Exhibitions

Current
Upcoming
Past
Jukka Rusanen
Luonnos
13.3.-28.5.2020

Use the arrows or click and drag to navigate in the 360 tour, click on an artwork for more information. Please do not hesitate to contact the gallery staff with any questions.
Open in new window for the full experience >>>


Jukka Rusanen has given his latest solo exhibition the title Luonnos (Sketch). This refers to the idea that the artistic process is still ongoing, and that all works and exhibitions are sketches for a world. He does not want to declare anything final: an exhibition is a possibility, not a definitive statement.

Luonnos also refers to the new lightness and understatement that Rusanen seeks to achieve. His working process is a highly personal, delicate one, but creating his own space around the works gives him the strength to put them on view where others can see them. The desire for inner quiet and the need to show this in a painting has led to an absence of bright colours. The exhibition’s main colour scale extends from various whites, beiges, greys and browns to luscious pastels.

Materiality and tactility are central to the new body of work. The lead role among the materials is taken by linen, which serves as the ground for the textile works and collages as well as the paintings. Imitation leather and crocheted yarn bring their own addition to the spectrum of materials. The tactile aspect comes out not only in the materials, but also in the handiwork. Weaving and crochet introduce a new, slower way of working alongside the physical painting. Object collages were already present in Rusanen’s output as a student. In recent years, he has returned to collages alongside painting, showing oil paintings and textile collages side by side, as equals. 

In his new paintings Rusanen has focused on the classic motifs of the art of painting such as still lifes, compositions and portraits. He has always been interested in art history in his art, especially classical painting and 18th-century rococo. Another era that he has taken from is the Golden Age of Finnish art of the turn of the 19th and 20th centuries. Rusanen has worked on his still lifes by using an observation as his starting point. This method has brought him face to face with the fundamentals of painting, with the effects of light and shade. The end result is often a painting that occupies the middle ground between abstract and figurative.

Another component of the exhibition is a performance that will take place in the gallery space at the opening and on three days later on. Reetta Honkakoski will do the performance, for which Rusanen has laid down the outlines. The image that sparked the performance is Fêtes Vénitiennes by the 18th-century French painter Jean-Antoine Watteau. Rusanen and Honkakoski have together thought about how signs, movements, objects and materials come together to create meanings. 

Jukka Rusanen (b. 1980 Jyväskylä) lives and works in Lahti. He graduated with a Master’s in Fine Arts from the Academy of Fine Arts, Helsinki, in 2007. He has shown regularly in solo exhibitions in Finland and Germany, and taken part in group exhibitions, for example, at Salo Art Museum, Stadtmuseum Ratingen, Mänttä Art Festival, and Sørlandets Kunstmuseum. Rusanen’s works are represented, for instance, in the Sara Hildén Art Museum, HAM, EMMA – Espoo Museum of Modern Art, Saastamoinen Foundation and Kiasma collections, and in numerous private collections. 

The performances have been cancelled. 

Jukka Rusanen on antanut uusimmalle yksityisnäyttelylleen nimen Luonnos. Nimi viittaa ajatukseen siitä, että taiteellinen prosessi on jatkuvaa, ja että kaikki teokset ja näyttelyt ovat luonnoksia maailmasta. Taiteilija ei halua julistaa mitään lopullista: esillä oleva näyttely on mahdollisuus, ei väittämä.

Luonnos viittaa myös taiteilijan tavoittelemaan uudenlaiseen keveyteen ja vähäeleisyyteen. Työskentelyprosessi on hyvin henkilökohtainen ja herkkä, mutta oman tilan luominen teosten ympärille antaa vahvuutta tuoda teokset muiden nähtäväksi. Halu hiljentyä ja tarve näyttää se maalauksessa on johtanut kirkkaiden värien poisjäämiseen. Näyttelyn pääasiallinen väriskaala kulkeekin erilaisten valkoisten, beigejen, harmaiden ja ruskeiden kautta herkullisiin pastelleihin. 

