Henry Wuorila-Stenberg
Paper Works
1.11.-24.11.2013

“The difference between oils and works on paper is enormous in my case. Before, I used to fight my way forward with macho bluster, the taste of blood in my mouth, throughout the night, unable to stop. Now, I have learned to work in a considerably calmer, and more contemplative, way. It feels amazingly good. It presumably comes partly from my getting older and more fragile.”

Henry Wuorila-Stenberg’s exhibition at Helsinki Contemporary – as the title implies – focuses on works on paper. It includes both thematic series and individual works, drawings on paper, the technique variously being charcoal, grease crayon, crayon, gouache and watercolour. And its subject, neither more nor less than death, and its perpetual nearness, sexuality, facing it in some way or other, and the presence of our fellow human beings, the impossibilities and possibilities that this involves.

These are works that outright force us to ask: who are you, where, why and with whom – and above all: how? They are works that are new openings, settings in motion. Very personal, and they expect and demand a corresponding personal involvement from viewers, inviting them to join the works in facing the hideousness and extremity of being in the world, as well as, always and forever, its beauty and splendour.

It is alternation, it is conflicting pressures, and it is a motion towards greater depth. It is art, but in meeting it there is no relief, there is no emergency exit. An encounter is created, brought about simply and solely by being with the works, by looking at them and allowing them to look back, and enjoying it. The world, that plural, cross-stitched entity, is never finished. It is both/and: it protects and prods, holds your hand and slaps your face. In turn.

“These new works are for me like a cosmic dance of life and death. They are images of being human. They relate to history, and to themselves as part of it.”

“Without tension art is just a surface, a performance. Then, too, it can – of course – be enjoyable and fluent, but it lacks depth, and in the end is totally pointless. The essential thing is to evade and avoid productization. This is possible only if what you are doing constantly involves danger, a destructive energy. This is an understanding of historicity and recognizing your own limits – hence, in fact, a liberating activity.”


Quotations from a conversation between Henry Wuorila-Stenberg and Mika Hannula

The exhibition at Helsinki Contemporary’s Showroom consists of five of Henry Wuorila-Stenberg’s paintings; paintings that come from different times in his career, from as far back as 1975, right up to the 2000s.

”Öljyvärin ja paperitöiden välinen ero on valtava omalla kohdallani. Ennen painoin äijän uholla, veren maku suussa läpi öitä pystymättä lopettamaan. Nyt olen oppinut tekemään töitä huomattavasti rauhallisemmin ja myös hengittävämmin. Se tuntuu ihmeen hyvältä. Varmaan se johtuu osittain siitä, että olen tullut vanhemmaksi ja hauraammaksi.”

Henry Wuorila-Stenbergin näyttely Helsinki Contemporaryssä keskittyy – nimensä mukaisesti – paperitöihin. Mukana on sekä temaattisia sarjoja että yksittäisiä teoksia, piirroksia paperille, tekniikkana varioiden hiili, rasvaliitu, värikynät, guassi tai akvarelli. Ja aiheena ei sen enempää, ei vähempää kuin kuolema, sen ainainen läheisyys, seksuaalisuus, sen kanssa miten kuten kohtaaminen ja kanssaihmisten kanssa läsnäolo, sen sisältämät mahdottomuudet ja mahdollisuudet.

Kyse on teoksista, jotka suorastaan pakottavat kysymään: kuka olet, missä, miksi, ja kenen kanssa – ennen kaikkea: miten? Ne ovat teoksia avauksina, liikkeelle lähtöinä. Hyvin henkilökohtaisina, ja vastaavanlaista henkilökohtaisuutta katsojilta odottavina ja vaativina, kutsuina kohdata teosten kanssa maailmassa olon rumuus ja rajuus, kuten myös aina ja alati sen kauneus ja komeus.

Se on vuorovetoa, se on ristipainetta ja se on liikettä syvyyssuunnassa. Se on taidetta, jonka kohtaamisessa ei ole helpotusta, ei varauloskäytävää tarjolla. Kohtaaminen luodaan, se saadaan aikaan vain ja ainoastaan teosten kanssa olemalla, niitä katsoen ja niiden vastakatseen sallimalla, siitä myös nauttimalla. Se maailma, se monikollinen ja ristipistoinen, se ei ole koskaan valmis. Se on sekä-että: tukee ja tönii, ottaa kädestä ja antaa kädestä. Vastavuoroisesti.

