Overgrown
5.3.-4.4.2021

Overgrown, Kati Immonen’s solo exhibition, will be taking over Helsinki Contemporary in March, with visually joyous watercolour paintings and a hand-drawn animation. In this new exhibition Immonen carries on her study, direct observations, of the relationship between humankind and nature, delving ever deeper into nature’s perpetual power of renewal, into a cycle that goes on independent of humanity.

In the world that Immonen has built in the gallery human beings are absent, and as the exhibition’s title implies nature has taken back the space, as its own. When working on the exhibition, Immonen stepped out of the studio, into the forest, and into its opposite, smart hotels whose luxurious swimming pools are now the subject of some of the works. The atmosphere of the exhibition has a certain quotidian mystery, a magical realism, about it, like we can sense in forest shadows or at the bottom of a lake – something secret, hidden from humans, hope.

Two series stand out in all this: the statues of great men covered in creepers and moss, and the swimming pools with otters swimming and water lilies floating in their turquoise waters. In the paintings the solemn busts of the Monument series now commemorate the gentle oblivion of moss, reminding us of the fleeting nature of history. Immonen has named the works in this series, not after the historical figures and principal characters, but after the sprawling plants and flowers in them. 

In the Overgrown series the concrete buildings and structures, western symbols of the good life – or of military power – erected by human beings give way to stories, animals’ games or green forest shoots. “Living in the overgrown sauna at Tamminiemi are animals that Kekkonen went after on a hunting trip: a pheasant, several wild boar, and a jay shot by accident.”

The scale of the works here varies from large, immersive paintings to small, intimate spaces. The animation, Overgrown: Infinity Pool, now being seen for the first time in the Gallery, not only opens out the artist’s working process and the movement of the painting, but also makes the growth and pulse of nature embodied in the works a reality. Here, we see the swimming pool in the large-format black-and-white watercolour painting gradually overgrown by colourful vegetation.

 

Kati Immonen (b. 1971) graduated from Turku School of Fine Arts in 1997. She has exhibited widely in Finland and abroad, most recently, for instance, at Almost Perfect gallery in Tokyo, Auran Galleria in Turku, the Nordic Watercolour Museum in Skärhamn, Sweden, Rovaniemi Art Museum, and Wäinö Aaltonen Museum of Art in Turku. Immonen’s works are in several Finnish public collections and in the Nordic Watercolour Museum’s collection. She has made several public artworks around Finland, the latest in Helsinki, at a Malminkartano daycare centre. She has also created numerous book covers and illustrations for a variety of publications. Immonen will have a solo exhibition at Jyväskylä Art Museum on June 4–September 5.

Kati Immosen yksityisnäyttely Overgrown valtaa Helsinki Contemporaryn maaliskuussa visuaalisesti iloittelevilla vesivärimaalauksilla sekä piirrosanimaatiolla. Immonen jatkaa uudessa näyttelyssä tutkimuksiaan, kokemuksellisia havaintoja, ihmisen ja luonnon suhteesta ja kaivautuu yhä syvemmälle luonnon ikiaikaiseen uudistusvoimaan, ihmisestä riippumattomaan kiertokulkuun.

Immosen galleriaan rakentamassa maailmassa ihminen on poissaoleva, ja näyttelyn nimen mukaisesti luonto on ottanut tilan, omansa, takaisin. Immonen on näyttelykokonaisuutta työstäessään jalkautunut ulos työhuoneelta, metsään ja toisaalta hienoihin hotelleihin, joiden ylelliset uima-altaat ovat päätyneet teosten aiheiksi. Näyttelyn tunnelmassa on tiettyä arjen mystiikkaa, maagista realismia, jotain sellaista, jonka voi aistia metsän siimeksessä tai järven pohjan tuntumassa – jotain salaista, ihmiseltä piilotettua, toivoa. 

Kokonaisuudessa piirtyy esiin kaksi sarjaa: köynnösten ja sammalen peittämät suurmiesten patsaat sekä uima-altaat, joiden turkooseissa vesissä saukot uiskentelevat ja lumpeet kelluvat. Monument-sarjan vakavat rintakuvat muuntuvat Immosen maalauksissa maamerkeiksi sammalen pehmeälle unohdukselle ja muistuttavat historian katoavaisuudesta. Taiteilija on nimennyt sarjan teokset niissä rönsyilevien kasvien ja kukkien mukaan, historiallisten hahmojen ja päämiesten sijaan.

