Helsinki Contemporary

Eek & Johansson

Swedish Democracy

8.5.-31.5.2015

Marcus Eek and Michael Johansson’s joint exhibition, Swedish Democracy, shows why our western neighbours will succeed at whatever they do. It also shows why they can succeed at something that works so very rarely: combining painting and sculpture in a way that is organic and pleasurable. Swedish democracy is founded on more than a century of cheerful collaboration: a good life and good quality of life. Swedes know how to do things together. They trust each other and know how to have fun.

The Swedish Democracy exhibition brings together two different approaches to making art: the experimentality and physicality of Marcus Eek’s painting and the extremely precise conceptuality and execution of Michael Johansson’s working process create a tension and an exciting, integrated whole in the gallery space. The arrangements of colours and hues characteristic of each artist create a joyful energy, and an exhibition that is full of surprises.

The starting point for Marcus Eek’s artworks, which occupy the border between the abstract and figurative, is the painting process itself, and the various approaches to the handling of paint. “Archetypes” from nature, such as the forms of flowers and trees, bind his works and give them and unity.

“There is such an uncontrolled approach to how I work, I don’t use beamers or photos as method or reference, and cannot plan that much ahead since the process is such a central part of the final work. Hopefully this creates an interesting dynamic with the obviously carefully and meticulously executed sculptures of Michael Johansson.” – Marcus Eek

Michael Johansson constructs his sculptures and sculptural installations out of the everyday objects that he finds. At the start of his career, he found his objects in flea markets, selecting them to suit the conditions of the specific aesthetic that he had in mind. Since then, his works have more often been site-specific, with Johansson finding his building materials, for example, in the storehouses of institutions and buildings.

“And since all the items I use already come with a defined color and shape, as well carrying their own narratives, I almost feel that the work creates itself once I begin making it. The limitations within each work are what make up their starting point and the reason for why they exist. When all the riddles are solved and everything fits perfectly together, it is almost as if the work was predestined to be put together in one particular way.” – Michael Johansson

Marcus Eek (b. 1968, Stockholm) lives and works in Berlin. He graduated from the Royal Institute of Art in Stockholm in 1997. Eek has had several solo exhibitions in Sweden and has participated in collective exhibitions in the Nordic countries and elsewhere in Europe. He has had three solo exhibitions at Helsinki Contemporary (Minnesluckor | Black-Outs 2008, Extra Real 2010, Sunshine & Love, 2013).

Michael Johansson (b. 1975, Trollhättan) graduated from Malmö Art Academy in 2005. In addition to international museum and gallery exhibitions, he has carried out numerous commissioned works for public spaces and buildings. Swedish Democracy is Johansson’s first appearance at Helsinki Contemporary.

Marcus Eekin ja Michael Johanssonin yhteisnäyttely Swedish Democracy näyttää, miksi länsinaapurimme onnistuvat ihan missä tahansa. Se osoittaa miksi heiltä onnistuu myös se mikä niin ani harvoin toimii: maalauksen ja veistoksen yhdistäminen tavalla, joka on orgaanista ja nautinnollisista. Ruotsalaisen demokratian takana on yli satavuotinen iloisen yhteistyön historia: hyvää elämää ja elämänlaatua. Ruotsalaiset osaavat tehdä yhdessä. He luottavat toisiinsa ja osaavat pitää hauskaa.

Swedish Democracy –näyttelyssä kohtaavat kaksi erilaista lähestymistapaa taiteelliseen prosessiin: Marcus Eekin maalaamisen kokeilevaisuus ja kehollisuus ja Michael Johanssonin työskentelyn erityisen tarkka käsitteellisyys ja toteutus luovat jännitteen ja jännittävän kokonaisuuden galleriatilaan. Kummallekin taiteilijalle tunnuksenomainen värien ja sävyjen sommittelu luo iloisen, energiaa ja yllätyksellisyyttä huokuvan näyttelykokonaisuuden.

Marcus Eekin abstraktin ja figuratiivisten töiden rajalla liikkuvien teosten lähtökohtana on itse maalausprosessi ja erilaiset lähestymistavat maalinkäsittelyyn. Luonnon ”arkkityypit” , kuten kukkien ja puiden hahmot, sitovat teokset hahmoteltaviksi kokonaisuuksiksi.

