Overlook
2.10.-25.10.2020

Maiju Salmenkivi’s solo exhibition Overlook is an exploration of memories, remembering, and the passage of time. The title refers to a lookout point, to disregarding something, and to looking down on something from above, but also to the hotel in Stanley Kubrick’s film The Shining.

Salmenkivi began working on the exhibition after seeing her cousin’s photographs of her grandfather’s hotel in Vaasa. The ruined hotel was the landscape of Salmenkivi’s childhood holidays – in the 70s and 80s, the family did not go abroad, but took the train to Vaasa and the hotel. It had a bath and a free soft-drinks machine. She returned to the neglected hotel, which had stood empty for ten years and was in a bad state. Snow had fallen in the corridors from broken skylights, hotel papers were scattered about the place, and campfires had evidently been lit indoors. Her mind filled with memories of childhood, contrasting sharply with the current situation, while she also noticed she was thinking about Kubrick’s The Shining from 1980, which she saw for the first time as an 11-year-old, peeping out from behind a sofa.

Films served as reference points in two of Salmenkivi’s exhibitions of the start of the 2000s. This time, the atmosphere of her own family’s hotel and of the Overlook Hotel exerted a psychological pull. What journey in painting could she take through these images and atmospheres?

The exhibition paintings show remnants of both her grandfather’s hotel in Vaasa and the room in The Shining, where the main character is faced with something unexpected. The themes of having a bath, swimming pools, rooms, corridors and garden vistas become intertwined, as memory images shift from fiction to fact, from allusive to concrete, and from imagined to experienced. The film’s mysterious room with its arched door frame forms a strange new space, a place to do and try things out freely. Not even the artist can explain everything: “Paintings always end up having quite a lot of stream of consciousness, and unprocessed issues from somewhere come face to face with life. From the past, from the moment, from future hopes and concerns.” 

The paintings, made with oil, acrylic and spray paint in Salmenkivi’s characteristic fashion, are intensely colourful, and have a spatial quality, and especially motion. The tones in these paintings made on coloured grounds use more broken colours than before and, alongside the works on canvas, there are also paintings on paper and small collages. In the collage-like paintings in the Aarre (Treasure) series the different levels emerge through gaps, prompting thoughts of the stage-set-likeness also seen in other works, which evokes cinematic references. The exhibition hanging alternates large and small works, like memories that change in shape and intensity.

Maiju Salmenkivi's (b. 1972) works were last seen at Helsinki Contemporary in the Happy Garden solo exhibition in 2017. Her works have been seen in Finland and abroad, in both solo and group exhibitions, most recently in the group exhibitions The Only Way is Up at Kunsthall Stavanger, Norway (2016), and Sensual Knowledge at the Landskrona Museum, Sweden (2017). Her works are in the collections of Saastamoinen Foundation, Museum of Contemporary Art Kiasma, Amos Rex, Turku Art Museum, the Jenny and Antti Wihuri Foundation, and elsewhere.

Maiju Salmenkiven yksityisnäyttelyssä Overlook pureudutaan muistoihin, muistamiseen ja ajan kulumiseen. Nimi Overlook viittaa näköalapaikkaan, huomiotta jättämiseen ja yläpuolelta katsomiseen, mutta myös Stanley Kubrickin Hohto-elokuvan hotelliin. 

Salmenkivi ryhtyi työstämään näyttelykokonaisuutta nähtyään serkkunsa ottamat valokuvat vaarinsa hotellista Vaasassa. Raunioitunut hotelli oli taiteilijan lapsuuden lomamatkojen maisema – 80-luvun taitteessa perhe ei matkustanut ulkomaille, vaan junalla Vaasaan ja hotelliin. Siellä oli kylpyamme ja ilmainen limuautomaatti. Salmenkivi palasi kymmenen vuotta tyhjillään seisoneeseen, huomiotta jätettyyn hotelliin, joka oli päässyt huonoon kuntoon. Käytäviin oli satanut lunta rikkoutuneista valoikkunoista, hotellin paperit olivat pitkin poikin ja sisällä oli ilmeisesti poltettu nuotiota. Muistot lapsuudesta valtasivat mielen, ne rinnastuivat ristiriitaisesti nykypäivään ja samalla Salmenkivi huomasi ajattelevansa myös Stanley Kubrickin elokuvaa Hohto vuodelta 1980, jonka hän näki ensimmäistä kertaa 11-vuotiaana, sohvan takaa kurkkien.

Elokuvat ovat olleet referenssinä kahdessa Salmenkiven 2000-luvun alun näyttelyssä. Tällä kertaa oman suvun hotelli sekä Overlook-hotellin tunnelma tuntui psykologisesti koukuttavalta. Millaisen matkan voisi kulkea näiden kuvien ja tunnelmien kautta, maalauksen keinoin?

