Discussion – Tuomas A. Laitinen & Mika Hannula

MODERATE HARDNESS

Mika Hannula: The title of the exhibition, Moderate Hardness, combines two concepts that do not directly formulate reality from the same viewpoint, bringing together the ideas of moderation and hardness. What does this pair of words mean and signify as a title?

Tuomas A. Laitinen: The title of the exhibition is a reference to an advertising slogan for a Chinese food stall that I saw in Beijing in 2011. It was a totally ordinary street kitchen, but was advertised with fine words.

In this exhibition it is associated with a strange, melancholy thought about how the wheels of the world carry on turning regardless of human resistance. The exhibition is strongly linked to the philosophical discussion surrounding post-humanist thinking about the state of humanity and its impact amid the vicissitudes of ecological change. The raw materials will run out at some point, and new ways will have to be developed for reusing objects, materials and spaces. Moderate Hardness is about the numbness to the torrent of material which defines our being in the world. On the other hand, also concealed within it is the possibility of something new.

MH: In which direction is the way of being present envisioned here going – towards a dead end or towards an opening up?

TAL: Hopefully, it will open up to some sort of sensory opening up to the possibilities that we still have within our grasp.

MH: This show opens in the same week as your extensive exhibition Fundamental Matter at EMMA – Espoo Museum of Modern Art closes. How do the museum exhibition and the gallery exhibition compare? The differences and similarities?

TAL: The works in the exhibition are a direct continuation of the exhibition seen at EMMA, in which I dealt with the circulation of matter and its consequences for the human-made environment. On display here are works that have, for a long time already, been part of the thematic process involved in the museum exhibition. The difference is that, in this situation, I wanted to create the most intimate situation for the experience, a space that eludes direct interpretation.

MH: One of the main works in the exhibition is an installation titled A Room for You. What is it about?

TAL: The light work A Room for You is a room inside a room, which, as it were, tries to use a few small gestures to reveal and conceal the elements of the work. At the core of the work, as in the Fundamental Matter exhibition, is copper. The work is a low-key study of the intermediate state between materiality and immateriality. The aim is to create a sensual space that makes it possible to investigate changes in sensory perceptions. In a way, the work is a sort of altar, in which the things that I have begun to investigate in recent years disappear and get mixed together into a strange, indistinct fog at the instant the work is experienced.

MH: There are a number of items and objects inside the work, such as marks of memory, memento mori – like reminders. What do they refer to?

TAL: They refer both to personal memories and to the marks left by a longer research process that I have carried out while investigating copper. Some of the objects are linked to the fact that copper has also been used in esoteric traditions. The objects can be looked at, as it were, as imaginary ritual objects or as “archaeological” symbols of the modern world.

MH: And the videowork Azure Dunes (for J. G. Ballard). How was it made, both technically and in terms of its content – what do we “see” when we look at the devoutly beautifully, slowly rising and falling, enveloping colour world?

TAL: The work is an animation depicting a dune that is created out of the metal ore needed to make copper, which can at the same time be reminiscent, for example, of a petrified sea and a desert. What I was interested in here was the concept of ‘deep time’, which is used to describe major geological transitions between really long periods of time.

Another point of reference, for example, is the strange natural phenomena that appear in sci-fi literature, in which familiar landscapes change and are distorted into something alien. The aim was to create an organic image space that has something disturbingly familiar and totally strange about it at the same time. The work, as it were, imitates natural processes, but it is also linked with a matching digitality, if you like, a re-articulation of the image via various algorithms that jumble the pixels.

MH: The work, as its name implies, is also a tribute to the writer J.G. Ballard, who is renowned for his understated, but frequently highly repellent works depicting the near future – situations in which the catastrophe has already arrived, is already having an effect. What does Ballard mean to you?

TAL: In his works from the 70s in particular, Ballard succeeds in portraying a kind of psychotic realism in which human-constructed environments, cars, tower blocks and shopping centres set the boundary conditions for behaviour and induce new needs and desires. There is something truly delirious about these works, and yet they are able to delve very precisely into the reality in which we live. In this work I have thought about Ballard’s early production, in which he dealt with reactions to natural disasters, both real-feeling and imagined.

