Mika Hannula: Let’s start from the basics, starting points. The name of the new gallery exhibition is Ring a Ring o’ Roses. From where and how the process started? What are the context and background of the exhibition?

Rauha Mäkilä: Ring a Ring o' Roses is an old English nursery rhyme, which according to one impression or belief originates from London during the plague epidemic in 1665. I wanted to grasp that impression and context. 

In some somber way, I think the nursery rhyme is beautiful and depicts life and death. My relationship with death changed drastically when my daughter was born, and the fear of its presence in every turn strengthened. In some bare and simple way this nursery rhyme describes my life: first we go around in a circle together and then we tumble down. And I guess that is it. 

Maybe this unforeseen fear of death made me think of how children deal with it, and how death comes across in their play and how they process it through rhymes, tales and sometimes rather rough plays, and how could I find a just as straight-forward way to deal with it. 

In painting, I am fascinated by building tensions on the canvas using brush strokes. How ugly and beautiful meet and blend maybe into just a clumsy attempt, or alternatively into a functioning entity. I am interested in how the colours can construct an interesting entity and how to move forward from certain colours which you are unintentionally repeating. 

Or how to manage building from an ordinary and at the same very personal moment a painting, which captivates the feeling and is a functioning entity, and also works on a more general level, reflecting ways of presentation. 

MH: Has it been difficult to adopt and accept this exceptionally ordinary basis and presence? Or moreover, has it been difficult to trust what is inevitably always so close, concretely and fiercely on you? How do you experience this constant back and forth movement between different axes: near-far, private-general, known-unknown?

RM: Actually, I have always in some ways dealt with my ordinary matters, which I am at that moment experiencing and living, but distancing them farther from myself. As I see photographs which I have taken of my home environment and loved ones, I surely feel as if I am somehow stepping closer. 

But in principle, you always process matters close to you on some level. Sometimes distancing to a more general level is more successful, sometimes you just cannot let go of the personal. But then you must trust that the work itself will succeed so well, that it can discourse on that general level. 

MH: Same topic, but taking a detour. What do you think, believe or assume: is it even possible to process matters too personally in art? Is painting not in itself, as a continuous process, in one perspective and through spontaneous means active distancing and a break from the ordinary?

RM: Sure, and on the other hand painting itself as a process is exactly my every day normality. During the painting process, however, it is good to detach from too much topic illustration, so that you can find a more interesting way to present the matters. And most important in this is to find the right colours and shapes, which will meet and thus build a functioning entity. An interesting theme might be useless, if you do not get it to function in any way. 

MH: And a bit more background. Between your previous gallery exhibition Harmony in 2015 and this new one you have been joining a few group exhibitions, e.g. Landskrona Museum and Galleri Thomassen in Göteborg in 2017. What significance and what difference, do the group and solo exhibitions have in relation to your working habits and process? 

RM: Solo exhibition sets a different pressure for your work. In a group exhibition you are a part of a bigger collection, most likely under some theme, into which your works fit. 

MH: Do the group exhibitions, especially such as the Galleri Thomassen exhibition In the Belly of Painting in September 2017, bring some sort of change, or does the process stay as the same continuance of working with painting?

RM: Exhibition done for Galleri Thomassen with Hannaleena Heiska and Camilla Vuorenmaa was a very refreshing experience. We actively pondered the content of the exhibition and visited each other’s studios. Working together and talking about the works brought very needed variation to working alone. 

MH: The exhibition includes an excellent and impressive work called August (Taro). What is it about, what is the birth story?

RM: The work presents my sister’s child. I took a picture of the child during summer, where he was standing on his head, hands strictly glued to his sides. I was fascinated by his way to suddenly stand on his head in any situation, as if he was going to another dimension or world through that, or somehow acquired a new perspective to at times still-standing situations.

I am pleased by the idea of escaping this way, into the upside down, of course not into the horror and sci-fi filled TV-series Stranger Things Upside Down, but into a gentle and soft space, just to leave behind a suddenly boring situation. Another - upside down - dimension and escapism interest me. 

MH: What in this specific work is its painted core, even the crucial gesture or movement?

RM: For me the crucial gesture or movement was that I knew to let go of the piece in time and trusted it to work as plain for me and I did not overwork it. 

MH: Exhibition also includes a still life painting, a floral painting called I See You in My Sleep II. In some sense it is quite surprising but still an excellent move. Where did this come from? 

