Discussion – Anna Retulainen & Mika Hannula

MEMORY

Mika Hannula: The title of the exhibition, Memory, is a directreference to its subject matter – literally. Why memory? How did this interest in memory start?

Anna Retulainen: I’ve always done drawings before painting. For example, I always used still-life drawings as the base for still-life paintings. While painting, the lemon was no longer physically present: I had a drawing of a lemon and a memory of it. When I was drawing my mother on her deathbed, I realized that I’d very clearly remember all her facial features and her gnarled hands. This was really the first time that I focused in-depth on her features as a human being. Previously, I’d looked at her only as my mother.

The drawings are usually black-and-white. I look for the colours for the paintings in my memory, and they get mingled up with elements that disrupt observation, like, for instance, the memory of the unbearable heat in the Africa paintings. In Africa my perceptions were pure and free of knowledge and previous experience. I didn’t recognize the elements of everyday life. I drew so that I would remember, and so that I could believe I had been there and experienced it all. For me drawings imply being present in a given situation and places.

MH: How do you experience the materialization of the act itself, remembering, in drawing and painting?

AR: Drawing a thing, a place, or a situation imprints it on my mind. I don’t remember words or names, but I do remember images. The drawing tool traces a line in my memory at the same time as it leaves a mark on the paper. That is why drawings are ultimately unnecessary to me. They are only an intermediary.

MH: A drawing as an intermediary for a painting, yes – but what about the works that are drawings, for example, from the series you made in Benin, and which are in the new book. How does making them through and with the aid of memory make and produce reality in this series, both in its continuities and in certain exceptions? It seems memory in this case would not be a mere result of copying and recording. Rather, it would serve as a certain intermediate space that gives a pulse and space for something new and special.

AR: The drawings are not an intermediary for a painting, but for the image I immortalize in my mind, my memory. This image is real to me, I have experienced it. The drawings do not just record the reality that I see; they contain the whole situation, my own presence in it; my own state of mind. If I am hot and hungry, my perception is very different from when I am feeling good. Hunger and heat are good metaphors in the sense that they were powerfully present every day in Africa. By drawing I order and give shape to my environment. My drawings are very personal, they are my experiences.

I’d say the paintings are more like intermediaries, between me and the viewer. They are detached from the original experience, but at the same time they make it visible to the viewer.

MH: The exhibition is strongly linked with the time you spent in Benin. How did the time and experiences in Benin affect your way of working?

AR: I suppose at first I imagined I would be liberated. But now I would see the liberation being linked to a total lack of understanding of events, places, the language. I did not understand or even recognize anything at all around me. My own expectations and cultural determinants became useless because there was no room for them in my life there. What little I learned to understand of the local customs and life ultimately became a shackle that limited me even more than my own cultural expectations. I also got tired of constantly being a target of negative attention and an object of observation. Being aware of who I am became pointlessly important.

This didn’t happen on my visit in spring 2013, but only during my five-week motorcycle trip the following autumn. I was then constantly, for 24 hours a day, outside of my comfort zone. I was intensely aware that, if I didn’t draw, I wouldn’t believe my own stories later on. Drawing also gave me an excuse for being there. In the end, nobody questioned my existence. The most interesting thing about drawing was noticing that everything was alien. I was forced to look and think carefully about what I was seeing before I drew. At home a large part of my observations are constructed from memory. In Benin, however, I couldn’t use my memory – everything was new and strange, including people’s features.

I’m not able to experience the Africa that I encountered solely as a visual and experiential source of inspiration. I did’t understand what I was seeing, and now, ultimately, I’m not sure whether it would be better if I still didn’t understand. The poverty, the squalor, the constant pleading and begging, the world of values and actions that was totally alien to me, all overwhelmed me. And it defeated me. I don’t want to think about the overpopulation in Nigeria (and all the other countries), or about the continent’s growing of plastic. The tropics cover and conceal the plastic. But it is and remains on the ground, and ultimately destroys everything. And I can do nothing about it.

MH: What about Paris, the residency there in spring 2014 – how has that affected your way of working?

AR: Paris was wonderful. I felt perfect peace there, and I found Paris the most comfortable city I have ever lived in. I fitted in with the majority there. I could walk around in peace, live a life whose basic structures and rules were already familiar to me. I was able to take some distance to Benin and Togo and the realities there. The drawings and writing I did in Paris and afterwards have rendered my African journey something true, something that really happened. Without them I would definitely believe I had imagined it all. It possible I may have actually distanced myself so much from Africa that it would be hard for me to go back there now. I guess I had to admit to myself that I am European and that I enjoy life in Europe.