MH: The photographs take us back to the city of Detroit, to its former glory and the current rundown, desolate city. There are seven works in the series. Where are they from, and what situations were they taken in?

TAL: The series originates in research work for a large video installation, Conductor, which is being shown in the EMMA exhibition. In Detroit I looked for spaces whose social function has been very obvious. Schools, churches and basketball courts. These spaces are demolished illegally, and they try to extract any material of value from them. As a consequence they are falling apart at an accelerating pace. These spaces are, as it were, new mines, in which it is possible, amid the melancholy, to see the possibility of renewal via the circulation of materials.

MH: In your photograph series how do you try to avoid the rather typical ruin romanticism that is particularly accentuated in pictures of Detroit these days? I.e. how did you get inside the situations themselves?

TAL: The question of ruin romanticism with regard to Detroit is, of course, problematic. In these pictures I deal more with how the city can act as a new sort of mine after the abandonment of the buildings. I got inside situations via local guides. Ruin romanticism often includes the total aestheticization of the images in the post-production, but here I deliberately wanted to leave the pictures very neutral, small and modest.

MH: In both exhibitions a key position is taken by the material, copper, and, above all, the complex, convoluted, and also polyrhythmic, circulation. What does this circulation, its condensation, and its discontinuities, tell you about the present time, about these places in which we live?

TAL: The themes involving circulation are important in themselves, because now we have to think about the scenarios in which some of the essential raw materials are running out. Copper has been a substance through which I have been able to analyse the phenomena of our time, as it were, to look at the bigger picture via a single substance. It is the conducting cable that “delivers” our digital reality.

MH: The exhibition as whole is dominated by blue; a hazy colour that in this space is soft, enticing, even sensual. It very subtly, but effectively combines the content bound up with the copper to the form, the aesthetic and the function. How do you yourself relate to this blue whole? Was the end result a surprise?

TAL: The blue comes from azurite ore, which is what copper comes from. I.e. the use of this colour started off from the exhibition’s video work, and from that it was readily transposed to the light work. A light of a certain shade of blue easily creates a highly ethereal atmosphere in the space, and I wanted to use this as the basis for the theme of the exhibition. The colour became a natural link between the two main works.

12.1.2015

Keskustelu – Tuomas A. Laitinen & Mika Hannula

MODERATE HARDNESS

Mika Hannula: Näyttelyn nimi Moderate Hardness yhdistää kaksi käsitettä, jotka eivät suoranaisesti hahmota todellisuutta samasta näkökulmasta, tuoden yhteen ajatukset kohtuullisuudesta ja kovuudesta. Mitä tämä sanapari otsikkona sinulle merkitsee ja tarkoittaa?

Tuomas A. Laitinen: Näyttelyn nimi viittaa kiinalaisen ruokakojun mainoslauseeseen, jonka näin Pekingissä 2011. Kyseessä oli ihan normaali katukeittiö, mutta sitä mainostettiin hienoilla sanoilla.

Tämän näyttelyn yhteydessä siihen liittyy outo melankolinen ajatus maailman rattaiden pyörimisestä välinpitämättömästi ihmisen pyristelystä huolimatta. Näyttelyyn liittyy vahvasti ajatus post-humanistisen ajattelun ympärillä käydystä filosofisesta keskustelusta ihmisen osasta ja vaikutuksesta ekologisten muutosten pyörteissä. Raakamateriaalit tulevat loppumaan jossain vaiheessa ja asioiden, materiaalin ja tilojen uusiokäyttöön pitää kehitellä uusia tapoja. Moderate Hardness kertoo turtumisesta siihen materiaaliseen virtaan, joka määrittää olemistamme maailmassa. Toisaalta siinä piilee myös mahdollisuus johonkin uuteen.

MH: Kumpaan suuntaa se tässä hahmottuva tapa olla läsnä kallistuu – umpikujaan vai avautumiseen?

TAL: Toivottavasti se avautuu jonkunlaiseen aistilliseen avautumiseen niille mahdollisuuksille, joita meillä vielä on käsissämme.