”Työskentelytapani on todella vapaa. En käytä projektoreita tai valokuvia menetelmänä tai viitteenä, enkä voi suunnitella paljoa etukäteen, sillä itse maalausprosessi on niin keskeisessä roolissa suhteessa lopulliseen teokseen. Toivottavasti tämä luo kiinnostavan dynamiikan Michael Johanssonin veistosten kanssa, jotka luonnollisesti ovat huolellisesti ja pikkutarkasti toteutettuja.” – Marcus Eek

Michael Johansson rakentaa veistoksiaan ja veistoksellisia installaatioitaan löytämistään arkisista objekteista. Uransa alussa taiteilija löysi objektit kirpputoreilta ja valitsi ne tietyn haluamansa estetiikan ehdoin. Sittemmin töistä on tullut useammin paikkasidonnaisia, jolloin Johansson löytää rakennusmateriaalinsa esimerkiksi instituutioiden ja rakennusten varastoista.

”Koska kaikki esineet, joita käytän, ovat tietyn värisiä ja muotoisia, ja kantavat omia tarinoitaan, tunnen melkein, että teos luo itse itsensä kun ryhdyn työstämään sitä. Jokaisen työn sisältämät rajoitukset määrittävät niiden lähtökohdan ja syyn niiden olemassaoloon. Kun kaikki arvoitukset on ratkottu ja kaikki sopivat täydellisesti yhteen, tuntuu melkein siltä kuin teoksen kokoamiseen olisi yksi tietty ennalta määritelty tapa.” – Michael Johansson

Marcus Eek (s.1968, Tukholma) asuu ja työskententelee Berliinissä. Eek valmistui Tukholman Kungliga Konsthögskolanista vuonna 1997. Hänellä on ollut useita yksityisnäyttelyitä Ruotsissa ja hän on osallistunut ryhmänäyttelyihin Pohjoismaissa ja Euroopassa Helsinki Contemporaryssa taiteilijalla on ollut kolme yksityisnäyttelyä (Minnesluckor | Black-Outs 2008, Extra Real 2010, Sunshine & Love, 2013).

Michael Johansson (s. 1975, Trollhättan) valmistui Malmön kuvataideakatemiasta vuonna 2005. Kansäinvälisten museo- ja gallerianäyttelyjen lisäksi taiteilija on toteuttanut lukuisia tilaustöistä julkisiin tiloihin ja rakennuksiin. Swedish Democracy on Michael Johanssonin ensiesiintyminen Helsinki Contemporaryssa.

Marcus Eeks och Michael Johanssons gemensamma utställning Swedish Democracy visar varför vårt västra grannland lyckas i precis vad som helst. Den visar varför de lyckas också med det som så ytterst sällan fungerar: att på ett organiskt och njutbart sätt kombinera måleri och skulptur. Bakom den svenska demokratin ligger en över hundraårig historia av glatt samarbete: det goda livet och livskvalitet. Svenskarna är duktiga på göra saker och ting tillsammans. De litar på varandra och har förmågan att ha roligt.

På Swedish Democracy möts två olika infallsvinklar till den konstnärliga processen: Marcus Eeks experimenterande och kroppsliga måleri och Michael Johanssons minutiösa begreppslighet och genomförande. Mötet genererar spänning och en spännande helhet. Den för båda konstnärerna karakteristiska kompositionen av färger och nyanser skapar en glad och energisk utställning – en utställning som utstrålar överraskning och oförutsebarhet.

Utgångspunkten för Marcus Eeks verk på gränsen mellan det abstrakta och det figurativa är själva måleriprocessen och hans varierande sätt att behandla målarfärgen. Naturens ”arketyper”, såsom blom- och trädgestalter, binder samman verken till större helheter.

”Mitt sätt att arbeta är verkligen fritt. Jag använder inte projektorer eller fotografier som metod eller referens och det är inte mycket jag kan planera i förväg eftersom själva måleriprocessen spelar en så central roll för det slutliga verket. Förhoppningsvis ska det skapa en intressant dynamik tillsammans med Michael Johanssons skulpturer som naturligtvis är omsorgsfullt och minutiöst genomförda.” – Marcus Eek

Michael Johansson bygger sina skulpturer och skulpturala installationer av alldagliga föremål som han hittat. I början av sin karriär hittade han föremålen på loppmarknader och valde ut dem utifrån en viss eftersträvad estetik. Senare har verken allt oftare varit platsbundna, varvid Johansson hittar sitt byggmaterial exempelvis i förråd och depåer.

