TAITEILIJA-KURAATTORI-KESKUSTELU: VILLE LÖPPÖNEN & MIKA HANNULA
Rukouksia
Haamujen piina vapautui lempeiksi rukouksiksi
Mika Hannula: Miten tämän näyttelyn työt eroavat tai linkittyvät yhteen edellisten näyttelyidesi kanssa, Helsinki Contemporaryssa 2014 ja Mikkelin taidemuseossa 2015?
Ville Löppönen: Näiden näyttelyiden teokset vuosilta 2013 ja 2014 olivat haamuja. Ne olivat rituaalin ja rukouksen kovassa väännössä, välitilassa. Ne olivat haamuja rajalla, jossa oli vielä karkea kuva tulevasta tai se ei ollut omakohtainen niin, että sen olisi voinut pukea arkeen.
Ortodoksisen ikonin ja oman tekemiseni eron ja yhteyden ymmärtäminen maalauksen kokemuksena oli vielä prosessissa, josta se on nyt ilmeisesti lähtenyt odottamattomaan suuntaan kohti arkea, joka pyrkii konkretisoitumaan pois symboleista. Ehkä kyse on lähimmäiseen katsomisesta läheltä ja syvälle? Ikonista arjessa ja Kristuksen näkemistä lähimmäisessä?
Olen nyt pitkästä aikaa ottanut mukaan piirtämisen ja akvarellimaalauksen. Näiden kautta olen pystynyt etäännyttämään itseäni maalaukseeni sisältyvistä lukoista. Keskustelun vaihtuminen nopeampaan välineeseen tuo esiin paljon asioita, jotka ovat jääneet kesken ja auki, ja jotka eivät ole kasvaneet. Nämä ovat myös aiheita mitkä voivat estää kasvun maalauksen kanssa. En tiedä, mutta asioiden lähestyminen nopeampien välineiden kautta auttaa dialogia eteenpäin.
Monesti keskustelut jäävät junnaamaan paikoilleen, kun toinen osapuoli ei pääse ajatuksessaan eteenpäin, tässä tapauksessa minä. Samalla lailla maalarina väline voi mennä tukkoon, koska sen liike on hidastunut maalarin kyvyttömyydestä laskea irti ja luopua.
Nyt piirustus ja akvarelli ovat näyttäneet sen, mikä jumittaa. Tai vauhti on niin kovaa, ettei kerkeä riittävästi maistelemaan haukkaamaansa palaa. Maalaus on muodostumassa vaivihkaa rituaaliksi, jos vauhtia tai luuppia ei katkaista.
Ikonimaalauksen jättämä muotoon liittyvä jälki on niin voimakas, että se oli tehtävä pois nopeamman välineen kautta, jotta oma maalaukseni pystyy kasvamaan eteenpäin. Piirtäminen ja akvarellien tekeminen muodostui siis puhdistavaksi tekemiseksi. Ne ikään kuin auttoivat prosessia pyörähtämään uudelle kehälle.
MH: Entä mikä suhde tällä näyttelyllä on ikoneihin?
Tässä ei ole kyse ensisijaisesti sisällön vaan muodon asioista, joka kuitenkin vaikuttaa lopulta sisältöön eli itse dialogiin, jos se ei lähde purkautumaan ja avautumaan. Toisin sanoen dialogi on läsnä kaikessa tekemisessäni, mutta piirustuksen ja akvarellin myötä olen saanut oman ääneni esiin liiallisen ikonin perinteeseen sidotun ohjeen alta, joka on väkisinkin vaikuttanut.
Olen kuitenkin Itä-Suomen yliopiston ortodoksisen teologian maisterin opintojeni aikana viimeiset kaksi vuotta perehtynyt ikonin muotoon ja olemukseen. Pro-gradussani, joka käsittelee ikonin ja maalauksen suhdetta ihmisen jumaloitumiseen, olen syventynyt ikonin ja maalauksen eroihin ja yhtäläisyyksiin. Tutkimukseni keskittyi siihen voidaanko maalaus ymmärtää rukouksena ikonin tavoin. Ortodoksisessa perinteessä ikonin tekoprosessi nähdään rukouksena ja samoin ikonin kautta käydään keskustelua eli ikoni on dialogin paikka.
