Minä olen Sinun Rakkautesi Ruusutarha
5.2.-28.2.2016

I Am the Rose Garden of Your Love

 

“These heads have become a sort of home for me. It’s good for me to go back to them again and again, since I feel safe and familiar when I am with them. Even if they are, of course, an exceptionally recognizable theme, at the same time, they are at least partly manifestations of an interiority that is hidden from me. I sometimes feel like they are echoes of something that is intrinsic, even essential, to me, but, at the same time, there is a powerful mystery present in them.”

 

Henry Wuorila-Stenberg’s exhibition continues this series of works in which heads appear in various positions and in different ways. The series had its beginnings in the artist’s previous exhibition at Helsinki Contemporary and was last seen in the Amos Anderson Art Museum’s exhibition The Ecstasy of Saint Teresa in the fall 2015.

 

For Wuorila-Stenberg repetition of the motif means working on a particular issue. He himself is unable to say what makes him repeat the heads in his paintings or what it is that he is working on, but it is specifically this that makes him carry on.

 

“My paintings actually involve the repetition of things that have previously been done in another form. Apart from my own emotional tempests and my unconscious, they come from the painters’ shared server and exist in a relationship with the heritage of painting.”

 

Apart from paper, Wuorila-Stenberg has also been painting on canvas – for the first time in six years. He himself was surprized, since he thought he would never go back to canvas again. He felt stuck in a certain way of working that was taking the joy out of painting. Present in the new oil paintings is an airiness, a lightness, and a new colour world that are unprecedented for the artist. His attitude to painting has changed, too.

 

“Previously I would slog away at a single oil painting for an average of two years. Now, it is important to me that I don’t force anything. Either the paintings come about effortlessly or then they don’t get made. Willpower can’t have anything to do with it, but that doesn’t mean they don’t involve a struggle, since nothing interesting comes about without the tension between the powers of destruction and creativity.”

 

 

Henry Wuorila-Stenberg (b. 1949) is a key figure in Finnish contemporary art. He studied art in Helsinki, Rome and West Berlin at the turn of the 1960s–70s. He has been showing in exhibitions in Finland and Sweden for more than four decades, and has taken part in group exhibitions in Europe, Asia and South America. His works are in the most important Finnish public collections, and in numerous company and private collections. He was awarded the Finland Prize in 1996 and the Pro Finlandia medal in 2004.

”Näistä päistä on tullut eräänlainen koti minulle. Minun on hyvä palata niihin yhä uudestaan, sillä tunnen oloni niiden parissa turvalliseksi ja läheiseksi. Vaikka ne tietysti ovat erinomaisen tuttu teema, ne ovat samalla ainakin joltain osin jonkin itseltäni kätketyn sisäisyyden ilmentymiä. Minusta tuntuu välillä, että ne ovat kaikuja jostain minulle olennaisesta, jopa välttämättömästä, mutta samalla niissä on läsnä vahva mysteeri.”

 

Henry Wuorila-Stenbergin näyttely jatkaa teossarjaa, jossa esiintyy ihmispäitä erilaisissa asennoissa ja eri tavoin. Sarja sai alkunsa taiteilijan edellisessä näyttelyssä Helsinki Contemporaryssa ja viimeisimpänä sitä on nähty Amos Andersonin taidemuseon näyttelyssä Pyhän Teresan hurmio syksyllä 2015.

 

Motiivin toistaminen on taiteilijalle tietyn asian työstämistä. Hän ei itse osaa sanoa, mikä saa hänet toistamaan päitä maalauksissaan tai mikä tämä työstettävä asia on, mutta se juuri saa hänet jatkamaan.

 

”Oikeastaan maalaukseni ovat jonkin sellaisen toistamista, joka on tehty aikaisemmin jossain toisessa muodossa. Ne ovat lähtöisin, omien tunnemyrskyjeni ja alitajuntani lisäksi jostain maalarien yhteisestä serveristä ja ne ovat suhteessa maalauksen perimään.”