”Eftersom alla föremål jag använder är av en viss färg och form och bär på sina egna berättelser känner jag nästan hur verket skapar sig självt då jag börjar arbeta på det. De begränsningar som ingår i varje verk definierar dess utgångspunkter och orsaken till dess existens. Då alla gåtor är lösta och allt passar ihop perfekt känns det nästan som om det fanns ett visst förhandsdefinierat sätt att sätta ihop verket.” – Michael Johansson

Marcus Eek (f. 1968 i Stockholm) bor och arbetar i Berlin. Han utexaminerades från Kungliga Konsthögskolan i Stockholm 1997. Han har haft flera separatutställningar i Sverige och deltagit i grupputställningar i Norden och andra europeiska länder. På Helsinki Contemporary har han tidigare haft tre separatutställningar (Minnesluckor | Black-Outs 2008, Extra Real 2010, Sunshine & Love, 2013).

Michael Johansson (f. 1975 i Trollhättan) utexaminerades från Konsthögskolan i Malmö 2005. Utöver sina internationella musei- och galleriutställningar har han gjort talrika beställningsarbeten till offentliga lokaler och byggnader. Swedish Democracy är Michael Johanssons debut på Helsinki Contemporary.

Marcus Eek

Michael Johansson

Artist & Curator discussion

Discussion – Marcus Eek, Michael Johansson & Mika Hannula

Marcus Eek

Mika Hannula: The process of planning and working towards an exhibition, and an exhibition to a location that you know and at which you have already exhibited many times. How does a process like this begin for you? What was the specific focus?

Marcus Eek: I have just spent several months in the studio, letting this exhibition develop into a world of its own. Had it been my first show I most probably would feel the urge to explain myself, but this time I don’t. My focus has been on some details, archetypes from nature, mixed with different approaches to painting. But also the thoughts that come along as you get invited to do a duo exhibition with another person, which forces you to look at your own work from a very specific viewpoint.

MH: And what about in the case of a given single painting, how does it start with you – what’s the first step and the follow-up?

ME: The starting point is often a surprisingly clear image that I can both see and have a specific feeling for. Once I try to apply it to the canvas, the challenge starts. Usually neither the feeling or the look is what I wanted, and the painful process of understanding why it doesn’t work pulls me back into the studio, trying to find it.

MH: How do you “know” or decide when the process ends, and the work is ready?

ME: When the work has reached a point where it feels like it detaches itself from the banal, and has drifted off to a place of it’s own.

MH: It is not that difficult to find a strong connection in your paintings towards the images of nature that we have and carry with us. The question is NOT what’s your relationship to nature, but the question is this: is there a connection between the organic form of your painterly gestures and the shapes and modes, organic in form, that we relate to in nature, both as process and something that catches our eye?

ME: In my work there are often traces of flowers, water and trees. I often paint them on, and scrape them off, over and over again, and that process feels a bit like seasons with growth and decay. This sort of mimics nature and helps to bridge the gap to what also fascinates me; the tweaking of the colors and experimenting with methods and compositions that steer away from nature and focuses on painting. I feel I need the archetypes of nature to generate a starting point on how to read my paintings, like the beginning of a story: “Once upon a time…”

MH: Once upon a time you say… Ok, So what happened next?

ME: As an example, in the show there is a painting called "Puste". It starts off as a portrait of a dandelion (german transl. Pusteblumme). That is the entrance and the common ground to read the image. Now what intrigues me is how I can start off by trying to paint something that rather feels like looking at chaos, or into space, like an exploding star or galaxies. To let the paint itself resurface on the canvas like lumps of clay or forgotten leftovers, but then still anchor it back to the archetype of the dandelion.

MH: Working towards a joint show together with Michael Johansson, what’s special and different in an occasion like this?

ME: While I was making this exhibition I saw an exciting possibility in a duo with Michael. Since his work is so clear and visually intense I felt there must appear a place next to it where a series of paintings that just vaguely hangs together, can find more stability. That vagueness on the other hand might give Michaels work enhanced strength. There is such an uncontrolled approach to how I work, I don’t use beamers or photos as method or reference, and cannot plan that much ahead since the process is such a central part of the final work. Hopefully this creates an interesting dynamic with the obviously carefully and meticulously executed sculptures of Michael Johansson.