Rukouksia-näyttely on jatkumo edellisiin näyttelyihini. Ei niitä voi täysin erottaa ja irrottaa. Ne ovat saman keskustelun jatkoa. Rukoukseni jatkuu.
MH: Näyttelyssä on mukana kookkaita maalauksia ja rinnastuksena varsin pieniäkin. Erityisesti pienikokoisissa aiheena on toisinaan henkilö, tarkennettuna kollega. Tällä kertaa mukana on Jukka Korkeila ja Elina Merenmies – ja sitten taustalla muistetaan sinun Henry Wuorila-Stenbergistä tekemä muotokuvamaalaus, joka palkittiin Tanskassa, Brewer J.C. Jacobsonin Portrait Now! -muotokuvakilpailussa 2013. Mikä merkitys näillä kuva-aiheilla on? Mitä erityistä sisältyy muotokuvaan tai vaikka vain tietystä tilanteesta ja tiettyyn hetkeen tehdystä maalauksesta toisesta taiteilijasta?
VL: Näillä kuvilla on paljonkin merkitystä. Ne ikään kuin avaavat tien arjen ymmärtämiseen maalauksen keinoin. Tarkoitan sitä, että kollegat joita käsittelen työskentelevät enemmän tai vähemmän samojen teemojen sisällä kuin minä itsekin. Nämä muotokuvat ovat keino nähdä kauneutta arjessa. Nähdä hyvää ja kohdata ristiriitaisia ihmisiä ristiriitaisena ihmisenä ymmärryksellä, ja näin saavuttaa empatian. Tämä on siis hyvä lähtölaukaus siihen suuntaan mihin olen ehkä menossa tai mihin minua ehkä kutsutaan. Toiseksi, nämä kollegat ovat minun entisiä opettajiani ja olen heille paljosta velkaa. Haluan siis kunnioittaa heidän perintöään, jonka he ovat siirtäneet minulle.
Nämä muotokuvat auttavat minua myös ymmärtämään ja avaamaan itseäni ja omia lukkojani ja pelkojani. He ovat opettajina jättäneet minuun paljon jälkiä ja haasteita, joiden tunnistaminen osaksi omaa maalaustani on tärkeää. Minä ikään kuin puran sen perinnön mitä minuun on jaettu ja käsittelen sen omaksi kokemuksekseni. Ja sitten minä heitän pallon takaisin ja haastan myös heitä eteenpäin. Minä tuon oman kokemukseni mukaan kuvaan, jolloin muotokuvasta tulee jälleen kuten muustakin maalauksesta, dialogin paikka. Käyn itse dialogia tehdessäni näitä kuvia, mutta se keskustelu jatkuu valmiissa työssä katsojalle. Muotokuvan maalaaminen ei siis poikkea millään lailla muusta maalauksesta, muuten kuin että se haastaa kuvatun ihmisen suoraan keskusteluun. Samalla dialogi on mahdollinen myös muille.
Nämä tosin poikkeavat tavallisesta muotokuvasta siinä mielessä, että aloite näiden tekemiseen jokaisen kohdalla on lähtenyt minusta itsestäni. Olen halunnut tehdä nämä kuvat, kysynyt suostuvatko nämä ihmiset siihen.
Näyttelyssä pääsen kiinni siis arkeen, ja samalla olen kuitenkin jossain mielessä vielä uskonnollisessa kontekstissa. Vaikka se ei suoraan näy, voi se olla helpottava tekijä joka vie työskentelyäni eteenpäin uudelle alueelle. Kollegat tavallaan tukevat sitä mihin olen menossa, ja haastavat virittämään työskentelyäni avoimeksi ja kuitenkin tarkaksi.
Hyvä keskustelukumppani – maalaus tiennäyttäjänä ja kasvualustana
MH: Puhut maalauksesta kohtaamisena ja kanssakäymisenä, siis dialogina. Mitä se sinulle merkitsee?
