Remembering Forwards
30.10.-22.11.2015

The word ‘horizon’ comes from the Greek ‘ὁρίζων κύκλος’ (horízōn kýklos), which literally means ‘bounding circle’. Miikka Vaskola sums up his Remembering Forwards exhibition with this definition. “Metaphorically the horizon can be seen as a stone cast into water, and as the first ripple that spreads outwards. The stone is already at the bottom before the ripple it has caused reaches anything. A painting that has been hung on a gallery wall can be thought of in the same way; the artist is already somewhere else by the time the painting wave reaches the viewer.”

 

In Vaskola’s works the horizon takes the form of a line or a channel that helps both maker and viewer get inside the painting. By opening things up or interleaving them it helps us envisage multiple dimensions in the same picture at the same time. It serves as a point of reference within the painting and gives it depth and meaning by situating viewers in the landscape and by affirming their existence. The work Man with a Broken Horizon (2015) deals with the way that the horizon can be broken, even if we are not personally aware of it. The horizon is often hidden behind propaganda and manipulated. This is linked with a variety of ideologies and with the desire to get everyone to believe in the same horizon. People also talk about a lack of vision.

 

For the artist, the title of the exhibition, Remembering Forwards, refers to the human ability to be aware of the effect of the past on the future. Intertwined layers of time are present in the works, existing interdependent of each other: past in their own time, past in the present, and past in the future. Vaskola’s paintings can be compared to the works of the Nobel author Patrick Modiano (e.g. Villa Triste, 1977; Quartier perdu, 1984), which employ a laconic, highly reductive narrative to deal with the past and the time gone by, and with their influence on and relationship with our way of being present in this moment. More important than details and concrete events are state of mind, relativity and subtle atmosphere. 

 

Vaskola’s works are firmly rooted in the moment. When he starts painting a work, he does not know where it will take him, as he has not yet been there. A crucial aspect of what he does is continual motion, repeated searching and trying things out. He describes his working process as controlled blundering. Time is visible in his works as seeking, failing and correcting, as renewed attempts to find that certain something that makes the painting complete.

 

“My physical time is from my birth until today, and my current conception of history and the future sets my own horizon, my bounding circle. The painting’s time is relative to this. It also relates concretely to the place where it is made – although this is not a cause-and-effect connection, but more one of starting points and coordinates, from which I set off, and which I also move.”

 

Miikka Vaskola (b. 1975, Helsinki) graduated from the Finnish Academy of Fine Arts in 2008. His works have been shown in solo and group exhibitions in Finland and abroad. He showed at the VOLTA 9 art fair at Art Basel in 2013. His previous solo exhibition at the Gallery was in 2013. A solo exhibition of Vaskola’s works is held at Turku Art Museum in spring 2016.

Sana horisontti on peräisin kreikan sanoista "ὁρίζων κύκλος" (horizōn kyklos), jotka suoraan käännettynä tarkoittavat rajoittavaa ympyrää. Miikka Vaskola kiteyttää näyttelynsä Remembering Forwards tähän määritelmään. ”Metaforisesti horisontin voi nähdä veteen heitettynä kivenä ja sen ensimmäisenä erkanevana aaltona. Kivi on jo pohjassa, kun sen aiheuttama aalto saavuttaa jotain. Samalla tavalla voi ajatella maalausta, joka on ripustettu gallerian seinälle; taiteilija on jo toisaalla kun maalauksen aalto saavuttaa katsojan.”

 

Vaskolan teoksissa horisontti hahmottuu viivana tai väylänä, jonka avulla maalaukseen pääsee sisään – niin tekijänä kuin katsojana. Se auttaa hahmottamaan monta ulottuvuutta samaan aikaan samaan kuvaan, aukaisemalla tai limittämällä asioita. Se toimii kiinnekohtana maalauksessa ja tuo siihen syvyyden ja merkityksen sijoittamalla katsojan maisemaan ja vahvistamalla hänen olemassaolonsa. Teos nimeltä Man with a Broken Horizon (2015) käsittelee sitä miten horisontti voi olla rikki, vaikka ei itse tiedosta sitä. Horisontti peitetään usein propagandalla ja sitä manipuloidaan. Tähän liittyy eri ideologiat ja halu saada kaikki uskomaan samaan horisonttiin. Puhutaan myös näköalattomuudesta.

 

Näyttelyn nimi Remembering Forwards merkitsee taiteilijalle ihmisen kykyä tiedostaa menneisyyden vaikutus tulevaan. Teoksissa on läsnä yhteen nivoutuneita aikatasoja, jotka ovat toisistaan riippuvaisia: mennyt omassa ajassaan, mennyt nykypäivänä ja mennyt tulevaisuudessa. Vaskolan maalaukset voidaan rinnastaa Nobel-kirjailija Patrick Modianon teoksiin (esim. Villa Triste, 1977; Kadonnut kortteli, 1985), jotka käsittelevät lakonisen ja hyvin pelkistetyn kerronnan avulla menneisyyttä ja mennyttä ja sen vaikutusta ja suhdetta tapaan olla läsnä tässä hetkessä. Yksityiskohtia ja konkreettisia tapahtumia tärkeämpää ovat mielentila, suhteellisuus ja hienovarainen tunnelma.