Näyttelyn maalauksissa näemme jäänteitä sekä vaarin hotellista Vaasassa että Hohto-elokuvan huonetilasta, jossa päähenkilö kohtaa jotakin odottamatonta. Aiheina kylpeminen, uima-altaat, huoneet, käytävät ja puutarhanäkymät nivoutuvat yhteen muistikuvien liikkuessa fiktiosta faktaan, referenssistä konkretiaan, imaginäärisestä koettuun. Elokuvan mystinen huone kaariovineen muotoutuu oudon ja uuden tilaksi, paikaksi, jossa voi tehdä ja kokea vapaasti. Kaikkea ei edes taiteilija voi selittää: Maalauksiin tulee aina aika paljon sellaista tajunnanvirtaa ja käsittelemättömiä asioita jostain kohtaa elämää. Menneestä, tästä hetkestä, tulevista toiveista ja huolista.

Salmenkivelle tunnusomaisella tavalla öljy-, akryyli- ja spraymaaleilla toteutetut maalaukset ovat värikylläisiä, niissä on tilallisuutta ja etenkin liikettä. Värillisille pohjille tehtyjen maalausten sävyt ovat aiempaa murretumpia ja kokonaisuudessa on kankaalle maalattujen teosten rinnalla paperille tehtyjä maalauksia ja pieniä kollaaseja. Aarre-sarjan kollaasimaalauksissa eri tasot avautuvat aukkojen kautta ja vievät ajatukset muissakin teoksissa nähtävään lavastemaisuuteen, joka kytkeytyy elokuvalliseen referenssiin. Näyttelyn ripustuksessa isot ja pienet teokset vuorottelevat, kuten muistot, jotka muuttavat muotoaan ja intensiteettiään.

Maiju Salmenkiven (s. 1972) tuotantoa nähtiin viimeksi Helsinki Contemporaryssa Happy Garden -yksityisnäyttelyssä 2017. Salmenkiven teoksia on nähty Suomessa ja ulkomailla sekä yksityis- että ryhmänäyttelyissä, edellisen kerran ryhmänäyttelyissä The Only Way is Up Stavangerin taidehallissa (2016) sekä Sensual Knowledge Landskronan museossa (2017). Hänen teoksiaan on edustettuna muun muassa Saastamoisen säätiön, Nykytaiteen museo Kiasman, Amos Rexin, Turun taidemuseon ja Jenny ja Antti Wihurin rahaston kokoelmiin.

Maiju Salmenkivis separatutställning Overlook fokuserar på minnen, på att minnas det förflutna och på tidens gång. Utställningens titel Overlook kan syfta dels på utsikt över någonting, t.ex. ett landskap, eller att förbise någonting, dels också på hotellet i Stanley Kubricks berömda film The Shining.

Salmenkivi började arbeta med utställningen efter att ha sett fotografier som hennes kusin tagit av hennes morfars hotell i Vasa. Salmenkivi tillbringade sina bardomssemestrar i hotellets landskap – på 1970- och 1980-talen gjorde familjen inte utlandsresor, utan åkte med tåg till Vasa och hotellet. Där fanns badkar och en gratis läskautomat. Hon återvände tio år senare till hotellet, som hade förfallit efter ha stått tomt utan skötsel. Snö hade fallit in genom trasiga takfönster, hotellets papper och dokument låg utspridda överallt och man kunde se spår av brasor inomhus. De barndomsminnen som fyllde hennes sinne stod i bjärt kontrast till vad hon nu såg. Samtidigt märkte hon att hennes tankar också gick till Stanley Kubricks film The Shining från 1980, som hon såg första gången som elvaåring, gluttande bakom soffan.

Salmenkivi hade i början av 2000-talet också två andra utställningar som var inspirerade av filmer. Den här gången kändes stämningen i släkthotellet Overlook psykologiskt fängslande. Hurdan målerisk resa kunde de här bilderna och stämningarna skicka iväg henne på?

I utställningsverken ser vi spår både av morfars hotell i Vasa och av ett rum i filmen The Shining där huvudpersonen möter någonting oväntat. Varierande motiv – bad, simbassänger, rum, korridorer och trädgårdsvyer – flätas samman samtidigt som minnesbilderna rör sig från fiktion till fakta, från referens till det konkreta, från det imaginära till det empiriska. Filmens mystiska rum med sina välvda dörrar blir till ett rum för någonting underligt och nytt, till en plats där det är möjligt att skapa och uppleva fritt. Allt kan inte ens konstnären förklara: ”Mina målningar innehåller alltid en massa inre monolog och obehandlade frågor från olika skeden i mitt liv. Det förflutna, nuet, framtida förhoppningar och bekymmer.”