Michael Johansson

Mika Hannula: The way you work as someone making sculptures, the way you construct your pieces and the how they are installed has become very specific and particular. When and how did this way of working begin?

Michael Johansson: It was actually first in my final exhibition during my Master’s studies at Lund Art Academy, in the fall of 2005 that I began to use everyday objects in my work similar to how I do it today. At the time, I had been collecting various things for quite some time without any idea of what to use them for. Until then, I had mostly been making video and photography oriented projects, and being at the end of my education I regretted not having taken more chances. In some way I saw my graduation show as a last chance to take a big leap before stepping out into the harsh reality that was waiting for me. So I decided to find out where the objects I had collected for so long would take me. While making that leap, I found that ordinary objects created a necessary and challenging framework. It contributed with new possibilities as well as limitations out of which I could create an entire context of my own.

MH: Ordinary objects – what do you mean? Examples, please, and within them: any special favorites that you turn up using often?

MJ: In the beginning I was solely sourcing items at second hand stores and flea markets. I tended to choose objects with a specific kind of aesthetic, often with a retro look. But after doing a few works using this strategy I realized it started to develop into a kind of mannerism, and I was afraid it would eventually lead to all my works looking the same. So instead I also begun to make site specific works from things I found in storage rooms at institutions, forcing myself into a new palette of objects to choose from. I also started to collect exclusively white items, since they tended to have a different look than I would initially have chosen. But within these various overall contexts all kind of objects were up for grabs. Everything from the smallest office supply to large scale pieces of furniture. As long as it is recognizable, something that people can relate to, it might find its way into one of my works one day.

Within this wide range of items to choose from I do tend to come back to using suitcases, and other kind of boxes and containers, quite often. They do often have a suitable shape as well as an aesthetics I like. But more importantly they carry an interesting symbolic value since they were originally produced to be filled with other objects, and by this representing a kind of a hollow shell that you can fill with whatever you like.

MH: Staying with the conceptualization – how would you describe the method that you use?

MJ: The main challenge, and perhaps in some ways a method, lies in finding the right kind of objects that fit together within a limited system. At first my only criteria was to chose things connected to the space where the work where exhibited, but after a while I wanted to add additional challenges to my practice, and also started to colour coordinate my works. I have also recently started to divide the colour within each work in shades as well, to find yet another challenge in my practice. It is also important for me that the objects within each work are connected on several levels, that not only the notions of color and shape adds up, but that the objects also makes sense between themselves when it comes to qualities such as origin and spirit of time.

Lately, I have also realized that by forcing myself to adapt to the already fixed appearances and limitations of the objects, make them easier for me to relate to. It also helps me in not having a stream of endless possibilities in making a work. That what others might find obstructive, have become a necessity in my practice. The limitations force me to react, ushering my creative decision-making, an endless stream of possibilities wouldn’t provide the same. And since all the items I use already come with a defined color and shape, as well carrying their own narratives, I almost feel that the work creates itself once I begin making it. The limitations within each work are what make up their starting point and the reason for why they exists. When all the riddles are solved and everything fits perfectly together, it is almost as if the work was predestined to be put together in one particular way.

MH: Riddles – example? And how are they practically solved?

MJ: There's always a critical moment when there are too many loose ends at the same time. Since there's no beginning and no end of the puzzle, changing or removing one object also have consequences on the other end of the piece. The challenge is to maintain an overall idea of the work at the same time as managing the various details. And then you might end up finding a piece with an exact fit, but with a shade that doesn't make the cut. Then it's just to keep looking until all parameters fit.

MH: During the last couple of years, you have also worked outside of the museum and gallery scene – doing commissioned works to public spaces, such as schools. What’s the difference for you in approach between white cube and the public space – perhaps as in the case for the work in Södertälje?

MJ: I always seek out opportunities that I feel are challenging in a direction that is constructive for the development of my work. Since I have decided to focus on the content of my work rather than the site on which it's displayed, I have found myself involved in many different situations throughout the years. Diverse venues and the different frameworks they offer, provide me with a constantly changing range of possibilities, forcing me to slowly alter my work. However, it is not as easy to say that a certain venue will require a certain kind of work. I have made large site-specific installations in commercial galleries, and small freestanding sculptures in major public spaces. More than anything else, it is the characteristics of any location that will define which work that needs to be done.

