TARA
18.5.-2.7.2023

The artist’s own life and the artworld merge in Rauha Mäkilä’s solo exhibition, TARA, which concludes Helsinki Contemporary’s spring season. Mäkilä’s recent paintings speak about humanity, being an artist and being together. She takes the themes of her works from her own world of experience and living environment, showing how things that are near at hand and mundane have value and are worth painting.

The set of works to be displayed in the gallery in May–June consists of recognisable, relatable moments that depict situations in family life. Of the background to the painting Tara and Momo Mäkilä says: “I thought for a long time about where to start off with a view to working on a solo exhibition. It felt pretentious to forcibly construct an exhibition around something that didn’t feel like it was my own or personally experienced. The urge to remain honest to myself was already strong right at the beginning of the working process.

“I decided to carry on working with my visual notes. Taking your own world of experience into a more general level of representation in itself creates its own challenges. I went over to painting with oils after a ten-year break. Everything seemed to slow down, and I wanted to somehow capture that slowness and calmness in an artwork.”

The three-dimensional effect of the works in the exhibition came about in evenly lit, almost shadowless works, stretching the perspective. Using guidelines that split the image surface, Mäkilä creates non-spaces and places, moving closer to and further away from the subject. The paintings hung on the walls are also motifs inside a physical work of art, windows into another painted world. Mäkilä’s characteristic background paint masses overlap, crease and crack like a broken mirror. The relationship between the visual subject matter and the fragmented environment is built up through the impenetrable and open gazes of the main characters. Family members, loved ones, pets, art objects and household items form mutually surprising compositions.

Mäkilä plans her paintings carefully in advance, but leaves room for surprise and coincidence – space for the painting to be and to become an event in its own way, via the means of painting. A central feature of the TARA exhibition is the immediacy of everyday life, encountering it as your own, as yourself. Also central is materiality, the quintessence of the paint.

“The switch to oil paints completely revolutionized my understanding of when a work is finished. While working with acrylic, you have to decide things quickly and, when I think that the work is getting stuck or I am, so to speak, overworking it, when there is no room for guesswork, then it is lost. Conversely, oils behave quite differently, and I have caught myself digging out works of mine that I already considered finished, to repaint them. Of course, there had been an underlying feeling that the painting does not work or is not irritating in the right way, but is too disturbing, and consequently I don’t think the pieces fit together.”

For Mäkilä, the meaning of art and of a painting is formed in encountering and looking at it. “I see the power of art as being in its freedom, and in not trying to overly control it or the looking at it. Any art that makes its point too clearly is in danger of falling flat simply in order to illustrate that point. The power of many works, even of a personal one, may not reveal itself until later.”

Rauha Mäkilä (b. 1980) is a Helsinki-based artist who graduated from the Academy of Fine Arts in Helsinki in 2007. In her art Mäkilä draws on situations from everyday life and the imagery of popular culture. In recent years, she has also reflected on her own position and work as an artist. Her paintings have appeared in numerous solo and collective exhibitions, including the Chart Art Fair, Copenhagen; Gallery Susanne Pettersson, Stockholm; Munch Gallery, New York; Kemper Museum of Contemporary Art, Kansas City; Espoo Museum of Modern Art – EMMA, Espoo; Galleri Thomassen, Gothenburg; and Landskrona Museum, Landskrona, Sweden. Her works are included in several major collections, including those of the City of Gothenburg, HAM Helsinki Art Museum, Museum of Contemporary Art Kiasma, Niemistö, Saastamoinen Foundation and the Jenny and Antti Wihuri Foundation. Thank you to The Arts Promotion Centre Finland and The Finnish Cultural Foundation for supporting the artist’s work.

Taiteilijan oma elämä ja taidemaailma sulautuvat yhteen Helsinki Contemporaryn kevätkauden päättävässä Rauha Mäkilän yksityisnäyttelyssä TARA. Mäkilän tuoreet maalaukset kertovat ihmisyydestä, taiteilijuudesta ja yhdessäolosta. Hän ammentaa teostensa aiheet omasta kokemusmaailmastaan ja elinpiiristä, osoittaen kuinka lähellä oleva ja arkinen on arvokasta, maalauksen arvoista.