RM: I have pretty much always been interested in presenting humans and humanity in my works, but sometimes I need a breather from that. Flowers and swimming pools give me an opportunity to approach the theme from another angle. I also attach strongly into the romantic thought of melancholy. 

MH: Then what appeals to you in these floral arrangements and creates passion? Why are they interesting to you as painting themes? Is this somehow related to the history of still-life paintings or something entirely else? 

RM: Cut flowers communicate fleetingness, because they blossom only for a moment. In some way this beautiful reminder of mortality is interesting.

MH: You mention the paintings of swimming pools, which we saw in the Field Trip group exhibition in Helsinki Contemporary in 2016. Can swimming pools even be painted or covered without a reference to David Hockney? And what is the contextual background of this new exhibition? 

RM: I guess not. Empty swimming pools also remind me of midday lunch wine and sedatives, a form of escapism. When you are full of life, you can experience the joy of the moment and the happiness of stepping out of the everyday life. 

In this exhibition, which we are discussing, there are no swimming pools, so Hockney does not haunt us and the spectator can focus in the exhibition without any more specific definition – or in other words without a context determined by me. Usually you are blind to your own work in this sense while working, and even when you are specific about the end result, working is very intuitive.

MH: And finally, if I am being silly on purpose: what is or would be the soundtrack or related music for this exhibition?

RM: Well, I have been listening to Fever Ray on repeat while working and thus, it is my personal soundtrack for working on this exhibition. Especially the album from 2009 opened to me in a new way, even though I really loved the new album Plunge that was released last year. I have a habit of listening to the same album on repeat for months in my studio. Problems arise when I cannot find that one specific album to listen to. 

Surely I also love Charlotte Gainsbourg’s song Ring-A-Ring O’ Roses.

But then again, this soundtrack and its audio world naturally do not define others’ experience of the exhibition. 

_____

The text is based on the discussion between Rauha Mäkilä and curator Mika Hannula in Helsinki on January 22, 2018. 

Mika Hannula: Aloitetaan perustekijöitsä, lähtökohdista. Uusi gallerianäyttely on nimeltään 

Ring a Ring o’ Roses. Mistä ja miten prosessi lähti liikkeelle? Mikä on näyttelyn konteksti ja tausta?

Rauha Mäkilä: Ring a Ring o' Roses on vanha englantilainen lastenloru, joka yhden käsityksen tai uskomuksen mukaan syntyi Lontoossa vuoden 1665 ruttoepidemian aikana. Tähän käsitykseen ja asiayhteyteen halusin tarttua.

Jollain surullisella tavalla loru on minusta kaunis ja kuvaa elämää ja kuolemaa. Suhtautumiseni kuolemaan muuttui suunnattomasti kun tyttäreni syntyi, pelko sen läsnäolosta joka käänteessä voimistui. Jollain karun yksinkertaisella tavalla loru kuvaa elämää: ensin pyöritään yhdessä ympyrää ja lopuksi kupsahdetaan kumoon. Ei siinä kai sen kummempaa. 

Ehkä kuoleman ennennäkemätön pelko sai minut miettimään miten lapset suhtautuvat siihen, ja miten kuolema tulee esiin heidän leikeissään ja kuinka he sitä käsittelevät lorujen, satujen ja välillä aika hurjienkin leikkien kautta, ja miten itse voisin löytää asiaan yhtä mutkattoman tavan suhtautua. 

Maalauksessa minua kiehtoo rakentaa jännitteitä maalauspohjalle maalausjäljen avulla. Kuinka ruma ja kaunis kohtaavat ja sulautuvat ehkä vain kömpelöksi yritykseksi, tai sitten vaihtoehtoisesti toimivaksi kokonaisuudeksi. Minua kiinnostaa se miten väreistä saa rakennettua kiinnostavan kokonaisuuden, ja myös se kuinka päästä eteenpäin tietyistä väreistä, joita tahtomattaan toistaa.

Tai miten saada rakennettua arkisesta ja samalla hyvin henkilökohtaisesta hetkestä maalaus, joka vangitsee sisäänsä tunteen ja toimivan kokonaisuuden, sekä toimii myös yleisemmällä esittämisen tapoja pohtivalla tasolla.