Sarjassa Overgrown ihmisen pystyttämät konkreettiset rakennukset ja rakennelmat, länsimaiset symbolit hyvälle elämälle – tai sitten sotilasmahdeille – väistyvät tarinoiden, eläinten leikkien tai metsän versojen tieltä. ”Tamminiemen saunan umpeen kasvavalla altaalla asuu eläimiä, joita Kekkonen eräällä metsästysreissulla jahtasi: fasaani, villisikoja ja yksi vahingossa ammuttu närhi.”

Näyttelyn teosten koot vaihtelevat suurista ja upottavista maalauksista pieniin, intiimeihin tiloihin. Galleriassa nyt ensi kertaa nähtävä piirrosanimaatioteos Overgrown: Infinity pool paitsi avaa taiteilijan työskentelyä ja maalauksen liikettä, myös tuo toteen teosten sisältämän luonnon kasvun ja sykkeen. Näemme, kuinka suurikokoisen, mustavalkoisen vesivärimaalauksen uima-allasmaisema kasvaa hiljaa umpeen värikästä kasvustoa.

 

Kati Immonen (s. 1971) valmistui kuvataiteilijaksi Turun Piirustuskoulusta vuonna 1997. Hänen teoksiaan on ollut laajalti esillä Suomessa ja ulkomailla, viime aikoina mm. Almost Perfect -galleriassa Tokiossa, Auran Galleriassa Turussa, Nordiska Akvarellmuseetissa Skärhamnissa Ruotsissa, Rovaniemen taidemuseossa sekä Wäinö Aaltosen museossa Turussa. Immosen teoksia sisältyy useisiin suomalaisiin julkisiin kokoelmiin sekä Nordiska Akvarellmuseetin kokoelmaan. Immonen on toteuttanut useita julkisia taideteoksia ympäri Suomen, viimeisimpänä Helsinkiin, Malminkartanon päiväkotiin. Taiteilija on luonut myös lukuisia kirjan kansiteoksia ja kuvituksia eri julkaisuihin. Immosen yksityisnäyttely nähdään Jyväskylän taidemuseossa 4.6.–5.9.2021.

I mars tar Kati Immonens separatutställning Overgrown Helsinki Contemporary i besittning med visuellt uppsluppna akvareller och tecknade animationer. Immonen fortsätter att iaktta och utforska relationen mellan människan och naturen och gräver sig allt djupare in i naturens urtida förnyelsekraft, i det av människan oberoende kretsloppet.

Immonen bygger en värld i galleriet där människan är frånvarande och naturen, såsom utställningens titel antyder, har återerövrat rummet. I arbetet på projektet har hon sökt sig ut ur sin ateljé, ut i skogen men också till hotell vilkas lyxiga simbassänger uppträder som motiv på utställningen. Stämningen präglas av ett slags vardagsmystik, en magisk realism, någonting som kan förnimmas i skogsbrynet eller nära sjöns botten – någonting hemligt, för människan fördolt, ett hopp eller ett löfte.

Utställningen består av två serier: dels statyer av historiska stormän övertäckta av slingerväxter och mossa, dels simbassänger med simmande uttrar och näckrosblad guppande på ytan. De allvarsamma bysterna i serien Monument förvandlas i Immonens målningar till landmärken på mossans mjuka glömska och minner oss om alltings förgänglighet. Konstnären har namngett verken i serien efter de växter och blommor som frodas i dem – inte efter de historiska stormännen.

I serien Overgrown får de konkreta byggnader och konstruktioner som människan upprättat, västerländska symboler för det goda livet – eller för militär makt – vika undan och ge plats åt berättelser, lekande djur eller skogens spirande skott. ”Vid Ekuddens snart igenvuxna bassäng bor djur som Kekkonen en gång jagade: en fasan, några vildsvin och en nötskrika som dog för ett vådaskott.” 