Touko-kesäkuussa galleriaan esille tuleva teoskokonaisuus koostuu tunnistettavista ja samaistuttavista, perhearjen tilanteita kuvaavista hetkistä. Tara ja Momo -maalauksen taustasta Mäkilä kertoo: ”Pohdin pitkään, mistä lähtisin liikkeelle yksityisnäyttelyn työstämisen suhteen. Tuntui teennäiseltä rakentaa näyttelyä väkisin jonkin ympärille, mikä ei tuntunut omalta tai itse koetulta. Halu pysyä itselleen rehellisenä oli voimakas jo heti työprosessin alussa.” 

”Päätin jatkaa visuaalisten muistiinpanojeni parissa työskentelyä. Oman kokemusmaailman tuominen yleisemmälle esittämisen tasolle luo jo omat haasteensa. Siirryin maalaamaan öljyväreillä kymmenen vuoden tauon jälkeen. Kaikki tuntui hidastuvan ja sen hitauden ja rauhallisuuden halusin jollain tavalla tavoittaa teoksessa.” 

Näyttelyn teosten kolmiulotteinen vaikutelma syntyy tasavaloisissa ja lähes varjottomissa teoksissa perspektiiviä venyttäen. Kuvapintaa halkovin suuntaviivoin taiteilija luo epätiloja ja paikkoja sekä lähentää tai loitontaa kuvan kohdetta. Seinille ripustetut maalaukset ovat myös aiheita fyysisen taideteoksen sisällä, ikkunoita toiseen maalattuun maailmaan. Mäkilälle tunnusomaiset taustojen värimassat lomittuvat, poimuuntuvat ja säröilevät kuin rikkinäinen peili. Kuva-aiheiden suhde fragmentaariseen ympäristöön rakentuu päähenkilöiden suljettujen ja avoimien katseiden kautta. Perheenjäsenet, läheiset, lemmikit, taideobjektit ja kodin esineistö, muodostavat keskenään yllättäviä sommitelmia.

Mäkilä suunnittelee maalauksensa huolella etukäteen, mutta jättää yllätyksille ja sattumalle sijaa – maalaukselle tilaa olla sekä tulla tapahtumaksi omalla tavalla, maalauksen keinoin. TARA-näyttelyssä keskeistä onkin arjen välittömyys, sen kohtaaminen omanaan, itsenään. Keskeistä on myös materiaalisuus, värin olemus.

”Öljyväreihin siirtyminen mullisti täysin ymmärrykseni siitä, milloin teos on valmis. Akryylin kanssa työskennellessä asiat pitää päättää nopeasti ja kun mielestäni teos menee tukkoon tai sen työstää niin sanotusti yli, ei arvuuttelulle jää varaa, se on menetetty. Öljy taas käyttäytyy aivan toisin ja olenkin saanut itseni kiinni siitä, että kaivan jo valmiina pitämiä teoksiani esiin maalatakseni ne uuteen uskoon. Toki taustalla on ollut tunne siitä, että teos ei toimi tai ärsytä oikealla tavalla, vaan se häiritsee liikaa ja sen johdosta eivät palikat mielessäni kohtaa.”

Mäkilälle taiteen ja maalauksen merkitys hahmottuu kohtaamisessa ja myötä katsomisessa. ”Taiteen voima löytyy mielestäni sen vapaudesta ja siitä, ettei sitä ja sen katsomista lähdetä ohjailemaan liiaksi. Kaikki liian selkeästi asiansa osoittava taide on vaarassa latistua vain asian kuvittamiseksi. Ehkä monen teoksen voima aukeaa vasta myöhemmin, henkilökohtaisenkin.”