MH: Onko ollut vaikeaa omaksua ja hyväksyä tämä erinomaisen arkinen lähtökohta ja läsnäolo? Tai siis onko ollut vaikeaa luottaa siihen mikä on väistämättä aina niin lähellä, ihan konkreettisesti ja suoraviivaisesti iholla? Ja miten koet tämän jatkuvan edestakaisen liikkeen eri akseleiden välillä: lähellä-kaukana, yksityinen-yleinen, tuttu-tuntematon?

RM: Oikeastaan olen aina käsitellyt jollain tavalla itselleni arkisia asioita joita sillä hetkellä koen ja elän, mutta etäännyttänyt ne itsestäni kauemmaksi. Tarttuessani valokuviin, joita olen ottanut kotiympäristössä ja rakkaimmistani, koen toki astuvani jollain tasolla lähemmäksi, enemmän iholle kuten totesitkin. 

Mutta periaatteessa sitä aina jollain tasolla käsittelee itselleen lähellä olevia asioita. Välillä etäännyttäminen yleisemmälle tasolle onnistuu paremmin, välillä ei henkilökohtaisesta osaa päästää irti. Mutta silloin on vain luotettava siihen, että teos itsessään onnistuu niin hyvin, että se pystyy käymään vuoropuhelua yleisemmällä tasolla.

MH: Sama aihe, mutta toista kautta kiertäen. Mitä luulet, uskot tai oletat: onko se edes mahdollista käsitellä asioita taiteessa liian henkilökohtaisesti? Eikö maalaus itsessään, jatkuvana prosessina ole tietyssä mielessä ja myös aivan omaehtoisilla keinoilla aktiivista etäisyyden hankkimista ja irtiottoa perusarjesta?

RM: Toki ja toisaalta maalaus itsessään prosessina on juurikin minun jokapäiväistä arkeani. Maalausprosessin aikana on joka tapauksessa hyvä irrottautua liiasta aiheen kuvittamisesta, jotta voi löytää mielenkiintoisemman tavan tuoda asiat esille. Ja tärkeintähän siinä on löytää oikeat värit ja muodot, jotka kohtaavat ja näin rakentavat toimivan kokonaisuuden. Ei kiinnostavalla teemalla välttämättä tee mitään, jos sitä ei saa toimimaan missään suhteessa.

MH: Ja vielä vähän taustaa. Edellisen gallerianäyttelysi, Harmony vuonna 2015, ja tämän uuden välissä olet ollut mukana muutamassa maalauksen ryhmänäyttelyssä, mm. Landskronan museossa ja Galleri Thomassenissa Göteborgissa 2017. Mikä merkitys, ja myös mikä ero, ryhmä- ja yksityisnäyttelyillä on suhteessa työskentelytapaan ja prosessiin?

RM: Yksityisnäyttely asettaa tekemiselle erilaisen paineen. Ryhmänäyttelyssä olet mukana osana suurempaa kokonaisuutta, todennäköisesti jonkun teeman alla, johon teoksesi sopivat.

MH: Tuoko ryhmänäyttelyt, erityisesti sellaiset kuten göteborgilaisen Galleri Thomassenin näyttely In the belly of painting syyskuussa 2017 jotakin vaihtelua, vai onko prosessi samantyyppistä maalauksen kanssa työskentelyn jatkumoa?

RM: Galleria Thomassenille Hannaleena Heiskan ja Camilla Vuorenmaan kanssa tehty näyttely oli erittäin virkistävä kokemus. Pohdimme aktiivisesti näyttelyn sisältöä ja vierailimme toistemme työhuoneilla. Yhdessä tekeminen ja teoksista puhuminen toi kaivattua vaihtelua yksin työskentelyyn. Ja mikäs sen parempaa, kuin olla hyvässä seurassa mainiossa näyttelyssä mukana. 

MH: Näyttelyssä on mukana erinomaisen hieno ja vaikuttava teos nimeltään August (Taro). Mistä on kyse, mikä on sen syntyhistoria?

RM: Teos esittää sisareni lasta. Otin hänestä kesällä kuvan, jossa hän seisoi päällään seinää vasten kädet visusti kylkiin liimaantuneena. Minua viehättää hänen tapansa yllättäen seistä päällään kesken tilanteen kuin tilanteen, aivan kuin hän sitä kautta hetkeksi pääsisi toiseen todellisuuteen tai maailmaan, tai saisi ehkä hetkittäin paikallaan polkevaan tilanteeseen uuden näkökulman. 

