Artist-curator discussion: Emma Ainala & Mikaela Lostedt

Sensual World

Mikaela Lostedt: In the painting Gut Feeling there is a pregnant female figure, in whose belly is a deer? Do I remember rightly that the picture is of a dream you had?

Emma Ainala: Yeah. I was on a residence in Paris, and pregnant at the time. It had been quite a busy year. I had a dream in which there was a greyhound in my belly. I woke up and spent a while going back over it, and thought, oh, what’s this dog I have in my belly taking up space and slowing me down. Only on gradually waking up did it become clear that I didn’t have a dog inside me, but a human being. I realized I’d been pushing the awareness of being pregnant out of my mind with all sorts of activities, since I was frightened of having a child and of the change. But it still somehow gave me a peaceful feeling. It was only later on that that image returned to mind and the dog turned into a deer. In the painting I think the Bambi may also symbolize a new work, an image being born. When you’re painting you have to trust your intuition, which often can’t be put into words. It’s something you know in your body, a gut feeling.

ML: How do you see being painterly in relation to figurativeness? Does the very act and process of painting direct the work, or are you true to the figures in your starting point?

EA: The painting process really does direct it. It’s like I’m half-blind to my own visions, until the painting starts to push its way out. I want to make some parts of the work in a certain way, according to the original vision. But then there are things in that original idea that can’t be seen, but which are sense impressions of a certain atmosphere that somehow has to be brought out by painting it. It’s an experiment and a dialogue with the painting. Occasionally, that atmosphere or something vague appears in the wrong painting, but that’s not really a problem. The work has a life of its own.

ML: How do you see the symbolism in your subject matter? For example, do cats represent anything in particular? Many of the paintings accentuate things associated with “cuteness”. Flowers, birds, butterflies, and those cats.

EA: Well, cats (and in fact everything else) comes with a lightning flash of revelation, which I usually get before I start making a picture. Sometimes it feels unnatural to totally unravel what is what, things also change sometimes. It depends, for instance, on how I’ve painted the figures. But I have thought about it. As I see it, a cat is generally viewed as a symbol, for instance, of meanness and deceit, but also of softness and tenderness. Also generally as feminine and as depicting female sexuality. My subjects are really clichéd and I live in the hope that they are mostly quite legible.

I don’t try to formulate a story, but more to create a contradictory atmosphere, a tension. More than demonstrating something, like “Look, this is how things are,” I want to pass on my own experience of wonder. I don’t see my job as being to define, for example, the significance of cuteness in my works, that doesn’t feel relevant. In a way, I say it in the paintings. A viewer could write a piece about it: “Cuteness in Emma Ainala’s Art”.

ML: The lightning flashes or visions that you talked about, do they appear as detailed images, as a whole made up of lots of different details? Or is the atmosphere that you set about making visible with a painting also immediately present in the initial phase?

EA: Well, the basic arrangement is there. For example, everything from the picture in the There is a Light That Never Goes Out painting was already in my head – a sort of feeling that there’s something going on here. I drew it in a sketchbook, but I somehow had to draw a car and I still needed a picture of a car beside me at the painting stage. Because I have pretty much never drawn a car.

It does vary a bit how the original vision resembles the final work. I don’t, for example, see my own signature, my own painted marks, in the vision, even though it’s an important part of the works. Especially in the large works it starts to come alive more when I put in a lot of painting days. But usually still with the idea that I’ll get support for the original feeling. Sometimes, I paint something that doesn’t look good in the painting and paint something else over it. Only yesterday, I dropped a superfluous swan. It was left there under the hem of a white dress.

ML: What stages go into your work before starting the painting, perhaps after the flash? Do you, for example, make sketches or do you look for inspiration images?

EA: I loiter on the Net and look at lots of pictures. But I don’t actually seek inspiration there. I have hundreds of pictures in my computer. Everything from guys who have blacked out to angel sculptures, which I browse through and occasionally draw. But I don’t do it so that, if I see a great picture in a blog or somewhere else that has a stunning atmosphere, and I try to paint it. Since it already exists. I want to tell stories with a painting. The pictures I choose have to feel intuitively significant. Often, I have needed pictures as models. For example, when I was painting the female figure in Too Many Stars (And Not Enough Sky), whose face turns into something cat-like, Gizmo from Gremlins came to mind. It’s good that I could google it and immediately see on the laptop what it looked like, and then do it in a painting.