 

Vaskola työskentelee kiinni tässä hetkessä. Aloittaessaan teoksen maalaamista, hän ei tiedä mihin maalaus vie hänet, sillä hän ei ole ollut siellä vielä. Olennaista hänen tekemisessään on jatkuva liike, etsinnän ja kokeilun toistaminen. Hän kuvailee työskentelyään hallittuna kompurointina. Aika näkyy hänen teoksissaan hakemisena, epäonnistumisina ja korjaamisina, uusina yrityksinä löytää se jokin, joka tekee maalauksesta valmiin.

 

”Fyysinen aikani on syntymästäni tähän päivään, ja tämän hetken käsitykseni historiasta ja tulevaisuudesta antavat minulle oman horisonttini, rajoittavan ympyräni. Maalauksen aika on suhteessa tähän. Se on myös konkreettisesti suhteessa paikkaan, jossa se tehdään – joskin kyse ei ole syy-seuraus-yhteydestä vaan lähtökohdista ja koordinaateista, joista liikutaan ja joita myös liikutetaan.”

 

 

Miikka Vaskola (s. 1975, Helsinki) on valmistunut Kuvataideakatemiasta 2008. Hänen teoksiaan on nähty sekä yksityis- että ryhmänäyttelyissä kotimaassa ja ulkomailla. Hän oli esillä VOLTA9-messuilla Art Baselissa 2013, edellinen yksityisnäyttely gallerialla nähtiin 2013. Turun taidemuseossa nähdään Vaskolan yksityisnäyttely keväällä 2016.

Ordet horisont är härlett ur de grekiska orden ”ὁρίζων κύκλος” (horizōn kyklos), som i direkt översättning betyder en avgränsande cirkel. Miikka Vaskola sammanfattar sin utställning Remembering Forwards i den definitionen. ”Metaforiskt kan horisonten ses som en sten kastad i vattnet och dess första flyende våg. Stenen har redan nått bottnen då den våg den skapade når fram till någonting. Så kan man också tänka sig en målning på en gallerivägg; konstnären är redan någon annanstans då vågen från målningen når betraktaren.”

 

I Vaskolas verk framträder horisonten som ett streck eller en passage med vars hjälp man kommer in i målningen – både som upphovsman och som betraktare. Därmed är det lättare att samtidigt se många dimensioner i en och samma bild så att man öppnar olika element eller låter dem överlappa varandra. Det fungerar som en fixpunkt och tillför målningen djup och betydelse genom att placera betraktaren i landskapet och förstärka hans eller hennes existens. Verket Man with a Broken Horizon (2015) handlar om hur horisonten kan vara trasig fast man inte själv är medveten om det. Horisonten täcks ofta med propaganda och den manipuleras. Då handlar det om ideologier och en vilja att få alla att tro på samma horisont. Man talar också om utsiktslöshet.

 

För Vaskola själv syftar utställningens namn Remembering Forwards på människans förmåga att inse det förflutnas inverkan på det tillkommande. I verken ingår sammanvävda tidsplan med ett beroendeförhållande till varandra: det förflutna i sin egen tid, det förflutna i nuet och det förflutna i framtiden. Man kan se paralleller mellan Vaskolas målningar och Nobelförfattaren Patrick Modianos verk (t.ex. Villa Triste, 1977; Minnets kvarter, 1985) som i sin lakoniska och mycket strama berättarstil behandlar det förflutna och dess inverkan på och förhållande till vårt sätt att finnas närvarande i nuet. Viktigare än detaljerna och det konkreta skeendet är sinnesstämningen, relativiteten och den finstämda atmosfären.

 

I sitt arbete är Vaskola starkt förankrad i nuet. Då han börjar måla ett verk vet han inte vart det kommer att föra honom eftersom han ännu inte har varit där. Det väsentliga i hans verksamhet är den kontinuerliga rörelsen, det upprepade sökandet och experimenterandet. Sitt sätt att arbeta kallar han ”disciplinerat stapplande”. Tiden framträder i hans verk som ett sökande, som misslyckanden och korrigeringar, som nya försök att försöka hitta det där speciella som gör målningen fullbordad.

 

”Min fysiska tid löper från min födelse till nuet, och den uppfattning jag i nuet har om historien och framtiden ger mig min egen horisont, min avgränsande cirkel. Målningens tid står i relation till detta. Den står också konkret i relation till den plats där den målas – trots att det inte handlar om ett kausalförhållande utan om utgångspunkter och koordinater som både jag själv och andra kan förflytta.”

 

 

Miikka Vaskola (f. 1975 i Helsingfors) utexaminerades från Bildkonstakademin 2008. Hans verk har visats på både separat- och grupputställningar såväl i Finland som utomlands. Han deltog i mässan VOLTA9 i samband med Art Basel 2013. Sin föregående separatutställning på galleriet hade han 2013. På våren 2016 har Vaskola en separatutställning på Åbo konstmuseum.

Mika Hannula: If we look forward to the late autumn and next spring, you have two exhibitions; two interlinked wholes, but different in character. The first is in a gallery space, in a very white, intentionally reductive space (Helsinki Contemporary, November 2015), and the second in a museum, a truly classic setting, where the past is present in multifarious ways and the basic colour is a variety of shades of brown and grey (Turku Art Museum, spring 2016).