Verkens storlek varierar från stora målningar som man kan sjunka in i till små intima rum. Den tecknade animationen Overgrown: Infinity pool, som premiärvisas på galleriet, ger en inblick i konstnärens arbete samtidigt som den också synliggör naturens pulserande växt. Vi ser hur simbassängens landskap i en stor svartvit akvarell sakta blir övervuxen av färggrann vegetation.

 

Kati Immonen (f. 1971) utexaminerades som bildkonstnär från Åbo Ritskola 1997. Hennes verk har visats runtom i Finland och utomlands, på senaste tid bl.a. på galleri Almost Perfect i Tokyo, Galleri Aura i Åbo, Nordiska Akvarellmuseet i Skärhamn i Sverige, Rovaniemi konstmuseum samt Wäinö Aaltonens museum i Åbo. Immonens verk ingår i talrika inhemska offentliga samlingar samt i Nordiska Akvarellmuseets samling. Hon har också gjort många offentliga konstverk runtom i Finland, senast till Malmgårds daghem i Helsingfors. Immonen har också gjort många bokpärmar och illustrationer till olika publikationer. I sommar har hon en separatutställning på Jyväskylä konstmuseum 4.6–5.9.

 

Artist-Curator Discussion
Kati Immonen & Mika Hannula

OVERGROWN
5.3.–4.4.2021



Mika Hannula
: The name of the exhibition, Overgrown – what does it refer to and what connotations does it have?
Kati Immonen: It refers to natural processes that are independent of humanity. To vitality, to explosions of growth, to hope, and to my desire to believe in nature’s ability to regenerate and overcome the miserable despoilers of the earth. Even the largest and ugliest concrete structures dissolve into non-existence, become mossy and covered with ivy, mould or bushes that poor humans can no longer gain access to without a machete.

 

MH: Are we talking about some kind of liberating force, or metaphorical joy, even defiance?

KI: Perhaps these are more like fantasies of the future – the idea of a time when the human way of modifying the environment is a thing of the past and the jungle has won. Personally, I see these as liberating paintings.

 

MH: The current exhibition process – where did it begin and how has it developed?

KI: I have sought out visual material, and collected a library of painting gestures by experimenting with new colours, pigments and brushes with no specific aims. Drawing in the forest, drawing plants in the spring soil, and sketching in the botanical garden have become not only relaxing, focused moments, but also ingredients for organic imagery.

 

MH: To continue: what in particular have you found this time through this process – in the forest, in the botanical garden, or anywhere else? 

KI: When you draw outside in the cold or in a public place in a botanical garden, or in a plush hotel garden on the edge of a luxurious swimming pool in the tropics, the situation is quite different from working from photographs in the peace of your own studio. First, one reservedly observes everyone else around the pool, one is embarrassedly aware of one’s role as an artist, or then you’re suffering in a freezing Finnish forest. At some point it becomes possible to exclude others for a moment and focus on observing, and get excited about the drawing, the scratch of pen on paper, and rejoice when one realizes how the bananas cluster in a bunch, or how lupin blooms are arranged. And enlarging a bramble stalk to make it big will help you find an interesting rhythm in the lines for the drawing. Working outdoors involves short focused moments, strange perspectives, and momentary intensity.

 

MH: I will return to this great term you used – a library of painting gestures. The previous answer dealt with the actions and situations through which the library comes together and grows. But more generally: what kind of library is this? Accumulating, always in need of activation – who can be found in there, if you don’t go as far as direct borrowing? 

KI: By a library of painting gestures, I mean my own natural handprint which, at least for me, easily turns into dull automation if it isn’t activated or challenged by, for instance, looking for new ways to apply paint with a strange brush received as a gift, or a rag, or even a floor brush. The fine Finnish watercolour painter Sirkku Rosi, the Swedes Maria Nord and Martin Jakobson, and big-brushed men and women like Gerhard Richter and Helen Frankenthaler have been recent inspirations and sources that I have drawn from.

 

MH: How would you compare this exhibition process to your previous gallery exhibitions?