”Nämä uudet teokset ovat minulle kuin kosminen tanssi elämän ja kuoleman välillä. Ne ovat kuvia ihmisenä olemisesta. Ne suhteutuvat historiaan ja suhteuttavat itsensä osaksi sitä.”

”Vailla jännitettä taide on vain pintaa, suorittamista. Se voi silloinkin - totta kai - olla nautittavaa ja sujuvaa, mutta se jää ohueksi ja on loppujen lopuksi täysin turhaa. Olennaista on väistää ja välttää tuotteistamista. Se on mahdollista ainoastaan, jos tekemisessä on alati mukana vaara, tuhoava voima. Se on historiallisuuden ymmärtämistä ja omien rajojemme hahmottamista – siis itse asiassa vapauttavaa toimintaa.”

Lainaukset Henry Wuorila-Stenbergin ja Mika Hannulan välisestä keskustelusta. Näyttelyn aikana Helsinki Contemporaryn Showroomissa on esillä viisi Henry Wuorila-Stenbergin maalausta; maalauksia jotka koskettavat hänen uransa eri ajankohtia, ulottuen aina vuoteen 1975 ja jatkuen 2000-luvulle.

”I mitt fall är skillnaden mellan oljefärgs- och pappersarbeten enorm. Förr jobbade jag på med gubbkraft, med blodsmak i munnen, hela nätterna igenom utan att kunna sluta. Nu har jag lärt mig att arbeta på ett märkbart lugnare sätt, och så att jag också mera kan stanna upp och dra andan. Det känns underbart bra. Det kommer sig säkert till en del av att jag har blivit äldre och skörare.”

Henry Wuorila-Stenbergs utställning på Helsinki Contemporary koncentrerar sig – som namnet säger – på pappersarbeten. Utställningen består av såväl tematiska serier som enskilda verk, teckningar på papper, där tekniken varierar mellan kol, oljefärgskrita, färgpennor, gouache och akvarell. Och som motiv, varken mer eller mindre än döden, dess eviga närhet, sexualiteten, hur man på ett eller annat sätt möter den, och närvaron tillsammans med andra människor, dess inbyggda omöjligheter och möjligheter.

Det är frågan om verk som rent ut sagt tvingar en att fråga: vem är du, var, varför och med vem – framför allt: hur? De är verk som öppningar, att man sätter sig i rörelse. Som mycket personliga inbjudningar, som av åskådaren väntar sig och kräver ett motsvarande personligt förhållningssätt, att tillsammans med verken möta det fula och det våldsamma i tillvaron i världen, liksom också ständigt och alltid dess ståtlighet och skönhet.

Det är alternation, det är korstryck och det är rörelse i djupriktningen. Det är konst i mötet med vilken det inte finns någon lättnad, ingen nödutgång erbjuds. Mötet skapas, det fås till stånd endast och allenast genom att man är tillsammans med verken, genom att man ser på dem och genom att man tillåter dem att besvara ens blick, och också genom att man njuter av detta. Den där världen, den där plurala och motstridiga, den är aldrig färdig. Den är både-och: den stöder och skuffar, den tar och ger ur handen. Turvis.

”De här nya verken är för mig som en kosmisk dans mellan livet och döden. De är bilder som handlar om att vara människa. De förhåller sig till historien och inlemmar sig själva som en del av den.”

”Utan spänning är konsten bara yta, utförande. Den kan också i det fallet – förstås – vara njutbar och smidig, men den förblir tunn och är när det kommer till kritan alldeles meningslös. Det viktiga är att sky och undvika produktifieringen. Detta är möjligt endast om det finns en ständig fara med i skapandet, en förintande kraft. Det handlar om att förstå historiciteten och att gestalta våra egna gränser – i själva verket är det alltså en frigörande verksamhet.”


Citaten är ur ett samtal mellan Henry Wuorila-Stenberg och Mika Hannula. Under utställningens gång visas i Helsinki Contemporarys showroom fem målningar av Henry Wuorila-Stenberg: målningar som hänför sig till olika tidpunkter i hans karriär, och som sträcker sig från 1975 och går in på 2000-talet.