Materiaalisuus ja taktiilisuus ovat keskeisiä uudessa teoskokonaisuudessa. Materiaaleista pääosaan nousee pellava, joka on pohjana sekä tekstiiliteoksissa ja kollaaseissa että maalauksissa. Keinoonahka ja virkattu lanka tuovat omanlaiset lisänsä materiaalien kirjoon. Taktiilisuus tulee esiin paitsi materiaaleissa myös käsityössä. Kudonta ja virkkaus tuovat fyysisen maalauksen rinnalle uusia, hitaampia työskentelyn tapoja. Esinekollaasit olivat jo opiskeluaikoina läsnä Rusasen tuotannossa. Viime vuosina hän on palannut kollaaseihin maalauksen ohessa ja esittää öljymaalaukset ja teksitiilikollaasit rinnakkain, tasavertaisina. 

Uusissa maalauksissaan Rusanen on keskittynyt maalaustaiteen klassisiin motiiveihin kuten asetelmiin, kompositioihin ja muotokuviin. Rusanen on taiteessaan aina ollut kiinnostunut taidehistoriasta, erityisesti klassisesta maalaustaiteesta ja 1700-luvun rokokoosta. Toinen kausi, josta taiteilija on ammentanut, on Suomen taiteen 1800- ja 1900-lukujen vaihteen kultakausi. Asetelmia Rusanen on työstänyt lähtökohtanaan havainto. Metodi on johdattanut maalauksen perusasioiden äärelle, valon ja varjon vaikutukseen. Lopputuloksena on usein maalaus, joka asettuu abstraktin ja figuratiivisen välimaastoon.

Osana näyttelyä nähdään myös performanssi, joka esitetään avajaisten lisäksi kolmena päivänä galleriatilassa. Reetta Honkakoski toteuttaa performanssin, jolle Rusanen on antanut puitteet. Performanssin lähtökuvana on 1700-luvulla vaikuttaneen ranskalaismaalarin Jean-Antoine Watteaun maalaus Fêtes Vénitiennes. Rusanen ja Honkakoski ovat yhdessä pohtineet, miten merkit, liikkeet, esineet ja materiaalit luovat merkityksiä keskenään.

Jukka Rusanen (s. 1980 Jyväskylä) asuu ja työskentelee Lahdessa. Hän valmistui Kuvataideakatemiasta vuonna 2007. Rusanen on pitänyt ahkerasti yksityisnäyttelyjä Suomessa ja Saksassa, ja osallistunut ryhmänäyttelyihin esimerkiksi Salon Taidemuseossa, Museum Ratingenissa Saksassa, Mäntän kuvataideviikoilla ja Sørlandets kunstmuseumissa Norjassa. Rusasen teoksia on edustettuina mm. Sara Hildén taidemuseon, HAMin, EMMA Espoon modernin taiteen museon, Saastamoisen säätiön ja Kiasman kokoelmissa sekä lukuisissa yksityiskokoelmissa.

Performanssin esitykset on peruttu.

Jukka Rusasen ja taidehistorioitsija, kuraattori Ritva Röminger-Czakon keskustelun voi kuunnella Helsinki Contemporaryn podcastissa Taiteen takana.

Jukka Rusanen har gett sin nya separatutställning titeln Luonnos (Skiss). Titeln speglar tanken om den konstnärliga processen som ett kontinuum där alla konstverk och utställningar är skisser av världen. Rusanen vill inte förkunna någonting definitivt: utställningen är en möjlighet, inte ett påstående.

Luonnos refererar också till den nya slags lätthet och chosefrihet som Rusanen eftersträvar. Arbetsprocessen är mycket personlig och känslig, men genom att skapa utrymme kring verken får han den styrka som krävs för att visa upp sina verk för andra. Strävan efter stillhet och behovet av att i målningarna synliggöra den strävan har resulterat i att alla granna färger gallrats bort. Så går utställningens huvudsakliga färgskala via nyanser av vitt, beige, grått och brunt till läckra pastellnyanser.

Materialkänslan och det taktila spelar en central roll i de nya verken. Det främsta materialet är lin, som är grund för såväl textilverken och collagen som målningarna. Konstläder och virkad tråd tillför det ymniga materialurvalet en egen touch. Det taktila framträder förutom i materialen också som handarbete: stickning och virkning representerar nya, långsammare arbetssätt i jämförelse med målande. Föremålscollage var inslag i Rusanens produktion redan under studietiden. De senaste åren har han återgått till collage parallellt med målningar och visar nu sina oljemålningar och textilcollage sida vid sida, som jämlika.