 

Let’s start with a key question about the landscape-like works, and especially about the horizon. How is a horizon formed, and what does it signify in these new works?

 

Miikka Vaskola: It is formed as a line and as a channel that leads us into the painting – both as its artist and as its viewer.

 

Of the works in my previous gallery exhibitions, Mantaray (2010) and Returner (2013) are also horizon landscapes. The horizon here is the painting’s reference point. It gives it depth. A horizon means that we exist, that we are in a landscape – or at least that we are somewhere.

 

But then we can, of course, go back to square one and ask: What does the word horizon mean? According to Wikipedia: “The horizon or skyline is the apparent line that separates earth from sky, the line that divides all visible directions into two categories: those that intersect the Earth’s surface, and those that do not. The word horizon derives from the Greek ’ὁρίζων κύκλος’ (horizōn kyklos), ‘separating circle’.”

 

MH: It may be no big surprize that such definitions raise at least as many questions as they answer. I.e. what is meant by a circle that somehow “separates” things?

 

MV: In some contexts it means the boundary of the interests and understanding around a person. It can also be approached via a metaphor: it is like a stone thrown into water, the first ripple that spreads outwards.

 

When I paint for extended periods, what I do, in a way, happens in a landscape, and the horizon sets the scale of what I do. If making one work takes, say, 2-3 years, you have to be able to immerse yourself in the work along the depth axis. A horizon gives you a chance to rest your eye, it is easier for you yourself to explore and contemplate the painting for extended periods when it has depth and closeness.

 

On top of that, it helps envisage multiple dimensions in the same picture at the same time, because a horizon opens things up or interleaves them. For example, a horizon lets you bring in the weather and clock time, night and day. Through that you can bring in things that are directly legible, like in maps – symbolism or charged atmospheres in the work, which otherwise could not be shown.

 

Man with a Broken Horizon (2015) deals with the way that a horizon can be broken, even if you yourself don’t experience it that way. A horizon is often hidden behind propaganda and so on. The horizon is also manipulated. This is linked with various ideologies: wanting to get everyone to believe in the same horizon. So that a new horizon won’t open up, the horizon is closed off politically – we also talk about a lack of breadth of vision.

 

MH: Still with the horizon, encountering it, going close to and moving away from it – and doing this endlessly, all at the same time. This is, thus, a matter of presence, of encountering even very everyday things. In philosophy this is called an honest dilemma; a problem that cannot be resolved, nor should it be resolved. It has to be faced, articulated and actualized in each situation.

 

MV: That honest dilemma is enough for me, there is nothing that I particularly want to solve. The idea of solving things brings to mind a riddle or a test, I’m not in sympathy with either when I am painting.

 

MH: The paintings are quite large, some of them almost fill a wall. These landscape-like works, which have an exceptional amount of detail, contain access channels that we can hold onto and that we can focus on. Two thematic approaches come to mind here: maps and simultaneous closeness and distance. How do you yourself envisage the conceptual duo closeness/distance in the working process?

 

MV: You answer the question yourself here. You get hold of it and get to focus on it.

 

But, if we think of a map, then the concept of the map contains the same idea that I like in a painting. I paint on unprimed canvas, so that the work will go inwards, not towards the viewer. The paint is absorbed into the fibres of the canvas, and this journey of about a millimetre is already enough to give a “natural” depth. It is not a white ground and an illusion of that depth.

 

MH: This brings out beautifully the way that the mode of depiction is a fixed part of the motif, and how the chosen working method, of course, brings in and takes out content in the direction you want and in the way you want to do it. But what else is involved with this, this “closeness and distance”; with the simultaneity of the trajectories that for me is very much central to everything you do. I.e. the move from figurative to abstraction and back. The way that the abstract contains an image and the way that the figure incorporates abstraction.

 

If we were, for instance, to open up the question from this angle: maps, cartography – and all that this entails – a take on the unknown and wanderlust?

 

MV: I don’t have any wanderlust, painting is quite a good form of travel.

 

But the maps are an aesthetic way of unpacking the concept of the horizon into a picture. At the same time, they are informative pictures. I think this is a great artistic invention. A map is read (a political map, a physical map, a route map, a road map, a climate map…). There are numerous kinds of maps.

 

Before maps, voyages of discovery and the conception of the world were bound up with the horizon. Maps are drawn and maps are read. Seeing a map of the world and the globe (nowadays, the visible universe) for the first time changes your conception of and perspective on your own existence. It helps you situate yourself in the world, where you are. It is quite hard to demonstrate this in any other way.

 

MH: Is the Internet and Google a map? How much time do you spend online looking for pictures, browsing? And how are digital time and the digital image related, or not related, to the analogue making of things and the image for you?

 

MV: I see the Internet as a terrain, not a map. Maps are made of the Internet, and there are maps there, but it is also a map and an image of the human being. Humanity emerges in all its goodness and badness. A strange feature is that humans cannot stand to look that very humanity in the eye. All the things that are online have been put there by humans. Animals and plants don’t put anything there. It is actually quite amusing the way some political sectors and some states are frankly afraid of the Internet; maybe legitimacy is fragile.