But for example the piece at the school in Södertälje demanded a new set of parameters unique for this particular project that forced me to elaborate my work into a new direction. In this case it was the schools focus on mathematic and natural science that invited me to try out a new approach for how to combine ordinary items in the structure of a pattern. Afterwards this has evoked ideas for other similar works, to be exhibited in a more traditional gallery space, which is what I'm working on right now. It has actually happened more than once that a public commission later spiraled to a series of free standing sculptures. As well as the other way around.

MH: Context and connotation, something that cannot be avoided: what’s your take on the works by Tony Cragg? Any relation at all? And if not, what would be your context in contemporary art and culture?

MJ: I assume you refer to those he made from the mid 1970s, and a few years thereafter? It was actually first after making my first couple of sculptures, similar to what I do today, that I was first confronted with Tony Cragg's earlier works. And to be honest that was an encounter leaving we in a mixed state of mind. Of course I see we share both visual and conceptual ideas, and I especially appreciate the work ”Stack”, that actually was made the same year I was born. But I also think Cragg had very different reasons for why he made his works, in comparison to why I make mine.

The director at the Vigeland-museum, Jarle Strømodden, wrote a text in a catalogue that was released in connection with my solo show at the musuem in early 2013. Stating that one of the main differences between our works was that Cragg's use of prefabricated low-status products was a way of defining a new kind of raw material. To introduce ”the new stones of sculpture”. But today, working with ordinary items in an artistic practice is a common approach, and instead I'm allowed to investigate how far this set of material can take me, and by doing this aim to further develop the tradition. Strømodden describes this as a shift from ”the revolutionary to the evolutionary”, which somehow also reconnects with my usage of second hand items. In a way I don't add anything new. I just rearrange what's already there.

Taiteilija & kuraattori -keskustelu

Keskustelu – Marcus Eek, Michael Johansson & Mika Hannula

Marcus Eek

Mika Hannula: Suunnittelet ja työstät näyttelyä ja tällä kertaa paikkaan, joka on sinulle valmiiksi tuttu ja jossa olet pitänyt jo monta näyttelyä. Miten tällainen prosessi alkaa? Mihin erityisesti keskityit?

Marcus Eek: Olen nyt vain viettänyt monta kuukautta työhuoneellani ja antanut näyttelyn muotoutua omaksi maailmakseen. Jos tämä olisi ensimmäinen näyttelyni, minulla olisi luultavasti kova tarve selittää sitä, mutta tällä kertaa ei ole. Olen keskittynyt muutamiin yksityiskohtiin, luonnosta valitsemiini arkkityyppeihin, ja sekoittanut erilaisia maalaustyylejä. Kun saa kutsun yhteisnäyttelyyn toisen taiteilijan kanssa, herättää se tietysti ajatuksia ja pakottaa katsomaan omia töitä aivan erityisestä näkökulmasta.

MH: Entä jos puhutaan yksittäisistä maalauksista, miten työt saavat alkunsa – mikä on ensimmäinen askel ja mitä sitten seuraa?

ME: Lähtökohtana on usein yllättävän selvä kuva, jonka näen mielessäni ja joka synnyttää minussa tietyn tunteen. Haasteet alkavat siinä vaiheessa, kun yritän viedä sen kankaalle. Yleensä maalaus ei tunnu eikä näytä siltä, mitä tavoittelin, ja se tuskallinen prosessi, kun yritän ymmärtää, miksi työ ei toimi, vetää minua takaisin työhuoneelle hakemaan ratkaisuja.

MH: Mistä ”tiedät” tai miten päätät, että prosessi päättyy ja työ on valmis?

ME: Kun työ saavuttaa sen pisteen, että se tuntuu irtautuvan kaikesta arkisesta ja se on siirtynyt jonnekin omaan maailmaansa.

MH: Ei ole kovin vaikeaa löytää maalauksistasi vahvaa yhteyttä sellaisiin tuttuihin luontokuviin, joita kannamme aina mielessämme. Kysymys ei kuulukaan, millainen suhde sinulla on luontoon, vaan kysyn sen sijaan: onko orgaanisen maalausotteesi ja luonnosta löytyvien orgaanisten muotojen ja rakenteiden välillä yhteys sekä prosessin että näkemisen tasolla?