Making things from pictures also involves its own challenges. You have to be able to break away from the picture at some point, since it often doesn’t work precisely as it is when it’s painted. In this same work I have also used a photograph of myself, a Tumblr photograph that I don’t even know where it comes from, a Google-image-search swan and so on… then I’ve had in my studio a sketch of a painting arrangement that I did in my head. Added to that there are points in it that are brought in by the moment and which, for instance, music has inspired. I can get excited even about quite bad music, if the moment is right for it. It’s the same with everything else. If you just have a sufficiently open mind, banal things start to be meaningful and interesting. Information and material come from all over the place. My pictures are ones that I always have to construct to some extent. Especially the big paintings, I draw sketches of them. Nevertheless, in all its messiness the working process feels somehow really natural and amazing. A bit supernatural at the same time, like, How do these works come about?

ML: How important is it to you that the viewer recognizes, for example, the popular-culture characters in your works, or does it matter at all?

EA: Hmm. I can’t really answer as to whether it’s necessary or not. The question makes me think in general about the fact that I can’t know, never mind ultimately control the way viewers respond to and interpret the work. It’s the same with all pictures. I myself like the vague feeling of familiarity that I can’t identify. For example, if I see an image from a film in a blog that evokes powerful associations, even if I don’t remember whether I have even seen the film in question, or at least which one it is. Some of the source images that I have used are like that. On the other hand, again, for instance, I have often used Christina Ricci’s face, and it is fundamental in its content, an iconic individual. It also refers to the films The Addams Family and Casper and so on. But they are still more the painting’s inner world. The paintings are what they are, and they awaken the feelings and thoughts that they awaken.

ML: You mentioned vague feelings. When I look at your works, the first thing that comes to mind is specifically the feeling, which is often hard to define. What factors do you think influence whether its creation is conscious or not?

EA: The works, so to speak, create themselves, partly. Here, I occupy a subtle space somewhere between conscious and unconscious. The feeling, as I understand it, is a sense of insufficiency, longing, desire or missing something. But it’s not solely negative. If I could define it entirely with words, I presumably wouldn’t feel the need to paint it. This also involves questions of identity. This longing is also bound up with the nostalgic imagery that I use.

ML: In many of the paintings the main thing seems to be identity?

EA: Yes, it is. I was quite young when I began painting and dealing with things that I see and experience around me. The world appears to me as if a kind of identity crisis has collectively arisen alongside questions of existence, or overtaken them. As if “How am I to live?” and “What am I?” were more important questions than “What is life?” and “What happens afterwards?” or “What am I in relation to the other?” seen from the outside. “I am what I seem to be.” And looking for an experience of community, or communality and connection, in place of the emptiness caused by the individualistic model. For example, the sprawling, distracted, blacked-out-looking figures that appear in many of my works can be interpreted as having already given up in that respect. Or somehow having been paralyzed in the face of all the alternatives and, on the other hand, the inexorability of life. From the present time we can spot the idea that people are constantly asking how we are supposed to live a good, or preferably perfect, life that is just for me.

And I myself really am totally a part of that world, not just an outside critic. That’s why I paint about experience that contains a contradiction. And yet, at the same time, in my paintings I celebrate the beauty of life in all its craziness. That maybe we came here only to return, and maybe death or not being is not at all a bad thing. I’ve also thought about whether some childlikeness or wonder has been left in my expression from that “awakening when young”. I have to add that the identity fest, the playing that the world of art offers, is wonderful! The liberation from restrictive roles in reality. Or maybe they, too, are a game. By the way, one thing that inspires me the most is music videos. I can still watch an all-night marathon of them if I’m left on my own.

ML: Your exhibition will also include an installation. Tell me more about that.

EA: The idea for the installation came about at the same time as this Too Many Stars (And Not Enough Sky) painting began to take shape in my mind. I have always been greatly intrigued by certain types of objects. Their shapes and references to a bygone age, their aesthetic and impracticality. I can spend hours at flea markets totally spaced out. The objects are somehow enigmatic, or mysterious. I surround myself with them, and their shapes end up in my paintings, too.

I often think about and plan three-dimensional pieces, specifically readymade-combination sculptures and installations, but the last time I did that sort of thing was in 2012. Painting is easy for me because I have a routine for it and I can do it (’though, I don’t always feel that way). Nevertheless, making an installation is frightening and really fascinating. I want to bring the elements of painting, especially fire and water, concretely into the exhibition space. I believe it brings something truly essential, the reality and the parallel world of the painting, into the space.

Taiteilija-kuraattori-keskustelu: Emma Ainala & Mikaela Lostedt

Sensual World

Mikaela Lostedt: Maalauksessa Gut Feeling on raskaana oleva naishahmo, jonka vatsassa on kauris? Muistanko oikein että kuva on omasta unestasi?

