Helsinki Contemporary

rauha mäkilä

Syksy 2025

5.9.-28.9.2025

In English
Suomeksi

Rauha Mäkilä’s solo exhibition Syksy 2025 (Autumn 2025) presents new works united by a common theme: exploring memories through painting.

Mäkilä draws inspiration from visual notes and photographs, transforming fleeting snapshots of fast-paced moments into painterly form. Unfolding slowly and deliberately, her paintings emphasise process, materiality, colour and composition.

For Mäkilä, painting is an antidote to the perfection-driven flood of digital images. Like a book, a painting demands time: it can challenge us, and transport us to another place and time.

Colour is often her point of departure. As she paints, Mäkilä tests how colours interact to generate different moods and spaces. Too much harmony can be dull. Instead, rhythmic shifts, small imperfections, and even deliberately “wrong” colour choices create compositional vitality. Her works are always constructed in the language of painting: in the brushstrokes across the canvas, in the connections between shapes and colours, in the ways diverse elements support one another, and in what they ultimately convey.

Some of Mäkilä’s new works depict sculptures; others are “meta-paintings,” or paintings of paintings. These do not comment on the art world as such, but probe deeper questions of perception: how we see, what we value, and why. In the end, Mäkilä’s practice reminds us that what we encounter is not reality, but a constructed image—above all, a painting.

Link to online viewing room on Artsy

Rauha Mäkilän yksityisnäyttely Syksy 2025 esittelee taiteilijan uusia teoksia, joita yhdistää muistojen tutkiminen maalauksen keinoin.

Mäkilä ammentaa teoksiinsa aiheita visuaalisista muistiinpanoista ja valokuvista. Vaikka maalausten lähtökohtina toimivat pysäytyskuvat joskus nopeastikin liikkuvasta elämästä, teokset ovat hitaita ja maalauksellisia: niissä korostuvat prosessi, materiaalisuus, värit ja sommittelu.

Mäkilälle maalaaminen toimiikin vastapainona täydellisyyteen pyrkivälle sähköiselle kuvavirralle. Maalaus on parhaimmillaan kuin kirja: se vaatii aikaa, joskus se haastaa, mutta se voi toimia välineenä, joka kuljettaa meidät tästä hetkestä ja paikasta jonnekin muualle.

Värit ovat Mäkilälle usein maalauksen rakentamisen lähtökohta. Kuvapinnassa hän ratkoo, miten eri värit elävät yhdessä ja millaisia tunnelmia ja tiloja ne voivat luoda. Liiallinen harmonia voi kuitenkin olla tylsää: rytminvaihdokset, pienet säröt ja niin sanotut ”väärät” värivalinnat ovat tärkeitä kiinnostavan kokonaisuuden kannalta. Teokset rakentuvat aina maalauksen kielellä: niillä tavoilla, miten sivellin liikkuu kankaalla, miten muodot ja värit löytävät toisensa, mikä elementti tukee toista, ja mitä ne yhdessä pystyvät kertomaan.

Osassa Mäkilän uusia teoksia nähdään veistoksia ja ”metamaalauksia” eli maalauksia kuvattuina maalauksissa. Teokset eivät kuitenkaan pohdi tai käsittele taidemaailmaa: kyse on ennemminkin siitä, miten katsomme, mitä arvostamme, ja miksi. Samalla maalaukset muistuttavat siitä, että katsomme aina rakennettua kuvaa, emme todellisuutta, ja erityisesti maalausta.

Linkki näyttelyn verkkoesittelyyn Artsyssa

Rauha Mäkilä

Artist & Curator discussion

Artist interview: Rauha Mäkilä
SYKSY 2O25
September 5–28, 2025

Jaakko Uoti: Your paintings have been described as snapshots of fleeting moments and everyday situations. Could you tell us about the process behind your paintings—do you use photographs or other visual notes as aids, for example?

Rauha Mäkilä: Painting is a way for me to structure the world, and at the same time, my paintings act as a mirror to reality. However, I can't always be sure where everything begins and ends. I am interested in everyday life, days that follow one another, days when perhaps big events happen, completely unbeknownst to us. In the best case, we understand what happened only afterwards, in hindsight. The same seems to apply to the process of creating and completing paintings.

My phone is full of visual notes, and my studio is stacked with photographs. From there, I can pick the ones that best suit the current situation and incorporate them into the process.

JU: You often depict loved ones—family members, friends, pets—and everyday situations in your paintings. People usually take center stage in your work. How do you select subjects from different situations and characters, and how do these elements ultimately come together as a work of art?