KI: Between the idea and sketching phase of this exhibition and the physical creation of the paintings, there have been events that have influenced the process – teaching at Turku Arts Academy, a residency in Tokyo, working in the Seasisters artist group that focused on the Baltic Sea (together with Mari Krappala, Elina Ruohonen and Tiina Vainio), and a commissioned work for Malminkartano kindergarten in Helsinki. If I simplify things a bit, I could say that there might have previously been a more straightforward style of design and implementation. Now there have been more adventurous twists and turns along the way, which have become part of my experiments and developed into works.

 

MH: How has this slightly longer working process affected the content itself?

KI: With the young students of the Arts Academy I got into play and experimentation, metallic pigments resembling strange nail polish or glowing cars from Tokyo, all kinds of things from the Seasisters project, and mixing acrylic paints with watercolours in the Malminkartano work.

 

MH: So what you do moves on a large scale, from individual watercolour works (alone in your studio) to a long-term process in a public space (the planning and execution of a work in a kindergarten) – and in between, collaborative projects and everything else. What keeps all this together? What is the unifying factor, the power that drives it all?

KI: I like to think that I can move in many different directions without the pressure of a unifying factor or at least a recognizable painting style. I have been painting mainly with watercolours for 20 years, and if I tried to make it constantly better and more interesting and exciting, I don’t think I would cope. It’s fun and rewarding to have a party with fellow friends of the sea and come up with the idea that we will go to Örö’s terrace in the summer for a couple of drinks and hang a couple of paintings by the beach shed – and the project is gradually growing quite large and ambitious.

There is a strange new flow to solitary painting work on one’s own terms, after many months of a collaborative project that always inevitably involves contradictions and interpersonal conflict – but which could have in no way been done alone. These situations bring new friends and, through them, new ideas for everybody’s own paintings. If I think more about the unifying force of my paintings, then it is a contradiction below the surface, distortion, or anarchist amusement, rather than a uniform style or autograph within the painting. At first glance, my paintings often look unequivocally beautiful, but they usually find that second, rougher level.

 

MH: There are two main series of works in the exhibition. Let’s start with these characters, statues that look like things are not going well for them – or are they? What is that about, and what interests you in these characters and situations? 

KI: The sculptures of significant men in the Monument series have certainly acquired a new look now when they’re mossy and covered with plants. Somehow I always get a tired little sigh when I look at these statues in the city and in public spaces. I can’t stop laughing at the idea of “cheering up” these sculptures, and that is often the starting point for my work. Genius myths have recently been demolished, and deservedly so, and statues of dictators are being torn down and hidden in the basement. However, both geniuses and dictators are part of us and our common history. Let’s let them fade into oblivion a little more gently. That is why I have named the monuments after the plants that grow on them.

 

MH: Good – plant names with well-known characters from the past. What was found there, on top of their heads?

KI: Hair moss, lichens and saprotrophs. And a monument to alien species (I don’t understand why, for example, beach roses and lupins have to be cut down EVERYWHERE – after all, they’ve been brought here as jewels in flower-garden crowns), backyard flowers, a common pine seedling, and a special small-leaved lime tree that grew on the shores of Lake Päijänne. Worlds of weeds, white men’s footprints, and epic moss monuments.

 

MH: What about the second series, these pools? What do they symbolize – or do they symbolize anything at all? Modern life, a bygone world or future hope?

KI: The clogged pools symbolize, above all, hope for the future and a belief in nature’s ability to gently repair the ugliness we create. One painting features the KGB’s overgrown swimming pool, which has been invaded by a couple of mice and forest-floor plants. These pools are mostly made by simple painting gestures – a metallic nail polish background colour and traces left by masking tape. The tape marks represent Ugly Structures that squeeze out plants, while sometimes the plants cover the tape marks. The smaller paintings Tamminiemi and Särestö thematically connect the pools to the Monument series. The overgrown pool in the Tamminiemi sauna is home to animals that ex-President Kekkonen shot on a hunting trip: a pheasant, a wild boar and a jay that took an accidental bullet.

 

MH: Sure, but isn’t it a little brutal or straightforward – in the context of the supposed joy of having a drink in your hand by the pool… without worrying about tomorrow, or even the next half hour? 