 

Rauha Mäkilä (s. 1980) on Kuvataideakatemiasta vuonna 2007 valmistunut helsinkiläinen kuvataiteilija. Mäkilä ammentaa taiteeseensa arkipäivän tilanteista ja populaarikulttuurin kuvastosta. Hän on pohtinut teoksissaan myös omaa positiotaan ja työtään taiteilijana. Mäkilän teoksia on ollut esillä lukuisissa yksityis- ja ryhmänäyttelyissä mm. CHART-taidemessuilla Kööpenhaminassa; Susanne Pettersson Galleryssa Tukholmassa; Munch Galleryssa New Yorkissa; Kemper Museum of Contemporary Artissa, Kansas Cityssa; EMMA – Espoon modernin taiteen museossa; Galleri Thomassenissa, Göteborgissa ja Landskrona Museumissa, Ruotsissa. Hänen tuotantoaan sisältyy useisiin merkittäviin kokoelmiin, ml. Göteborgin kaupungin, HAM Helsingin taidemuseon, Nykytaiteen museo Kiasman, Saastamoisen säätiön, Jenny ja Antti Wihurin rahaston ja Niemistön kokoelmat. Kiitokset Taiteen edistämiskeskukselle ja Suomen Kulttuurirahastolle taiteilijan työskentelyn tukemisesta.

 

 

 

Konstnärens liv och konstvärld flyter samman i Rauha Mäkiläs separatutställning TARA som avslutar Helsinki Contemporarys vårsäsong. Mäkiläs nya målningar berättar om mänsklighet, konstnärskap och samvaro. Hon använder sig av sin egen erfarenhetsvärld och livsmiljö när hon skapar sina verk, och visar hur det närliggande och vardagliga är värdefullt och värt att avbilda.

Helheten av verk ställs ut i gallerian under maj–juni och består av igenkännliga ögonblick ur familjevardagen som betraktaren kan identifiera sig med. Om bakgrunden till målningen Tara och Momo berättar Mäkilä: ”Jag funderade länge på var jag skulle börja för att skapa en separatutställning. Det kändes konstlat att tvinga mig till att bygga upp utställningen runt någonting som inte kändes som mig själv eller som något självupplevt. Redan i början av arbetsprocessen kände jag starkt att jag ville vara mig själv trogen.”

”Jag beslutade mig för att fortsätta arbeta med mina visuella minnesanteckningar. Det är i sig utmanande att föra sin egen erfarenhetsvärld till en universellare nivå så den kan visas för allmänheten. Jag övergick till att måla med oljefärger efter en paus på tio år. Allt verkade gå långsammare och jag ville på något sätt föra fram långsamheten och lugnet i verket. ” 

Den tredimensionella effekten i utställningens verk uppstår genom att perspektivet tänjs ut i de jämnt upplysta och nästan skugglösa verken. Med riktlinjer som skär genom bildytan skapar konstnären icke-tillstånd och platser samt närmar eller fjärmar bildobjektet. Målningarna som hängts på väggarna är också motiv inuti ett fysiskt konstverk, fönster till en annan målad värld. De för Mäkilä typiska färgmassorna i bakgrunden varvas, veckar sig och krackelerar som en trasig spegel. Bildmotivens förhållande till den fragmentariska omgivningen byggs upp genom huvudpersonernas slutna och öppna blickar. Familjemedlemmar, närstående, sällskapsdjur och hemmets föremål arrangeras på överraskande sätt med varandra.

Mäkilä planerar sina målningar omsorgsfullt på förhand, men lämnar utrymme för överraskningar och slumpen – det ger målningarna utrymme att vara en händelse och bli en händelse på sitt eget sätt, på målningars vis. Centralt i utställningenTARA är vardagens omedelbarhet och att möta den som sig själv. Centralt är också materialiteten och färgens existens.