Verken, som Salmenkivi på sitt typiska sätt målat med olje-, akryl- och sprayfärg, är färgstarka och spatiala, och framför allt fulla av rörelse. De är målade på färgad botten med nyanser som är mer brutna än i hennes tidigare verk. I utställningen ingår dessutom små collage och målningar på papper. Collagemålningarna i serien Skatt har små öppningar till nya plan, något som väcker associationer till scenografi – som i sin tur refererar till det filmatiska. I upphängningen varvas stora och små verk om varandra analogt med hur minnena varierar i form och intensitet.


Maiju Salmenkivis (f. 1972) sågs senast på Helsinki Contemporary 2017 med separatutställningen Happy Garden. Salmenkivis verk har visats på separat- och grupputställningar både i Finland och utomlands, senast på grupputställningarna The Only Way is Up på konsthallen i Stavanger (2016) och Sensual Knowledge på Landskrona museum (2017). Hennes verk ingår i bl.a. Saastamoinen stiftelsens, Museet för nutidskonst Kiasmas, Amos Rex, Åbo Konstmuseums samt Jenny och Antti Wihuris fonds samlingar.

Artist-Curator Discussion:
Mika Hannula & Maiju Salmenkivi

MAIJU SALMENKIVI
Overlook
2.25.10.2020

 

Mika Hannula: Let’s talk about the name of the exhibition – what does it refer to, and what is its background and meaning? 

Maiju Salmenkivi: Overlook refers to a few different things. First of all, it refers to the hotel in Stanley Kubrick’s film The Shining (1980), which has served as one of the starting points for this exhibition. At the same time, it means a vantage point, looking from above, overlooking something in the sense of not paying attention and assuming an elevated station. In that way, it refers to me as the maker – painting a work and observing it. Of course, Overlook also signifies contempt, which perhaps gives the name another twist during this Corona crisis.

MH: The hotel as a space and a memory is also very present in a concrete way. How?

MS: The first starting point for the exhibition is my grandfather’s hotel in Vaasa, which was an important place to me as a child. I spent many holidays there with my mother – in the seventies and eighties we didn’t travel abroad, but went to Vaasa by train to stay at the hotel. It was lovely to be there, with a bathtub and a soft-drinks machine for my free lemonade. A few years ago I saw footage of the hotel after my cousin had gone to see it. It had been left empty over the last ten years and was in quite a shocking condition. The doors and windows had been broken and bonfires had been lit inside. I thought the pictures were both raw and beautiful. 

I later went to the site to photograph and explore the places myself. Snow had fallen into the hallways from the windows above, and paper documents were scattered all across the floors. As I began to recollect grandfather’s hotel, I remembered being about 11 when my cousins showed me Kubrick’s The Shining. I hid behind the couch and peeked at the screen from there. I must have slept pretty badly the following nights. Now that I was watching the movie again, I didn’t want to pick up “iconic” scenes that might end up in my paintings. For me, the key scene was the hotel room where Jack Nicholson’s character goes and encounters something unexpected.

 MH: What kind of atmosphere is evoked by the encounter between this strange and at the same time familiar thing – no longer in the starting points, but in the paintings of the exhibition?

MS: Whenever you start a new exhibition, you think of that process as a kind of journey where you come across things, both new and familiar. Your own personal things interweave with relevant interests, feelings and moods. The moment seemed right to go back in time. I have been previously interested in cinematic moods, as I showed at the 2004 Artina exhibition, which was based on Alfred Hitchcock’s film Rear Window, and a couple of years later I painted old horror movie monsters for the Forum Box exhibition. Now the atmosphere of both the family hotel and the Overlook hotel immediately seemed somehow psychologically addictive, one that would be interesting to look at through painting. I was interested in the kind of journey one could take with those images and moods.

MH: The journey is a great metaphor – it contains the familiar, the continuum and the special, and thus the surprise. What surprises are associated with this particular Overlook journey?

MS: There have been two concrete surprises: a stressful plumbing renovation in my workroom building and then, of course, the Corona crisis, which led to a new way of working. During the day I helped my child with their distance-schooling and waited for the drilling to end, and in the evenings I’d sneak into my work room to paint. I am accustomed to working in the daylight hours, so painting at night was different. And somehow the oppressive atmosphere of these Corona-times felt pretty heavy. The spring Corona period happened to coincide with the most intense stage of painting for the exhibition – the pace usually starts to gather speed six months before the opening, so perhaps the importance of that time was emphasised. 

MH: What about surprises with regards to the content? Or memories, flashbacks – and failures to return (avoidance, repression), or even brand new connotations?

MS: I think I’m still so within the process that I haven’t thought about all of the associated memories and ideas yet. I believe that (at least for me), paintings have such a therapeutic dimension – you can rewind things through them that you would not otherwise be able to say or decipher. Paintings always end up having quite a lot of stream of consciousness, and unprocessed issues from somewhere come face to face with life. From the past, from the moment, from future hopes and concerns. The new paintings now contain these rooms, which is a new thing in the paintings. I can’t tell you yet what they mean.

MH: How does this work process compare to your previous exhibition Happy Garden in Helsinki Contemporary in 2017? What did it have in common and what was different?