 

Wuorila-Stenberg on maalannut paperin lisäksi myös kankaalle – ensimmäistä kertaa kuuteen vuoteen. Taiteilija itsekin yllättyi, sillä luuli ettei palaa enää kankaaseen: hän koki jämähtäneensä työskentelytapaan, jonka seurauksena maalaaminen oli muuttumassa ilottomaksi. Nyt nähtävissä uusissa öljyvärimaalauksissa on läsnä taiteilijalle ennennäkemätön ilmavuus, keveys sekä uusi värimaailma. Myös hänen asenteensa maalaamista kohtaan on muuttunut.

 

”Aikaisemmin hinkkasin yhtä öljyvärimaalausta keskimäärin kaksi vuotta. Nyt minulle on tärkeää, etten väännä väkisin mitään. Joko maalaukset syntyvät sujuvasti tai sitten ne saavat jäädä tekemättä. Tahtoa ei saa olla tekemisessä yhtään mukana, mutta se ei tarkoita, ettei niissä olisi mukana taistelua, sillä ilman tuhon ja luovuuden voimien jännitettä ei synny mitään kiinnostavaa.”

 

 

Henry Wuorila-Stenberg (s. 1949) on suomalaisen nykymaalauksen keskeinen tekijä. Hän on opiskellut taidetta Helsingissä, Roomassa ja Länsi-Berliinissä 1960–70-luvun taitteessa. Häneltä on nähty yksityisnäyttelyitä yli neljän vuosikymmenen ajan Suomessa ja Ruotsissa, ja hän on osallistunut ryhmänäyttelyihin niin Euroopassa, Aasiassa kuin Etelä-Amerikassakin. Hänen teoksiaan on tärkeimmissä suomalaisissa julkisissa kokoelmissa sekä useissa yritys- ja yksityiskokoelmissa. Hänelle myönnettiin Suomi-palkinto vuonna 1996 sekä Pro Finlandia -mitali vuonna 2004.

Jag är Din Kärleks Rosengård

 

”De här huvudena har blivit något av ett hem för mig. Det gör gott för mig att ständigt på nytt återkomma till dem, för i deras sällskap känns det tryggt och förtroligt. Trots att huvudena självfallet är ett högst välbekant tema är de samtidigt åtminstone i viss mån ett utslag av någon form av innerlighet som är fördold för mig själv. Ibland känns de som ekon av någonting för mig väsentligt, rentav nödvändigt, samtidigt som de bär på ett djupt mysterium.”

 

Henry Wuorila-Stenbergs utställning är en fortsättning på hans verkserie med huvuden målade i olika ställningar och på olika sätt. Han inledde serien på sin föregående utställning på Helsinki Contemporary och senast sågs den på utställningen Heliga Teresas extas på Amos Andersons konstmuseum.

 

Upprepning av ett och samma motiv är ett sätt att bearbeta ett ämne. Wuorila-Stenberg kan inte själv säga vad det är som får honom att upprepa huvudena i sina målningar eller vad det är han då bearbetar, men det är just det som får honom att fortsätta.

 

”Egentligen är mina målningar en upprepning av någonting som gjorts tidigare i någon annan form. De utgår förutom från mina egna känslostormar och mitt undermedvetna också från något slags gemensam server för alla konstnärer och de står i relation till måleriets arvsmassa.”

 

Förutom på papper har Wuorila-Stenberg också målat på duk – för första gången på sex år. Det var en överraskning också för honom själv, eftersom han trodde att han aldrig skulle återvända till duken. Han upplevde att han hade kört fast i ett visst sätt att arbeta och att målandet därför hade blivit glädjelöst. I de nya oljemålningarna ser vi en för Wuorila-Stenberg helt ny rymd och luftighet, och verken har också en ny kolorit. Även hans egen inställning till målningarna har förändrats.