”Övergången till oljefärger var omvälvande för min förståelse av när ett verk är färdigt. När jag arbetar med akrylfärger måste jag vara snabb och när jag tycker att jag inte kommer vidare med ett verk eller jag så att säga överarbetar det finns det inget tvivel om saken – verket har gått förlorat. Oljefärg beter sig helt annorlunda och jag har märkt att jag gräver fram sådana verk som jag redan tyckte var färdiga och omarbetar dem. För all del har det berott på att jag haft en känsla av att verket inte fungerat eller att det inte irriterar på rätt sätt utan stör för mycket och därför har pusselbitarna inte fallit på plats i mitt sinne.”

För Mäkilä uppstår en målnings betydelse i mötet och under betraktandet. ”Konstens kraft ligger enligt mig i dess frihet och i att inte styra konstverket eller betraktandet av det för mycket. All konst som visar sitt budskap för tydligt riskerar att bli slätstruken och bara en illustration av något. Och kanske styrkan hos många verk öppnar sig först senare, också på ett personligt plan.”

  

Rauha Mäkilä (f. 1980) utexaminerades som bildkonstnär från Bildkonstakademin år 2007 och är bosatt i Helsingfors. Mäkiläs konst inspireras av vardagliga situationer och populärkulturens bildvärld. I sina verk har hon också begrundat sin egen ställning och sitt arbete som konstnär. Mäkiläs verk har visats bland annat under flera separat- och grupputställningar, såsom CHART-konstmässan i Köpenhamn; Susanne Pettersson Gallery i Stockholm; Munch Gallery i New York; Kemper Museum of Contemporary Art, Kansas City; EMMA – Esbo moderna konstmuseum; Galleri Thomassen i Göteborg och Landskrona Museum i Sverige. Hennes produktion ingår i många betydelsefulla samlingar såsom Göteborgs stads, Helsingfors konstmuseum HAM:s, Museet för nutidskonst Kiasmas, Niemistös, Saastamoinen stiftelsens samt Jenny och Antti Wihuris fonds samlingar. Tack till Centret för konstfrämjande och Finska Kulturfonden för deras stöd.

 

 

.

Taiteilija–kuraattori-keskustelu
Rauha Mäkilä
TARA
18.5.–2.7.2023
Rauha Mäkilä & Mika Hannula

 

 

 

Mika Hannula: Aloitetaan näyttelyn keskeisestä teoksesta Tara ja Momo, jossa vallitsee rauhallinen, todella kaunis hetki. Maalaus virittää maan vetovoimaa tavalla, joka ohjaa ja kutsuu katsojan sisään, pitää hyvänä, ei sulje ulos. Kerro teoksen taustasta ja synnystä. Mistä siinä on kyse?

Rauha Mäkilä: Pohdin pitkään mistä lähtisin liikkeelle yksityisnäyttelyn työstämisen suhteen. 

Tuntui teennäiseltä rakentaa näyttelyä väkisin jonkin ympärille, mikä ei tuntunut omalta tai itse koetulta. Halu pysyä itselleen rehellisenä oli voimakas jo heti prosessin alussa. Päätin jatkaa visuaalisten muistiinpanojeni parissa työskentelyä. Oman kokemusmaailman tuominen yleisemmälle esittämisen tasolle luo jo omat haasteensa. Olen pikkuhiljaa siirtynyt taas maalaamaan öljyväreillä kymmenen vuoden tauon jälkeen. Tämä muutti joltain osin työskentelyn luonnetta ja värimaailmaa. Kaikki tuntui hidastuvan ja sen hitauden halusin jollain tavalla tavoittaa teoksessa. Illan soisi olevan se hetki, joka kokoaa päivän kasaan, hidastaa ja rauhoittaa.

MH: Kerro lisää tästä haasteesta – oman kokemusmaailman ja yleisemmän tason yhdistämisestä maalausprosessissa?