MS: The last exhibition started with the concrete construction of the space. I wanted to bring a space like a work room to the show, and the Happy Garden installation was built on that. There was also quite a lot of greenhouse-like space in the paintings. In this exhibition I took a different starting point, namely remembering and the conflicting emotions between my childhood and the present moment. These include spatial aspects like hotel rooms and corridors, swimming pools and garden views. I have also thought of cinematic space, props and structures and, as I’ve said, especially with regards to one particular room in The Shining. I’ve tried to hold these moods in my mind as I’ve painted. On the other hand, painting is always painting as a medium, even though the processes can sometimes be really different. 

MH: Let’s stay with remembering and memories for a moment. How concretely did you deal with them? You said you visited the ruins of the hotel in Vaasa, but what else did you do? Did you use old photos or diary entries? And what is the nature of the kind of road that leads us back to memories of other places and times that have already disappeared and changed?

MS: I took a lot of pictures of the family hotel. And as always, I got way too caught up in those pictures at first. It probably took me six months before I got rid of the “must paint the hotel lobby” condition. I just had to paint to get into the paintings in this exhibition. The most recent exhibitions have had quite sticky beginnings, probably due to thinking too much about things and not getting into that relaxed frame of mind that’s such an important state of being for painting. I haven’t kept an actual diary – I tried, but I feel that, when you’re painting, you have to be open for it to work. 

MH: Here, I have to ask how? How do you make sure that the process lives and breathes? Or: what if there is a dead end – a long walk or a piece that’s only fit for the trash?

MS: I don’t usually throw work away. I put it aside and bring new material to the fore. Or I just continue with ten paintings on top of a work, which of course doesn’t make any sense. These are perhaps more therapeutic works – paintings that help me move forward. You just have to manage things during a sticky phase. Sometimes you have to work in the studio, even if you’re not having fun. Or do something else. I go swimming, visit flea markets, sit in the Kumpula Botanical Garden or cycle to some nice place to read. Then one day the painting starts to flow “naturally” again. There comes a moment where a new window opens and you’re free to move on again. In this process, moving to collage, cutting space in the works themselves has been one way to press forward with fresh energy.

MH: The space in the painting – that brings us to how the work exists in space and how the painting deals with space and spatiality. What does this special space in the painting mean to you?

MS: Yes, that spatiality is important in painting, and here I might think of the spaces inside the painting and exactly how that spatiality is reflected in it. Perhaps in those paintings the dialogue is based on the handprint or the movement, spatiality, colour and, of course, the form.

MH: Can you give examples of painters and works where you have been interested in this spatial aspect?

MS: Perhaps the biggest influence in this exhibition has been Pierre Bonnard (1867-1947). My last trip abroad was in the summer of 2019 to Copenhagen, when Bonnard’s retrospective opened. I have previously seen Bonnard’s work in Paris and have always liked his colour world and strange flat spaces, and that exact perspective “from above”. I became “embarrassingly” touched by the show. Without warning, I started to cry, I was just so happy. I don’t remember when I would ever have experienced that before. So I had some degree of Stendhal syndrome. A little secretly, Bonnard and the sensitization I experienced in the exhibition have crept into the paintings. For example, the characters in the Bathers (working name) paintings and the pool are inspired by a black-and-white photo taken in Bonnard’s garden that shows children bathing.

MH: What about movement, specifically movement in painting – how do you approach and maintain it? 

MS: As I mentioned earlier, the important things in painting are movement, colour and spatiality. Movement has always been an important part of painting. At one point it was really important, but now I experience it more as one of the various elements of painting. Movement is also really different every day. Some days leave a different footprint than others. But it is also important that the painting includes a wide range of movements, both faster and slower.

MH: This movement, the organic interaction of shapes and colours, is strongly present especially in these large paintings, such as the one that has the working title Interior. The movement works both ways, moving from the inside out and the outside in, and that happens consciously, but also very organically. How conscious is the balance of the painting, the distinctive harmony of the different parts?

MS: Starting a painting is not very conscious at first. The starting point here has been that mysterious room. I wanted to construct a painting differently, so I used the movie room as a starting point. But the things in that room arrived of their own accord. Like you said, they come and go, flowing in space. This is perhaps a rather “strange” painting even for me, even though it contains a lot of elements from my old paintings.

MH: Let’s move on to the materials and also the size of the paintings. You use both fabric and paper side by side, but not at the same time. How does the working process differ? What about these rather small works in the exhibition – how would you describe their nature?

MS: Perhaps this time, as in the last exhibition, using paper opened up the working process. At some point I felt I couldn’t work in the moment any longer with big paintings, and I started to work with paper too. This time I have used a thicker paper as a base, and painted first with acrylics before continuing with different techniques. I’ve experimented with ink, wax chalk, oil and sprays. 