 

”Tidigare höll jag på och finslipade en oljemålning i genomsnitt i två år. Numera är det viktigt för mig att inte göra någonting forcerat. Antingen blir målningarna till obehindrat eller också får de bli ogjorda. Det får inte finnas någon vilja i arbetet, vilket inte betyder att där inte skulle få finnas kamp, för utan spänningen mellan förstörelse och skapelse uppstår det ingenting av intresse.”

 

 

Henry Wuorila-Stenberg (f. 1949) är en central gestalt inom finländskt samtidsmåleri. Han studerade konst i Helsingfors, Rom och Västberlin i skiftet mellan sextio- och sjuttiotalen. I mer än fyra decennier har han haft separatutställningar i Finland och Sverige och har deltagit i grupputställningar i Europa, Asien och Sydamerika. Hans verk ingår i de viktigaste inhemska offentliga samlingarna och i talrika företagssamlingar och privata samlingar. Han tilldelades Finlandspriset 1996 och Pro Finlandia-medaljen 2004.

Artist-curator discussion: Henry Wuorila-Stenberg & Mika Hannula

I Am the Rose Garden of Your Love

 

Mika Hannula: The exhibition brings together works on paper and on canvas, both paintings, highly concentrated paintings, which are sustained and informed by a particular intensity and integrity. But have you had an extended break from painting on canvas?

 

Henry Wuorila-Stenberg: Yes, I worked for six years exclusively on paper. Such a long break was needed because I had got stuck in a certain mode of working, and all the joy was going out of my painting. I no longer wanted to realise my own rigid conceptions of painting in oils.

 

My painting was too forced, a matter of willpower and effort, and that made the work arduous both physically and mentally. I often overworked my paintings and the result was stodgy. I could not find any other way out of that dead-end than to shift to painting in watercolours. I quickly found a new pleasure in doing things, probably partly because I had worked with various techniques on paper from the time I was young.

 

I thought I would never paint in oils again because my mannerisms had become so deeply ingrained. Still, just several months ago, I was certain that I would not be able to break free of them and that I would never return to oil paints. That was why it came as a real surprise when I took up oils again in November 2015. It seems to have taken me these six years to escape the repetition that had lodged itself in me through experience and activity. The last and decisive impulse came from our recurring discussions at my studio. Without your sincere enthusiasm and support, I might still be painting only in watercolours.

 

MH: What changed?

 

H W-S: As always when I have found something new to me, it now seems to me that I am producing the best oil paintings of my life. In other people's view, these works might seem very similar to my old paintings, but to me they are different. I am particularly pleased with the airiness, lightness and, for me, completely new colour world of these paintings. I wonder how I have managed to achieve such light pastel-toned and bright paintings when I have not be able to do that in years of hard effort even with my watercolours, let alone earlier in my oil paintings.

 

Maybe this current broken colour scale in my oil paintings is a phenomenon caused by a high-pressure zone of the mind, or perhaps it just comes with age. When I went to see the Bäcksbacka Collection at Tennispalatsi in the autumn, I thought my colour scale approached that of several old Finland-Swedish painters. On the other hand, I am not so sure about the permanence of my current palette because, for instance, this morning as I walked towards Itäkeskus, pictures of people done in oil crayon and garish colours popped into my head.

 

MH: How did you find your way back to canvas?

 

H W-S: The shift took place very smoothly and easily. Nowadays I paint on even, oil-primed canvases which can be worked on in much the same way as with watercolours. They do not absorb paint at all, and they have an amazingly beautiful white tone. The brush moves with tremendous ease and almost without friction on the non-absorbent base, and it is possible to paint on it as airily, lightly, fluidly and having it breath as freely as with watercolours.

 

Earlier, when I painted on acrylic-primed canvases, I first had to fill up the canvas with oil paint, and only after that could I get down to the real work. It was like I primed them twice. Now I don't have any need or desire to cover the white primer. On the contrary, I avoid unnecessary layers of paint, and I try from the very beginning to paint a finished impression. In fact, I cannot stand covering over layers of paint in my works. Although I usually use plenty of fluid, the paint can cover the structure and the whiteness of the base so annoyingly that I need to use a palette knife, sandpaper or a rag to remove layers of paint that are too concealing.