 

MH: Let’s bring in the next major theme: time and temporality. What is the time of the painting, what does it mean to you in these specific works?

 

MV: My physical time is from my birth up to today, and my current conception of history and the future, my mental image of it, gives me my own horizon or bounding circle. The time of the painting is relative to this. The time of the painting is also concretely relative to the place where it is made – although there is never a cause-and-effect connection. It is a matter of points of departure, of coordinates from which to move and which are also moved.

 

MH: OK, but what about the time of the painting, and in a very very concrete sense. For instance, Man with the Broken Horizon, how long did you work on it? How do you know when a work is finished?

 

MV: It took me a couple of years to make that painting, first, the landscape on the ground, and then the guy. True, with time, it has gained quite a lot of ‘traction’, but so have other jobs, too. The time is a result of my failing. I have to correct things, to try again, to clean off and delete the faulty solutions that I have made so as to make way for a new attempt. That takes time, but that is why you can see the time, the searching, in them. The coming and going, as you say. But as to when the work is finished, that, of course, is another matter.

 

I don’t know. Perhaps the classic retort fits here: a work is finished when it feels like it is, when it is great to feel its atmosphere. It almost always comes as quite a surprise on my part. You find yourself in a good, but goofy state of mind, when the feeling comes out of nowhere, when there is no conscious goal that you are aiming at while painting, when you are travelling with no destination. When this comes, I leave the painting on the wall for a while, so that I can go deep into it and experience it without working. Generally 3-4 months is enough, if the painting works. You get a totally different relationship with a painting once you think of it as finished, once it is not in progress. There is no need to work on it, rather, you can be that first traveller again.

 

But there is also the thing that, sometimes, I notice later on, from the photos of the process that I take as reminders along the way, that the work was already finished, but I didn’t notice, because I was too wrapped up in working. And then you just carry on and it turns into something else. That happens, that uncertainty.

 

It’s a sort of controlled blundering, but so are a lot of other things. It also comes, for instance, from what is also a really classic basic feature, that you are thinking about the journey itself. You look for things, repeat them, and practise doing something until it succeeds. There are no shortcuts. Besides, the traces of that searching can be seen in the end result of the painting. It is quite rare for everything you try to do to succeed in one go. That moment when the work is finished, even if I don’t totally understand it yet, but that sense of completeness is there, I think that is interesting. That is why it is nice to look for a long while myself first.

 

MH: Let’s take and approach the work titled Resonance (2015). In it there is an obvious horizon, but equally it is a horizon that simultaneously flees and approaches the viewer. It seduces and deceives.

 

I personally feel very strongly that the elements, symbols and gestures in the work are only the first level. Considerably more important is the way that these traces of some painterly gesture that has been and gone are visible and show how a unique whole is formed out of this whole process.

 

For one reason or another, this reminds me of the works of the French writer Patrick Modiano, who recently won the Nobel (e.g. Villa Triste, 1977; Quartier perdu, 1984 [A Trace of Malice, 1988]), who through and with the aid of a laconic, highly reductive narrative deals with and confronts things that are past and gone. Not so much in an attempt to solve it, but more of a relationship with the past as a way of being here and now. This is an affectionate doubt, an intermittent movement and a perpetual tentativeness. This involves three levels of interconnected layers of time: the past that was there before, the past here and now, and the past in the future.

 

A whole is constructed, it is held up and supported, experiential interest is developed and maintained, by an atmosphere that creates and demands trust, presence. This may not be at all a matter of details and concrete events, but of a state of mind, of relativity, of an atmosphere that is very subtle and no more than a premonition – the kind of thing that moves surreptitiously when you go towards it.

 

From which we finally get to the actual question. If and when this is a matter of perpetual searching, how are you able to sustain the perseverance and intensity required for searching? I.e. how have these doubts and quests been there with regard to Resonance?

 

MV: I start painting by taking a canvas and cutting a suitably big piece, then mixing a shade with inks and pigments, or however I can best find it. I generally make it runny so it is absorbed. From there the work gets – let’s say – an overture, that’s where it starts.

 

Resonance was, in fact, already ‘finished’ for my previous exhibition, but at that time it did not fit the whole. It is still there in my memory, just fine as it was. With several of the paintings I wished painting had some sort of copy/paste function: I could then carry on so that the painting of that moment would be its own painting, and wouldn’t need to go any further.

 

In a painting, or actually in any committed, long-term activity, there are always these interlinked possibilities and impossibilities. There are the external and internal barriers there, the latter always being very closely connected with the aforementioned honest dilemma.

 

So it is crucial that the searching and experimenting, the movement, goes on, and goes on from momentary stoppages, despite the paintings being completed – or, that is, with their positive influence, too. In order to generate imagination from them, the mind and the image have to be and to stay in constant motion. That is why the stories are something other than just a litany of details, bland assertion, or a totality that bears witness to reality.

 

MH: And one more for the road. I can’t help mentioning once again the central, and in your works perpetually occurring, relationship between the abstract and the figurative. Now, it seems that the landscape-like and the abstract have been more prominent, more present. Could you say something about this relationship and, above all, about what has happened, moved and/or got stuck in this respect and in this disrespect during the process of the last three years?