Emma Ainala: Joo. Olin residenssissä Pariisissa ja raskaana silloin. Oli ollut aika kiireinen vuosi. Näin unta missä mun vatsassa oli vinttikoira. Heräsin ja kelasin siinä vähän aikaa et äh, tää koirakin vielä, joka mulla on mahassa tilaa viemässä ja hidastamassa. Vasta pikkuhiljaa herätessä ajatukset selkeni, että ei mun sisällä ole koira vaan ihminen. Ymmärsin, että olin työntänyt raskauden tiedostamista pois mielestä kaikenlaisella tekemisellä, koska mua pelotti lapsen saaminen ja muutos. Mut siitä tuli jotenkin rauhallinen olo kuitenkin. Myöhemmin vasta toi kuva palasi mun mieleen ja koira muuttui siinä kauriiksi. Tässä maalauksessa ajattelen, että se Bambi voi symboloida myös uutta teosta, syntyvää kuvaa. Maalatessa täytyy luottaa intuitioon, jota ei voi usein purkaa sanoiksi. Se on tietoa kehossa, gut feeling.  

ML: Miten näet maalauksellisuuden suhteessa figuratiivisuuteen? Ohjaako maalauksen akti ja prosessi itse työskentelyä vai oletko uskollinen lähtökohdan figuureille?

EA: Todellakin maalausprosessi ohjaa. Musta tuntuu, että olen puolisokea omien näkyjeni kanssa, kunnes maalaus alkaa tunkeutumaan esiin. Jotkut teoksen osat haluan tehdä tietyllä tavalla alkuperäisvision mukaan. Mut sitten siinä alkuperäisessä ideassa on asioita jotka ei oo näkyviä, vaan aistimuksia tietynlaisesta tunnelmasta, joka täytyy jotenkin tuoda esiin maalaamalla. Se on kokeilua ja dialogia maalauksen kanssa. Välillä se tunnelma tai joku määrittämätön asia ilmestyy väärään maalaukseen, mut ei se oikeestaan haittaa. Teoksilla on oma elämänsä.

ML: Miten koet kuva-aiheidesi symboliikan? Edustavatko esim. kissat jotain tiettyä asiaa? Monessa maalauksessa korostuu ”söpöyteen” liittyviä asioita. Kukkia, lintuja perhosia ja juuri kissoja.

EA: No kissat (ja kaikki muukin oikeastaan) tulee välähdyksenomaisen ilmestyksen mukana, jonka yleensä saan ennen kun alan tekemään kuvaa. Välillä on väkinäistä purkaa täysin että mitä mikäkin on, ne myös muuttuu välillä. Riippuu esimerkiksi siitä miten mä olen ne hahmot maalannut. Mutta olenhan mä sitä miettinyt. Käsittääkseni kissaa pidetään yleisesti mm. kataluuden ja petoksen, mutta myös pehmeyden ja hellyyden symbolina. Myös yleisesti feminiinisenä ja naisen seksuaalisuutta kuvaavana. Mun kuva-aiheet on tosi kliseisiä ja elän sellaisessa uskossa, et ne on yleisesti aika luettavissa.

Mutta en pyri muodostamaan tarinaa, vaan pikemminkin luomaan tietyntyyppisen ristiriitaisen tunnelman, jännitteen. Ennemmin kuin osoittaa jotain että ”katsokaa näin asiat menee”, haluaisin välittää eteenpäin oman ihmettelyn kokemukseni. En koe omaksi tehtäväkseni määrittää esimerkiksi söpöyden merkitystä mun töissä, se ei tunnu relevantilta. Mä tavallaan sanon sen niissä maalauksissa. Kirjoittaisipa joku katsoja siitä: ”Söpöys Emma Ainalan taiteessa”.

ML: Välähdykset tai näyt joista puhuit, näyttäytyvätkö ne yksityiskohtaisina kuvina, monen eri detaljin kokonaisuutena? Vai onko tunnelma, jota maalauksella alat tehdä näkyväksi, myös läsnä heti alkuvaiheessa?

EA: No se perus asetelma on siinä. Esimerkiksi There is a Light That Never Goes Out -maalauksen kuvasta oli kaikki jo mun päässä – semmonen tunne että tässä on nyt jotain. Piirtelin sitä luonnoskirjaan, mut mun piti vähän piirtää autoa ja tarttin auton kuvan viereen vielä maalausvaiheessakin. Koska en mä oo tyyliin koskaan piirtäny autoa.