RM: Omien visuaalisten muistiinpanojen parissa työskennellessä, koen tärkeäksi sen, etten lähde toistamaan kuvaa yksi yhteen kankaalle. Kuvasta pitää osata irrottautua hyvissä ajoin, jotta pystyy ottamaan etäisyyttä itse kuvan henkilöön tai henkilöihin. Pitää uskaltaa tuoda mukaan myös kömpelyyttä ja rujoutta, jos se tuntuu tarpeelliselta. Alussa mielessäni on yleensä selkeät suunnitelmat ja suunnat, mutta jossain vaiheessa kaikki ne romahtavat ja fyysinen maalaaminen ottaa vallan, etäännyttää liiallisesta aiheen kuvittamisesta ja tuo mukanaan ratkaisut, joiden kautta ehkä katsoja voi samaistua teoksen sisältöön. Vaikka minulla on henkilökohtainen tai omakohtainen suhde siihen mitä kuvaan, en kuitenkaan yritä kertoa itsestäni tarinaa. Henkilökohtainen kokemus tai suhde on vain lähtökohta, impulssi, joka auttaa alkuun pääsemisessä.

MH: Nostetaan esille maalaus nimeltään Silja ja Martta. Mitä erityistä tähän teokseen liittyy suhteessa juuri kuvan omakohtaisuuteen?

RM: Teos perustuu itse asiassa tilanteeseen, minkä niin sanotusti lavastin ja josta otin monta kuvaa, eri versiota tilanteesta, hetkestä. Siinä mielessä henkilökohtaisuus on jo häivytetty kuvanottohetkellä, koska kyseessä ei ole sattumalta tallennettu hetki, josta myöhemmin muodostuu tärkeä muistiinpano.

MH: Voiko valittu lähtökohta, tässä tapauksessa kuva, olla liian lähellä, liian henkilökohtainen?

RM: Voi, mutta silloin se jää pöytälaatikkoon.

MH: Entä materiaalisuus. Mistä idea tai sysäys siirtyä öljyväreihin? Entä itse tekemisen moodi, sen hitaus – minkälaisesta hitaudesta on kyse, miten ylläpitää sitä ja välttää liian suoria liikkeitä, vastauksia?

RM: Olen kai jo aiemminkin todennut kyllästymisen itseeni olevan suuri liikkeelle paneva voima. Nyt kyllästyin vain totaalisesti siihen, minkälaista jälkeä akryylimaaleilla sain aikaan. Halusin haastaa itseäni vaihtamalla tekniikkaa. Öljymaali mahdollistaa suorastaan ärsyttävällä tavalla pitkäkestoisemman vaiheilun, aina voi pyyhkiä ja maalata, pyyhkiä ja maalata tai vaan yksinkertaisesti maalata päälle. Akryylilla asiat jämähtivät nopeammin paikalleen ja niin sanottujen virheiden korjaaminen piti päättää melkeinpä heti, ennen kuin kaikki oli liian myöhäistä ja maalikerroksia liikaa. Eli toisin sanoen, olen rakentanut itselleni ansan loputtomista mahdollisuuksista hitaasti kuivuvan öljymaalin kanssa. 

MH: Entä teos nimeltään Talviloma, jossa sattuu ja tapahtuu, käy vilinä ja vilske, ja on aivan erityinen tunnelma?

RM: Minulle siinä ensimmäisenä nousee pintaan sininen väri ja sen eri sävyt, koska koen ne haastavina työstää. Teoksen tunnelma on mielestäni melankolinen ja hetkittäin sisäänpäin kääntynyt, mutta odottava. Mitä sitä sen enempää avaamaan. Liika aiheiden sanallistaminen latistaa ja yksinkertaistaa mielestäni maalauksen, rajoittaa sen katsomista, banalisoi sen.

MH: Liialliset selitykset ja sanat ovat tiellä, mutta mikä on vaihtoehto? Hiljaisuus, mystisyys, viattomuus kuvan edessä – mahdollista vai mahdotonta?

RM: Sekä että. Maalauksesta voi puhua niin monella tasolla, tärkeää ovat myös värit ja teoksen toteutustapa. Jo se, miten pensseli on kuljettanut maalia kankaalla, on oleellista ja keskustelun arvoista. 

MH: Mistä maalauksessa on sinulle kyse?