 

MV: This is strongly linked with the theme we have already gone through, because my paintings are often a mixture of fiction and the abstract; and with this toing and froing I present different temporalities and also localities in the same work, on the same canvas. And in this sense specifically simultaneity, combining the abstract and the figure, keeps the mind in motion, so that the end result is not just a blandly boring and static image.

 

As to how long this work took, I actually made it over three years. To be sure, that period includes a lot of figurative works, and the ones shown recently happened to be more landscapes. It’s true that, for a couple of years, I have been painting more abstracts and landscapes. I have actually made figurative ones, too, but they had gaps, or, that is, they had something missing. Some of them I painted as many as three times, to see if there was anything there, but it didn’t work. It takes time, and hurrying is a poor hobby, and, besides, apart from the landscapes, you can always paint something figurative, if you want. That’s how the horizon man came about.

 

MH: And to go back again to these two exhibitions in the gallery and the museum. We know, as a starting point, how they differ in relation to the space and the temporal arc. But how do these exhibitions compare to each other?

 

MV: It is very much a continuum. Both contain new works, ones that have been a long time in the making, but which have not previously been on display, at least not in Finland. Of course, new pieces get made for the Gallery, but more than half the works are new in the museum exhibition, too.

 

At the same time, the museum exhibition gives me personally a chance to think a bit and to compare, what has been done in these last few years, to study and reflect on the endlessly ongoing process. It shows traces of the past, thanks to which the works are alive and keep moving. This is also a processing in which I become aware of where I have come from and where I am going, while not forgetting what is happening right here and now. It is an interaction between the past, the present and the future.

Mika Hannula: Jos katsotaan loppusyksyä ja ensi kevättä, sinulla on kaksi näyttelyä, kaksi yhteen kietoutuvaa, mutta luonteeltaan erilaista kokonaisuutta. Niistä ensimmäinen galleriatilassa, hyvin valkoisessa, tarkoituksella redusoidussa tilassa (Helsinki Contemporary marraskuu 2015) ja toinen museossa, hyvin klassisessa miljöössä, jossa mennyt on monisyisesti läsnä ja perusväri on ruskean ja harmaan eri sävyt (Turun Taidemuseo, kevät 2016).

 

Aloitetaan keskeisellä kysymyksellä maisemallisista teoksista ja erityisesti horisontista. Miten horisontti hahmottuu ja mitä se merkitsee näissä uusissa teoksissa?

 

Miikka Vaskola: Se hahmottuu viivana ja väylänä, joka johdattaa maalaukseen sisään – niin tekijänä kuin katsojanakin.

 

Viime gallerianäyttelyiden töistä Mantaray (2010) ja Returner (2013) ovat myös horisonttimaisemia. Niissä horisontti on maalauksen kiinnekohta. Se antaa syvyyden. Horisontti merkitsee, että ollaan olemassa, ollaan maisemassa – tai ollaan ylipäänsä jossain.

 

Mutta sitten voidaan tietysti palata lähtöruutuun ja kysyä, että mitä horisontti sanana merkitsee? Wikipedian mukaan: “Horisontti eli taivaanranta on näennäinen viiva, joka erottaa toisistaan maan ja taivaan jakaen näkökentän kaikki suunnat kahteen osaan: niihin, jotka kohtaavat maan pinnan, ja niihin, jotka eivät kohtaa. Sana horisontti on peräisin kreikan kielen sanoista ’ὁρίζων κύκλος’ (horizōn kyklos), ’rajoittava ympyrä’.”

 

MH: Ei ehkä niin yllättävää, että tämäntyyppinen määritelmä herättää vähintään yhtä monta uutta kysymystä kuin mihin se vastaa. Eli mitä tällä jollakin tavalla ’rajoittavalla ympyrällä’ tarkoitetaan?

 

MV: Joissain yhteyksissä se tarkoittaa intressien ja ymmärryksen rajaa henkilön ympärillä. Sitä voidaan myös lähestyä metaforalla: se on kuin kivi joka heitetään veteen, se ensimmäinen erkaneva aalto.

 

Kun maalaan pitkiä ajanjaksoja, se mitä teen tapahtuu tavallaan maisemassa, ja horisontti skaalaa tekemistä. Jos yhden työn teko kestää vaikka 2-3 vuotta sitä pitää pystyä uppoutumaan teokseen syvyyssuunnassa. Horisontti antaa mahdollisuuden lepuuttaa silmää, on helpompi itselleen tutkia ja miettiä maalausta pitkiä aikoja, kun siinä on syvyyttä ja läheisyyttä.

 

Lisäksi se auttaa hahmottamaan monta ulottuvuutta samaan aikaan samaan kuvaan, koska horisontti aukaisee tai limittää asiat. Horisontin kautta voi ottaa mukaan esim. sään ja kellonajan, yön ja päivän. Sen kautta voi ottaa mukaan suoraan luettavia asioita, kuten kartoissa –symbolismia tai ilmapiirilatauksia työssä, joka ei muuten ole esittävä.

 

Teos nimeltä Man with the Broken Horizon (2015) käsittelee sitä, miten horisontti voi olla rikki vaikka ei itse koe sen olevan sitä. Horisontti usein peitetään propagandalla tms. Horisonttia myös manipuloidaan. Tähän liittyy eri ideologiat: halutaan että kaikki uskovat samaan horisonttiin. Jotta horisontti ei aukeaisi, suljetaan horisontti poliittisesti ­– puhutaan myös näköalattomuudesta.