ME: Töissäni on usein jälkiä kukista, vedestä ja puista. Monesti maalaan niitä esiin ja raaputan pois, uudestaan ja uudestaan, ja prosessissa syntyy tunne vuodenajoista, kasvusta ja lakastumisesta. Se tavallaan jäljittelee luontoa ja auttaa kuromaan umpeen kuilua siihen, mikä minua myös kiehtoo: värien muokkaaminen ja sellaisten tekniikoiden ja sommitelmien kokeileminen, jotka vievät kauemmaksi luonnosta ja keskittyvät itse maalaamiseen. Minusta tuntuu, että tarvitsen luonnon arkkityyppejä luodakseni lähtökohdan sille, miten maalauksiani luetaan, ikään kuin tarinan alussa sanotaan: ”Olipa kerran...”

MH: Sanot ”olipa kerran...” Ok, mitä tapahtuu seuraavaksi?

ME: Näyttelyssä on esimerkiksi maalaus nimeltä Puste. Aloitin sen maalaamalla kuvaa voikukasta (saksaksi die Pusteblume). Voikukka on portti kuvaan, yleinen lähtökohta kuvan lukemiselle. On kiehtovaa, kun voi lähteä liikkeelle siitä, että yrittää maalata jotain, mikä tuntuu suunnilleen siltä kuin katsoisi kaaokseen tai avaruuteen, räjähtävään tähteen tai galaksiin. Että itse maali voi olla kankaan pinnassa kuin savikokkare tai eilispäivän ruuantähteet, mutta kuvan saa kuitenkin kytkettyä voikukan arkkityyppiin.

MH: Työstät yhteistä näyttelyä Michael Johanssonin kanssa. Mitä erityistä ja erilaista tällaisessa hankkeessa on?

ME: Huomasin näyttelyä tehdessäni, että Michaelin pariksi asettuminen avasi kiinnostavan mahdollisuuden. Michaelin työt ovat hyvin selkeitä ja visuaalisesti intensiivisiä, joten minusta tuntui että niiden rinnalla olisi selvästi paikka löyhästi toisiinsa liittyvien maalausten sarjalle, joka saisi niistä tasapainoisuutta. Sarjan löyhyys voisi puolestaan taas kasvattaa Michaelin töiden voimaa. Työskentelytapani on kontrolloimaton; en käytä töissäni enkä apuvälineinä projektoreita tai valokuvia, enkä pysty suunnittelemaan paljonkaan etukäteen, sillä maalausprosessi on keskeinen osa lopullista työtä. Toivottavasti minun työtapani ja Michael Johanssonin selvästikin huolella ja pikkutarkasti toteutetut veistokset tuovat näyttelyyn kiinnostavaa dynamiikkaa.

Michael Johansson

Mika Hannula: Tapasi työskennellä kuvanveistäjänä, tapasi rakentaa ja koota teokset paikoilleen on muotoutunut erittäin tarkaksi ja täsmälliseksi. Milloin ja miten tämä työtapa sai alkunsa?

Michael Johansson: Ryhdyin käyttämään arkipäiväisiä esineitä töissäni samalla tavalla kuin nykyäänkin oikeastaan jo Lundin taideakatemian lopputyönäyttelyssä syksyllä 2005. Olin silloin jo pitkän aikaa keräillyt kaikenlaista, vaikkei minulla ollut vielä mitään ajatusta siitä, mihin keräämiäni tavaroita käyttäisin. Siihen asti olin tehnyt lähinnä videoihin ja valokuvaan painottuvia projekteja, ja kun opinnot olivat loppusuoralla, minua alkoi harmittaa etten ollut ottanut enemmän riskejä. Jotenkin tuntui, että lopputyönäyttely oli viimeinen mahdollisuus jonkinlaiseen isoon loikkaan ennen kuin astuisin karuun todellisuuteen, joka minua odotti. Niinpä päätin selvittää, mihin ne kauan keräämäni esineet minut veisivät. Se loikka opetti, että arkiset esineet loivat tarpeelliset ja haastavat puitteet työlle. Ne tarjosivat sekä uusia mahdollisuuksia että rajoituksia, joista saatoin luoda kokonaan oman kontekstini.

MH: Arkiset esineet – mitä tarkoitat? Anna jokin esimerkki ja kerro, onko esineiden joukossa erityisiä suosikkeja, sellaisia, joita päädyt käyttämään usein?