Se vähän vaihtelee kyllä miten samanlainen se alkuperäinen visio ja lopullinen teos on. En esimerkiksi näe mun käsialaa, maalausjälkeä, siinä visiossa vaikka se on tärkeä osa teoksia. Varsinkin isoissa töissä se alkaa elää enemmän, kun maalauspäiviä on paljon. Mut yleensä kuitenkin sillä ajatuksella että saisin tuettua alkuperäistä tunnetta. Välillä maalaan jonkun jutun mikä ei näytäkään maalauksessa hyvältä ja maalaan sen päälle muuta. Just eilen diskasin yhden ylimääräisen joutsenen. Se jäi valkoisen puvunhelman alle.  

ML: Mitä vaiheita ennen maalauksen aloittamista, ehkä välähdyksen jälkeen, työhösi kuuluu? Teetkö esimerkiksi luonnoksia tai etsitkö inspiraatiokuvia?

EA: Mä roikun netissä ja katselen paljon kuvia. En kuitenkaan varsinaisesti etsi sieltä inspiraatiota. On mulla satoja kuvia koneellakin. Kaikkea sammuneista tyypeistä enkeliveistoksiin, mitä selailen ja piirtelen välillä. Mut en mä tee sillä tavoin, että jos nään blogissa tai muualla hienon kuvan jossa on pysäyttävä tunnelma, että koittaisin maalata sen. Kun se on jo olemassa. Haluan kertoa juttuja maalauksella. Niiden mun valitsemien kuvien pitää tuntua intuitiivisesti merkityksellisiltä. Usein tarviin kuvia malliksi. Esimerkiksi, kun maalasin Too Many Stars (And Not Enough Sky) -teokseen naishahmoa jonka naama muuttuu kissamaiseksi, mulla tuli mieleen Gremlins-leffasta se Gizmo. On kivaa että voin googlata sen ja kattoo läppäriltä heti miltä se näyttikään ja sitten tehdä sen maalaukseen.

Kuvista tekemisessä on myös omat haasteensa. Täytyy osata irrottautua siitä kuvasta jossain kohtaa, koska monesti se ei toimi ihan sellaisenaan maalattuna. Tässä samassa työssä olen myös käyttänyt valokuvaa itsestäni, Tumblr-valokuvaa jonka alkuperää en edes tiedä, Google-kuvahaun joutsenta ja niin edelleen… Sit mulla on ollu työhuoneella luonnos maalauksen asetelmasta jonka oon tehny päästäni. Sen lisäksi siinä on kohtia joita hetki on kuljettanut ja musiikki vaikka inspiroinut. Saatan innostua aika huonostakin musasta, jos hetki on oikee siihen. Samahan se on muidenkin juttujen kanssa. Että jos on vaan sellanen tarpeeks aukinainen olo niin banaalit jutut alkaa muuttua merkityksellisiksi ja kiinnostaviksi. Informaatiota ja materiaalia tulee joka puolelta. Mun kuvat on sellaisia että joudun rakentamaan niitä aina jossain määrin. Varsinkin suurista maalauksista piirrän luonnoksia. Kuitenkin, kaikessa sekavuudessaan se työskentelyprosessi tuntuu jotenkin tosi luontevalta ja ihmeelliseltä. Vähän yliluonnolliselta samaan aikaan, että miten ne teokset syntyy.

ML: Miten tärkeää sinulle on että katsoja tunnistaa esimerkiksi populaarikulttuurin hahmoja joita teoksistasi löytyy vai onko se lainkaan merkityksellistä?

EA: Hmm. Mä en oikein osaa vastata siihen et onko se tarpeellista. Tää kysymys saa mut ajattelemaan ylipäätään sitä aihetta, että mä en voi tietää, saati kontrolloida lopulta sitä miten katsoja vastaanottaa ja tulkitsee teoksen. Samahan se on kaikkien kuvien kanssa. Mä itse pidän epämääräisestä tuttuuden tunteesta jota ei pysty jäljittämään. Esimerkiksi jos nään kuvan leffasta jossain blogissa josta tulee vahvoja mielleyhtymiä, vaikka en muista olenko edes nähnyt kyseistä elokuvaa, tai ainakaan mikä se on. Jotkut mun käyttämistä lähdekuvistakin on sellaisia. Toisaalta taas oon käyttäny usein mm. Christina Riccin kasvoja, ja se on sisällöllisesti olennainen, ikoninen henkilö. Se viittaa myös niihin elokuviin, The Addams Familyyn ja Casperiin ja niin edeleleen. Mutta ne on kuitenkin enemmän sitä maalauksen sisäistä maailmaa. Maalaukset on mitä on ja ne herättää niitä fiiliksiä ja ajatuksia mitä herättää.