MH: How do your experiences in Benin and Paris compare with each other?

AR: A white woman from the first world in black Africa is like a lighthouse. This was intolerable for me. I loved Paris, because I could walk around in peace, people barely notice passersby there. The most important thing both experiences afforded me was the chance to work in peace. I was beyond the reach of the expectations and determinants of my home country. I felt alien in both places: in Paris in an enjoyable and calming way; in Benin and Togo, at certain moments, in an extremely oppressive way. The fact that an adult person can do nothing, knows nothing, and is ultimately unable to engage with their fellow human beings on any recognizable level was intolerable for me in Africa.

I am not prepared to adopt alien customs; I can be a guest and respectful, but I can’t be changed. The centre of Paris is perhaps the one world’s most exclusive places. Everything is beautiful, the streets are cleaned every day, the food and pastries are, at best, works of art. People drink champagne and eat oysters. The city is filled with amusements: opera, theatre, music, countless museums and art galleries. People have Internet connections, and every possible personal entertainment device is available. In Boukoumbé there was no electricity. There was one bar that was alright, but became infested with mosquitoes as soon as it got dark. And the darkness lasts for 12 hours. The temperature at night is over 30 degrees. I’m glad that I have visited both places, and that I can now concentrate on growing vegetables in the peacefulness of Helsinki.

MH: And how, on the other hand, was Benin, through its colonial history and current contemporary situation, also present in Paris? How does this special arc and connection affect your work?

AR: I was in Benin when it became clear to me I’d have to go to Paris next, although I still did the motorcycle trip in Benin and Togo before Paris. I couldn’t understand anything about the life around me: I couldn’t decipher what was originally a product of the old colonial power, France, and what was African. In order to be able to grasp at least a little bit of all that, I knew I had to go to Paris. I had never lived in France. I’ve lived in England and Australia for longish periods, and I think I can recognize Britain’s influence on its old colonies. Consequently, in the end, another option would have been Ghana, but I don’t think I would’ve been able to stand it. In Ghana I might’ve been able to distinguish between what was African and what was of colonial influence, and I think that would’ve also helped me better understand the corresponding dynamic in the former French territories.

France’s presence in Benin and Togo is very visible and also, in my opinion, quite oppressive. Almost all tourists there (very few) are French or from Francophone areas. Information, schoolbooks and, of course, the language and all bureaucratic and administrative practices are inherited from the French. In any case, I am not particularly interested in colonialism. Yet it is impossible to miss it in the old colonies, where the presence of the “mother country” can be powerfully discerned in people’s ordinary everyday lives. My awareness of this was reinforced in Paris.

The way I felt about and related to Paris would’ve been very different had I not been in Benin. Simple observations I probably wouldn’t have noticed before: Paris’s city centre is extremely white. Disconcertingly white for the capital of Francophone Africa in Europe. The blacks are ‘hidden’ far from the city centre, except for the small, but lively Chateau Rouge commercial district. There it’s actually possible to sense something of Africa’s life and fragrances. The great dream of Europe and Paris ends in the sewer, and people from sub-Saharan Africa end up selling kitschy Eiffel Towers to tourists. The towers jingle and clatter as the sellers come out of the sewers. The story people tell at home in Africa is bound to be a lot more glamorous.

The pompousness of Paris, the victory symbols, the luxury oozing out everywhere and, on the other hand, the remnants of the colonial period such as the human zoo, took on a different meaning in my mind. The Eiffel Tower, a 320-metre-high, totally useless iron structure, with the zoo’s newly renovated 65-metre-high artificial mountain and the giraffes walking around it – a neat miniature Africa. Suddenly there was an awareness of Europeans once bringing citizens of their old colonies to “human zoos”, where people could go and marvel at them. In the same way as they now marvel at giraffes around the high mountain. Total exploitation and incomprehension are still a reality. People are very unequal, which is a self-evident statement, but now it has considerably more meaning to me. Things that previously were self-evident in everyday life aren’t self-evident anymore.

The subjects of my drawings are selected very much on the basis of my experiences. I would’ve never sought out and found the ruins of the human zoo from the 1931 colonialist exhibition in the Bois de Vincennes had I not been in Benin, the former Dahomey. I had read that there was a Dahomey pavilion there and I wanted to see it. I spent my birthday in the area, drawing. Now, the Human Zoo series is an important part of my exhibition. My attention was drawn to things that I would hardly even have glanced at before, or at least I wouldn’t have tried to remember them. Now, I went back and drew them, and I remember.