 

MH: Vielä horisontista, sen kohtaamisesta, lähelle menosta ja etäisyyden ottamisesta – ja tätä alati yhtäaikaisesti. Kyse on siis läsnäolosta, arjen kovienkin asioiden kohtaamisesta. Filosofiassa tätä kutsutaan termillä honest dilemma; ongelma, jota ei voida ratkaista, sitä ei pitäisikään ratkaista. Se täytyy kussakin tilanteessa kohdata, artikuloida ja aktualisoida.

 

MV: Se honest dilemma riittää minulle, ei ole mitään mitä haluaisin erityisesti ratkaista. Ajatus ratkaisemisesta tuo mieleen arvoituksen tai jonkun kokeen, en sympatisoi maalatessani kumpaakaan.

 

MH: Maalaukset ovat kookkaita, osaltaan miltei seinän täyttäviä. Nämä maisemalliset työt, joissa on erinomaisen paljon yksityiskohtia, sisältävät sisääntuloväyliä, joista saa kiinni ja joihin voi keskittyä. Tulee mieleen kaksi temaattista lähestymistapaa: kartat ja yhtäaikainen läheisyys ja etäisyys. Miten itse hahmotat tätä käsiteparia läheisyys-etäisyys työskentelyprosessissa?

 

MV: Vastaat itse edelliseen kysymykseen tässä. Siitä saa kiinni ja pääsee keskittymään.

 

Mutta jos ajatellaan karttaa, niin kartan käsite sisältää saman ajatuksen, josta pidän maalauksessa. Maalaan pohjustamattomalle kankaalle, jotta teos menisi sisällepäin, ei katsojaa päin. Maali on imeytetty kankaan kudoksiin, ja jo tämä noin millimetrin matka riittää antamaan “luonnollisen” syvyyden. Se ei ole valkoinen pohja ja illuusio siitä syvyydestä.

 

MH: Tässä tulee hienosti esille se, miten kuvaustapa on kiinteä osa aihetta ja miten valittu työtapa tietysti tuo ja vie sisältöä haluamaasi suuntaan ja tavalla jolla sitä haluat tehdä. Mutta mitä muuta tähän liittyy, tähän ”läheisyys ja etäisyys”; liikeratojen samanaikaisuuteen, joka minusta on hyvin keskeistä kaikessa mitä teet. Siis se liike figuratiivisesta abstraktioon ja takaisin. Miten abstraktissa on sisällä kuva ja miten figuurissa on mukana abstraktio.

 

Jos vaikka avaisi asiaa tästä kulmasta: kartat, kartografia – ja kaikki mitä siihen sisältyy – ote tuntemattomaan ja kaukokaipuuko?

 

MV: Ei minulla ole kaukokaipuuta, maalaaminen on ihan hyvä matkustuksen muoto.

 

Mutta kartat ovat esteettinen tapa purkaa horisontin käsite kuvaksi. Samalla ne ovat informatiivisia kuvia. Minusta se on hieno taiteellinen keksintö. Karttaa luetaan (poliittinen kartta, fyysinen kartta, linjakartta, tiekartta, ilmastokartta….). Karttoja on moneen lähtöön.

 

Ennen karttoja tutkimusmatkailu ja käsitys maailmasta oli kahlittu horisonttiin. Karttoja piirretään ja karttoja luetaan. Maailman ja maapallon (nykyään näkyvän universumin) kartan näkeminen ensimmäistä kertaa muuttaa käsitystä ja perspektiiviä omasta olemisesta. Se auttaa asemoimaan itsensä maailmaan, siihen missä on. Tätä on aika vaikeaa muulla tavalla havainnollistaa.

 

MH: Onko internet ja Google kartta? Miten paljon aikaa vietät netissä kuvia hakemassa, selaamassa? Ja miten digitaalinen aika ja kuva liittyvät tai eivät liity sinulla analogiseen tekemiseen ja kuvaan?

 

MV: Internet on mielestäni maasto, ei kartta. Internetistä tehdään karttoja, ja siellä on karttoja, mutta on se myös ihmisen kartta ja kuva. Ihminen esittäytyy täydessä hyvässä ja pahassa. Outo piirre on se, että ihminen ei kestä katsoa sitä ihmisyyttä itseään silmiin. Kaikki asiat jotka netissä ovat, ovat ihmisen itse sinne laittamia. Eivät eläimet ja kasvit sinne mitään laita. Onhan aika huvittavaa miten jotkut poliittiset tahot ja valtiot suorastaan pelkäävät nettiä, ehkä legitimiteetti on hauras.

 

MH: Otetaan mukaan seuraava keskeinen teema, aika ja ajallisuus. Mitä on maalauksen aika, mitä se tarkoittaa sinulle juuri näissä teoksissa?