KI: It is of course but maybe we’re deserving of an all-out plant attack! Besides, there are no people in the pictures – only empty space. People have already fled the scene, or maybe they’re having a post-drinks nap.

 

MH: The extraordinary work in the exhibition is an installation consisting of a large-scale painting and an animation that’s projected onto it. Tell us about the starting point, background and progress of this work.

KI: A few years ago, I had a go at drawing on the iPad to pass the time on a flight. I drew awkwardly with my finger, but anyway the easy experimentation with colours was nice – it’s difficult to change a black area to pink, for example, when I’m really painting. I later bought an iPad and a pen for sketching and (accidentally) found my drawings turning into simple animations. At the same time, I was teaching future visual artists at Turku Arts Academy, and it was gratifying and inspiring to see how open-mindedly young people embraced new techniques. I courageously tried to learn from them and developed a way to combine the new and the old that suited my own way of thinking. In Overgrown: Infinity Pool, the black-and-white swimming pool landscape is gradually filled by colourful vegetation.

 

MH: What is it that you find interesting in this use of the moving image; what does it offer you as a creator? Many images within an image, as opposed to many images next to each other?

KI: In this method, the internal relationships within the image develop differently than they do in a painting – the colours can change from natural to artificial, or from night to day, and the image can fill up and after a while become empty, and then again become overgrown with a slightly different kind of tuning. I think of that animation as one single changing, pulsating image, rather than a story moving in time.

 

MH: And what does the second part of the title of the work refer to, this Infinity pool?

KI: It’s that kind of wonderful luxury pool where the pool water drains over the edge. In theory it looks like the swimming pool is merging with the sea horizon. In practice, however, it might not look quite like that – although I do have experience of it. The smell of chlorine is in the air and the infinity effect works only from a carefully selected perspective, not from where you’re swimming, and what you actually see is exploded rocks on the beach and concrete structures.

In this context, Infinity pool is a symbol of modern western utopia, which I have also leisurely swam in. However, the idea of “Protect me from what I want”, a work by the American artist Barbara Kruger, crept forcefully in. Kruger might have meant something else, but the text comes to my mind in the context of consumer capitalism, with regards to my own choices too.

Taiteilija-kuraattori –keskustelu
Kati Immonen & Mika Hannula

OVERGROWN
5.3.–4.4.2021

 

Mika Hannula: Näyttelyn nimi Overgrown – mihin se viittaa?

Kati Immonen: Luonnon ihmisistä riippumattomiin prosesseihin, elinvoimaan, kasvuräjähdykseen, toiveikkuuteen, haluuni uskoa luonnon kykyyn uusiutua ja voittaa surkea maanmuokkaaja. Massiivisimmat ja rumimmatkin betonirakenteet häipyvät olemattomiin, sammaloituvat, peittyvät murattiin, homeeseen tai vaikka mihin pusikkoon mihin ihmisparka ei enää pääse ilman viidakkoveistä.

 

MH: Onko kyse jonkinlaisesta vapauttavasta voimasta, tai metaforisesta ilosta, jopa uhosta?

KI: Ehkä näissä on kyse tulevaisuusfantasioista, ajatus ajasta jossa ihmisen tapa muokata ympäristöä on jäänyt alakynteen ja viidakkokirja on voittanut. Itse näen nämä vapauttavina maalauksina.

 

MH: Tämänkertainen näyttelyprosessi. Mistä se alkoi ja miten se on kehittynyt?

KI: Olen hakenut visuaalista aineistoa, jonkinlaista maalauselekirjastoa kokeilemalla uusia värejä, pigmenttejä ja siveltimiä ilman valmiita tavoitteita. Metsässä piirtelystä, keväisen maanpohjan kasvien piirtämisestä ja kasvitieteellisestä puutarhassa luonnostelusta on muodostunut paitsi rentouttavia keskittyneitä hetkiä myös aineksia orgaaniseen kuvastoon.

 

MH: Jatkoa: mitä erityistä tällä kertaa prosessin myötä on löytynyt – metsässä, kasvitieteellisessä puutarhassa, missä vain?