Pretty early on, I came up with the idea of equating really small paintings with big works. I initially called these small paintings old-fashioned photographs because of their size. I wondered if the contrast between them would bring an interesting variation to the exhibition and the space. Painting a small work was also fun and challenging. It’s important to me to always push myself with something new in an exhibition, and this time round it was these little paintings. A few works came together really quickly, but then I started trying too hard and got frustrated with what I was doing and left it on the back burner.

Somewhere in between I experimented with collage. I have cut parts out of many paper works and connected them to either a plain or painted background, or other elements. This has refreshed both the process and the work itself. I call these small works treasures, and named them the Treasure series. I’ve spent a long time doing them and have built up the kind of relationship that makes them seem like small treasures, a bit like jewellery. They also have the kind of feeling that comes with a childhood series of books. Sometimes you really read a lot then take a break, and when you come back to it, it feels like coming home, but at the same time you find some kind of new level in them.

MH: Let us return to that strange and special “room”, which contains the reference (film) and the memory of childhood (concreteness), so is at once a combination of fact and fiction, the experienced and the imaginary. Is it a hiding place or an intermediate space – or simply a certain kind of practical motive, a reason to sustain the painting process? Or from another angle, in the final twist of the process: is it a liberating or still an engaging emotional state?

MS: Maybe it’s everything you said. It’s been a kind of formal thing that has interested me throughout this process. Something that I’ve been able to vary and transform in different sizes and materials and shapes. But it has involved more than just the shape of the room and the arched doors within it. Perhaps the “room” has also been a reference for something strange and new. Some kind of safe space and framework where you can do and experience everything possible. Although it has been easy to rely on, I cannot yet say what it really means. These things are easier to look at from a distance – which I do not yet have at this stage in the process.

Taiteilija-kuraattori-keskustelu:
Mika Hannula & Maiju Salmenkivi
 
MAIJU SALMENKIVI
Overlook
2.25.10.2020
 
 

Mika Hannula: Näyttelyn nimi – mihin se viittaa, mikä on sen tausta ja merkitys?

Maiju Salmenkivi: Overlook sanana viittaa muutamaan eri asiaan. Ihan ekaksi se viittaa Stanley Kubrickin Hohto-elokuvan (1980) hotelliin, joka on toiminut yhtenä lähtökohtana tälle näyttelylle. Samalla se merkitsee näköalapaikkaa, yläpuolelta katsomista, huomiotta jättämistä ja yläpuolelle asettumista. Siinä mielessä se viittaa minuun itseeni tekijänä – siihen, kun maalaan teosta ja katson sitä. Tietysti Overlook merkkaa myös ylenkatsetta, mikä ehkä tässä korona-kriisissä tuo yhden lisätvistin nimeen.

MH: Hotelli tilana ja muistona on myös läsnä konkreettisesti. Miten? 

MS: Ensimmäinen lähtökohta näyttelylle on vaarini hotelli Vaasassa. Paikka oli lapsuudessani minulle tärkeä. Vietimme siellä äidin kanssa monia lomia. 70-ja 80-luvuilla emme matkustaneet ulkomaille, vaan menimme junalla Vaasaan ja hotelliin. Hotellissa oli ihanaa vaan olla, siellä oli kylpyamme ja ilmainen limuautomaatti, josta sain itse käydä hakemassa limpparia. Muutama vuosi sitten näin kuvamateriaalia hotellista, kun serkkuni oli käynyt katsomassa paikkaa. Hotelli oli ollut tyhjillään viimeiset kymmenen vuotta ja oli ihan järkyttävässä kunnossa. Ovet ja ikkunat oli lyöty sisään. Sisällä oli poltettu nuotioita. Kuvat olivat mielestäni samanaikaisesti karuja ja hienoja.

Kävin myöhemmin itse paikan päällä kuvaamassa ja tutkimassa paikkoja. Käytäviin oli satanut sisään lunta yläpuolella olevista valoikkunoista, ja kaikki hotellin paperit lojuivat pitkin poikin lattioita. Kun lähestyin muistoa vaarini hotellista, tuli mieleeni toinenkin hotellimuisto. Olin noin 11-vuotias, kun serkkuni näyttivät minulle Stanley Kubrickin Hohto-elokuvan. Muistan kyyristelleeni sohvan takana ja kurkkineeni sieltä elokuvaa. Taisin nukkua aika huonosti seuraavat yöt. Kun nyt katsoin elokuvaa uudestaan, en halunnut nostaa sieltä maalauksiini ”ikonisia” kohtauksia. Minulle avainkohtaukseksi nousi se hotellin huonetila, johon Jack Nicholsonin roolihahmo menee ja kohtaa jotain odottamatonta. 

MH: Minkälainen tunnelma on kyseessä, tämän oudon ja samalla tutun kohtaamisessa – ei enää lähtökohdissa, vaan näyttelyn maalauksissa?