 

Previously I would slog away at a single oil painting for an average of two years. Now, it is important to me that I don’t force anything. Either the paintings come about effortlessly or then they don’t get made. Willpower can’t have anything to do with it, but that doesn’t mean they don’t involve a struggle, since nothing interesting comes about without the tension between the powers of destruction and creativity.

 

MH: If we look at the subjects and motifs of the artworks, there's a repetition of the heads that have been highly typical of you recently – in different positions, in different aspects but, in a certain way, a clear and ever closer continuity. What makes you stick with this theme?

 

H W-S: When I started the first heads four years ago, I was struck by the idea of Théodore Géricault's paintings of severed heads, the old masters' versions of the head of Saint John the Baptist, and Francis Bacon's painting of William Blake. When I looked at the first heads in my previous exhibition at Helsinki Contemporary, I suddenly understood the connection to the head of my dead son, Kim. At that stage, I began to think of them as the heads of victims, but they might just as well depict loneliness.

 

Now these heads have become something of a home for me. It's good for me to return to them again and again because I feel comfortable with and close to them. Although they are a very familiar theme, they are simultaneously, at least partly, the expression of something internal that is hidden from me. It sometimes feels like they are echoes of something essential to me, even necessary, though at the same time they hold a powerful mystery.

 

So, a mystery and insolubility with the help of which and by which I manage to keep on working. Because one thing is certain: if I knew what I was painting while I painted, the process would have already come to a halt. As long as I am able to preserve the mystery while I work, and not destroy the spell with my own and others' drivel, then repeating the same theme will not become monotonous for me.

 

In fact I don't see why I couldn't just keep on painting heads, without growing tired of it, until I die because to me each work is new and living, and it has something that I am moving towards and that I am seeking.

 

MH: What is this mystery about?

 

H W-S: It's a matter of profound and superficial things, also very powerfully and clearly related to my own development and current situation. During the first week of the exhibition I turn 67. That has significance, unavoidably, for what kind of head lies on the horizon of my painting or what kind of face stares back at you from the artwork. That strong identity, that ego, is somehow disintegrating and is no longer as dominant as before.

 

In a certain way I am on the verge of big things. Not of my own volition, strength or choice. It just happens. The inevitable sets my pace now. In painting, that means going deeper into what I hold dearest and being with it. I don't want to go anywhere, I repeat the same motions and don't let go. Somewhere deep inside me the motion has stopped. It always has been there. Permanence and transience are close to one another. As I have grown older, I have sort of agreed to and submitted to what I have always had within me. I suffice as I am. I have also accepted that I will never find a verbalizable truth nor the final picture.

 

At the same time, I have learned to live with what cannot be solved and with incompleteness. God speaks in speechlessness. Silence is the answer to everything. I have also gained confidence that continuity is possible and important, as are the acts of delving deep and repetition. It is possible to mine one and the same shaft forever, and never reach the bottom. Accepting this, as well as maintaining, fostering and loving a continuum that is significant to oneself, creates a tremendous sense of well-being.

 

This is also related to how I understand and perceive religion. Faith is for me not any defence of dogma. It is daily reflection. Or it is the experience of the liturgy in church. I don't think about anything there. The point is precisely that I get to be silent in the face of the mysteries. Only that is essential to me because I do not want to know anything about the deepest essence of being. I am certain that if for some strange reason I were to receive a revelation about such mysteries, I would not be able to cope with it. For neither good nor evil. Or at least I would be constantly afraid of straying from the right path. But that does not mean that I do not believe in what I do.

 

MH: The exhibition includes three self-portraits, also painted on canvas. You have painted self-portraits almost throughout your career. How do these new works differ from or relate to your earlier self-portraits?