I de nya målningarna fokuserar Rusanen på måleriets klassiska motiv såsom stilleben, kompositioner och porträtt. Han har alltid varit intresserad av konsthistoria, särskilt det klassiska måleriet och 1700-talets rokoko. En annan epok som Rusanen hämtat inspiration från är den finska konstens guldålder i skiftet mellan 1800- och 1900-talet. Sina stilleben gör Rusanen utgående från en iakttagelse. Metoden har fört honom till måleriets fundamentala frågor om ljus och skugga. Resultatet är ofta en målning som placerar sig i gränsområdet mellan det abstrakta och det figurativa.

I utställningen ingår också en performanceföreställning som uppförs på vernissagen och dessutom tre andra dagar. Rusanen har skisserat performancen som uppförs av Reetta Honkakoski. Utgångspunkt är målningen Fêtes Vénitiennes av den franska 1700-talsmålaren Jean-Antoine Watteau. Rusanen och Honkakoski har dryftat hur tecken, rörelser, föremål och material tillsammans skapar betydelser.

Jukka Rusanen (f. 1980, Jyväskylä) bor och arbetar i Lahtis. Han utexaminerades från Bildkonstakademin 2007. Rusanen har flitigt hållit separatutställningar i Finland och Tyskland, och han har också deltagit i grupputställningar exempelvis i Salo konstmuseum, Museum Ratingen i Tyskland, bildkonstveckorna i Mänttä och Sørlandets kunstmuseum i Norge. Verk av Rusanen ingår i bl.a. Sara Hildéns konstmuseums, HAMs, EMMA Esbo moderna konstmuseums, Saastamoinen stiftelsen och Kiasmas samlingar samt i talrika privata samlingar.

Performanceföreställningar är inhiberade.

Jukka Rusanen
Artist & Curator discussion
X

Conversation with Jukka Rusanen
Jukka Rusanen & Ritva Röminger-Czako

Luonnos
13.3.–5.4.2020

 

Ritva Röminger-Czako: You are currently working on your exhibition, which is due to open at Helsinki Contemporary in March. You have said the title will be Sketch. The title is surprizing since in visual art a sketch is understood to mean a more or less precise study of an artistic idea that often serves as a basis for a work to be created later. Sketches generally occupy the artist’s private, intimate sphere. They can be put on display, too, but generally alongside the final work, so as to say something about the artist’s signature style and the way the creative process has gone. So why this title?

Jukka Rusanen: The title is linked to the idea that I don’t want to state or proclaim anything final with my works. I think of the artistic process as endlessly ongoing, all works and exhibitions are sketches of a world. The title may be a kind of absolution, too. I also want to cleanse myself of the artist’s status of “maestro”: to say, here is my work, my way of seeing and depicting the theme I am dealing with, but it’s just one possibility, not a definitive statement. It’s also important to me that the focus is on the work, not on its maker, as often happens nowadays.

RR: I have definitely seen sketch-like elements in your new works. They are also noticeably quieter than your earlier works, which were very expressive, brightly coloured and thickly painted. Your colour scale is distinctly more restrained than before. The compositions are sparser and, overall, the use of brush and paint is lighter and thinner. What come to mind are traces of something. At times, it looks as if you have wiped away some of those traces. While some of the works look almost transparent, a few of their surfaces are covered with paints, as if muted by an imaginary transparent veil. I get the idea that you are currently undergoing a powerful process of renewal.

JR: I’ve been wanting to find some inner quiet for a long time now, and it seems that quiet is getting into my paintings, too. Right now, I can’t stand intense, harsh colours, even if I used to use them very lavishly. In one work, for example, I simply had to remove a small, garishly bright-red element, even if I once painted entire brightly coloured background surfaces. I also have a need to wash and clean my paintings, that’s why I have, for instance, scraped their surfaces. The choice of canvas has also been very important on this occasion.

RR: For centuries, a bone of contention in academic art theory was the relationship between line and colour. The line had the upper hand over colour, until with modernism colour became independent, even its own distinct theme. How do you relate to them? Is one of them more important to you than the other?

JR: Both are important to me, they go together. I believe they are quite well balanced in my case.

RR: You’ve said why the exhibition got the title Sketch. So, do you make actual sketches?