ML: Mainitsit epämääräiset tunteet. Mielestäni teoksiasi katsoessa ensimmäinen asia on juuri tunne, usein vaikeasti määriteltävä. Mitkä asiat uskot vaikuttavan tähän, onko sen luominen tietoista?

EA: Ne teoksethan niin sanotusti luo itse itsensä, osittain. Siinä liikutaan jossain hienossa tietoisen ja tiedostamattoman välitilassa. Se tunne on käsittääkseni jonkinlainen vajavaisuuden, kaipuun, halun tai ikävän tunne. Mutta se ei ole pelkästään negatiivinen. Jos osaisin määritellä sen sanallisesti täysin, en varmaankaan kokisi tarvetta maalata. Identiteettikysymykset liittyy myös tähän. Tähän kaipuuseen kietoutuu myös käyttämäni nostalginen kuvasto.

ML: Monissa maalauksissa keskeinen asia tuntuu olevan identiteetti?

EA: Niin onkin. Olin aika nuori kun aloin maalaamaan ja käsittelemään juttuja mitä ympärilläni näen ja koen. Maailma näyttäytyi mulle sellasena, että jonkinlainen identiteettikriisi tuntuu olevan ihan kollektiivisesti noussut perus olemassaolon kysymysten rinnalle, tai kiilannu ne. Niin kuin ”miten minä elän ja mitä minä olen” olisi tärkeämpi kysymys kuin ”mitä elämä on ja mitä tapahtuu sen jälkeen” tai ”mitä minä olen suhteessa toiseen”, ulkopuolelta katsottuna. ”Olen se miltä vaikutan”. Ja jonkun yhteisön, tai yhteisöllisyyden ja yhteyden kokemuksen etsiminen sen individualistisen mallin aiheuttaman tyhjyyden tilalle. Esimerkiksi monissa mun töissä esiintyvät lojuvat, poissaolevat, sammuneen näköiset hahmot voi tulkita niin, että ne on jo luovuttaneet sen yhteyden suhteen. Tai jotenkin halvaantuneet kaikkien vaihtoehtojen ja toisaalta elämän vääjäämättömyyden edessä. Tästä ajasta voi bongata sellaisen ajatuksen, että jengi jatkuvasti kysyy miten pitäisi elää hyvää, tai mieluiten täydellistä elämää just mulle.

Ja mä olen todellakin ite täysin siinä maailmassa mukana, en mikään ulkopuolinen kriitikko. Ja siksi maalaan kokemuksesta johon sisältyy ristiriita. Samalla mä kuitenkin maalauksissani juhlin elämän kauneutta kaikessa hulluudessaan. Et ehkä me tultiin tänne vaan palamaan, ja ehkä kuolema tai ei oleminen ei ole yhtään paha juttu. Oon myös miettinyt, et onkohan siitä ”nuorena heräämisestä" jääny joku lapsenomaisuus tai ihmettely mun ilmaisuun. Pakko vielä lisätä, että se identiteettibailaus, leikki, minkä taiteen maailma tarjoaa, on ihanaa! Vapautus rajoittavista todellisuuden rooleista. Tai ehkä nekin on leikkiä. Yksi mua eniten inspiroinut juttu on muuten musavideot. Saatan vieläkin kattoa niitä koko yön maratonina, jos mut jätetään yksin.

ML: Näyttelyysi tulee myös installaatio. Kerro lisää siitä.

EA: Se installaatioajatus muotoutui samanaikaisesti kun tää Too Many Stars (And Not Enough Sky) -maalaus alkoi hahmottumaan mun mieleen. Mua on aina kiehtonu tietyntyyppiset esineet tosi paljon. Niiden muodot ja viittaukset menneeseen aikaan, estetiikka ja epäkäytännöllisyys. Saatan viettää tuntikausia kirpparilla ihan tiloissa. Esineet on jotenkin arvoituksellisia, tai mystisiä. Mä ympäröin itseni niillä, ne ja niiden muodot päätyy myös mun maaluksiin.

Ajattelen ja suunnittelen usein kolmiulotteisia duuneja, just sellasia readymade-yhdistelmäveistoksia ja -installaatioita, mut oon tehny jotain sen tyyppistä viimeksi 2012. Maalaaminen on helppoa mulle koska oon rutinoitunu siihen ja osaan sen (no aina ei oo toi fiilis). Kuitenkin installaation tekeminen on pelottavaa ja todella kiehtovaa. Haluan tuoda maalauksen elementit, varsinkin tulen ja veden konkreettisesti näyttelytilaan. Uskon että se tuo jotain tosi olennaista, maalauksen todellisuuden ja rinnakkaisen maailman siihen tilaan.