 

H W-S: This, if anything, is linked to what was said earlier about ageing, what a person sees and how one relates to oneself. If I think of my self-portraits from the early 2000s, the difference from the new pictures is really big. The background to the earlier ones was a spiritual struggle that took place in a very clearly disconsolate phase of life and the survival story forged through it. I tried with my self-portraits to gain a bit of distance to the never-ending misery of my life situation. I did that by making a carnival out of my own self-pity, stupidity and inadequacy. At that time I imagined that I was painting flowers on the edge of an abyss.

 

These new self-portraits have a completely different feel and energy. There's pleasure involved. The pleasure of doing things for oneself and painting, and otherwise too I feel that I am now living a happier time than in the decades past, even though I am benignly confused about my own ageing. I cannot, however, say that I like my face. It shows the poisons of my mind and the consequences of my actions in an unpleasant way.

 

But these new self-portraits can fortunately be viewed solely in relation to the context of art and the questions and challenges emerging from how it is done. After all these self-portraits stem not just from my own emotional storms and self-consciousness, but also from some kind of painters' shared server, and they are related to the heritage of painting. They are linked to the achievements of other artists and take their place in a historical continuum and as part of its encounters.

 

MH: What do you mean?

 

H W-S: For instance, my new paintings are permeated with how I have seen and experienced Edvard Munch's paintings. I have always loved them and tried to learn from them, but only when I saw Munch's self-portrait and Puberty and a few of his other masterpieces at the Ateneum [in Helsinki] did I grasp how he used colour and paint very thinly and lightly. By looking at Munch's paintings and through that experience I understood how I needed to work and proceed – as I switched back to painting in oil on canvas.

Taiteilija-kuraattori-keskustelu: Henry Wuorila-Stenberg & Mika Hannula

Minä olen Sinun Rakkautesi Ruusutarha

 

Mika Hannula: Näyttely yhdistää teoksia paperille ja kankaalle, molemmissa on kyse maalauksista, hyvin keskittyneistä maalauksista, joita kantaa ja hallitsee omakohtainen intensiteetti ja integriteetti. Sinulla on kuitenkin ollut pidempi tauko kankaalle maalaamisessa?

 

Henry Wuorila-Stenberg: Kyllä, työskentelin kuusi vuotta yksinomaan paperille. Näin pitkä tauko oli tarpeen, koska olin jämähtänyt tietynlaiseen työskentelyn tapaan ja maalaamiseni oli sen takia muuttumassa ilottomaksi. En jaksanut enää toteuttaa omia luutuneita käsityksiäni öljyväreillä maalaamisesta.

 

Maalaamisessani oli liikaa pakottamista, tahtoa ja ponnistelua ja ne tekivät työskentelystä raskasta sekä fyysisesti että henkisesti. Ylityöskentelin usein maalauksiani ja lopputulos oli tukkoinen.  En löytänyt muuta ulospääsyä umpikujasta kuin siirtyä maalaamaan akvarelliväreillä. Löysin nopeasti uuden tekemisen ilon, varmaan osittain siksi, että olen nuoresta pitäen työskennellyt eri tekniikoilla paperille.

 

Luulin, etten enää koskaan maalaa öljyväreillä, sillä maneerini olivat juurtuneet minuun todella syvälle. Vielä muutama kuukausi sitten olin varma, etten kykene vapautumaan niistä ja etten koskaan palaa öljyväreihin. Olinkin siksi todella yllättynyt, kun tartuin uudelleen öljyväreihin marraskuussa 2015. Minulta meni näköjään nämä kuusi vuotta vapautua kokemuksen ja tekemisen kautta minuun asettuneesta toistosta.  Viimeisen ja sen ratkaisevan sysäyksen antoivat ne toistuvat keskustelumme työhuoneellani. Ilman vilpitöntä innostustasi ja kannustustasi saattaisin edelleen maalata pelkillä akvarelleilla. 