MH: And these experiences birthed the works, both drawings and paintings, that are now in the exhibition.

AR: Yes. I don’t think I would’ve drawn the Eiffel Tower without considering the relationship between Benin and France. It is, of course, a frequently drawn subject, and I perhaps could’ve approached it through art history. Now, however, I see it as a symbol of power and strength. The Champ de Mars park surrounding the Tower used to be the human zoo, the village nègre. The Tower outraged the residents, but apparently the village nègre didn’t, or at least I haven’t found any mention of it. Nowadays, blacks sell flashing kitsch-Eiffels beneath the Eiffel Tower, in the same place.

I made the Tricolore drawings on my last day in Paris. All I had left was red and blue, plus white paper. I continued painting it once I was back home. The endless boulevards and squares, the Egyptian obelisks, the fat, winged woman high up on the top of a column, the equestrian statues. The Eiffel Tower and one of the Catholic Church’s most important landmarks, Notre Dame. The steps up to the Sacré-Coeur and the city gleaming in white. The triumphal arches and the arrow-straight Axe historique from the Louvre to La Défence, the fluttering French flags. The river and the bridges, and the artificial mountain looming in the distance. The pomp, the power, the history, the pride. The words liberté, égalité, fraternité written everywhere.

2.9.2014

Keskustelu: Anna Retulainen & Mika Hannula

MUISTI

Mika Hannula: Näyttelyn nimi, Muisti, viittaa suoraan siinä käsiteltävään teemaan - kirjaimellisesti. Miksi muisti? Miten kiinnostus muistiin sai alkuunsa?

Anna Retulainen: Olen aina piirtänyt ennen maalaamista. Esimerkiksi maalasin asetelmamaalausten sarjan aina asetelmapiirrosten pohjalta. Maalaustilanteessa sitruuna ei ollut enää fyysisesti läsnä: minulla oli piirros sitruunasta ja muistikuva. Piirtäessäni äitiäni hänen kuolinvuoteellaan ymmärsin, että muistaisin terävästi kaikki hänen kasvonpiirteensä ja kuhmuraiset kätensä. Oikeastaan ensimmäistä kertaa kiinnitin huomiota syvällisesti hänen piirteisiinsä ihmisenä. Aikaisemmin olin katsonut häntä vain äitinä.

Piirrokset ovat yleensä mustavalkoisia, maalausten värit etsin muististani ja niihin sekoittuvat havaintoa häiritseviä elementtejä, kuten vaikka Afrikka-maalauksissa muisto kestämättömästä kuumuudesta. Afrikassa havainnot olivat puhtaita ja vapaita tiedosta ja aiemmista kokemuksista. En tunnistanut arkipäiväisen elämän elementtejä. Piirsin jotta muistaisin ja jotta voisin uskoa olleeni siellä ja kokeneeni kaiken. Minulle piirrokset ovat läsnäoloa tilanteessa ja paikoissa.

MH: Miten koet, että itse teko, muistaminen, tapahtuu ja aktualisoituu piirtämisessä ja maalaamisessa?

AR: Piirtämällä asian, paikan tai tilanteen painan sen mieleeni. En muista sanoja tai nimiä, mutta muistan kuvat. Piirtimen jälki vetää viivan muistiini samalla kun se jättää jäljen paperille. Tämän takia piirrokset ovat minulle lopulta tarpeettomia. Ne ovat vain välikappale.

MH: Piirros välikappaleena maalaukseen, kyllä – vaan entä teokset, jotka ovat piirroksia, esimerkiksi sarjasta, jota teit Beninissä, ja jotka ovat uudessa kirjassa. Miten teko muistin kautta ja avulla tekee ja tuottaa todellisuutta tässä sarjassa, sen sekä jatkumoissa että tietyissä poikkeamissa? Kysehän ei voi olla muistista kopioimisena tai pelkästään taltioimisena, vaan tiettynä välitilana, joka antaa sykkeen ja tilaa johonkin uuteen ja erityiseen?