Henry Wuorila-Stenberg

Discussion – Henry Wuorila-Stenberg & Mika Hannula

BEING IN THE WORLD

Mika Hannula: The exhibition’s title, Paper Works, in itself says what it is about and what to expect. The exhibition consists of several different series of works drawn on paper, the technique variously being charcoal, grease crayon, crayon, gouache and watercolour. And yet, up to now, people have got used to knowing and recognizing you, above all, as a painter, and as a painter on canvas. Why the change?

Henry Wuorila-Stenberg: I painted my last work in oils, Crucified, in 2010. Since then, I have only made works on paper. I simply came to the end of something. I had said what I had to say. Or at least, I didn’t want to carry on using oils. Oils were the medium of my youth – although that youth did last quite a long time. For me oils were associated with looking for something, both in terms of painting and of spiritually. Now, I’m no longer looking for anything, and I don’t have the same internal pressure and compulsion as before.

MH: So this is a profound mental and physical change?

H W-S: Yes. The difference between oils and works on paper is enormous in my case. Before, I used to fight my way forward with macho bluster, the taste of blood in my mouth, throughout the night, unable to stop. Now, I have learned to work in a considerably calmer, and more contemplative, way. It feels amazingly good. It presumably comes partly from my getting older and more fragile.

MH: But the subjects of the works are still the same?

H W-S: Something has been added. Previously, I didn’t deal so directly, for example, with sexuality. But otherwise the change of medium has not greatly affected what I deal with. The difference is how.

MH: And what about these subjects that are and are intertwined around the very same central fundamental human concerns as before?

H W-S: The works on paper do still involve life, with all that it entails, its sorrows and pains, but also its joys. I am interested in the tension that is there, and in motion, both between different works, and very much in each independent work. A tension that demands that we react, and does not let the viewer off easily.

These new works are for me like a cosmic dance of life and death – a continuous, endless alternation and conflicting pressures. They are images of being human. They relate to history, and to themselves as part of it. They refer to various ideas and to the heritage of art, for example, to Otto Dix, Antonin Artaud, Francis Bacon, Helene Schjerfbeck’s last charcoal drawings, and to Rainer Fassbinder. What is important is the multiplicity of viewpoints and everything that forms the mental background, the context for being in the world and the realm of influences.

Without tension art is just a surface, a performance. Then, too, it can – of course – be enjoyable and fluent, but it lacks depth, and in the end is totally pointless. The essential thing is to evade and avoid productization. This is possible only if what you are doing constantly involves danger, a destructive energy. This is an understanding of historicity and recognizing your own limits – hence, in fact, a liberating activity.

MH: The works start off with individual titles. These can be highly evocative, such as, for example, “A bit too much was just sufficient”, “Death is bad in bed”, or even “When I was small I watched Rin Tin Tin”. Where do these titles come from?

H W-S: I don’t know. They don’t have any consistent origin. A number of them spring from momentary impulses – or they come about in conversations with friends. It is important to me that an interpretative tension arises between the titles. I don’t believe in definitive answers, only in interesting openings.

MH: One body of works on display, a very impressive and beautiful, and even challenging one, the series of heads drawn in charcoal has the title “She lived without knowing why she died”. This is a metaphor, but what does it say to you and mean to you?

H W-S: In recent years, I have lost many people who were dear to me, and consequently letting go has gradually become a part of my identity. I increasingly frequently imagine myself as ash and as forgotten. I guess that’s what happens to all of us in the end.

MH: There is also a series of very personal portraits of people who are close to you. They are works in which immediate interaction, the meeting of gazes and their cycle is tangibly on view, right there in the frame. How difficult are these encounters? And how long do you work on any one portrait – for example, the one of your colleague Pentti Otto Koskinen?

H W-S: These encounters are sometimes very onerous. I drew Pentti for about four hours, but it took a whole day to recover. My heaviest session was with a friend who had just heard that he has cancer. He has other serious problems, and he was a very restless model.

So I worked quickly – for maybe only an hour. And yet I still couldn’t get out of my studio once the work was done. When I finally stumbled out into the yard, I was so exhausted I had to call a taxi to get home. I spent the next three days in bed.

Originally, I began drawing the people close to me because I thought I had already dealt enough with stories about my own life, and because love of my neighbour has always been the hardest thing in my life. It felt good that my most important contribution to the working process was simply looking.

Some of the most interesting models are people who have broken at some stage in their lives. Their shattered eyes are different. I think they emanate an eternal secret, an empty power, an aura of death, love and the Holy Ghost.