 

MH: Mikä muuttui?

 

H W-S: Kuten aina silloin kun olen löytänyt jotain itselleni uutta, tuntuu minusta nytkin, että teen elämäni parhaimpia öljyvärimaalauksia. Muiden mielestä nämä työt muistuttavat kenties hyvinkin paljon vanhoja maalauksiani, mutta minulle ne ovat erilaisia. Erityisen mielissäni olen näiden uusien maalausteni ilmavuudesta, keveydestä ja itselleni täysin uudesta värimaailmasta.  Ihmettelen miten olen onnistunut saamaan aikaan näin vaalean pastellisävyisiä ja valoisia maalauksia, kun en ole onnistunut siinä vuosien kovalla yrityksellä edes akvarelleissani saatikka koskaan aikaisemmin öljymaalauksissani. 

 

Voi olla, että tämä tämän hetkinen murrettu väriskaalani öljyväritöissä on jokin mielen korkeapaineen synnyttämä ilmiö, tai sitten se johtuu vain vanhenemisestani. Käydessäni katsomassa Bäcksbackan kokoelmaa Tennispalatsissa syksyllä, minusta töitteni väriskaala lähenteli muutamien suomenruotsalaisten maalarivanhusten töitä. Toisaalta en ole niinkään varma nykyisen väriskaalani pysyvyydestä, sillä esimerkiksi aamulla kävellessäni kohti Itäkeskusta, mieleeni nousi kuvia öljyväriliiduilla ja räikeillä väreillä maalatuista ihmisistä.

 

MH: Miten löysit ja pääsit takaisin kankaalle?

 

H W-S: Siirtymä tapahtui erittäin sujuvasti ja helposti. Maalaan nykyään tasaisille täysöljypohjustetuille kankaille, joille on mahdollista työskennellä hyvin samaan tapaan kuin akvarelleilla.  Ne eivät ime ollenkaan väriä ja niissä on ihmeellisen kaunis valkoisen sävy. Pensseli liikkuu imemättömällä pohjalla ihanan sujuvasti lähes ilman kitkaa ja sille on mahdollista maalata yhtä avoimen ilmavasti, keveästi, virtaavasti ja hengittävästi kuin akvarelleillakin.

 

Aikaisemmin maalatessani muovimaaleilla pohjusteluille kankaille, minun piti maalata kankaat ensin öljyvärillä umpeen, vasta sen jälkeen pääsin varsinaiseen asiaan. Pohjustin ne ikään kuin kahteen kertaan. Nyt minulla ei synny tarvetta tai halua peittää pohjustuksen valkoista. Päinvastoin vältän turhia maalikerroksia ja pyrin alusta alkaen maalaamaan valmista jälkeä. Itse asiassa en siedä peittäviä maalikerroksia teoksissani. Vaikka käytän useimmiten runsaasti maalausnestettä, saattaa väri peittää maalauspohjan struktuurin ja valkoisuuden niin häiritsevästi, että joudun käyttämään palettiveistä, hiekkapaperia tai rättiä poistaessani mielestäni liian peittäviä maalikerroksia.

 

Aikaisemmin hinkkasin yhtä öljyvärimaalausta keskimäärin kaksi vuotta. Nyt minulle on tärkeää, etten väännä väkisin mitään. Joko maalaukset syntyvät sujuvasti tai sitten ne saavat jäädä tekemättä. Tahtoa ei saa olla tekemisessä yhtään mukana, mutta se ei tarkoita, ettei niissä olisi mukana taistelua, sillä ilman tuhon ja luovuuden voimien jännitettä ei synny mitään kiinnostavaa.

 

MH: Jos katsotaan teosten kohteita ja motiiveja, niissä toistuvat sinulle viime aikoina hyvin tyypilliset ihmispäät – eri asennoissa, eri tavoin, mutta tietyllä tavalla selkeässä ja tiivistyvässä jatkumossa? Mikä saa sinut pysymään tässä teemassa?