RM: My daughter has often been a model for me, and she sometimes says in mundane or amusing situations that I should take a picture of her at that moment and use it as the starting point for my painting. This has given me confidence that we are, so to speak, playing the same game and that she is okay with me using her as a model.

I see people as beautiful and unique, but when I paint, I don't always achieve the result I hope for. I am often surprised when a work is finished, because it may be completely different from what I had planned. I have not decided whether I consider this surprise element to be a positive or a negative, but perhaps exactly beacuse of all this I often return to studying people in my paintings.

I remember reading an interview with Swedish artist Mamma Andersson, in which she mentioned that her painting process always contains traces of her previous works, like the annual rings of trees. With each new growth ring, you carry all the previous ones with you. I find this idea fascinating, and I'm sure it applies to many visual artists.

JU: It's interesting to hear how creating these “picturesque moments” has become a kind of game between you and your daughter. In general, what are your thoughts on the relationship between an artist and a model? How does painting your own daughter differ from painting someone you've "found" in an old photograph, for example?

RM: The human figure provides an accessible and relatable starting point for reflecting on many things, and it is an excellent narrative tool. When I work, I don't really think about my relationship with the model; I find it more of a hindrance and a limitation, because I'm not directly painting a portrait, at least not for this exhibition.

JU: Your works are particularly painterly—they emphasize brushwork, colour and colour combinations, and the construction of a composition. What does painting mean to you at this point in time?

RM: In this day and age, where images are consumed quickly and in digital form, painting is a space where I can linger. It is slow, manual work that emphasizes the human factor, mistakes, layering, which, all in all, I think is only positive. Painting serves as an excellent counterbalance to a world filled with perfect images. I would like painting to function partly like a book: a book has the ability to transport us elsewhere and change the way we see the world.

JU: I was struck by the different clothes worn by the people in your paintings: for example, the gymnastics outfits in the Kauniainen painting, the costumes in Halloween 2024, the elegant coats worn by some of the women in your works.. Are you interested in clothes as a subject?

RM: I don't think it's worth trying to interpret a painting or search for meanings by reading the image. I always find it more interesting to see how the brush has moved across the canvas and how the different parts of the work have been constructed using colours or shapes. With a bit of luck, the choice of colours and the shapes of the clothes may tie the work to the present moment and, on some level, reflect the spirit of the times.

JU: Colours play an important role in your work, and this is also reflected in the world of your paintings. Could you tell us about the significance of colour where certain colours come from, what meanings they carry?

RM: Colour is the material and starting point in my work. I may consciously or unconsciously gather certain colours around me, go through them in my mind, and consider which ones would work together, supporting each other.

When painting, I also think about how I can get the colours to meet at the right angle inside the image, bringing out the best in each other. Excessive harmony is, of course, boring, and changes in rhythm, small cracks, and so-called “wrong” colour choices are important for the whole.

JU: Your new exhibition features several vertical works. Some of the paintings are very tall and narrow. How did you end up using this type of canvas?

RM: It all started with a lack of money, which led me to make painting bases from leftover wedges in my studio; I simply tried to see which ones could fit together and if had a matching support grid. I then became attracted to this tall and narrow shape, and as my financial situation improved, I ordered more canvases of this type.

JU: Your new paintings also feature statues that are interestingly parallel to the people in the paintings. How did statues and sculptures come to be in your paintings?

RM: I found a box of old photographs at our family cottage. Many of the pictures were from my grandparents' travels, and often they featured people standing or posing in front of a fountain, a statue, or a sculpture. The pictures stuck in my mind, and I was left wondering how we choose the moments that are worth immortalizing, and what kind of memories we want to leave behind — what certain photographs or objects in our homes say about us.

I have had a photo of Mamma Andersson's work Floden saved on my phone for a long time. I took the photo at the exhibition Runtom Hill in the Malmö Art Museum in Sweden. The painting has fascinated me for a long time, and I’ve tried to figure out what it was that appealed to me: was it the sculptural language of the painting, the colors, or all these things together? In the end, I couldn't figure it out, so I decided to try to incorporate the sculpture, or in my case, the shape of a garden statue, into a painting, referencing it while still respecting Mamma Andersson's painting.

JU: In addition to statues, your works also feature “metapaintings”: paintings within paintings. What interests you about this theme?

RM: How we relate to viewing, what we view, and why. What we consider important, what we value, and why. And at the same time, these metapaintings serve as a reminder that what we are looking at is always a constructed image, not reality.