MS: Aina, kun aloittaa uutta näyttelyä, niin sitä prosessia miettii eräänlaisena matkana, jossa tulee vastaan tuttuja ja uusia asioita. Siihen kietoutuu omia henkilökohtaisia asioita ja relevantteja intressejä, tuntemuksia ja tunnelmia. Nyt tuntui sopivalta hetkeltä matkata taaksepäin. Olen ollut aiemminkin kiinnostunut elokuvallisista tunnelmista, tein vuonna 2004 silloiseen Artinaan näyttelyn, jonka lähtökohtana oli Alfred Hitchcockin elokuva Takaikkuna, ja paria vuotta myöhemmin maalasin Forum Boxin näyttelyyn vanhojen kauhuelokuvien hirviöitä. Nyt sekä oman suvun hotellin että Overlook-hotellin tunnelma tuntui heti jotenkin psykologisesti koukuttavalta, sellaiselta, jota olisi maalauksen keinoin ja sen kautta kiinnostavaa tarkastella. Ja siinä tuntui kiinnostavalta se, millaisen matkan niiden kuvien ja tunnelmien kanssa voisi kulkea.

MH: Matka on hieno metafora – sisältää tavanomaisen, jatkumon ja erityisen, siis yllätyksen. Mitä yllätyksiä tähän nimenomaiseen Overlook-matkaan liittyy?

MS: Konkreettisia yllätysasioita on ollut kaksi: rasittava putkiremontti työhuoneen kiinteistössä ja sitten tietysti korona-kriisi, joka pisti työskentelyn uusiksi. Päivällä pidin lapselle etäkoulua ja odotin piikkauksen loppumista, illalla hiivin työhuoneelle maalaamaan. Olen yleensä tottunut tekemään töitä auringonvalon aikaan, niin olihan se iltamyöhään maalaaminen erilaista. Ja jotenkin tämä korona-ajan tunnelman painostavuus tuntui aika heviltä. Kevään korona-aika sattui juuri näyttelyn intensiivisimpään maalaamisen osuuteen, yleensä puoli vuotta ennen näyttelyä tahti alkaa tiivistyä, siksi ehkä sen ajanjakson merkitys korostuu.

MH: Entä sisällöllisiä yllätyksiä? Tai muistoja, muistiin palautuksia (”flashback”) – ja palaamatta jäämisiä (välttelyä, torjuntaa), tai jopa aivan uusia konnotaatioita?

MS: Luulen, että olen vielä niin sisällä prosessissa, että en ole pohtinut kaikkia siihen liittyviä muistoja ja aihioita. Uskon, että maalauksissa on (ainakin minulla) sellainen terapeuttinen ulottuvuus, niiden kautta voi kelata asioita, joita ei muuten kykene sanoittamaan ja purkamaan. Maalauksiin tulee aina aika paljon sellaista tajunnanvirtaa ja käsittelemättömiä asioita jostain kohtaa elämää. Menneestä, tästä hetkestä, tulevista toiveista ja huolista. Uusissa maalauksissa nähdään nyt näitä huonetiloja, joka on uusi asia maalauksissa. En osaa ainakaan vielä kertoa, että mitä ne tarkoittavat.

MH: Miten tämä työprosessi vertautuu edelliseen, vuonna 2017 Helsinki Contemporaryssa nähtyyn näyttelyysi Happy Garden? Yhteistä, erityistä? 

MS: Viime näyttely lähti konkreettisesta tilan rakentamisesta. Halusin tuoda näyttelyyn työhuoneen kaltaisen tilan, ja siihen rakentui Happy Garden -installaatio. Kasvihuoneen kaltaista tilaa oli aika paljon nähtävissä näyttelyn maalauksissakin. Tässä näyttelyssä olen lähtenyt liikkeelle erilaisesta lähtökohdasta, muistamisesta sekä lapsuuden ja tämän päivän välisestä ristiriitaisista fiiliksistä. Tietysti näihin liittyy tilallisia aspekteja, hotellin huoneita ja käytäviä, uima-altaita, puutarhanäkymiä. Olen myös ajatellut elokuvallisia tiloja, lavasteita ja rakennelmia, ja kuten sanottu, erityisesti erästä tiettyä huonetilaa Hohto-elokuvassa. Näitä tunnelmia olen yrittänyt miettiä maalatessani. Toisaalta maalaus on mediana aina samankaltainen, vaikka prosessit ovat välillä tosi erilaisia

MH: Pysytään hetki muistamisessa ja muistoissa. Miten konkreettisesti käsittelit niitä? Kerroit käyneesi paikalla, hotellin raunioilla Vaasassa, mutta mitä muuta? Käytitkö vanhoja valokuvia tai omia päiväkirjamerkintöjä? Ja minkälainen on tämä tie takaisin, muistoihin paikoista ja ajoista, jotka ovat jo menneet, muualla ja muuttuneet?

