vuonna 2016. Hänen teoksiaan on ollut esillä mm. Ruotsissa, Italiassa, Singaporessa ja tulevana keväänä Islannissa Berg Contemporary -galleriassa. Lampenius on parhaillaan mukana Kosketus-maalusnäyttelyiden sarjassa, joka on esillä Seinäjoen taidehallissa 28.4.2019 saakka ja päättyy Helsinkiin Sinneen toukokuussa 2019.

Lampenius on asuu ja työskentelee Pro Artibus -säätiön stipendiaattina Villa Snäcksundissa Tammisaaressa kuluvan vuoden loppuun. Wavelengths-näyttelyn yhteydessä ilmestyy Pro Artibuksen kustantama teos Lampeniuksen taiteellisesta tuotannosta.

Mika Hannula: Aloitetaan näyttelyn nimestä Wavelengths sekä samannimisestä teoksesta ja teossarjasta. Mitä ajatuksia ja mielleyhtymiä liität aaltopituuksiin? Mikä aiheessa kiinnostaa?

Heidi Lampenius: Sanana aaltopituudet viittaa meren aallon mittaan, mutta myös laajemmin kaikkeen värinään, kuulemiseen, näkemiseen ja tuntemiseen. Kaikella kokemallamme on aaltopituus. Nimen takana on myös ajatus samalla aaltopituudella olemisesta.

Kun aloitin näyttelyn työstämisen, olin juuri muuttanut Tammisaareen Villa Snäcksundin taiteilijaresidenssiin ja yritin sopeutua uuteen ympäristöön, taloon ja työhuoneeseen. Koin, että aika oli hyvin pysähtynyttä, varsinkin itse talossa. Ehkä kuitenkin suurin vaikutus Snäcksundissa on sitä ympäröivällä lehtimetsällä ja sen erikoisella tunnelmalla. Oivalsin, että olen aiemmin enimmäkseen viihtynyt havumetsissä.

Tutkin metsää oleskelemalla siellä, mutta myös lukemalla puista. Luin esimerkiksi kirjan The Hidden Life of Trees, joka kertoo puiden symbioottisesta elämästä, tuntemuksista ja kommunikaatiosta. Vaikka kirja vahvasti inhimillistää puita, koen ajatuksen näkymättömästä kommunikaatiosta hyvin kiehtovaksi. Myös puiden meihin ihmisiin verrattuna hidas aika on lumoava ja vei ajatukseni aikakäsitteen purkamiseen maalauksessa.

Viime näyttelyni nimi oli Supernatural, ja Wavelenghts tavallaan jatkaa super-luonnollista ajatusmaailmaa. Aihealueet ovat samat kuin aikaisemmissa töissäni ja paikantuvat pareina: näkeminen ja näkymätön, muisti ja aika, ja mikrokosmos ja makrokosmos. Maalarin näkökulmasta aaltopituudet ovat kiinnostava motiivi myös värien takia. Ilman aaltopituuksia ei ole mitään, ei edes varjoa. Valo on kaikki, kaikessa. Ajattelen nyt, että värin kautta löysin ajan maalauksessa – tai ehkä ajan kautta löysin värin.

MH: Mitä tarkoittaa aikakäsitteen käsittely ja auki purkaminen nimenomaan maalatessa, maalauksessa?

HL: Taustalla on fyysikko Carlo Rovellin kirja The Order of Time, jonka luettuani käsitykseni ajasta laajeni aavistuksen verran. En kuitenkaan ymmärrä tarpeeksi puhuakseni aiheesta käsitteellisesti tai filosofisesti. Mieluummin maalaan ja ehkä sitä kautta löydän ja paljastan jotain. Ehkä voisi sanoa, että missä ymmärrykseni loppuu, maalaus alkaa.

Maalaukset kertovat siis ajasta ja aaltopituuksista, joista kaikki koostuu. Liikun aineettomien asioiden parissa, mutta samalla, hyvin konkreettisesti, luonto on lähtökohtani. Kuten töiden nimet ja värimaailma kertovat, on kyse yksinkertaisista ja maanläheisistä asioista. Tarkoitan näillä fyysisiä tuntemuksia kuten lumi, hiekkaranta, lämmin kallio, tulen lämpö, äänet, se tunne, kun aallot pyyhkivät vartalon ylitse ja aika pysähtyy. Asioita, jotka ovat niin selkeitä, että harvoin ajattelemme niitä sen enempää, mutta silloin kun ajattelemme, tunnemme jotain, jota ehkä parhaiten kuvaa sana yhteys.

Olennaista on, että käsittelen ja pyrin kohtaamaan maalauksissani olemista. En pelkästään kaiken ympärillämme olevan näkemistä, visuaalisuutta, vaan enemmänkin sen tuntemista ja osana olemista. Se, mitä tunnemme fyysisesti, rytmittää ja liikuttaa mielikuvitustamme. Toivon, että katsoja omalla tavallaan ja omaehtoisesti tavoittaisi myös tämän aaltopituuden.