MH: Näyttely avautuu samalla viikolla kun laajamittainen näyttelysi Fundamental Matter EMMA – Espoon modernin taiteen museossa päättyy. Miten museonäyttely ja gallerianäyttely vertautuvat keskenään? Erot ja yhtäläisyydet?

TAL: Näyttelyn teokset ovat suoraa jatkumoa EMMAssa nähdylle näyttelylle, jossa käsittelin materian kiertokulkua ja ihmisen rakentaman ympäristön seurauksia. Tässä on esillä teoksia, jotka ovat olleet mukana museonäyttelyyn liittyneessä temaattisessa prosessissa jo kauan. Erona on se, että halusin tässä tilassa luoda intiimimmän tilanteen kokemiselle, tilan joka pakenee suoria tulkintoja.

MH: Näyttelyn yksi keskeisistä teoksista on installaatio nimeltä A Room for You. Mistä on kyse?

TAL: Valoteos A Room for You on huone huoneen sisällä, jossa ikään pyritään muutamalla pienellä eleellä paljastamaan ja piilottamaan teoksen elementit. Teoksen keskiössä on Fundamental Matter –näyttelyn tavoin kupari. Teos on vähäeleinen tutkimus materiaalisuuden ja aineettomuuden välitilasta. Siinä oli tarkoitus luoda sensuelli tila, jonka kautta on mahdollista tutkia aistihavaintojen muutoksia. Tavallaan teos on jonkunlainen alttari, jossa ne asiat joita olen viime vuosien aikoina tutkinut, häviävät ja sekoittuvat outoon epämääräiseen sumuun teoksen kokemisen hetkellä.

MH: Teoksen sisällä on erinäisiä asioita ja esineitä, kuin muistin merkkejä, memento mori –tapaisia muistoja. Mihin ne viittaavat?

TAL: Ne viittaavat sekä henkilökohtaisiin muistoihin että pidemmän tutkimusprosessin jälkiin jota olen tehnyt kuparin tutkimisen kautta. Osa esineistä liittyy siihen, että kuparia on käytetty myös esoteerisissa perinteissä. Esineitä voidaan katsoa ikään kuin kuvitteellisina rituaaliobjektina tai modernin maailman ”arkeologisina” symboleina.

MH: Entä videoteos nimeltä Azure Dune (for J. G. Ballard). Miten se on tehty, niin teknisesti kuin sisällöllisestikin – mitä me ”näemme” kun katsomme hartaan kauniisti, hitaasti nousevaa ja laskevaa, vellovaa värimaailmaa?

TAL: Teos on animaatio, jossa kuvitellaan kuparin tekoon tarvittavasta malmista syntyvä dyyni, joka voi muistuttaa samaan aikaan esimerkiksi jähmettynyttä merta ja aavikkoa. Tässä minua kiinnosti syvän ajan käsite, jota käytetään kuvaamaan laajoja ja todella pitkien ajanjaksojen geologisia siirtymiä.

Toinen kiinnityskohta on esimerkiksi sci-fi-kirjallisuudessa esiintyvät oudot luonnonilmiöt, jossa tutut maisemat muuttuvat ja vääristyvät vieraiksi. Tarkoitus oli luoda orgaaninen kuvatila, jossa on samaan aikaan jotain häiritsevän tuttua ja täysin vierasta. Teos ikään kuin imitoi luonnon prosesseja, mutta siihen liittyy myös tarkoituksenomainen digitaalisuus, ikään kuin kuvan uudelleenjäsennys erilaisten algoritmien kautta, jotka sekoittavat pikseleitä.

MH: Teos on myös nimensä mukaisesti kunnianosoitus kirjailija J.G. Ballardille, joka on tunnettu lähitulevaisuutta kuvaavista eleettömistä muuta usein hyvinkin ilkeistä teoksista – tilanteista, jossa katastrofi on jo paikalla, vaikuttamassa. Mitä Ballard sinulle merkitsee?