AR: Eivät piirustukset ole välikappale maalaukseen vaan siihen kuvaan, jonka ikuistan mieleeni, muistiini. Tämä kuva on todellinen minulle, olen kokenut sen. Piirrokset eivät vain taltioi näkemääni todellisuutta; niihin sisältyy koko tilanne, oma läsnäoloni, esimerkiksi oma olotilani. Jos minulla on kuuma ja olen nälkäinen, on havaintoni täysin erilainen kuin, jos minulla on hyvä olla. Nälkä ja kuuma ovat siinä mielessä hyviä vertauskuvia, että ne olivat Afrikassa voimakkaasti läsnä päivittäin. Piirtämällä järjestän ja hahmotan ympäristöäni. Piirrokset ovat hyvin henkilökohtaisia, ne ovat minun kokemuksiani. Maalaukset ovat enemmänkin välikappale minun ja katsojan välillä, jos ne ylipäätään ovat välikappaleita. Ne ovat etääntyneet alkuperäisestä kokemuksesta, mutta ne tekevät siitä samalla näkyvän katsojalle.

MH: Näyttely liittyy vahvasti viettämääsi aikaan Beninissä. Miten aika ja kokemukset Beninissä vaikuttivat tapaasi työskennellä?

AR: Aluksi kuvittelin kai vapautuvani. Mutta nyt näkisin, että vapautuminen liittyi täydelliseen ymmärtämättömyyteen tapahtumista, paikoista, kielestä. En ymmärtänyt tai edes tunnistanut juuri mitään ympärilläni. Omat odotukset ja kulttuuriset määreet muuttuivat turhiksi, koska niillä ei ollut sijaa elämässäni siellä. Se vähäinen, mitä opin ymmärtämään paikallisista tavoista ja elämästä, muodostui lopulta kahleeksi, joka rajoitti minua vielä enemmän kuin omat kulttuuriset odotukseni. Väsyin myös olemaan jatkuva silmätikku ja tarkkailun kohde. Oman itseni tiedostaminen muuttui turhanpäiväisen tärkeäksi.

Tätä ei tapahtunut matkallani keväällä 2013, vaan vasta viiden viikon moottoripyörämatkan aikana seuraavana syksynä. Silloin olin jatkuvasti, 24 tuntia vuorokaudessa, oman mukavuusalueeni ulkopuolella. Tiedostin vahvasti, että jos en piirrä, en usko omiin tarinoihini jälkeenpäin. Piirtäminen myös antoi minulle tekosyyn olla läsnä. Kukaan ei lopulta kyseenalaistanut olemistani. Piirtämisessä kiinnostavinta oli havainto, se että kaikki oli vierasta. Jouduin katsomaan ja miettimään sitä, mitä näen, tarkasti ennen kuin piirsin. Kun kotona suuri osa havainnosta rakentuu muistin varaan, nyt en voinut käyttää muistiani – kaikki oli uutta ja vierasta, myös ihmisten piirteet.

En pysty kokemaan sitä Afrikkaa, minkä kohtasin ainoastaan visuaalisena ja elämyksellisenä inspiraation lähteenä. En ymmärtänyt, mitä näin, ja nyt lopulta en tiedä, olisiko ollut parempi etten edelleenkään ymmärtäisi. Köyhyys, kurjuus jatkuva anelu ja pyytäminen, minulle täysin vieras arvo- ja toimintamaailma vyöryivät ylitseni. Ja lannistivat minut. En halua ajatella Nigerian (ja kaikkien muidenkin maiden) ylikansoittumista, en sitä, että maanosa kasvaa muovia. Tropiikki peittää muovin alleen. Mutta se on ja pysyy maassa, ja lopulta tuhoaa kaiken. Enkä voi sille mitään.

MH: Entä Pariisi, residenssi siellä keväällä 2014 – miten se on vaikuttanut työskentelyysi?

AR: Pariisissa oli ihanaa. Siellä oli täydellinen rauha, ja koin, että Pariisi oli helpoin kaupunki, missä olen ikinä asunut. Siellä sopeuduin enemmistöön, sain kävellä rauhassa, elää elämää, jonka perusrakenteet ja säännöt olivat minulle ennestään tuttuja. Sain etäisyyttä Beninin ja Togon retkeen ja todellisuuteen. Piirrokset ja kirjoitukset Pariisissa ja sen jälkeen ovat tehneet Afrikan-matkani todeksi ja tapahtuneeksi. Ilman niitä varmasti uskoisin kuvitelleeni kaiken. Ehkä myös oikeasti etäännyin Afrikasta niin kauas, että nyt minun olisi vaikeaa lähteä takaisin. Kai jouduin myöntämään itselleni, että olen eurooppalainen ja nautin elämästä Euroopassa.