MH: Let’s finish by talking about writing. At the beginning of the year, your biography Hämärän näkijä (the seer of gloom) was published. It is your first book, and you worked on it for five years. Has the positive response and attention the book has received come as a surprise?

H W-S: Well, of course, I couldn’t really have expected anything. The idea of publishing it only came up when the writing had already progressed quite a long way. It was a totally new experience, a very long and extreme effort. Looking back, it has been really marvellous to notice that many, especially young artists have got such a lot out of it.

MH: Will there be a sequel?

H W-S: No, definitely not. I don’t have anything left to write about.

15.10.2013

Keskustelu: Henry Wuorila-Stenberg ja Mika Hannula

OLLA MAAILMASSA

Mika Hannula: Näyttelyn nimi, Paper works, kertoo jo mistä on kyse ja mitä on tulossa. Näyttely koostuu useasta eri sarjasta piirrettyjä teoksia paperille. Tekniikkana on varioiden hiili, rasvaliitu, värikynät, guassi tai akvarelli. Kuitenkin tähän saakka sinut on totuttu tuntemaan ja tunnistamaan ennen kaikkea maalarina, ja maalarina kankaalle. Mistä muutos?

Henry Wuorila-Stenberg: Viimeisen öljyväriteokseni, Ristiinnaulittu, maalasin vuonna 2010. Sen jälkeen olen tehnyt vain paperitöitä. Minulle tuli yksinkertaisesti raja vastaan. Sain sanottavani sanottua. Ainakaan en halunnut jatkaa öljyväreillä. Öljyväri oli minulle nuoruuden väline - tosin se nuoruus kesti aika kauan. Öljyväreihin liittyi minulla etsiminen, niin maalaukseen liittyvä kuin henkinenkin. Nyt en etsi enää mitään, eikä minulla ole samanlaista sisäistä painetta ja pakkoa kuin aiemmin.

MH: Kyse on siis syvälle luotaavasta henkisestä ja fyysisestä muutoksesta?

H W-S: Kyllä. Öljyvärin ja paperitöiden välinen ero on valtava omalla kohdallani. Ennen painoin äijän uholla, veren maku suussa läpi öitä pystymättä lopettamaan. Nyt olen oppinut tekemään töitä huomattavasti rauhallisemmin ja myös hengittävämmin. Se tuntuu ihmeen hyvältä. Varmaan se johtuu osittain siitä, että olen tullut vanhemmaksi ja hauraammaksi.

MH: Mutta teosten teemat ovat kuitenkin samat?

H W-S: Jotakin on tullut lisää. Aikaisemmin en käsitellyt näin suorasukaisesti esimerkiksi seksuaalisuutta. Mutta muuten välineen vaihtaminen ei ole suuresti vaikuttanut siihen, mitä käsittelen. Ero on siinä, miten.

MH: Entä nämä teemat, jotka ovat ja kietoutuvat samojen hyvinkin keskeisten inhimillisten perusasioiden ympärille kuin aiemmin?

H W-S: Paperitöissä on kyllä yhä mukana elämä kaikkinensa, suruineen ja tuskineen, mutta myös iloineen. Minua kiinnostaa jännite, joka on läsnä ja liikkeessä sekä eri töiden välillä että korostuneesti kussakin itsenäisessä teoksessa. Jännite, joka vaatii reagoimaan, eikä päästä katsojaa helpolla.

Nämä uudet teokset ovat minulle kuin kosminen tanssi elämän ja kuoleman välillä - jatkuvaa, loputonta vuorovetoa ja ristipainetta. Ne ovat kuvia ihmisenä olemisesta. Ne suhteutuvat historiaan ja suhteuttavat itsensä osaksi sitä. Ne viittaavat erinäisiin aatesuuntauksiin ja taiteen perintöön, esimerkiksi Otto Dixiin, Antonin Artaudeen, Francis Baconiin, Helene Schjerfbeckin viimeisiin hiilipiirustuksiin ja Rainer Fassbinderiin. Tärkeää on näkökulmien moninaisuus ja se kokonaisuus, joka muodostaa henkisen taustan, maailmassa olon kontekstin ja vaikutusten ulottuvuuden.