KI: Kun piirtää ulkona kylmässä tai julkisella paikalla kasvitieteellisessä puutarhassa tai fiinin hotellin puutarhassa ylellisen uima-altaan liepeillä tropiikissa, on tilanne aika erilainen kuin omassa rauhassa työhuoneella valokuvien pohjalta työskennellessä. Ensin sitä kyräilee kaikkia muita ympärillä uima-altaan liepeillä liikkuvia, on nolon tietoinen roolistaan taiteilijana, tai kärsii kylmästä suomalaisessa kuusikossa. Sitten onnistuu hetkeksi sulkemaan muut mielestään pois ja keskittyy katselemiseen ja innostuu piirustusjäljestä, kynän rahinasta paperilla, iloitsee kun tajuaa miten banaanit rytmittyvät terttuun tai miten lupiinin kukinnot järjestyvät. Ja lillukanvarren suurentaminen isoon kokoon auttaa löytämään kiinnostavaa viivarytmiä piirustukseen. Ulkona työskentelyyn liittyy lyhyet keskittyneet hetket, oudot näkökulmat, hetken intensiivisyys.

 

MH: Palaan vielä tähän käyttämääsi hienoon termiin maalauselekirjasto. Edellinen vastaukseesi käsitteli tekoja ja tilanteita, joista kirjasto tällä kertaa koostuu ja kasvaa. Entä yleisemmin: minkälainen kirjasto tämä on? Kumuloituva, alati aktivoinnin tarpeessa – ja keitä ovat tekijät, joita sieltä löydät, jos ei nyt sentään suoraan lainaat?

KI: Tarkoitan maalauselekirjastolla omaa rennosti tulevaa kädenjälkeä, joka helposti ainakin minulla muuttuu itselle tylsäksi automaatiksi, jos sitä ei aktivoi tai haasta eli etsi uusia tapoja levittää maalia oudolla lahjasiveltimellä, rätillä tai vaikka lattiaharjalla. Hieno suomalainen vesivärimaalari Sirkku Rosi, ruotsalaiset Maria Nordin ja Martin Jakobson, isosuti-miehet ja -naiset kuten Gerhard Richter ja Helen Frankenthaler ovat viime aikoina olleet lähdekirjastoani.

 

MH: Miten vertailisit tätä näyttelyprosessia edellisiin gallerianäyttelyihisi?

KI: Tämän näyttelyn ideoinnin ja luonnostelun sekä maalausten tekemisen välissä on ollut prosessiin vaikuttaneita juttuja – opetustyö Turun Taideakatemiassa, residenssijakso Tokiossa, työskentelyä Itämereen keskittyvässä Merisiskot-taiteilijaryhmässä (yhdessä Mari Krappalan, Elina Ruohosen ja Tiina Vainion kanssa) ja tilaustyö Malminkartanon päiväkotiin. Jos vähän yksinkertaistan, niin aiemmin prosessi on ehkä ollut suoraviivaisempi, tyyliin: suunnittelu ja toteutus. Nyt on ollut enemmän seikkailullisia mutkia matkassa, joista on tarttunut mukaan kokeiluja, ja niistä on kehittynyt teoksia.

 

MH: Miten hieman pidempi työstämisprosessi on vaikuttanut itse sisältöön?

KI: Taideakatemian nuorilta taideopiskelijoilta mukaan tarttui omaan työhön leikkiä ja kokeilunhalua, Tokiosta outoja kynsilakkaa tai hehkuvia automaaleja muistuttavia metallipigmenttejä, Merisiskoilta vaikka mitä, Malminkartanosta akryylivärit vesivärien rinnalle.

 

MH: Eli se, mitä teet liikkuu laajalla skaalalla, yksittäisestä vesivärityöstä (yksin työhuoneella) pitkäjänteiseen prosessiin julkisessa tilassa (teoksen neuvottelu ja toteutus päiväkotiin) – ja siinä välissä yhteistyöprojekteja ja kaikkea muuta. Mikä pitää tätä kaikkea yhdessä, mikä on yhdistävä tekijä, voima?