VL: Maalaukseen on satsattava, jotta se on mahdollinen. Ei alistuen, mutta nöyrtyen, tai muuten dialogista tulee monologi. Tämä tarkoittaa käytännössä työhuoneella läsnäoloa maalauksen kanssa auki ollen, odotellen ja kuunnellen. Maalaus vastaa ja kuuntelee, sillä siinä kohdataan Toiseus ja minuus ja nähdään lopulta unio. Uniolla tarkoitan ihmisen ja Jumalan yhteiselämää: Jumala elää ihmisessä valaisten ihmisen mieltä hyvyydellä ja rakkaudella.
Maalaus on siis rukousta ja rukous on kunnioittavaa empatiaa. Kuuntelua ja kuulluksi tulemista. On oltava rehellinen virheineen ja haavoineen. Sitä kautta maalaus tulee tapahtumaan kahden välisenä suhteena, jossa maalaus on lempeä väline, tuttu ystävä, mutta ei helppo viihdyttäjä. Se on kasvattaja kohti syvempää tuntemista ja kasvua. Minulle maalaus poistaa rituaalin, koska se on elävän keskustelusuhteen pyhäkkö.
MH: Irti rituaalista? Miksi sanot niin voimakkaasti painottaen, että maalaus on rukousta – sen sijaan että sanoisit sen olevan kuin rukousta?
VL: Irti rituaalista, koska maalaus on elävän keskustelun ja elävän läsnäolon paikka. Se ei siis ole suoritus tai se lakkaa olemasta maalausta. Maalaus voi kätkeä ritualistisia piirteitä ja jälkiä, mutta ne on nähtävä, tunnustettava. Rituaali tarkoittaa jotakin jota suoritetaan, jotta oltaisiin jotakin enemmän tai oikeammin tai pyhemmin. Mutta ongelma on se, että se tapahtuu väärään suuntaan. Rituaali ei tapahdu empatiasta, vaan jonkinlaisesta hyvittämisen tai mieliksi olon velvollisuudesta. Oikein olemisesta, mutta kuitenkin väärin motiivein.
Eli maalauksen täytyy irtautua rituaalista tullakseen todeksi, jotta siinä voi kohdata kaksi, eikä vain pelkästään yhden fantasiat, ennakko-olettamukset ym. todellisen läsnäolon ja nöyryyden pois sulkevat asenteet. Rituaali on minulle ulkokohtaista taikauskoa ja asioiden syvän olemuksen ymmärtämättömyyttä. Jos ei tunne maalausta ja sitä mikä sen potentiaali on, se jää vain rituaaliksi. Maalarin on siis purkauduttava maalauksen tapahtumassa. Maalari saa purkautua pelkäämättä.
Tästä päästään myös siihen miksi maalaus on rukousta. Se ei välttämättä ole sitä, mutta se voi olla ja omalla kohdallani koen sen olevan. Rukous on juuri dialogia. Kahden ystävän tai toisiaan kunnioittavien välistä keskustelua ja läsnäoloa. Se on nöyrtymistä ei nöyristelyä. Se on vallasta ja hallinnasta riisuuntumista. Rukous on kasvua, joka konkretisoituu tekoina. Minun tapauksessani se tapahtuu maalaamisena.
Rukous ei ole mitään tietyn muotoista, yksittäistä muodollista toistoa tai normia toimittaa pyyntöjä kohti Pyhää. Se voi olla sitä, mutta sen tulee kasvaa siitä. Rukous ei ole mielestäni irti ihmisen arjesta, vaan sen tulisi kasvaa sisään kaikkeen arkeen, jolloin ymmärrys jatkuvasta dialogista kirkastuu. Rukous on keskustelua hyvän näkemisestä ja ymmärtämisestä. Se ei ole moralismia tai sen ajamaa. Päämäärä on eri.
Kun nyt vietän suurimman osan päivää maalauksen parissa hiljaisuudessa kontekstoituen ikoniin tai Elämään ja sen Lähteeseen luovuuden kautta, joka on jumalallinen hyve, maalauksen tilani on keskustelua. Tässä keskustelussa osallistun luovuuteen ja sen Antajaan, toisin sanoen Jumalaan. Siksi se on rukousta, sillä ymmärrän käyväni keskustelua hyvän Jumalan kanssa.