 

MV: Fyysinen aikani on syntymästäni tähän päivään, ja tämän hetken käsitykseni historiasta ja tulevaisuudesta, sen hahmottaminen, antaa minulle oman horisonttini tai rajoittavan ympyräni. Maalauksen aika on suhteessa tähän. Maalauksen aika on myös konkreettisesti suhteessa paikkaan, missä se tehdään – joskin kyse ei ole koskaan mistään syy-seuraus-yhteydestä. Kyse on lähtökohdista, koordinaateista, joista liikutaan ja joita myös liikutetaan.

 

MH: Ok, mutta entä se maalauksen aika, ja se hyvin hyvin konkreettisesti. Otetaan vaikka teos Man with the Broken Horizon, miten pitkään olet sitä työstänyt? Mistä tiedät, milloin teos on valmis?

 

MV: Sitä maalausta olen tehnyt pari vuotta, ensin pohjille maisemaa ja sitten sitä äijää. Se on kyllä saanut ajan myötä aika paljon ns. kyytiä, mutta niin ovat muutkin duunit. Se aika tulee siitä, että epäonnistun. Joudun korjaamaan, yrittämään uudestaan, pesemään ja poistamaan tekemiäni virheratkaisuja uuden yrityksen tieltä. Se vie aikaa, mutta tämän takia niissä näkyy se aika, se hakeminen. Se tuleminen ja meneminen niin kuin sanot. Mutta se milloin teos on valmis, on tietysti toinen juttu.

 

En tiedä. Ehkä tähän sopii kuitenkin se klassikkovastaus: teos on valmis kun siltä tuntuu, kun sen tunnelma on hieno kokea. Se tulee osaltani lähes aina aika yllättäen. Tulee hyvä mutta hölmö olo, kun se tunne tulee puskista, kun ei ole mitään tiedostettua päämäärää mitä kohti maalata, kun matkustaa päämäärättä. Kun se tulee, annan maalauksen olla seinällä jonkun aikaa niin että voin paneutua siihen ja kokea sen ilman työtä. Yleensä 3-4 kk riittää, jos maalaus toimii. Maalaukseen tulee ihan eri suhde kun sitä pitää valmiina, kun se ei ole kesken. Ei tarvitse työstää sitä, vaan voi olla taas se ensimmäinen matkustaja.

 

Mutta on siinä sekin, että joskus huomaan myöhemmin prosessikuvista, joita otan muistoksi matkan varrelta, että jokin teos oli jo valmis, mutta en sitä huomannut, koska olin liikaa työn touhussa. Ja sitten sitä vaan jatketaan ja siitä tulee jotain muuta. Sitä tapahtuu, sitä epämääräisyyttä.

 

Se on semmoista hallittua kompurointia, mutta niin on moni muukin asia. Se tulee vaikka siitä myöskin hyvin klassisesta perusasiasta, että ajattelee matkaa sinänsä. Sitä hakee, toistaa ja treenaa jotain kunnes se onnistuu. Ei ole oikoteitä. Sitä paitsi se hakemisen jälki näkyy maalauksen lopputuloksessa. On aika harvinaista, että kaikki mitä yrittää onnistuu kerralla. Se hetki kun teos on valmis, vaikka en täysin ymmärräkään sitä vielä, mutta se tunnelma valmiudesta on siellä, on mielestäni kiinnostava. Siksi sitä on kiva katsella pitkä tovi ensin itse.

MH: Otetaan esille ja lähestytään teosta nimellä Resonance (2015). Teoksessa on ilmeinen horisontti, mutta yhtälailla se on horisontti, joka samanaikaisesti pakenee ja lähestyy katsojaa. Se viettelee ja vedättää.

 

Itse koen sen hyvin vahvasti siten, että teoksen elementit, symbolit ja eleet ovat vasta se ensimmäinen taso. Huomattavasti merkittävämpää on se, miten nämä menneen maalauksellisen eleen jäljet näkyvät ja näyttäytyvät, miten siitä koko prosessista muodostuu omalaatuinen kokonaisuus.

 

Syystä ja toisesta tulee mieleen vastikään Nobelin saaneen ranskalaiskirjailija Patrick Modianon teokset (esimerkiksi Villa Triste, 1977, ja Kadonnut kortteli, 1985), jotka käsittelevät ja kohtaavat lakonisen, hyvin pelkistetyn kerronnan kautta ja avulla menneisyyttä ja mennyttä. Ei niinkään yrityksinä sen ratkaisemiseksi vaan suhdetta menneisyyteen tapana olla tässä ja nyt. Se on lempeää epäilyä, katkonaista liikettä ja ainaista hapuilua. Kyse on kolmitahoisesta ja yhteen nivoutuneista aikatasoista: mennyt silloin ennen, mennyt tässä ja nyt ja mennyt tulevaisuudessa.

 

Kokonaisuutta rakentaa, sitä kantaa ja kannattaa, kokemuksellista mielenkiintoa kehittää ja pitää yllä tunnelma, joka antaa ja vaatii luottamusta, läsnäoloa. Kyse ei siis ehkä olekaan yksityiskohdista ja konkreettisista tapahtumista, vaan mielentilasta, suhteellisuudesta, tunnelmasta, joka on hyvin hienovaraista ja aavistuksenomaista – sellaisesta joka vaivihkaa liikkuu, kun sitä kohden liikutaan.