Taiteilija & kuraattori -keskustelu

Taiteilijahaastattelu: Rauha Mäkilä
SYKSY 2O25
5.–28.9.2025

Jaakko Uoti: Maalauksiasi on kuvailtu pysäytyskuvina ohimenevistä hetkistä ja arkisista tilanteista. Kertoisitko teostesi syntyprosessista – käytätkö apunasi esimerkiksi valokuvia tai muita visuaalisia muistiinpanoja?

Rauha Mäkilä: Maalaaminen on minulle tapa jäsentää maailmaa ja samalla maalaukset toimivat ikään kuin peilinä todellisuudelle. En kuitenkaan voi aina olla varma, mistä kaikki alkaa ja mihin päättyy. Minua kiinnostaa arki, päivät, jotka seuraavat toisiaan, päivät, joissa tapahtuu ehkä suuria tapahtumia, aivan kuin meiltä salaa. Parhaimmassa tapauksessa ymmärrämme jälkeenpäin, mitä tapahtui. Sama tuntuu pätevän myös maalausten syntyprosessiin ja loppuun saattamiseen.

Minulla on puhelin täynnä visuaalisia muistiinpanoja ja työhuoneella pinoittain valokuvia. Sieltä saatan poimia tilanteeseen parhaiten sopivat mukaan prosessiin.

JU: Olet kuvannut maalauksissasi läheisiäsi – perheenjäseniä, ystäviä, lemmikkejä – ja arkisia tilanteita. Usein maalauksissa on keskiössä ihminen. Miten eri tilanteet ja tyypit valikoituvat, ja miten näistä aineksista syntyy lopulta teos?

RM: Tyttäreni on usein ollut minulle mallina ja hän saattaakin joskus todeta jossain arkisessa tai huvittavassa tilanteessa, että ottaisin hänestä siinä hetkessä kuvan ja käyttäisin sitä maalaukseni lähtökohtana. Tämä on antanut minulle luottamuksen siihen, että pelaamme samaa peliä, ja että hänelle on ok, että käytän häntä mallina.

Näen ihmiset lähtökohtaisesti kauniina ja persoonallisina, mutta maalatessa en aina onnistu siinä mitä toivoisin lopputuloksen olevan. Usein yllätyn, kun teos on valmis, koska se saattaa poiketa täysin siitä mitä suunnittelin. En ole ratkaissut, pidänkö mainitsemaani yllätystä positiivisena vai negatiivisena, mutta sen johdosta varmaan palaan usein tutkimaan ihmistä maalauksissani.

Muistan lukeneeni ruotsalaisen taiteilijan Mamma Anderssonin haastattelun, jossa hän mainitsi maalausprosessinsa pitävän sisällään jälkiä aiemmista teoksistaan, kuin puiden vuosirenkaita. Viimeisen vuosirenkaan kohdalla kannat mukanasi kaikkia edellisiä. Ajatus on mielestäni kiehtova ja toteutuu varmasti monen kuvataiteilijan kohdalla.

JU: Kiinnostavaa kuulla, miten tästä maalauksellisten hetkien luomisesta on muodostunut tyttäresi kanssa eräänlainen peli. Mitä ajattelet yleisemmin taiteilijan ja mallin suhteesta? Miten esimerkiksi oman tyttären kuvaaminen tai sitten vanhasta valokuvasta “löytämäsi” ihmisen maalaaminen eroavat toisistaan?

RM: Ihmishahmo tarjoaa helposti lähestyttävän ja samastuttavan lähtökohdan monen asian heijastamiselle ja ihmishahmo on oiva kerronnan väline. En niinkään työskennellessäni pureudu pohtimaan suhdettani malliin, koen sen ennemminkin hidastavaksi ja rajoittavaksi tekijäksi, koska en suoranaisesti ole muotokuvaa maalaamassa, en ainakaan tähän näyttelyyn.

JU: Teoksesi ovat erityisen maalauksellisia – niissä korostuvat siveltimen käyttö, erilaiset värit ja väriyhdistelmät, ja komposition rakentaminen. Mitä maalaus ja maalaaminen merkitsevät sinulle tässä ajassa?

RM: Tässä ajassa, jossa korostuneesti kulutamme kuvia nopeasti ja digitaalisessa muodossa, maalaus on tila, jossa voin viipyä. Se on hidasta käsityötä, jossa korostuvat inhimillisyys, virheet ja kerrostumat, mikä on mielestäni vain ja ainoastaan positiivista, ja se toimii mainiona vastavoimana täydellisten kuvien täyttämälle maailmalle. Toivoisin maalauksen toimivan osittain kirjan lailla: kirjalla on kyky viedä meidät muualle ja muuttaa tapaamme nähdä maailmaa.