Miksi näin? Siksi, että minä paljastun siinä keskustelussa ja saan maistaa rakkautta, joka ei tuomitse, vaan johdattaa pois tuomiosta, pelosta, häpeästä kohti empatiaa ja eheyttä. Maalauksen kautta käymäni keskustelu tuo hyvää ja kaunista esiin, vaikka maalaus ei sinällään kuvallisella tasolla toisinnakaan vain ns. kaunista. Maalauksen kautta voin kuitenkin nähdä hyvää, sillä siinä on mahdollista avautua ja paljastua. Rukous on siis koko ihmisen sielun kuin ruumiinkin kasvua kohti hyvää. Ortodoksinen traditio kutsuu sitä teosikseksi eli ihmisen kasvuksi Jumalan kaltaisuuteen.
Rukous on siis näkemistä. Hyvän näkemistä ja luottamiseen kasvua erilaisin keinoin. Minulle se keino on maalaus.
Arjen kontemplaatiot rakkautta sanoittamassa
MH: Mieleen herää vaikea kysymys, mutta avataan sitä. Tekemisesi ja käytäntösi kiinnittyvät hyvin selkeästi ja orgaanisesti tiettyyn, tässä tapauksessa ortodoksiseen hengellisyyteen ja sen jumalsuhteeseen. Miten teokset ovat mahdollisia heille, jotka eivät kuulu samaan uskontoon tai eivät tunne suhdetta Jumalaan merkittäväksi?
VL: Tekoni kasvaa uskonnollisesta kontekstista käyttäen sen kielellisiä ilmaisuja päästäkseen perille siinä mistä on kysymys elämässä ja kasvussa. Saan siis sanoja asioille, tapahtumille ja kokemuksille, joille minulla ei ole ollut käsitteitä. Saan myös matkaseuralaisia joilta oppia ja joiden kanssa vaihtaa kokemuksia.
Uskonto, jos nyt puhutaan uskonnosta eikä uskosta, on symbolijärjestelmä, jolla pyritään tähtäämään elämän olennaisuuksiin. Maalaukseni ovat käyneet läpi tämän uskonnollisen tavan katsoa asioita ja nimetä niitä. Se on avannut minulle näköalan, jota voi sanoittaa. On tietenkin keskeisiä käsitteitä, joita on hyvin vaikea muuttaa. Mutta jos katsotaan nyt ortodoksisesta kontekstista johon itse sitoudun, niin varsinkin Jumalaan liittyvillä asioilla on monta nimeä ja ilmaisukeinoa. Tämä siksi, että asiaa voitaisiin lähestyä monesta suunnasta, eikä lyötäisi heti kaikkia ovia kiinni. Kyse on kuitenkin mystiikasta, luonnollisuuden Luojasta, eli ihmisen ylittävän kohtaamisesta ja siinä pikkuhiljaa tapahtuvasta kasvusta ihmisenä kohti kirkkaampaa hyvän näkemistä. Kyse on Jumalan ja ihmisen ykseydestä mutta ei toisiinsa sulautumisesta. Jälleen nöyryydestä ja kunnioittamisesta, rakkauden dynamiikasta.
Näin myös maalaus voi olla rukousta ja ilmaista suhdetta siihen mikä on kaiken takana. Se uskonnollinen puoli ei ole tärkeää vaan tärkeää on usko. Uskolla nähdään asioita. Uskon kohde voi muuttua ja uskon syvyys voi vaihdella. Jos usko kohdistuu hyvään, niin se mitä siitä jaetaan on kaikille yhtälailla auki ja mahdollinen. Ei sitä tarvitse kaikille syöttää tai julistaa. Uskon on oltava nöyrää, jotta se kunnioittaa niitäkin jotka eivät halua olla siitä kiinnostuneita. Ei pidä ajatella, että minun teosteni tulisi avautua kaikille tai edes monille samalla tavalla.