 

Josta päästään vihdoinkin itse kysymykseen. Jos ja kun on kyse ainaisesta etsimisestä, miten kykenet pitämään yllä etsimisen vaatimaa sinnikkyyttä ja intensiteettiä? Miten siis nämä epäilyt ja etsimiset ovat olleet mukana Resonance teoksen yhteydessä?

 

MV: Maalaaminen alkaa sillä, että otan kangasta ja leikkaan sopivan ison palan, sekoitan jonkun värisävyn musteilla ja pigmenteillä tai millä sen nyt parhaiten löydän. Yleensä teen sen juoksevana, jotta se imeytyy. Siitä teos saa – sanotaan nyt vaikka – alkusoinnun, siitä se alkaa.

 

Resonance oli itse asiassa ’valmis’ jo edelliseen näyttelyyni, mutta se ei silloin sopinut kokonaisuuteen. Se on muistoissani edelleen hieno sellaisena kuin se oli. Useiden maalausten kanssa toivoisin, että maalauksessa olisi jokin copy paste toiminto: voisi jatkaa niin että sen hetkinen maalaus olisi oma maalauksensa, eikä tarvitsisi jatkaa päälle.

Maalauksessa, tai oikeastaan missä tahansa sitoutuneessa ja pitkäjänteisessä tekemisessä, on mukana aina ne yhteen nivoutuneet mahdollisuudet ja mahdottomuudet. Siellä ovat ulkoiset ja sisäiset esteet, joista ne jälkimmäiset ovat aina hyvin läheisiä aiemmin mainitun honest dilemman kanssa.

 

Olennaista siis on, että etsintä ja kokeilu, se liike, jatkuu ja jatkuu hetkittäisistä pysähdyksistä, maalausten valmistumisista huolimatta – tai siis niiden myötävaikutuksellakin. Mielen ja kuvan, jotta niistä saadaan aikaan mielikuvitusta, on oltava ja pysyttävä alati liikkeessä. Siksi tarinat ovat muutakin kuin vain yksityiskohtien litaniaa, tympeätä toteamista ja todellisuutta todentavaa totaalisuutta.

 

MH: Kerran vielä kiellon päälle. Ei voi olla uudestaan nostamatta esiin keskeistä ja sinun töissä alati tapahtumassa olevaa suhdetta abstraktin ja figuratiivisen välillä. Nyt vaikuttaa kuin maisemallinen ja abstrakti olisi ollut enemmän esillä, enemmän läsnä. Voitko kertoa tästä suhteesta, ennen kaikkea siitä, mitä viimeisen kolmen vuoden prosessin aikana tässä suhteessa ja suhteettomuudessa on tapahtunut, liikkunut ja/tai jumittanut?

 

MV: Tämä liittyy vahvasti jo edellä käytyyn teemaan, koska maalaukseni ovat usein sekoitus fiktiota ja abstraktia; ja tämän vuorovedon myötä esitän eri ajallisuuksia ja myös paikallisuuksia samassa teoksessa, samassa kankaassa. Ja tässä mielessä juuri samanaikaisuus, abstraktin ja figuurin yhdistäminen, pitää mielen liikkeessä, jotta lopputulos ei ole vain toteava tylsä ja staattinen kuva.

 

Mitä tämän teoksen kestoon tulee, tein sitä itse asiassa kolmen vuoden ajan. Siinä periodissa on kyllä mukana monta esittävääkin teosta ja nyt viimeksi esillä sattui olemaan maisemia enemmän. Totta kyllä, että parin viime vuoden ajan olen maalannut enemmän abstrakteja ja maisemia. Olen kyllä tehnyt esittäviä myös, mutta niissä on ollut jokin puute, tai siis niissä ei ollut jotain. Joitain olen maalannut kolmekin kertaa, että olisiko siitä sittenkin, mutta ei se ole toiminut. Se vie aikaa, ja kiire on huono harrastus ja sitä paitsi maisemien päälle voi aina maalata esittävää, jos niin haluaa. Sillä tavalla se horisonttimieskin tuli.

 

MH: Ja palataan sitten vielä näihin kahteen näyttelyyn galleriassa ja museossa. Tiedämme lähtökohtaisesti miten ne eroavat suhteessa tilaan ja ajalliseen kaareen. Entä miten nämä näyttelyt vertautuvat keskenään?

 

MV: Kyse on tosiaankin jatkumosta. Molemmissa on uusia teoksia, sellaisia joita on tehty pitkään, mutta joita ei ole aiemmin ollut esillä, ei ainakaan Suomessa. Galleriaan tehdään tietysti uudet duunit, mutta myös museonäyttelyssä enemmän kuin puolet teoksista ovat uusia.

 

Samalla museonäyttely antaa minulle itsellenikin mahdollisuuden hiukan pohtia ja vertailla, mitä tässä on tullut tehtyä viime vuodet, tutkia ja reflektoida sitä alati jatkuvaa prosessia. Se esittelee jälkiä menneisyydestä, jonka ansiosta ne teokset elävät ja pysyvät liikkeessä. Se on myös prosessointia, jossa tiedostan mistä tulen ja mihin olen menossa, unohtamatta sitäkään, että mitä juuri tässä ja nyt tapahtuu. Tämä on vuorovaikutusta menneen, nykyisen ja tulevan välillä.

X