MH: Miten kokemukset Beninissä ja Pariisissa vertautuvat keskenään?

AR: Valkoinen ensimmäisen maailman nainen mustassa Afrikassa on kuin majakka. Tämä oli minulle kestämätöntä. Rakastin Pariisia, sitä että sain kävellä rauhassa, kukaan ei juurikaan kiinnitä huomiota ohikulkijoihin. Päällimmäisiksi kummastakin kokemuksesta jää työrauha, se että voin olla kotimaan odotusten ja määritteiden tavoittamattomissa. Vieraus tuntui kummassakin paikassa, Pariisissa miellyttävänä ja rauhoittavana, Beninissä ja Togossa hetkittäin erittäin ahdistavana. Se, että aikuinen ihminen ei osaa mitään, ei tiedä mitään eikä pysty lopulta kohtaamaan kanssaihmisiään millään tunnistamallaan tasolla, oli minulle Afrikassa kestämätöntä. En ole valmis omaksumaan vieraita tapoja; voin olla vieras ja kunnioittaa, mutta minua ei voi muuttaa.

Pariisi on ehkä maailman eksklusiivisin kaupunki. Kaikki on kaunista, kadut pestään päivittäin, ruoka ja leivonnaiset ovat parhaimmillaan taidetta. Ihmiset juovat shampanjaa ja syövät ostereita. Kaupunki on täynnä ajanvietettä: oopperaa, teatteria, musiikkia, lukemattomia museoita ja taidegallerioita. Ihmisillä on nettiyhteys ja kaikki mahdolliset henkilökohtaiset ajanvietevälineet saatavilla. Boukombessa ei ollut sähköjä, oli yksi ihan ok baari, joka täyttyi moskiitoista heti kun pimeys laskeutui. Ja pimeys kestää 12 tuntia. Yölämpötila on yli 30 astetta. Olen onnellinen, että olen käynyt kummassakin paikassa ja että voin nyt viljellä vihanneksia Helsingin rauhassa.

MH: Entä miten Benin oli toisaalta kolonialistisen historiansa ja tämän hetken nykyisyytensä kautta läsnä myös Pariisissa? Miten tämä erikoinen kaari ja yhteys vaikutti työskentelyysi?

AR: Olin Beninissä, kun tajusin, että minun pitää lähteä seuraavaksi Pariisiin. Tosin tein vielä moottoripyörämatkan Beninissä ja Togossa ennen Pariisia. En pystynyt ymmärtämään mitään ympäröivästä elämästä, en edes sitä, mikä lähtökohtaisesti oli vanhan siirtomaaisännän Ranskan vaikutteiden tuotetta ja mikä afrikkalaista. Jotta minulla olisi edes jonkinlainen mahdollisuus ymmärtää, tiesin, että minun pitää lähteä Pariisiin. En ole koskaan asunut Ranskassa, olen asunut Englannissa ja Australiassa pitkähköjä ajanjaksoja, ja uskon, että pystyn tunnistamaan Englannin vaikutteet sen vanhoissa siirtomaissa. Tämän johdosta toinen vaihtoehto olisi lopulta ollut Ghana, mutta en usko, että olisin jaksanut sitä. Ghanassa olisin mahdollisesti kyennyt erottamaan afrikkalaisuuden siirtomaavaikutteista, ja uskon, että tämä olisi jäsentänyt mielessäni myös vastaavaa dynamiikkaa Ranskan aiemmilla alueilla.

Ranskan läsnäolo sekä Beninissä että Togossa on yhä näkyvää ja ehkä jollain tavalla myös mielestäni painostavaa. Lähes kaikki (harvat) turistit ovat ranskalaisia tai ranskalaiselta kielialueelta. Tieto, koulukirjat ja tietysti virastokieli ja -tavat ovat ranskalaisilta perittyjä. En kuitenkaan ole varsinaisesti kiinnostunut kolonialismista, mutta sitä ei ole mahdollista sivuuttaa vanhoissa siirtomaissa, joissa emämaan läsnäolon voi voimakkaasti aistia ihmisten perusarjessa. Tämä tiedostaminen vahvistui Pariisissa.