MS: Otin paljon kuvia paikan päältä. Ja kuten aina, olin aluksi aivan liian kiinni niissä kuvissa. Meni varmaan puoli vuotta ennen kuin pääsin eroon ”pakko maalata hotellin käytävää” -olosta. Piti vaan maalata, jotta pääsi sisään niihin maalauksiin, joita näyttelyssä nyt on. Viimeisimmät näyttelyni ovat olleet sellaisia, että alku on ollut aika tahmea. Sitä varmaan miettii asioita liikaa, eikä pääse sellaiseen rentouden tilaan, joka on kuitenkin maalauksessa tärkeä olotila. Varsinaista päiväkirjaa en ole pitänyt, yritin kyllä, mutta koen, että maalaamisen kanssa pitää olla avoin ja auki, että se sujuu.

MH: En voilla kysymättä, että miten? Siis miten kykenee huolehtimaan siitä, että prosessi elää ja hengittää? Tai mitä sitten, kun koittaa umpikuja – pitkä kävelylenkki vai teos roskikseen?

MS: En yleensä heitä töitä roskikseen. Laitan töitä sivuun ja otan uutta materiaalia eteen. Tai sitten vain jatkan jonkun työn päälle kymmenen maalausta, missä ei tietysti ole mitään järkeä. Nämä työt ovat ehkä enemmän sellaisia terapiatöitä, niitä maalauksia, joiden avulla päästään eteenpäin. Pitää vaan jaksaa sen tahmean vaiheen yli. Välillä on pakko tehdä töitä työhuoneella, vaikkei huvittaisi. Tai sitten tehdä jotain muuta. Käyn uimassa, kirpparilla, istumassa Kumpulan kasvitieteellisessä puutarhassa tai fillaroin johonkin kivaan paikkaan lukemaan. Sitten joku päivä maalaaminen alkaa taas edetä ”luonnollisesti”. Tulee se joku hetki, josta aukeaa uusi ikkuna ja voi taas jatkaa eteenpäin. Tässä prosessissa siirtyminen kollaasiin, ne aukkojen leikkaamiset itse teoksiin ovat olleet yksi tapa jatkaa tuoreesti eteenpäin.

MH: Maalauksen tila, joka kääntyy sekä siihen, miten teos on tilassa, että siihen, miten maalaus käsittelee tilaa ja tilallisuutta. Mitä tämä erityinen maalauksen tila sinulle merkitsee?

MS: Kyllä se tilallisuus on maalauksessa tärkeä, tällä ehkä ajattelen maalauksen sisällä olevia tiloja ja juuri sitä, miten se tilallisuus näkyy maalauksessa. Ehkä siinä maalauksissa vuoropuhelua käyvät kädenjälki tai maalauksen liike, tilallisuus, väri ja tietysti muoto.

MH: Esimerkkejä tekijöistä ja teoksista, joissa tämä tilallinen aspekti sinua kiinnostaa?

MS: Ehkä tämän näyttelyn suurin vaikutin on ollut Pierre Bonnard (1867-1947). Tein toistaiseksi viimeisimmän ulkomaanmatkan kesällä 2019 Kööpenhaminaan ja siellä avautui juuri silloin Bonnardin retrospektiivi. Olen aiemmin nähnyt Bonnardin töitä Pariisissa ja aina pitänyt hänen värimaailmastaan ja oudoista litteistä tiloistaan skeä juuri siitä ”ylhäältäpäin” katsomisesta. Minulle kävi näyttelyssä ”nolo” herkistyminen. Ilman ennakkovaroitusta rupesin vaan itkemään, kun olin niin onnellinen. En muista, milloin olisin kokenut tällaista. Siis minulle tapahtui jonkinasteinen Stendhalin syndrooma. Vähän salaa Bonnard ja näyttelyssä koettu herkistyminen on hiipinyt osaksi maalauksia. Esimerkiksi Kylpijät -maalauksissa olevat hahmot ja allas ovat saaneet innoituksensa Bonnardin puutarhassa otetusta mustavalkovalokuvasta, jossa nähdään lapsia kylpemässä. 

MH: Entä liike, nimenomaan liike maalauksessa, miten lähestyt ja ylläpidät sitä?

MS: Kuten jo aiemmin mainitsin, niin maalauksessa tärkeitä asioita ovat liike, väri ja tilallisuus. Liike on aina ollut tärkeä osa maalausta. Jossain välissä se oli maalauksessa todella tärkeää, nyt koen sen enemmän yhtenä maalauksen elementtinä. Liike on myös tosi erilaista eri päivinä. Jonain päivinä on erilainen liikejälki kuin toisina. Mutta sekin on tärkeää, että maalauksessa on monenlaista liikettä, nopeaa ja hitaampaa.