MJ: Alussa hankin esineitä vain käytetyn tavaran kaupoista ja kirpputoreilta. Valitsin enimmäkseen tietyn estetiikan omaavia esineitä, monesti retrotyylisiä. Mutta tehtyäni muutaman työn sillä strategialla tajusin, että siitä alkoi kehittyä maneeri ja pelkäsin, että lopulta kaikki työni näyttäisivät samanlaisilta. Siksi ryhdyinkin tekemään paikkakohtaisia töitä niistä tavaroista, joita löytyi taideinstituutioiden varastoista. Otin väkisin käyttööni aivan uudenlaisen esinepaletin. Rupesin keräämään myös pelkästään valkoisia esineitä, sillä niiden ulkonäkö useimmiten poikkesi siitä, mitä ensimmäiseksi olisin valinnut. Näiden muutamien yleissääntöjen puitteissa saatan kuitenkin käyttää ihan millaisia esineitä tahansa. Aivan kaikkea pienimmistä toimistotarvikkeista suuriin huonekaluihin. Kunhan esine on tunnistettava, sellainen joka puhuttelee ihmisiä, saattaa se vielä jonakin päivänä päätyä veistokseeni.

Vaikka esinevalikoima on laaja, päädyn yhä uudestaan valitsemaan töihini matkalaukkuja, laatikoita ja muita säilytysrasioita. Niiden muoto ja estetiikka tuntuvat monesti sopivilta. Mutta ennen kaikkea niillä on kiinnostavaa symbolista arvoa siksi, että ne on alun perin tehty täytettäväksi muilla esineillä ja ne edustavat siksi jonkinlaista tyhjää kuorta, jonka voi täyttää millä haluaa.

MH: Pysytään käsitteellisyydessä – miten kuvailisit käyttämääsi työtapaa?

MJ: Suurin haaste, jossain mielessä kenties työtapakin, on löytää oikeanlaiset esineet, jotka sopivat yhteen rajoitetussa kokonaisuudessa. Alussa ainut valintakriteerini oli se, että esineillä piti olla yhteys siihen tilaan, missä työ oli esillä, mutta jonkin ajan kuluttua halusin lisää haastetta ja ryhdyin koordinoimaan teosteni värejä. Viime aikoina olen ruvennut jakamaan työn värit myös sävyihin, jotta haastetta tulisi vielä lisää. Minulle on tärkeää, että kaikilla työn esineillä on jotain yhteistä monella tasolla, että värien ja muotojen yhteensopimisen lisäksi ne liittyvät jotenkin järkevästi yhteen, kun mietitään sellaisia tekijöitä kuin alkuperä ja ajan henki.

Viime aikoina olen huomannut myös, että kun pakotan itseni sopeutumaan esineiden valmiiksi määrättyyn ulkonäköön ja rajoituksiin, minun on helpompi suhtautua niihin. Teoksen tekemistä auttaa myös se, että mahdollisuuksia ei ole loputtomasti. Siitä minkä muut voisivat kokea rajoitteeksi, on tullut minulle välttämättömyys. Rajoitukset pakottavat minut reagoimaan, edistävät luovaa päätöksentekoa, ja sitä ei loputon mahdollisuuksien kirjo tarjoaisi. Koska kaikki käyttämäni esineet ovat jo valmiiksi tietyn värisiä ja muotoisia ja niillä on jo oma tarinansa, minusta tuntuu melkein kuin teos loisi itse itsensä, kun ryhdyn sitä tekemään. Kunkin teoksen omat sisäiset rajoitteet luovat sille lähtökohdan ja olemassaolon syyn. Kun kaikki pulmat on ratkaistu ja kaikki sopii yhteen täydellisesti, tuntuu kuin teoksen kokoonpano olisi ennalta määrätty.

MH: Pulmat – onko esimerkkejä? Ja miten ne käytännössä ratkaistaan?

MJ: Aina on jokin kriittinen hetki, jolloin irrallisia langanpäitä on liikaa. Koska palapelissä ei ole alkua eikä loppua, yhden esineen poistamisella tai siirtämisellä voi olla seurauksia kokonaisuudessa jossain toisaalla. Haaste on säilyttää työn kokonaisajatus samaan aikaan kun säätää lukuisia yksityiskohtia. Ja sitten saattaa löytää palasen, joka sopii täsmälleen, mutta jonka värisävy ei istu kokonaisuuteen. Silloin on vain jatkettava etsimistä, kunnes kaikki muuttujat ovat kohdallaan.