JR: Yes, I do, but in the end my works don’t come from them, rather the work generates another work. Once the process is underway, it somehow carries you along with it and takes you forwards. 

RR: That reminds me of the great master of German, post-second-world-war informalist painting Willi Baumeister, who wrote a book of art theory called The Unknown in Art. According to him, artists cannot control their own painting process, because art has its own forces – the artist is ultimately only a vehicle for those forces. Do you agree? Could you briefly describe the nature of your work and how long the actual process of painting lasts?

JR: It’s true that a painting can’t be totally controlled, since it guides itself. That can sometimes be arduous, too. I work very impulsively. I ask the work what it wants, and then it leads me forwards. Depending on the work, the painting process can take a couple of minutes or several weeks, in extreme cases even years.

RR: Do your works come about in series or are they autonomous units?

JR: I do work in series. My way of working has always involved going from lots of different directions towards a single point. As the working process goes on, the works gradually become intertwined, and a kind of narrative whole emerges. I also understand the whole exhibition as a Gesamtkunstwerk

RR: Apart from paintings, the exhibition will also include textile works. Textiles, of course, have powerful associations with the handicraft heritage. You seem to be interested in the craft tradition in general. You weave linen fabrics and rugs and, last year, you took a ryijy-rug and ceramics course. Tell us a little about that from your side?

JR: I’ve always done handicrafts. I respect craft skills. There is something humble and ancient about them. Already when I was at Turku School of Fine Arts, I made object assemblages and handicraft works, and combined them. It was only when I had my first exhibition that I began to paint properly, because I realized that painting is ‘high art’ and that you are supposed to do it. Evidently, as I have acquired life experience, I have returned to my roots. I need stimuli from the outside to accompany the painting work. You can control a handicraft technique better than you can painting; that’s why it suits me.

I have woven linen cloths because linen is such a Finnish material. I’m also fascinated by its earthy tones, which vary depending on how much you soak it. I find those quiet, honest tones calming. But I don’t see any great difference between my paintings and my textile works as such. Both of them have an idea and an execution. But, recently, I’ve also begun to appreciate the handicraft side of painting. In the Helsinki Contemporary exhibition I wanted the paintings and textile works to conduct a quiet, balanced, mutual dialogue. I don’t want them in any way to ride roughshod over each other.

RR: One of your textile works is an eight-metre linen cloth that you wove, in which you’ve used many different shades of linen. Linen is, of course, also directly linked with painting as a ground, is the work somehow associated with that?

JR: That’s how I think of it, but as I said, for me the material is also related to Finnishness. That’s why I felt I could show it in the exhibition, as an element linked with the classical tradition.

RR: Lots of young painters are interested in the virtual world, in combining digital and analogue ways of working, and in various urban subcultures. But you are interested in the actual art of painting, its long tradition, and in the physical structure of the painting, and, at the moment, also very strongly in painting that starts from observations you make for the painting. Could you say a little about where that interest comes from?

JR: My interest in classical painting started at Turku School of Fine Arts in 2004. It was then that I realized that classical painting involves an ideal. It aims at absolute beauty and order. That is the foundation of everything; ever since the 19th century, art has been commenting on this by trying to get away from it.

RR: Can you name some of periods in the history of painting that are important to you?

JR: I’m fascinated by 18th-century French rococo paintings and their vainness. The “Golden Age” of Finnish art of the turn of the 20th century also interests me, above all, the paintings of its brief “pure palette” period and their range of subjects.

RR: How do you know when a work is finished?

JR: That’s hard to explain. It’s an inner feeling that comes up during the painting process. It is even a physical feeling, that everything is now where it should be.

RR: What do you see as a good artwork?

JR: A good painting should presumably in some way open up to people. It should also be possible to see from the artwork that it is an inevitability for its maker, otherwise, it becomes art manufacturing, with the artist’s objectives lying outside the work. 

RR: As in some of your earlier exhibitions, on this occasion, too, you have wanted to include a performance that, as I understand it, brings its own aspects – movement, rhythm and physical, concrete presence – into the structure of your Gesamtkunstwerk. Have you also been involved in planning this? Does it have music?