Minua miellyttää ajatus pakenemisesta näin, ylösalaiseen maailmaan, ei tietenkään toki kauhulla ja sci-fi-elementeillä höystetyn tv-sarja Stranger Thingsin Upside Down -ulottuvuuteen, vaan johonkin lempeään ja pehmeään tilaan, poistua vain yllättäen puuduttavan tylsästä tilanteesta. Mutta tosiaan, toinen, väärinpäin oleva ulottuvuus ja eskapismi kiinnostaa.

MH: Mikä tässä nimenomaisessa teoksessa on sen ns. maalauksellinen ydin, jopa ratkaiseva ele ja liike?

RM: Minulle ratkaiseva ele tai liike oli se, että osasin päästää teoksesta ajoissa irti, luotin sen toimivan itselleni vähäeleisenä enkä työstänyt sitä tukkoon.

MH: Näyttelyssä on mukana myös asetelmamaalaus, kukkamaalaus nimeltään I See You in My Sleep II. Se on tietyssä mielessä aika yllättävä, mutta erinomaisen hieno veto. Mistä tämä lähti liikkeelle? 

RM: Olen aika lailla aina ollut kiinnostunut kuvaamaan ihmistä ja ihmisyyttä teoksissani, mutta välillä tarvitsen siitä hengähdystaukoa. Kukat ja uima-altaat antavat minulle mahdollisuuden lähestyä teemaa toiselta kantilta. Liitän molemmat myös vahvasti romanttiseen ajatukseen melankoliasta. 

MH: Mikä kukka-asetelmissa sitten ”himottaa” ja saa aikaan intohimoa? Miksi ne ovat mielenkiintoisia sinulle maalauksen aiheena? Liittykö tämä jotenkin asetelmamaalausten historiaan vai aivan johonkin muuhun?

RM: Leikkokukathan viestivät katovaisuudesta, koska pysyvät kukoistavina vain hetken. Jollain tavalla tämä kaunis muistutus kuolevaisuudesta kiinnostaa. 

MH: Mainitset maalaukset uima-altaista, joita nähtiin Luokkaretki-ryhmänäyttelyssä Helsinki Contemporaryssa 2016. Voiko uima-altaita edes maalata ja käsitellä ilman viittausta David Hockneyyn? Entä mikä tässä uudessa näyttelyssä on se taiteen kontekstuaalinen tausta?

RM: Niin ei kai. Minulle tyhjät uima-altaat tuovat mieleen myös keskellä päivää juotavan lounasviinin ja rauhoittavat lääkkeet, yhden eskapismin muodon. Kun taas elämää täynnä ollessaan niissä saa kokea hetken riemun ja arjesta erkaantumisen onnen.

Tässä kyseisessä näyttelyssä, josta keskustelemme, ei ole uima-altaita sisältäviä teoksia, joten Hockney ei ehkä kummittele taustalla ja katsojakin voi keskittyä näyttelyn katsomiseen ilman tarkempaa määritelmää – tai toisin sanoen ilman minun määrittelemääni kontekstia. Useinhan omalle tekemiselleen on tässä suhteessa sokea tekohetkellä, ja vaikka lopputuloksesta on tarkka, työskentely on kovin intuitiivista. 

MH: Ja lopuksi, jos kysytään tarkoituksella vähän hassusti: mikä on tai olisi juuri tämän näyttelyn ääniraita, siihen liittyvä musiikki?

RM: No, itse olen kuunnellut Fever Rayta tauotta työskennellessäni ja näin ollen se on minulle juuri tämänkertaiseen näyttelyyn ja sen tekoon liittyvä ääniraita. Varsinkin vuonna 2009 ilmestynyt nimikkoalbumi tuntui aukeavan minulle aivan uudella tavalla, vaikka ihastuinkin myös viime vuoden puolella ilmestyneeseen Plunge-levyyn. Minulla on tapana kuunnella aina samaa levyä tauotta monen kuukauden ajan työhuoneella. Ongelmia ilmenee silloin, kun en löydä sitä tiettyä yhtä levyä mitä kuunnella.

Toki rakastan myös Charlotte Gainsbourgin Ring-A-Ring O’ Roses kappaletta.

Mutta niin, tämä taustanauha ja sen äänimaailma, se ei tietenkään määritä muiden kokemusta näyttelystä. 

_____

Keskustelu perustuu Rauha Mäkilän ja kuraattori Mika Hannulan väliseen keskusteluun Helsingissä 22.1.18