MH: Viittaat yliluonnolliseen, sen kokemuksen eri ulottuvuuksiin, mutta samalla tekemisesi on hyvin käytännönläheistä, arjessa syventyvää ja kehittyvää. Miten arki näkyy näissä maalauksissa? Ja onko arki armollinen avauksena, mahdollisuutena, vai armoton vaatimuksineen ja rajoituksineen?

HL: Viittaan enemmänkin siihen, että kaikki on luonnollista, mikään ei voi olla yliluonnollista. On paljon asioita, joita emme näe mutta jotka aistimme. Mielestäni on hyvä olla tietoinen siitä, että näkemämme on hyvin pieni osa todellisuudesta. Jos ajattelemme aaltopituuksia, sähkömagneettinen spektri havainnollistaa, miten pienen osan niistä näemme; ainoastaan aaltopituudet 400 ja 700 nanometrin välillä, mutta tieteen avulla olemme voineet löytää ja hyödyntää myös näkymättömät aallot. Minua kiehtoo kaikki tämä tieto, jota arjessa ei niinkään huomioi, mutta joka kuitenkin on olemassa. Kuten se, että kun katson sinua, näen sinut sellaisena kuin olit 3 nanosekuntia sitten.

Allekirjoitan vahvasti sen, että taiteilija työskentelee aina, oli sitten arki tai juhla – kaikki jättää muistijäljen. Arki on avaavaa, kun järjestää sen niin, että se tukee työskentelyä.  Minulle tämä tarkoittaa esimerkiksi sitä, että olen mahdollisimman paljon ulkona, koska oleminen täytyy tuntea – sitä ei voi ajatella. Onneksi myös perheeni pitää horisonttiin tuijottamisesta ja kivien ja näkinkenkien keräilystä, johon on varsin hyvät mahdollisuudet nyt, kun asun metsässä meren äärellä. Elämä luonnon keskellä ei ole niin fragmentoitua, se on kokonaisempaa, näkeminen on hitaampaa. Kun ei alitajuisesti tarvitse keskittyä yksityiskohtiin, näkee laajemmin. Täällä myös mittakaavat ovat läsnä, kun lehteä postilaatikolta hakiessa talviaamuna näkee kirkkaan tähtitaivaan, sekoituksen reaaliaikaa, lähihistoriaa ja muinaista aikaa. Perspektiivi ja mittakaavat ovat koko ajan tavoitettavissa. On helpompi paikantaa itsensä kun näkee rajoja, esimerkiksi horisontin tai äärettömyyttä avaruudessa, Venuksen ja Saturnuksen.

On syytä lisätä, että sää itsessään on minulle hyvin rakas asia. Lapsena – ja yhäkin – rauhoittavinta, mitä tiesin, oli kuunnella radiosta meriasemien ilmoituksia merisäästä. Tietenkin myös lukemani kirjallisuus, keskustelut, musiikki, matkustaminen ja valokuvaaminen vaikuttavat työskentelyyni. Kyse on kuitenkin kaikessa yksinkertaisuudessaan siitä, että yritän elää tässä maailmassa huomioiden sen ainutlaatuisuuden ja haluan korostaa, että se, mitä näemme, ei ole niin yksiselitteistä kun helposti ajattelemme.

MH: Miten tärkeää ja keskeistä sinulle on sarjallinen työskentely ja miksi?

HL: Sarjallisuus on erittäin tärkeää. Kaikki on yhteydessä keskenään – jos jotain irrottaisi, se irtoaisi vain asiayhteydestään, ei yhteydestä. Tätä voi miettiä eri mittakaavoissa, hyväksyä ja nähdä vahvuutena. Sarjallisuuden kautta syntyvät myös poikkeamat, ne uudet jutut, mutta nämäkin ovat osa jatkumoa. Usein sarjallisuuden näkee takapeilistä, mutta pyrin siihen myös tietoisesti. Toinen tärkeä asia on materiaalien tuntemus, lähtien kankaan paksuudesta ja väristä ja paikantuen tekojen sarjassa siihen, miten eri maalit ja musteet levittyvät ja toimivat.

MH: Katsotaan ihan konkreettisesti Wavelenghts -teosta, mikä on sen syntyhistoria ja askeleet ideasta lopputulokseen?

HL: Aloitin aaltopituuksien sarjan teoksella, jonka nimi on Seventh Wave ja jossa vedellä pois pestyt aaltomaiset kuviot kertovat tarinan seitsemännestä aallosta; siitä, joka on aina suurin. Mutta miten juuri tämä teos Wavelenghts syntyi, siihen vastaan, että se vain tapahtui. Ei muuta, se riittää. Tapahtuma ja teko, maalaus, jonka jälkeen iloitsin, koska koin löytäneeni jotain oleellista.

MH: Sarjassa on useampia maalauksia. Missä vaiheessa juuri Wavelengths ”tapahtui”, prosessin alussa vai lopussa – tai siinä välissä? Ja tähän linkittyen: miten koet tämänkertaisen näyttelyprosessin kaaren ja sen kehittymisen?