MH: Muutaman viime vuoden aikana olet työskennellyt myös museo- ja galleriamaailman ulkopuolella – tehnyt tilausteoksia julkisiin tiloihin, kuten kouluihin. Miten lähestymistapasi eroaa, kun ympäristönä on valkoinen kuutio tai julkinen tila – otetaan esimerkiksi vaikka Södertäljen työ?

MJ: Etsin työtilaisuuksia, jotka haastavat minut kehittämään työtäni rakentavasti. Sen jälkeen kun päätin keskittyä teoksen sisältöön enemmän kuin paikkaan, jossa se on esillä, olen vuosien mittaan päätynyt monenlaisiin hankkeisiin. Erilaiset näyttelypaikat ja niiden sanelemat rajoitteet merkitsevät minulle jatkuvasti vaihtelevia mahdollisuuksia ja pakottavat minut hiljalleen uudistumaan. Ei voi kuitenkaan noin vain sanoa, että tietynlainen paikka vaatisi tietynlaisen työn. Olen tehnyt suuria paikkaan sidottuja installaatioita kaupallisiin gallerioihin ja pieniä vapaasti seisovia veistoksia merkittäviin julkisiin tiloihin. Kunkin paikan ominaisluonne sanelee sen, millainen teos sinne pitää tehdä.

Mutta esimerkiksi se södertäljeläiskouluun tekemäni teos edellytti uudenlaisia, juuri sille projektille ominaisia muuttujia, jotka pakottivat minua kehittämään työtäni uuteen suuntaan. Koulu on erikoistunut matematiikkaan ja luonnontieteisiin, ja se houkutteli kokeilemaan, miten arkisia esineitä voisi yhdistää rakenteelliseen malliin. Sain siitä sittemmin ideoita muihinkin, perinteisessä galleriatilassa esiteltäviin töihin, jollaisia parhaillaankin työstän. Minulle on itse asiassa käynyt useammin kuin kerran niin, että julkinen tilausteos on johtanut sarjaan irrallisia veistoksia. Ja toisin päin.

MH: Konteksti ja viittaukset, niiltähän ei voi välttyä: mitä ajattelet Tony Craggin töistä? Onko sinulla niihin mitään suhdetta? Jos ei ole, mihin kontekstiin asettaisit itsesi nykytaiteen ja kulttuurin kentällä?

MJ: Oletan, että viittaat töihin, joita Cragg teki 1970-luvun puolivälissä ja vähän sen jälkeen? Törmäsin Tony Craggin varhaisiin töihin vasta kun olin jo tehnyt ensimmäiset veistokset nykyisellä tyylilläni. Pakko tunnustaa, että siitä kohtaamisesta jäi sekavat tunnelmat. Totta kai näen, että meillä on samoja käsitteellisiä ja visuaalisia ideoita, ja arvostan erityisesti teosta Stack, joka on tehty samana vuonna kuin minä synnyin. Mutta minusta Craggilla oli töidensä tekemiseen aivan toiset syyt kuin minulla omieni tekemiseen.

Kun pidin yksityisnäyttelyn Vigeland-museossa alkuvuodesta 2013, museonjohtaja Jarle Strømodden kirjoitti artikkelin näyttelykirjaan. Hänen mukaansa suurimpia eroja Craggin ja minun töideni välillä on se, että käyttämällä halpoja sarjavalmisteisia tuotteita Cragg määritteli käytettäväksi uudenlaisen raaka-aineen. Hän toi ”kuvanveistoon uuden kivilajin”. Nykyään arkisten esineiden käyttäminen taiteellisen päämäärän saavuttamiseksi on kuitenkin aivan tavallista, ja minä voinkin tutkia, kuinka pitkälle materiaalivalinnat minut vievät. Näin kehitän tradiota edelleen. Strømodden kuvaa tapaani käyttää materiaaleja siirtymiseksi ”revolutionaarisesta evolutionaariseen”, millä on yhteys myös tapaani hyödyntää käytettyä tavaraa. Tavallaan en tuo töihini mitään uutta. Minä vain järjestän uudelleen sitä, mikä on jo olemassa.

Exhibitions

Works