KI: Yritän ennemminkin ajatella niin, että saan liikkua moniin suuntiin, ilman paineita yhdistävästä tekijästä tai ainakaan tunnistettavasta maalaustyylistä. Olen maalannut pääasiassa vesiväreillä jo 20 vuotta, ja jos yrittäisin tehdä sitä jatkuvasti paremmin, kiinnostavammin, jännittävämmin, en usko että jaksaisin. On hauskaa ja antoisaa kun juhlissa keksitään merikavereiden kanssa, että mennään kesällä Örön terassille juomaan drinksut ja ripustetaan samalla pari maalausta rantavajaan – ja projekti kasvaakin vähitellen aika suureksi ja kunnianhimoiseksi.

Omaehtoiseen ja yksinäiseen maalaustyöhön löytyy kummasti uutta virtaa, kun on monta kuukautta häärännyt yhteistyöprojektia, johon aina väistämättä liittyy ristiriitoja ja ihmissuhdehankausta – mutta jota ei ikimaailmassa olisi yksinään voinut tehdä ja josta saa uusia ystäviä ja heidän kauttaan uusia ideoita myös omiin maalauslähtökohtiin. Jos vielä mietin, mikä on maalauksiani yhdistävä voima, niin se on yhtenäisen maalaustyylin tai -käsialan sijaan pinnanalainen ristiriitaisuus, särö tai anarkistinen huvittavuus. Ensisilmäyksellä maalaukseni näyttävät usein yksiselitteisen kauniilta mutta niistä yleensä löytyy se toinen, rosoisempi taso.

 

MH: Näyttelyssä on kaksi keskeistä teossarjaa. Aloitetaan näistä hahmoista, patsaista, joille on käynyt vähän hassusti – vai onko niille käynyt jopa hyvin? Mistä on kyse ja mikä näissä hahmoissa ja erityisissä tilanteissa sinua kiinnostaa?

KI: Monument-sarjan merkkimiesveistokset ovat tosiaan saaneet uudenlaisen ilmeen sammaloituneina ja kasvien peittäminä. Jotenkin minun tulee aina huokailtua vähän väsyneesti katsellessani näitä patsaita kaupungilla ja julkisissa tiloissa. Idea näiden veistosten ”piristämisestä” nauratti minua itseäni ja nauru, se onkin usein lähtökohta työskentelylleni. Neromyyttiä on viime aikoina purettu ansiokkaasti ja toisaalta diktaattoreiden patsaita kaadetaan ja kannetaan kellariin piiloon. Kuitenkin sekä nerot että diktaattorit ovat osa meitä ja historiaamme. Antaa niiden haipua unholaan vähän lempeämmin. Ja siksi olenkin nimennyt monumentit niillä kasvavien kasvien mukaan.

 

MH: Hyvä – kasvien nimiä nimekkäiden menneisyyden hahmojen parissa. Mitä sieltä, no, päiden päältä löytyi?

KI:  Karhunsammalta, torvijäkälää ja lahottajia. Ja monumentti vieraslajeille (en tajua miksi esimerkiksi kurtturuusu ja lupiini pitää hävittää ihan JOKA paikasta – mehän ne tänne ollaan tuotu, puutarhojen kruunuiksi), takapihan kukat, tavallinen männyntaimi ja erikoinen metsälehmus, joka ennen muinoin kasvoi Päijänteen rannoilla. Rikkaruohojen maailmoja, valkoisen miehen jalanjälkiä, eeppisiä sammalmonumentteja.

 

MH: Entä toinen sarja, nämä altaat? Mitä ne symbolisoivat – vai symbolisoivatko mitään? Modernia menoa, mennyttä maailmaa vai tulevan toivorikkautta?

KI: Umpeen kasvavat altaat symbolisoivat ennen kaikkea tulevan toivorikkautta ja uskoa luonnon kykyyn peitellä lempeästi meidän tekemät rumilukset. Yhdessä maalauksessa on KGB:n umpeenkasvanut uima-allas, jonka rakenteisiin pari hiirtä ja metsänpohjan kasvit tunkeutuvat. Nämä altaathan on enimmäkseen toteutettu yksinkertaisilla maalauseleillä – metallisen kynsilakkaisella taustavärillä ja maalarinteipin jättämillä jäljillä. Teippijäljet edustavat Rumia Rakenteita, joiden väliin jyräävät kasvit, välillä taas kasvit peittelevät teippijälkiä. Pienemmät maalaukset Tamminiemi ja Särestö yhdistävät altaat temaattisesti Monument-sarjaan. Tamminiemen saunan umpeen kasvavalla altaalla asuu eläimiä, joita Kekkonen eräällä metsästysreissulla ampui: fasaani, villisikoja ja yksi vahingossa ammuttu närhi.