JR: The performance is being done by Reetta Honkakoski, who mostly works in London. I give her the outlines and then trust her professional ability to interpret the exhibition in her own language of expression. We have, admittedly, gone through some alternatives together. The way individual signs, movements, objects, and materials mutually create meanings. There’s no music in the performance, since I see silence as the exhibition’s soundtrack.

RR: Speaking of music. Lots of artists listen to music while they work, for instance, because working in the studio is quite lonely. What about you?

JR: I, too, miss the connection with the outside world, but I don’t listen to music. It doesn’t suit me. I prefer to listen to speech radio, to something that doesn’t intrude too much or take me into other spheres, as music does. Just occasionally, I might listen to Joni Mitchell, as I find that her music verges on the ideal, which is exalting. That is a special moment.

RR: Thanks for the conversation, Jukka, and good luck with the exhibition!

© Ritva Röminger-Czako, art historian, curator

Taiteilija & kuraattori -keskustelu
X

Keskustelu Jukka Rusasen kanssa
Jukka Rusanen & Ritva Röminger-Czako

Luonnos
13.3.–5.4.2020

Ritva Röminger-Czako: Työstät parhaillaan maaliskuussa avattavaa yksityisnäyttelyäsi Helsinki Contemporary -galleriaan. Kerroit, että sen nimeksi tulee „Luonnos“. Nimi yllättää, sillä luonnoksellahan ymmärretään kuvataiteessa taiteellisesta ideasta tehtyä enemmän tai vähemmän tarkkaa tutkielmaa, joka toimii usein pohjana myöhemmin syntyvälle työlle. Luonnokset ovat yleensä taiteilijan yksityistä intiimiä aluetta. Niitä voidaan laittaa esillekin, mutta yleensä lopullisen teoksen rinnalle kertomaan taiteilijan käsialasta ja luomisprosessin kulusta. Miksi siis tämä näyttelynimi?

Jukka Rusanen: Nimi liittyy ajatukseen, että en halua väittää tai julistaa teoksillani mitään lopullista.  Ajattelen, että taiteellinen prosessi on alati jatkuvaa, kaikki teokset ja näyttelyt ovat luonnoksia maailmasta. Ehkä nimi on myös jonkinlainen armo. Haluan myös pestä itseni pois taiteilijan asemasta „mestarina“: sanoa, että tässä on teokseni, tapani nähdä ja kuvata käsittelemääni teemaa, mutta se on yksi mahdollisuus, ei väittämä. Minulle on myös tärkeätä, että keskitytään teokseen, ei tekijään, kuten nykyään usein tapahtuu.

RR: Olen todellakin nähnyt uusissa teoksissasi luonnosmaisia elementtejä. Ne ovat myös huomattavasti hiljaisempia kuin aikaisemmat teokset, jotka olivat hyvin ekspressiivisiä, voimakas- ja paksuvärisiä. Väriskaalasi on huomattavasti hillitympi kuin aikaisemmin. Komposiot ovat niukempia, siveltimen- ja värinkäyttö on kokonaisuutena katsoen kevyempää ja ohuempaa. Mieleen tulee jäljet jostakin. Toisinaan näyttää siltä, että olet pyyhkinyt osan jäljistä pois. Jotkut työt taas vaikuttavat melkein läpinäkyviltä, muutamien pintaa peittää värejä ikään kuin hillitsevä transparentti imaginäärinen verho. Olen ajatellut, että sinulla on meneillään voimakas uudistumisprosessi. 

JR: Minulla on jo pitkään ollut halu hiljentyä, ja näyttää siltä, että hiljaisuus siirtyy myös maalauksiini. En kestä tällä hetkellä intensiivisiä, kovia värejä vaikka käytin niitä ennen hyvinkin runsaasti. Eräästä työstä esimerkiksi minun oli pakko poistaa yksi pieni räikyvän kirkas punainen elementti, vaikka ennen maalasin taustoiksi kokonaisia voimakkaan värisiä pintoja. Minulla on myös jonkinlainen tarve pestä ja puhdistaa maalauksiani, siksi olen muun muassa hangannut niiden pintoja. Myös kankaan valinnalla on ollut tällä kertaa suuri merkitys.