 

H W-S: Aloittaessani ensimmäisiä päitä neljä vuotta sitten mielessäni välähteli Theodor Gèricaultin maalauksia teloitetuista, menneiden aikojen mestareiden versioita Johannes Kastajan päästä sekä Francis Baconin maalaus William Blakesta.  Kun katselin näitä ensimmäisiä päitä edellisessä näyttelyssäni Helsinki Contemporaryssa, tajusin äkkiä niiden yhteyden kuolleen poikani Kimin päähän. Siinä vaiheessa aloin pitää päitä uhrien päinä, mutta yhtä hyvin ne saattoivat kuvata yksinäisyyttä. 

 

Nyt näistä päistä on tullut eräänlainen koti minulle. Minun on hyvä palata niihin yhä uudestaan, sillä tunnen oloni niiden parissa turvalliseksi ja läheiseksi. Vaikka ne tietysti ovat erinomaisen tuttu teema, ne ovat samalla ainakin joltain osin jonkin itseltäni kätketyn sisäisyyden ilmentymiä.  Minusta tuntuu välillä, että ne ovat kaikuja jostain minulle olennaisesta, jopa välttämättömästä, mutta samalla niissä on läsnä vahva mysteeri.

 

Siis salaperäisyys ja ratkeamattomuus, jonka avulla ja jonka myötä pystyn jatkamaan työskentelyä. Sillä yksi asia on varma: jos tietäisin maalatessa mitä maalaan, prosessi olisi jo pysähtynyt. Niin kauan kuin kykenen säilyttämään mysteerin työskentelyssäni, enkä tuhoa lumousta omilla ja toisten höpötyksillä, ei saman teeman toistaminen voi muuttua minulle yksitoikkoiseksi.

 

Itse asiassa en enää ymmärrä miksen voisi maalata päitä, kyllästymättä, vaikka kuolemaani asti, sillä jokainen työ on itselleni uusi ja elävä ja siellä on jotakin, jota kohden liikun ja jota etsin.

 

MH: Mihin tämä mysteeri liittyy?

 

H W-S: Kysymys on syvällisistä ja pinnallisista asioista, myös hyvin voimakkaasti ja selkeästi omasta kehityksestäni ja tämänhetkisestä tilanteestani. Täytän näyttelyn avajaisviikolla 67 vuotta. Sillä on merkitystä, väkisinkin. Siis siihen, millainen pää makaa maalausteni horisontissa tai mitkä ovat ne kasvot, jotka sinua tuijottavat teoksesta takaisin. Se vahva minä ja minuus, ego, se jotenkin hajoaa eikä ole niin dominoiva kuin ennen.

 

Tietyllä tavalla olen suurten asioiden lähellä. En omasta tahdostani, voimastani tai valinnastani. Näin vain tapahtuu. Vääjäämättömyys määrää nyt tahtini. Maalaamisessa se merkitsee minulle syventymistä kallisarvoisimpaani ja sen kanssa olemista. En halua liikahtaa mihinkään, toistan samoja eleitä, enkä päästä irti. Jossain syvällä minussa liike on pysähtynyt. On aina ollut. Pysyvyys ja katoavaisuus ovat lähekkäin. Olen iän myötä ikään kuin suostunut ja alistunut siihen, mikä minulla on aina ollut. Riitän tällaisena. Olen myös hyväksynyt, etten tule koskaan löytämään sanallistettavaa totuutta, enkä viimeistä kuvaa.

 

Samalla olen oppinut elämään ratkeamattomuuden ja keskeneräisyyden kanssa. Jumala puhuu mykkyyttä. Hiljaisuus on vastaus kaikkeen. Olen myös löytänyt luottamuksen siihen, että jatkumo on mahdollista ja tärkeää, kuten myös syventyminen ja toisto. Loputtomasti voi kaivaa yhdestä ja samasta kuilusta, eikä pohja tule koskaan vastaan.  Tämän hyväksymisestä ja itselle merkityksellisen jatkumon ylläpitämisestä, vaalimisesta ja rakastamisesta tulee valtavan hieno olo.