 

MH: Selvä, mutta eikö se ole vähän julmaa tai yksioikoista – suhteessa siihen oletettuun iloon, joka siinä altaan äärellä on loikoillessa drinkkilasi kädessä, vailla huolta huomisesta tai edes seuraavasta puolituntisesta? 

KI: On tietysti, mutta ehkä me ollaan ansaittu se kasvien totaalihyökkäys!! Sitä paitsi kuvissahan ei ole ihmisiä, vaan tyhjää tilaa. Ihmiset ovat jo häipyneet paikalta, tai sitten ne tosiaan ovat drinksujen jälkeisillä päiväunilla.

 

MH: Näyttelyn erityinen teos on installaatio, joka koostuu isokokoisesta maalauksesta ja sen päälle projisoidusta animaatiosta. Kerro tämän teoksen lähtökohdista, taustasta ja etenemisestä.

KI: Testailin muutama vuosi sitten iPadillä piirtämistä ajankuluna lentokoneessa. Piirsin kömpelösti sormella mutta värien helppo kokeilu oli silti kivaa. Oikeasti maalatessa musta alue on hankala vaihtaa esimerkiksi vaaleanpunaiseen. Ostin myöhemmin luonnostelukäyttöön iPadin ja siihen kuuluvan kynän ja huomasin (vahingossa) piirustusteni muuttuvan yksinkertaisiksi animaatioiksi. Samoihin aikoihin opetin tulevia kuvataiteilijoita Turun Taideakatemiassa ja oli ilahduttavaa ja innostavaa nähdä, miten ennakkoluulottomasti nuoret tarttuivat uusiin tekniikoihin. Yritin ottaa heiltä oppia rohkeudessa ja kehittelin omaan ajatteluuni sopivan tavan yhdistää uutta ja vanhaa. Overgrown: Infinity pool -teoksessa mustavalkoinen uima-allasmaisema kasvaa pikkuhiljaa umpeen värillistä kasvustoa.

 

MH: Mikä tässä liikkuvan kuvan käytössä kiinnostaa, mitä se lisää sinulle tekijänä?

KI: Siinä voi kehitellä kuvan sisäisiä suhteita erilailla kuin maalauksessa, värit voivat muuttua luonnollisista keinotekoisiin tai yöstä päivään, kuva voi täyttyä ja hetken päästä tyhjentyä ja taas kasvaa umpeen vähän toisenlaisella virityksellä. Ajattelen sitä animaatiota yhtenä muuttuvana ja sykkivänä kuvana, en niinkään ajassa liikkuvana tarinana.

 

MH: Ja mitä tarkoittaa, mihin viittaa teoksen nimen toinen osa, tämä Infinity pool?

KI: Se on simmonen ihana ylellinen uima-allas, jossa altaan vesi valuu reunan yli. Näyttää teoriassa siltä, kuin uima-allas sulautuisi meren horisonttiin. Käytännössä ehkä ei näytä ihan siltä – kokeiltu on. Kloori haisee nenään ja infinity-efekti toimii jostain tarkasti valitusta kuvakulmasta, harvemmin kuitenkaan siitä, missä itse kelluu ja näkee rannan räjäytetyt kalliot ja betonirakenteet. 

Infinity pool on tässä modernin länsimaalaisen utopian symboli, jossa itsekin olen lillunut. Kuitenkin siellä väkisinkin hiipi ajatus yhdysvaltalaisen Barbara Krugerin teoksesta tuttu ajatus ”Protect me from what I want”. Kruger saattoi tarkoittaa jotain muuta, mutta minulla teksti on tullut mieleen kulutuskapitalismin yhteydessä, omienkin valintojen kohdalla. 

X