RR: Akateemisen taideteorian kiistakapula oli vuosisatojen ajan linjan ja värin suhde. Linja oli värin niskan päällä, kunnes väri itsenäistyi modernismin myötä jopa omaksi teemakseen. Mikä on sinun suhteesi niihin? Onko jompikumpi sinulle tärkeämpi?

JR: Minulle ovat molemmat tärkeitä, nehän kuuluvat yhteen. Uskon, että ne ovat minulla aika hyvin balanssissa.

RR: Kerroit, miksi näyttelysi sai nimen ”Luonnos”. Teetkö sitten myös varsinaisia luonnoksia?

JR: Kyllä teen, mutta lopulta teokseni eivät synny niistä, vaan teos synnyttää toisen teoksen. Kun työprosessi on käynnissä, se tavallaan kannattaa ja vie eteenpäin.

RR: Tuosta tulee mieleeni saksalaisen toisen maailmansodan jälkeisen informalistisen maalauksen suuri mestari Willy Baumeister, joka kirjoitti taideteoriallisen kirjan ”Tuntematon taiteessa“. Hänen mukaansa taiteilija ei voi hallita maalausprosessiaan, koska taiteella on omat voimansa – taiteilija on lopultakin vain näiden voimien välittäjä.  Oletko samaa mieltä? Voisitko hieman kuvailla oman työskentelysi luonnetta ja sitä, kuinka kauan itse maalausprosessi kestää? 

JR: Maalausta ei todellakaan voi täysin hallita, sillä se ohjaa itseään. Mikä joskus on myös raskasta. Työskentelen hyvin impulsiivisesti. Kysyn teokselta, mitä se haluaa, ja työ johdattaa sitten eteenpäin. Maalausprosessi voi työstä riippuen kestää pari minuuttia tai useita viikkoja, äärimmäisessä tapauksessa jopa vuosia.

RR: Syntyvätkö teoksesi sarjoina vai ovatko ne autonomisia yksilöitä?

JR: Työskentelen kyllä sarjoittain. Työskentelytapani on ollut aina sellainen, että kuljen monesta suunnasta kohti yhtä pistettä. Työskentelyprosessin kuluessa teokset vähitellen nivoutuvat toisiinsa, ja syntyy jonkinlainen narratiivinen kokonaisuus. Ymmärrän myös koko näyttelyn yhtenä kokonaisteoksena.

RR: Maalausten lisäksi näyttelyyn tulee myös tekstiiliteoksia. Tekstiilihän liittyy voimakkaasti käsityöperinteeseen. Yleensäkin tunnut olevan kiinnostunut käsityötraditioista, kudot pellavakankaita ja mattoja, kävit viime vuonna myös ryijy- ja keramiikkakursseilla. Kerro vähän tästä puolestasi?

JR: Olen tehnyt käsitöitä aina. Arvostan käden taitoja. Niissä on jotain nöyrää ja ikiaikaista. Turun piirustuskoulussakin aikanaan tein esinekoosteita ja käsitöitä ja yhdistelin niitä. Vasta kun pidin ensimmäisen näyttelyni aloin toden teolla maalata, koska ymmärsin, että maalaus on ns. „korkeaa taidetta” ja että sitä pitää tehdä. Nähtävästi elämänkokemuksen myötä olen palannut juurilleni. Tarvitsen maalaamistyön rinnalle virikkeitä sen ulkopuolelta. Käsityötekniikkaa voi hallita paremmin kuin maalausta, siksi se sopii minulle.

Pellavakankaita olen kutonut, koska pellava on niin suomalainen materiaali. Minua kiehtoo myös sen maanläheiset sävyt, jotka varioivat liotuksesta riippuen. Nämä rehelliset, hiljaiset sävyt rauhoittavat minua. Sinänsä en näe kuitenkaan maalauksissani ja tekstiilitöissäni mitään suurta eroa. Kummassakin on idea ja toteutus. Olen kuitenkin alkanut viime aikoina arvostaa myös maalauksessa sen käsityöllistä puolta. Helsinki Contemporaryn näyttelyssä haluaisin maalausten ja tekstiiliteosten olevan hiljaisessa, tasapainoisessa vuoropuhelussa keskenään.  En halua, että ne jollain tavalla jyräävät toisensa.