JU: Maalauksissasi esiintyvien ihmisten erilaiset vaatteet kiinnittivät huomioni: esimerkiksi Kauniainen-maalauksen voimisteluasut, Halloween 2024 -teoksen naamiaisasut, joidenkin teosten rouvien hienot takit.. Kiinnostavatko sinua vaatteet aiheena?

RM: Minusta maalausta ei kannata lähteä avaamaan tai merkityksiä etsimään kuvaa lukemalla. Pidän itse aina kiinnostavampana sitä, miten sivellin on liikkunut kankaalla, ja miten teoksen eri osat ovat rakentuneet värien tai muotojen avulla. Värivalinnat ja vaatteiden muodot saattavat hyvällä tuurilla sitoa teoksen tähän hetkeen ja jollain tasolla heijastaa ajankuvaa.

JU: Väreillä on työskentelyllesi suuri merkitys ja se välittyy myös maalaustesi maailmasta. Kertoisitko värien merkityksestä – mistä tietyt värit kumpuavat, mitä merkityksiä ne kantavat?

RM: Väri on materiaali ja lähtökohta työskentelylleni. Saatan lähteä tietoisesti tai tiedostamatta keräämään ympärilleni tiettyjä värejä, käyn enemmän mielessäni niitä läpi ja pohdin sitä, mitkä niistä toimisivat keskenään, tukien toisiaan.

Maalatessa pohdin myös, miten saisin värit kohtaamaan teoksen sisällä oikeassa kulmassa, tuoden toisiaan parhaalla mahdollisella tavalla esille. Liiallinen harmonia on toki tylsää, ja rytminvaihdokset, pienet säröt ja niin sanotut väärät värivalinnat ovat tärkeitä kokonaisuuden kannalta.

JU: Uudessa näyttelyssäsi on useita teoksista, jotka ovat pystysuuntaisia. Osa maalauksista ovat hyvin korkeita ja kapeita. Miten päädyit käyttämään tämän muotoisia maalauspohjia?

RM: Kaikki lähti liikkeelle rahapulasta, jonka seurauksena päädyin tekemään maalauspohjia työhuoneellani olevista jämäkiiloista. Kokeilin, mitkä osuisivat yksiin ja mihin minulla ehkä olisi tukiristikko taakse. Viehätyin tästä korkeasta ja kapeasta muodosta, ja rahatilanteeni parantuessa tilasin lisää tämän mallisia pohjia.

JU: Uusissa maalauksissasi nähdään myös patsaita, jotka kiinnostavalla tavalla rinnastuvat maalausten ihmisiin. Miten patsaat ja veistokset tulivat maalauksiisi?

RM: Löysin perheemme mökiltä laatikollisen vanhoja valokuvia. Monet kuvista olivat isovanhempieni matkoilta, ja usein niissä seistiin tai poseerattiin suihkulähteen, patsaan tai veistoksen edessä. Kuvat juurtuivat mieleeni ja jäin miettimään, miten valikoimme ne hetket, jotka ovat ikuistamisen arvoisia. Tai minkälaisia muistoja haluamme itsestämme jättää. Mitä tietyt valokuvat tai esineet kotonamme meistä kertovat.

Minulla on pitkään ollut puhelimessani kuva Mamma Anderssonin Floden-nimisestä teoksesta. Otin kuvan Malmön taidemuseossa Runtom Hill -näyttelyssä. Maalaus on kiehtonut minua pitkään, ja koitin kai mielessäni ratkaista, mikä teoksessa vetoaa: oliko se maalauksessa olevan veistoksen muotokieli, värit vai kaikki yhdessä. Lopulta en päässyt asiassa eteenpäin ja päätin kokeilla veistoksen, tai minun tapauksessani puutarhakaupan pihapatsaan muodon, mukaan ottamista, kuitenkin kunnioittaen Mamma Anderssonin teosta, ottamalla sen ainakin viitteellisesti mukaan omaan teokseeni.

JU: Patsaiden lisäksi teoksissasi nähdään myös “metamaalauksia”: maalauksia maalausten sisällä. Mikä tässä teemassa kiinnostaa?

RM: Se miten suhtaudumme katsomiseen, mitä katsomme ja miksi. Mitä pidämme tärkeänä, mitä arvostamme, ja miksi. Samalla metamaalaukset toimivat muistutuksena siitä, että kyseessä on aina rakennettu kuva, ei todellisuus.

Exhibitions

Works