MH: Tämä liike, värien ja muotojen orgaaninen vuorovaikutus, on vahvasti läsnä erityisesti näissä kookkaissa maalauksissa, kuten teoksessa (työnimi) Sisätila. Liike on molemminsuuntainen, se vie sisältä ulos ja tulee ulkopuolelta sisälle, ja tekee sen yhtäaikaisesti tietoisesti, mutta myös hyvin orgaanisesti. Miten tietoista maalauksen tasapaino, eri osasten omalaatuinen harmonia on?

MS: Maalauksen aloittaminen ei ole alkuun kovinkaan tietoista. Tässä on siis lähtökohtana ollut se salaperäinen huone. Halusin tehdä eri tavalla rakennetun maalauksen, joten käytin lähtökohtana elokuvan huonetta. Mutta asiat huoneeseen tulivat sinne omia reittejään. Kuten sanoit, niin ne tulevat ja menevät, virtaavat tilassa. Tämä on ehkä itsellekin sellainen ”outo” maalaus, vaikka siinä on paljon elementtejä vanhoista maalauksistani.

MH: Siirrytään materiaaleihin ja myös maalausten kokoon. Käytät vierekkäin sekä kangasta että paperia. Miten työprosessit eroavat toisistaan? Entä nämä näyttelyssä olevat varsin pienikokoiset teokset, mikä on niiden luonne?

MS: Ehkä tälläkin kertaa kuten viimekin näyttelyssä, paperityöt avasivat työskentelyprosessia. Jossain välissä isojen maalausten kanssa tuli stoppi ja ryhdyin työstämään niiden rinnalla paperisia töitä. Tällä kertaa olen käyttänyt paperipohjana sellaista paksumpaa paperia, johon olen maalannut ensin akryylillä ja jatkanut sitten eri tekniikoin päälle. Olen kokeillut mustetta ja vahaliitua ja öljyä ja sprayta.

Aika varhaisessa vaiheessa minulle tuli idea rinnastaa isoihin töihin tosi pieniä maalauksia, kutsuin niitä aluksi ”kymppikuviksi” eli vanhanmallisiksi valokuviksi. Pohdin, että niiden välinen kontrasti toisi näyttelyyn ja tilaan kiinnostavaa vaihtelua. Lisäksi pienen asian maalaaminen oli hauskaa ja haasteellista. Minulle on tärkeää aina uuden näyttelyn kanssa haastaa itseni jonkun uuden kanssa, tässä se oli nyt tämä pieni maalaus. Muutama työ tuli valmiiksi tosi nopeasti, mutta sitten aloin yliyrittää ja turhauduin tekemiseen ja jätin asian hautumaan.

Jossain välissä lähdin kokeilemaan kollaasia. Olen monissa paperitöissä leikannut osia pois ja liittänyt niihin joko pelkkää maalattua taustaa tai sitten muita elementtejä. Tämä on raikastanut sekä tekemistä että itse töitä. Kutsun niitä pieniä töitä aarteiksi, ja olen nimennyt pienet työt Aarre-sarjaksi. Olen tehnyt ja oleillut niiden kanssa pitkään, ja minulla on niihin sellainen suhde, kuin ne olisivat pieniä aarteitani, vähän niin kuin koruja. Niistä tulee myös sellainen fiilis, joka on jonkun lapsuuden kirjasarjan kanssa. Välillä lukee ihan todella paljon, sitten pitää tauon ja kun palaa, niin on kuin olisi tullut kotiin, mutta samalla löytää niistä jonkun uuden tason.

MH: Palataan vielä siihen outoon ja erikoiseen ”huoneeseen”, siihen joka on referenssi (elokuva), muisto lapsuudesta (konkretiaa), samalla yhdistelmä faktaa ja fiktiota, koettua ja imaginääristä. Onko se piilopaikka vai välitila – vai yksinkertaisesti tietyntyyppinen käytännöllinen motiivi ja syy maalausprosessin ylläpitämiseen? Tai vielä toista kautta, prosessin loppukaarteessa: onko se vapauttava vai yhä kiinnipitävä tunnetila?

MS: Ehkäpä kaikkea, mitä tuossa ylhäällä sanot. Se on ollut sellainen muodollinen asia, joka on kiinnostanut koko tämän prosessin ajan. Joku asia, jota on voinut lähteä varioimaan ja muuntamaan eri koossa ja materiaalissa ja muodoissa. Mutta onhan siihen liittynyt muutakin kuin tuo pelkkä huonetilan ja siinä olevien kaariovien muoto. Ehkä ”huone” on ollut myös referenssi jollekin oudolle ja uudelle. Jonkinlainen turvallinen tila ja kehys, jossa voi tehdä ja kokea kaikkea mahdollista. Vaikka siihen on ollut helppo tukeutua, niin en nyt osaa vielä sanoa, mikä sen merkitys varsinaisesti on. Näitä asioita on helpompi tarkastella etäisyyden päästä – jota minulla ei vielä tässä vaiheessa prosessia ole.

X