 

Tämä liittyy myös siihen, miten ymmärrän ja miellän uskonnon. Usko ei ole minulle mitään opin puolustamista. Se on päivittäistä meditaatioita. Tai se on Liturgia kokemista kirkossa. En kelaa yhtään mitään siellä.  Pointti on juuri siinä, että saan olla vaiti salaisuuksien äärellä.  Vain se on olennaista minulle, sillä en minä halua tietää olemisen syvimmästä olemuksesta yhtään mitään. Olen varma että jos saisin jostain kumman syystä vastaanottaa salaisuudet paljastavan ilmestyksen, en kestäisi sitä. En hyvässä, enkä pahassa. Tai ainakin pelkäisin joka hetki harhautuvani oikealta polulta.  Mutta tämä ei merkitse, ettenkö uskoisi siihen mitä teen.

 

MH: Näyttelyssä on mukana kolme omakuvaa, myös kankaalle maalattuja. Olet urallasi tehnyt muotokuvia lähestulkoon koko ajan. Miten nämä uudet teokset eroavat tai liittyvät näihin aikaisempiin omakuviin?

 

H W-S: Tämä jos mikä liittyy jo edellä mainittuun ikääntymiseen, siihen mitä näkee ja miten suhtautuu itseensä. Jos ajattelen vaikka 2000-luvun alun omakuvia, ero uusiin on todella iso. Aiemmissa oli taustalla hyvin selkeästi lohduttomassa elämänvaiheessa tapahtuva henkinen kamppailu ja sen kautta muokkaantuva selviytymistarina. Yritin omakuvieni avulla saada hiukan etäisyyttä elämäntilanteeni loputtomasta surkeudesta. Tein sen karnevalisoimalla omaa itsesääliäni, tyhmyyttäni ja vaillinaisuuttani.  Kuvittelin siihen aikaan maalaavani kukkasia kuilun partaalta.

 

Näissä uusissa omakuvissa on aivan toisenlainen fiilis ja energia. Siellä on mukana nautinto. Nautinto siitä itse tekemisestä ja maalaamisesta ja koen muutenkin eläväni onnellisempaa aikaa kuin menneinä vuosikymmeninä, vaikka olen lempeällä tavalla hämmennyksissä vanhenemisestani. En voi silti sanoa pitäväni kasvoistani. Niissä näkyvät mielenmyrkkyjeni ja tekojeni seuraamukset ikävällä tavalla.

  

Mutta näitä uusia omakuviani voi onneksi tarkastella pelkästään suhteessa taiteen kontekstiin ja tekemisen kautta nouseviin kysymyksiin ja haasteisiin. Ovathan nämä omakuvat lähtöisin, omien tunnemyrskyjeni ja alitajuntani lisäksi jostain maalarien yhteisestä serveristä ja ne ovat suhteessa maalauksen perimään. Ne ovat yhteydessä muiden maalarien aikaansaannoksiin ja asettuvat historiallisen jatkumoon ja osaksi sen kohtaamisia. 

 

MH: Mitä tarkoitat?

 

H W-S: Uusissa maalauksissani on vahvasti läsnä esimerkiksi se, miten olen katsonut ja kokenut Edvard Munchin maalaukset. Olen aina rakastanut niitä ja yrittänyt ottaa niistä opikseni, mutta vasta nähdessäni Munchin omakuvan ja Puberteetin sekä pari muuta hänen mestariteostaan Ateneumissa, havaitsin, miten hän käyttää väriä ja maalia hyvin ohuesti ja kevyesti. Munchin maalauksia katsoessani ja sen kokemuksen kautta ymmärsin, miten minun täytyy toimia ja edetä – siis siirtyessäni takaisin maalaamaan öljyllä kankaalle.

X