Suhtauduin Pariisiin myös hyvin eri tavalla kuin olisin suhtautunut, jos en olisi ollut Beninissä. Yksinkertaisia huomioita, jotka todennäköisesti olisin aiemmin sivuuttanut: Pariisin keskusta on erittäin valkoinen. Hämmentävän valkoinen ollakseen ranskankielisen Afrikan pääkaupunki Euroopassa. Mustat ovat kaukana keskustasta "piilossa", jos ei Chateau Rougen pientä mutta vilkasta kauppa-aluetta oteta huomioon. Siellä parhaimmillaan voi aistia jotain Afrikan tuoksuista ja elämästä. Iso unelma Euroopasta ja Pariisista päätyy viemäreihin, ja Saharan etäpuolelta tulevat myyvät rihkama-eiffeleitä turisteille. Tornit kilisevät ja kolisevat heidän kömpiessään viemäreistä esille. Kotona Afrikassa kerrottu tarina on varmasti paljon hohdokkaampi.

Pariisin mahtipontisuus, voiton symbolit, kaikkialta pursuava luksus ja toisaalta siirtomaa-ajan jäänteet, esimerkiksi ihmiseläintarha, saivat eri merkityksen mielessäni. Eiffel, 320 metriin kohoava täysin turha rautarakennelma, eläintarhan juuri kunnostettu 65 metriä korkea keinotekoinen vuori ja sen ympärillä käyskentelevät kirahvit – siisti pienois-Afrikka. Tietoisuus siitä, että eurooppalaiset ovat tuoneet vanhojen siirtomaidensa kansalaisia "ihmiseläintarhoihin", joissa näitä on voinut käydä ihmettelemässä samalla tavalla kuin kirahveja nykyään korkean vuoren ympärillä. Täydellinen hyväksikäyttö ja ymmärtämättömyys ovat yhä todellisuutta. Ihmiset ovat hyvin eriarvoisia, mikä on itsestään selvä lause, mutta nyt minulle huomattavasti merkityksellisempi. Aiemmin itsestään selvät asiat arkipäivässä eivät enää ole sellaisia.

Piirrosteni aiheet valikoituivat voimakkaasti kokemusteni perusteella. En olisi ikinä etsinyt ja löytänyt Bois de Vincent'n puistosta ihmiseläintarhan raunioita vuoden 1931 kolonialistisesta näyttelystä, jos en olisi ollut Beninissä, entisessä Dahomeyssä. Olin lukenut, että siellä olisi Dahomeyn paviljonki ja halusin nähdä sen. Vietin alueella syntymäpäiväni piirrellen. Nyt teossarja Human Zoo on tärkeässä osassa näyttelyssäni. Huomioni kiinnittyi asioihin, joita tuskin olisin aiemmin edes vilkaissut tai en ainakaan pyrkinyt muistamaan. Nyt palasin ja piirsin ja muistan.

MH: Ja näistä kokemuksista syntyi teoksia, sekä piirroksia että maalauksia, jotka ovat mukana näyttelyssä.

AR: Kyllä. En usko, että olisin piirtänyt Eiffel-tornia, jos en olisi ollut Beninissä. Se on toki monesti piirretty aihe ja olisin saattanut lähestyä sitä taidehistorian kautta. Nyt näen sen kuitenkin vallan ja voiman symbolina. Tornia ympäröivä puisto Champ de Mars oli aiemmin ihmiseläintarha, village nègre. Torni aiheutti kauhistusta asukkaissa, mutta ilmeisesti village nègre ei, tai ainakaan en ole löytänyt sellaisesta mitään mainintoja. Nykyään mustat myyvät vilkkuvia rihkama-eiffeleitä Eiffelin alla, samassa paikassa. Tricolore, kolmivärinen, tein piirrossarjan viimeisenä päivänä Pariisissa. Minulla oli jäljellä vain punaista ja sinistä väriä sekä valkoista paperia. Kotona jatkoin maalamalla. Loputtomat bulevardit ja aukiot, egyptiläiset obeliskit, lihava siivekäs nainen korkealla tolpan nokassa, ratsastajapatsaat. Eiffelin torni ja katolisen kirkon yksi tärkeimpiä maamerkkejä, Notre Dame. Portaat ylös Sacré-Coeurille ja valkoisena hohtava kaupunki. Riemukaaret ja luotisuora Axe historique Louvresta La Défenceen, liehuvat ranskan liput. Joki ja sillat ja etäältä siintävä keinovuori. Mahtipontisuus, voimakkuus, historia, ylpeys. Joka puolelle kirjoitetut sanat liberté, égalité, fraternité.

2.9.2014