Tahdon uskoa, että huolimatta siitä mihin uskonnolliseen tai mihin tahansa katsomukselliseen tai aatteelliseen maailman tulkintaan joku kuuluu, on mahdollista ymmärtää rakkautta, joka ylläpitää elämää kaikesta paskasta huolimatta. Sen tunnistaminen on meissä oleva yleisinhimillinen piirre ja siksi meitä on täällä. Se on siis meihin luotu. Kuinka vaikka pieni vauva tai lapsi vastaa rakkauteen ja vastaavasti kuinka se vastaa vihaan. Siinä näkee mikä on ihmisen luonto. Sen voi pimentää tai sitä voi kirkastaa. Mitä kirkkaampaa se on, sitä enemmän elämämme on empatialähtöistä. Tässä astuu kuvaan taas Kristus, jonka elämä pulppusi empatiaa ja rakkautta. Ei kai sellaista voi kenellekään tuputtaa, koska se olisi itsessään vastaan jo sitä mistä rakkaudessa, empatiassa, nöyryydessä ja kunnioittamisessa on kysymys.
Haaste onkin siinä, kuinka jakaa hyvää. Ei siinä mistä muodon perinteestä hyvä nousee. Jaettu hyvä kyllä ilmaisee lopulta sen, mistä se kumpuaa. En sano, että itse onnistuisin siinä, mutta se on suunta mihin haluaisin kasvaa. Ehkä myös siksi ikoni ei ole minulle mahdollinen maalaamisen muotona, vaikka kunnioitankin sitä suuresti kun sen kohtaan. Kaikki ikonitkaan eivät ole aina ikoneita. Ikonin täytyy olla terapeuttinen eli ihmistä hoitava. Ikoni voi kuitenkin olla liian suora ja vaikeasti lähestyttävä niille, jotka eivät ole sen kielen kanssa sujut. Vika ei niinkään ole ikonissa vaan siinä kuinka meidän käsitteemme on liattu taikauskolla, vallalla, asemalla ja yleensäkin väärillä motiiveilla.
MH: Entä arki – ajatus arjen armollisuudesta, miten se kantaa ja kannattaa tekoja, niiden sarjoja?
VL: Arjen käsitettä täytyy selittää vähän miten sen itse ymmärrän, sillä sitähän ei ymmärrä tai koe ja elä kaikki samoin. Siinä piilevä mystiikka avautuu omalla kohdallani empatian ja rakkauden kokemuksellisen ymmärtämisen, eli sisäisen näkemisen kautta. Arki voi ilmentyä teoksessa hyvinkin omituisesti, ja kuva ei välttämättä ole aina kaunis. Ja haaste onkin tämän ilmaisemisessa muille niin, että arki voisi avautua niin kuin sen taiteilijana olen kokenut. Niin, että kuva asettaa myös katselijalle haasteen.
Tästä johtuen arjen saaminen maalaukseen ilman uskonnollista symbolikieltä on vaikeaa, koska arki tulisi ymmärtää osana liturgiaa, jumalanpalvelusta, niin ettei siitä tule rituaalia. Se ei tarkoita että kirkossa tapahtuva jumalanpalvelus on rituaalia, mutta se on helposti sitä ja jatkuu myös arkeen, jolloin arki muuttuu suorittamiseksi. Maalauksessa tämä vaikeus konkretisoituu maalauksen kielen herkistämisestä empatiaan ja koskettavuuteen. Haaste on siis äärimmäisen suuri. Siihen ei voi vain astua, koska se kysyy selvää näkemistä ja rakkauden syvää kokemusta, jota arki, ymmärrettynä perheellisen taiteilijan elämän kokemuksesta, yrittää minulle näyttää ja opettaa. Arjen mystinen ulottuvuus siis kasvaa, jolloin voi kysyä onko se enää niinkään arkea vai kontemplaatiota, theosista, eli rukousta.
MH: Mitä tarkoitat, miten arjesta tulee rukousta?
VL: Arki on ja muuttuu eri suuntiin, samoin taiteilija joko muuttuu tai häntä muutetaan. Tämä ei ole enää hauskaa ja sekin kuuluu arkeen, kun työskennellään itsekeskeisyyden ja kunnianhimon rajoilla, niiden sisässä ja armosta myös ulkopuolella. Arki kysyy luottamusta, mutta maalarina tämä on pelottavaa, ja siksi arjessa turvaudutaan paljon jo valmiisiin rituaaleihin. Armo avaa uskallukselle oven. Armo olla maalarina ja maalata arjessa, arjen kanssa pakoillen ja piiloutuen. Empatian hetkinä kyyneleet kuljettavat näkemiseen ja arjen avautumiseen taivaallisena näkynä ja maalarin kutsumuksena rakastaa. Tällöin rituaalista siirrytään pois.