RR: Yksi tekstiiliteoksistasi on kutomasi kahdeksanmetrinen pellavakangas, johon olet käyttänyt monia pellavan eri värisävyjä. Pellavallahan on tietenkin myös maalauspohjana suora yhteys maalaustaiteeseen, liittykö työ jotenkin tähän?

JR: Näin ajattelen, mutta kuten sanoin, materiaali liittyy minulla myös suomalaisuuteen. Siksi minusta tuntui, että voisin esittää sen näyttelyssä klassiseen traditioon liittyvänä elementtinä.

RR: Monia nuoria maalareita kiinnostaa virtuaalinen maailma, digitaalisen ja analogisen työskentelytavan yhdistely sekä erilaiset urbaanit subkulttuurit. Sinua kiinnostaa kuitenkin itse maalaustaide, sen pitkä traditio ja maalauksen fyysinen rakenne, tällä hetkellä myös voimakkaasti maalaukseen tekemistäsi havainnoista liikkeelle lähtevä maalaus. Voisitko kertoa hieman, mistä tämä kiinnostus tulee?

JR: Kiinnostukseni klassiseen maalaustaiteeseen alkoi Turun piirustuskoulussa vuonna 2004. Silloin tajusin, että klassisessa maalauksessa on jotain ideaalia. Siinä tavoitellaan absoluuttista kauneutta ja järjestystä. Se on kaiken perusta, 1800- luvulta lähtien taide on kommentoinut sitä pyrkimällä pääsemään siitä eroon.

RR: Voitko mainita joitain sinulle tärkeitä aika aikakausia maalauksen historiassa?

JR: Minua kiehtovat 1700-luvun ranskalaiset rokokoomaalaukset ja niiden turhuus. Myös Suomen taiteen 1900-luvun vaihteen ”Kultakausi” kiinnostaa, ennen kaikkea sen lyhyen ”puhtaan paletin” kauden maalaukset ja niiden aihepiiri. 

RR: Mistä tiedät, milloin teos on valmis?

JR: Sitä on vaikea selittää. Se on sisäinen tunne, joka syntyy maalausprosessin kuluessa. Se on jopa fyysinen tunne, että nyt kaikki on kohdallaan.

RR: Millainen taideteos on mielestäsi hyvä?

JR: Hyvän maalauksen pitäisi kai jollain tavalla avautua ihmistä kohden. Taideteoksesta pitäisi myös näkyä, että se on tekijälleen välttämättömyys, muuten siitä tulee taidetehtailua ja taiteilijan pyrkimykset ovat teoksen ulkopuolella.

RR: Kuten joissain aikaisemmissakin näyttelyissäsi, tälläkin kertaa olet halunnut mukaan performanssin, joka ymmärtääkseni tuo mukaan oman aspektinsa - liikkeen, rytmin ja fyysisen, konkreettisen läsnäolon kokonaistaideteoksesi rakenteeseen. Oletko sinä ollut myös sitä suunnittelemassa, onko siinä musiikkia?

JR: Performanssin tekee Reetta Honkakoski, joka työskentelee pääasiassa Lontoossa. Annan hänelle puitteet ja luotan sitten hänen ammattitaitoonsa tulkita näyttelyä omalla ilmaisukielellään. Toki olemme käyneet läpi vaihtoehtoja yhdessä. Sitä, miten kukin merkki, liike, esine, materiaali luovat merkityksiä keskenään. Esityksessä ei ole musiikkia, koska koen, että hiljaisuus on tämän näyttelyn äänimaisema.

RR: Musiikista puheenollen. Monet taiteilijat kuuntelevat musiikkia työskennellessään mm. siksi, että työskentely ateljeessa on aika yksinäistä. Entä sinä?

JR: Minäkin kaipaan yhteyttä ulkomaailmaan, mutta en kuuntele musiikkia, se ei sovi minulle. Kuuntelen mieluummin puheradiota, jotain, mikä ei häiritse liikaa eikä vie minua toisiin sfääreihin, kuten musiikki. Joskus harvoin saatan kuunnella Joni Mitchelliä, sillä koen, että hänen musiikkinsa hipoo ideaalia, joka ylevöittää. Se on erityinen hetki.

Kiitos Jukka keskustelusta ja onnea näyttelylle! 


© Ritva Röminger-Czako, taidehistorioitsija, kuraattori

 

Works