Vailla jännitettä taide on vain pintaa, suorittamista. Se voi silloinkin - totta kai - olla nautittavaa ja sujuvaa, mutta se jää ohueksi ja on loppujen lopuksi täysin turhaa. Olennaista on väistää ja välttää tuotteistamista. Se on mahdollista ainoastaan, jos tekemisessä on alati mukana vaara, tuhoava voima. Se on historiallisuuden ymmärtämistä ja omien rajojemme hahmottamista – siis itse asiassa vapauttavaa toimintaa.

MH: Teoksilla on lähtökohtaisesti yksilölliset nimet. Ne voivat olla vahvasti kertovia, kuten esimerkiksi ”Vähän liikaa oli just sopivasti”, ”Kuolema on huono sängyssä”, tai vaikka ”Minä katsoin pienenä Rin Tin Tiniä”. Mistä nämä nimet tulevat?

H W-S: En tiedä. Ei niillä ole mitään yhtenäistä syntyperää. Useat tulevat hetken mielijohteesta – tai ne syntyvät keskusteluissa ystävien kanssa. Minulle on tärkeää, että nimien välille syntyy tulkinnallinen jännite. En usko lopullisiin vastauksiin, ainoastaan kiinnostaviin avauksiin.

MH: Yksi esillä oleva kokonaisuus, hyvin vaikuttava ja kaunis, vaativakin, sarja hiilellä piirrettyjä päitä on nimeltään ”Hän eli tietämättä miksi kuoli”. Kyse on metaforasta, mutta mitä se sinulle kertoo ja merkitsee?

H W-S: Olen viime vuosina menettänyt monia itselleni rakkaita ihmisiä, ja luopumisista on siksi vähitellen tullut osa identiteettiäni. Yhä useammin kuvittelen itseni tuhkana ja unohdettuna. Näinhän meille kaikille lopulta käy.

MH: Mukana on myös sarja hyvin henkilökohtaisia muotokuvia sinulle läheisistä ihmisistä. Ne ovat teoksia, joissa välitön vuorovaikutus, katseiden kohtaaminen ja niiden kiertokulku on käsin kosketeltavasti esillä, aivan siinä framilla. Miten vaativia nämä kohtaamiset ovat? Ja miten pitkään työstät yhtä muotokuvaa – esimerkiksi kollegastasi Pentti Otto Koskisesta?

H W-S: Nämä kohtaamiset ovat joskus hyvinkin raskaita. Penttiä piirsin nelisen tuntia, mutta toipumiseen meni kokonainen päivä. Raskain sessio minulla oli erään ystäväni kanssa, joka oli juuri kuullut että hänellä on syöpä. Hänellä on muitakin vakavia ongelmia ja hän oli hyvin levoton malli. Työskentelin siksi nopeasti – ehkä vain tunnin. Siitä huolimatta en työn valmistuttua ollut päästä ulos työhuoneelta. Kun viimein kompuroin pihalle, olin niin uupunut, että jouduin tilaamaan taksin päästäkseni kotiin. Makasin seuraavat kolme päivää sängyssä. Alun perin aloin piirtää minulle läheisiä ihmisiä, koska olin mielestäni käsitellyt jo riittävästi oman elämäni tarinoita ja koska lähimmäisenrakkaus on aina ollut minulle elämässäni vaikeinta. Tuntui hyvältä, että tärkein osuuteni työskentelyssä oli vain katsoa. Malleina mielenkiintoisimpia ovat ihmiset, jotka ovat jossain elämänsä vaiheessa murtuneet. Särkyneitten silmät ovat erilaiset. Minusta niistä hehkuu ikuinen salaisuus, tyhjä voima, kuoleman kenttä, rakkaus ja Pyhä Haamu.

MH: Puhutaan vielä lopuksi kirjoittamisesta. Alkuvuodesta ilmestyi omaelämäkertasi nimeltään Hämärän näkijä. Se on ensimmäinen kirjasi, ja työstit sitä viisi vuotta. Onko kirjan saama positiivinen vastakaiku ja huomio tullut yllätyksenä? H W-S: No tietysti, enhän minä osannut odottaa oikeastaan mitään. Ajatus julkaisemisestakin syntyi vasta kirjoittamisen edettyä aika pitkälle. Se oli aivan uusi kokemus, hyvin pitkä ja raju puristus. Jälkeenpäin on ollut todella hienoa huomata, että moni, erityisesti nuori tekijä on saanut siitä paljon irti.

MH: Onko tulossa jatkoa?

H W-S: Ei ole, ei varmasti ole. Ei minulla ole enää mitään, mistä kirjoittaa.