TAL: Ballard onnistuu kuvaamaan varsinkin 70-luvun teoksissaan sellaista psykoottista realismia jossa ihmisten rakentamat ympäristöt, autot, tornitalot ja ostoskeskukset määrittelevät käyttäytymisen reunaehtoja ja muodostavat uudenlaisia tarpeita ja haluja. Näissä teoksissa on jotain todella houreista ja samaan aikaan ne pystyvät pureutumaan hyvinkin tiukasti siihen todellisuuteen, jossa me elämme. Tässä teoksessa olen miettinyt Ballardin varhaiskauden tuotantoa, joissa hän käsitteli luonnonmullistusten, sekä todentuntuisten että kuviteltujen, aiheuttamia reaktioita.

MH: Valokuvat palauttavat meidät Detroitin kaupunkiin, entiseen kukoistukseen ja nykyiseen ränsistyneisyyteen, tyhjenneeseen kaupunkiin. Sarjassa on 7 teosta. Mistä ne ovat lähtöisin, missä tilanteissa otettuja?

TAL: Sarja on saanut alkunsa tutkimustyöstä laajaa videoinstallaatiota Conductoria varten, joka on esillä EMMAn näyttelyssä. Etsin Detroitista tiloja, joiden sosiaalinen funktio on ollut hyvinkin selkeä. Kouluja, kirkkoja ja koripallokenttiä. Näitä tiloja puretaan laittomasti ja niistä pyritään kaivamaan kaikki arvokas materiaali irti. Tämän seurauksena ne rapistuvat kiihtyvällä tahdilla. Tilat ovat ikään kuin uusia kaivoksia, joissa myös voi melankoliankin keskeltä nähdä uusiutumisen mahdollisuuden materian kiertokulun kautta.

MH: Miten pyrit valokuvasarjassa välttämään tätä varsin tyypillistä raunioromantiikkaa, joka erityisesti Detroitin kuvastossa nykyisin korostuu? Eli miten pääsit sisään itse tilanteisiin?

TAL: Kysymys raunioromantiikasta Detroitin kohdalla on tietenkin ongelmallinen. Näissä kuvissa käsittelen enemmän sitä, että miten kaupunki voi toimia uudenlaisena kaivoksena rakennusten hylkäämisen jälkeen. Pääsin tilanteisiin sisälle paikallisten oppaiden kautta. Raunioromantiikkaan sisältyy usein kuvien totaalinen estetisointi jälkituotannossa, mutta tässä halusin tarkoituksella jättää kuvat hyvinkin neutraaleiksi, pieniksi ja vaatimattomiksi.

MH: Molemmissa näyttelyissä keskeisessä osassa on materia, kupari, ja ennen kaikkea sen monimutkainen ja monisyinen, ja myös polyrytminen kiertokulku. Mitä tämä kiertokulku, sen tihentyminen ja myös katkot kertovat sinulle tästä ajasta, näistä paikoista joissa elämme?

TAL: Kiertokulun tematiikka on sinänsä tärkeää, koska meidän täytyy nyt ajatella niitä skenaarioita, jossa jotkut olennaisista raaka-aineista on lopussa. Kupari on ollut aine, jonka kautta olen pystynyt analysoimaan aikamme ilmiöitä, ikään kuin katsomaan suurempaa kokonaisuutta yhden aineen kautta. Se on johdin, joka ”toimittaa” meille digitaalisen todellisuutemme.

MH: Näyttelykokonaisuutta hallitsee sininen, utuinen väri; väri, joka on tilassa pehmeänä, houkuttelevana, jopa sensuellina. Se yhdistää hyvin hienovaraisesti mutta samalla tehokkaasti kupariin kiinnittyvän sisällön ja muodon, estetiikan ja funktion. Miten itse suhtaudut tähän siniseen kokonaisuuteen? Oliko lopputulos yllätys?

TAL: Sininen väri on lähtöisin azuriitti-malmista, josta saadaan kuparia. Eli värin käyttö lähti liikkeelle näyttelyn videoteoksesta ja siitä se siirtyi luontevasti valoteokseen. Tietyn sininen valo luo tilaan helposti hyvinkin eteerisen tunnelman ja halusin käyttää tätä näyttelyn tematiikan perustana. Väristä tuli luontainen linkki kahden pääteoksen välissä.

9.1.2015