RM: Maalauksen ajattomuus kiehtoo minua. Vaikka toki samalla maalaus on ajassa kiinni ja pysyy siinä. Maalaukseen liittyvä käsityöläisyys ja hitaus saa minut uskomaan, että osaamme arvostaa vaivihkaa avautuvia asioita, mitkä eivät välttämättä koskaan ratkea meille lopullisesti. 

MH: Mitä teet, kun työt eivät yksinkertaisesti, kaksinkertaisesti jne. vaan suju?

RM: Murjotan. Ja maalaan väkisin. Luen tai katson elokuvia. Tilaan netistä taidekirjoja yli budjettini. Urheilen. Jatkan väkisin maalaamista ja murjotan.

MH: Entä miten ”lukko” avautuu – ei yleisesti, vaan nimenomaan tämän näyttelyn kohdalla?

RM: Ensimmäisen onnistumisen jälkeen yleensä helpottaa, tulee tunne siitä, että suurin piirtein tietää mitä on tekemässä, ja mihin ehkä päätymässä. TARA-näyttelyn yhteydessä lukko aukesi viimeistään Suzu nimisen teoksen kohdalla, siinä onnistuin tavoittamaan jotain, mihin olin pitkästä aikaa tyytyväinen. Suzu ei ole mukana tässä näyttelyssä, se oli esillä Helsinki Contemporaryn viime syksyn Lust for Life -ryhmänäyttelyssä.

MH: Mistä tiedät, että maalaus on valmis, milloin osaat päästää irti?

RM: Öljyvärin käyttö mullisti täysin ymmärrykseni siitä, milloin teos on valmis. Akryylin kanssa työskennellessä asiat pitää päättää nopeasti, ja kun teos meni tai menee tukkoon tai sen työstää niin sanotusti yli, ei arvuuttelulle jää varaa. Öljyväri taas käyttäytyy aivan toisin ja olenkin saanut itseni kiinni siitä, että kaivan jo valmiina pitämäni teokset esiin maalatakseni ne uuteen uskoon. Toki taustalla on ollut tunne siitä, että teos ei toimi tai ärsytä oikealla tavalla, vaan se häiritsee liikaa ja sen seurauksena eivät palikat mielessäni kohtaa. 

MH: Oikeanlainen ärsytys ja valmis kokonaisuus. Koostuuko se harmoniasta, rytminvaihdoksista vai mistä?

RM: Molemmista, harmoniasta ja rytminvaihdoksesta, sekä siitä, että kankaalla olevat värit kohtaavat oikeassa kulmassa ja tukevat tai tuovat esille toisensa sopivalla tavalla. Myös kokemus siitä, että kankaalla olevat elementit ovat suhteessa toisiinsa näennäisessä järjestyksessä. Ja loppupelissä kuitenkin on kyse siitä, ettei minua enää ärsytä mikään, hermostuta tai häiritse – silloin osaan päästää irti.

MH: Henkilökohtainen on poliittista, väitetään. Onko näin myös maalauksessa? Jos kyllä, mitä se tarkoittaa, merkitsee?

RM: Taiteen voima löytyy mielestäni sen vapaudesta ja siitä, ettei sitä ja sen katsomista lähdetä ohjaamaan liiaksi. Kaikki liian selkeästi asiansa osoittava taide on vaarassa latistua vain asian kuvittamiseksi. Ehkä monen teoksen voima aukeaa vasta myöhemmin, henkilökohtaisenkin.

MH: Maalauksen merkitys tässä ja nyt?

RM: Sivistys. Yleissivistys. Visuaalinen sivistys. Kulttuuri on olennainen osa yhteiskuntaa ja elämää. Mitä olisimmekaan ilman kirjoja, elokuvia, teatteria ja vaikkapa juuri maalauksia? Jostain syystä mieleeni tuli vuonna 2007 sattunut kömmähdys, ylioppilaskirjoitusten elämänkatsomustiedon kysymysten joukkoon oli aineen ylitarkastajan seulan läpi päätynyt erehdyksessä Picasson Guernican sijaan vitsiksi tulkittava muunnelma teoksesta.