Toisin sanoen arki näkyy pienissä nyansseissa kuten ilmeissä, eleissä, teoissa, ruumiin käytännön ilmaisuissa ja suurissa elämän kuten syntymän ja kuoleman kysymyksissä. Kaikessa työssä ja työttömyydessä. Se näkyy kirkkaana Jumalan ilmoituksena ja elämän toivona. Kuinka sitten suhtautua kärsimykseen empatialla eikä vihalla, kuinka suhtautua kaikkeen elämään empatian kautta? Miten olla maalari ilman uskontoihin sidottua kieltä ja käsitteistöä, ja luottaa vain sydämeen ja sen täyttämään empatiaan? Arkeen on uskallettava sitoutua ja uskoa, ja on uskallettava löytää Kristus sydämestään arjen keskellä.
Siinä on maalarille elinikäinen haaste, josta ei edetä aikataulussa eikä tutkinnoilla.
MH: Miten tämä arjen haaste sitten etenee ja syventyy? Eikö tässä ladata tekoon aivan hirvittäviä odotuksia ja vaatimuksia – niin tekijälle kuin katsojallekin?
VL: Se etenee nöyryyden kautta, eli hiljaisuuden, kuuntelun, paikallaan olon ja maalaamisen kautta. Ja se etenee aina, koska keskustelukumppani on aluton ja loputon Rakkaus.
Maalaamalla se etenee minun kohdallani. Jollakin toisella se etenee jollain muulla keinolla.
Jos tekoa ei tapahdu, niin ei tapahdu mitään muutakaan. Ajatus ei vielä tee mitään muutosta. Sen täytyy toteutua liikkeenä ja tapahtumana. Se on teon ja ajatuksen luontainen ja alkuperäinen olemus. Ne ovat suhteessa toisiinsa. Henki ja ruumis, sielu ja ruumis, Jumala ja ihminen. Teko on sanoittamatonta ajattelua, joka voidaan johonkin asti sanoittaa, mutta se ei ole aina tarpeen, sillä teko toimii ja vaikuttaa ilman sanoittamistakin. Vaikka maalaus on sanatonta ajattelua, se on hyvinkin Sanallista. Tällä tarkoitan sitä että maalaus mahdollistaa dialogin elävästä sanasta, eli Kristuksesta, ja Rakkaudesta jonka varassa kaikki on. Sana ei siis ole jotain puhetta tai kirjoitusta, vaan sitä miten yritetään kielen keinoin ilmaista Jumala. Se on fyysiseksi tulevaa toimintaa.
Tässä ei ole mielestäni kyse vaatimuksesta, sillä toisin kuin rituaali, nöyryys ei sisällä vaatimusta. Kyse on aina kasvusta ja syventymisestä. Siksi odotukset ovat aina kasvun mukaisia ja sopivia. Kuitenkin sisäinen ristiriita on olemassa, joka tekee paikoin maalauksesta mahdottoman ja vaatimuksesta ylitsepääsemättömän. Palataan siis arkeen ja kyyneliin. Kyyneleet edustavat sitä lahjan ja armon puolta, empatiaa. Ja niin alkaa tapahtumaan. Maalaus onkin avoin tila ilman vaatimuksia ja odotuksia, sillä se on kahden kohtaamista kunnioittamisena ja läsnäolona. Silloin ei ole vaatimuksia ja odotuksia. On vain tilaa kasvaa hyvään suuntaan omaa tahtia itkien ja nauraen. Tila katoaa rituaaliin mentäessä ja siksi siitä taistellaan ulos ei väkisin, eikä väkivalloin, vaan odottaen ja kuunnellen, jotta usko ja luottamus palaavat. Aikaa on ikuisesti ja maalauksen verran aina.
Share this exhibition