HL: Wavelengths syntyi ja tapahtui aika alussa. Olen tehnyt viimeisen kahden vuoden aikana paljon töitä, joista nyt löydän kuusi selkeää sarjaa. Ne kulkevat työnimillä Code, Shifters, Wavelengths, Black Paintings, Uprooted sekä Nightshades, johon kuuluu osaltaan sarja Natural Mystic. Nämä kaikki ovat orgaanisesti yhteydessä toisiinsa, mutta niitä on valikoitunut samanaikaisesti tehtyihin ryhmänäyttelyihin. Yritän ajatella tekemistäni laajemmin kuin yhden näyttelyn kautta, näin prosessi ei myöskään pysähdy.

MH: Näyttelyssä on mukana erityinen ja osaltaan hieman muista poikkeava teos nimeltään Volcano. Mikä on tämän teoksen tarina?

HL: Minua kiehtovat matemaattiset selitykset maailmalle ja maailmasta, kaikki nämä tavat mitata olemassaoloa. Mietin tässä teoksessa oikeastaan Gaussin jakaumaa, mutta se vinksahti ja näin, että kyse on maaperästä ja voimasta sen alla. Koen punaisen värin aika voimakkaana, ja se oli siinä hetkessä hyvä valinta. Ehkä myös toukokuun tuleva, Berg Contemporary –galleriassa avautuvaan ryhmänäyttelyyn liittyvä Islannin matka vaikutti tähän alitajuisesti. Tähän liittyy myös aikaisempi maalaukseni, jonka nimeksi tuli Volcano Lover Susan Sontagin novellin mukaan.

MH: Entä kokonaisuuden toinen hieman erilainen teos, nimeltään Ming. Mikä on vaasi- teoksen historia?

HL: Ming on osa Uprooted-teosten sarjaa, joita olen maalannut aaltopituuksien rinnalla. Tässä varioin taidehistorian hyvinkin tunnettua nature morte -symbolia, kukkavaasia. Isossa kaaressa taustalla on ihmisen yritys vangita luonto ja yrityksen epäonnistuminen. Fakta kun on, että kukat kuolevat aina ennen aikaansa. Pidän taidehistorian kanssa leikkimisestä, etenkin symbolien kanssa työskentelystä ja niiden työstämisestä maalauksissa. On välillä helpompaa ottaa valmis kuva-aihe, jota toistamalla avautuu ja vapautuu uusia maalauksellisia asioita.

MH: Koetko taidehistorian avaruuden enemmänkin rikkautena kuin rasituksena? Tai toista kautta: miten lähestyä symbolia, esimerkiksi vaasia, jolla on niin vahva tausta ja merkitysten historia?

HL: Taidehistoria on mieletön rikkaus. Koen kiinnostavina eri aikojen tulkinnat jostain tietystä aiheesta, ja taidehistorian jaettu mentaliteettien historia hyödyttää tässä. On hauska nähdä, miltä omat vaasit näyttävät ja mihin ne asettuvat. Maalatessani en ota taidehistoriaa niin vakavasti, mutta harkitsen aika tarkasti, voinko käyttää jotain tiettyä symbolia. Tähän toivoisin itseltäni enemmän vapautta.

Aikaisemmissa näyttelyissä olen miettinyt menneisyyden, nykyisyyden ja tulevaisuuden suhdetta ja sitä, miten tulevaisuutta suunnitellessamme joudumme turvautumaan muistikuviin eli historiaan. Nyt kun olen tarkastellut aikaa ja sitä, miten se pyyhkii ylitsemme aalloissa, olen pystynyt hidastamaan sitä hetkeksi. Tässä taidehistoria on ollut apuna.

On varmasti keskeistä ja tärkeää, että juuri nyt tämä nature morte aiheena nousi esille. Osaksi kyse on varmasti siitä, mikä on pinnalla ja ilmenee tässä nimenomaisessa ajassa. Ming on luonteeltaan aika leikkisä, mutta sarjan taustalla on myös ajatuksia siitä, miten määrittelemme luontosuhdettamme uudestaan lisääntyneen tiedon ja tietoisuuden myötä – siitä, miten omat tekomme vaikuttavat luontoon. Tämän kautta esimerkiksi maisemamaalauksen ja sen, miten ylipäätään kuvaamme luontoa, on muututtava.

MH: Lopuksi kysymys, jolta ei voida välttyä, jota ei kannata välttää. Miten lähtökohtaisesti maisemamaalauksen on mielestäsi muututtava?

HL: Uskon, että taiteella on paljon annettavaa ympäristökeskusteluun ja että sen vaikutus on vahva. Vaaditaan teoksia, jotka kykenevät uurtamaan syvempiä muistijälkiä. Olen miettinyt, josko ja miten villiinnytykseksi (Rewilding) kutsuttua luonnonsuojeluperiaatetta voisi soveltaa maisemamaalaukseen. Muutokseen on varmasti monta ehdotelmaa, omani on osallisuuden painottaminen. Amerikkalaisen astrofyysikon ja tiedetoimittaja Neil deGrasse Tysonin sanoin “We are all connected; To each other, biologically. To the earth, chemically. To the rest of the universe atomically.”