LOCAL VERNACULAR

Mikaela Lostedt: For your previous solo exhibition, Fieldwork, you took photographs in the South American tropics, using a studio that you had developed yourself, and you worked with researchers. The exhibition was the culmination of a project that you had been working on for a long time. What were the key aspects of that exhibition for you?

Sanna Kannisto: The Fieldwork exhibition and the Close Observer series involved, perhaps more than before, a contemplation of my own personal position as an artist working at research stations. Of what my role is in that environment, what kind of material I produce, how do I experience it, interpret it, and finally exhibit it. Images that particularly refer to these questions are Close Observer, Zona antisismica, Considerable Darkness and Densiometer. In all these pictures I myself appear as a “character”, and all the pictures tell a story, and are partly documentary in nature, but are staged. I also wanted to incorporate more fairy-tale-like elements into both these works, and into Transient rain and Spider. On my last photographic expedition to the tropics I had a German photography student and assistant with me, with whose help these pictures were created. There was a lot to prepare for the pictures and, since I appeared in them myself, it would have been a lot more difficult to make them alone. Many of the ideas in the images had already been incubating for a long time before I was able to realize them. The exhibition’s title, Fieldwork, came from the monograph of the same name published by Aperture in the USA.

ML: For your new exhibition you have photographed in Finland. How has that process felt, or the continuum in which the field studio is the same, but the environment is new?

SK: It has been marvellous and inspiring to work in Finland. In a way, it is very much the same: I have worked intensively in one particular place, at the outermost point of the Hanko Peninsula, at the Hanko Bird Observatory. I went there every week last autumn. There is a ringing station there, and researchers and bird enthusiasts do the ringing work. Photography took place outside, at the mercy of the weather. In the tropics it is warm and my studio photography took place under a shelter, so the conditions here are harsher, with cold mornings, wind and rain. In Finland, the changing seasons are also more tangible, it can even snow in the autumn, and the mornings are horribly cold. On some mornings, I cleared ice from my studio. But working with the animals is similar; you feel the same sense of responsibility for your subjects. The field studio has not always been the same. I have developed it to suit my needs. For these shoots I have used two studios of different sizes.

ML: The title of the exhibition is Local Vernacular. Tell me more about that.

SK: It means local language or dialect. It began as only a working title for the series, but then it stuck. Previously, I took pictures in the tropics and in rain forests and, now I take pictures in Finland. I still take pictures in my own recognizable style, but now of  local species. So now, I “speak” the local dialect. People sometimes talk about the language of photography, which is by nature open and interpretable in many ways, unlike a “real” language, whose meaning structures are exact.

The title also refers to the birdsong, to their “language” and more generally to the fact that these are migratory birds, with a specific territory or area of their own. I have heard about a study in which urban great tit songs were found to have shorter verses because of the amount of noise in cities. So the dialect of some bird species may be affected by where they live.

I have also been interested in vernacular architecture. In the shacks, huts and cottages that people build themselves. They bear an amusing resemblance, for instance, to insect architecture, chrysalises and nests. In my case, this could apply to my studio and to my entire photographic set-up, which is brutally functional, a bit of a home-made contraption, but it serves my purpose.

ML: In your works you get very close to the bird being photographed. What is it that has most intrigued you about Finnish birds?

SK: I am actually surprised at how splendid they are, all the colours and shades and details, and there really are a lot of details. Around its eye a bird might have a paler streak, a dark ring, or little spots. Long-tailed tits have a small patch of yellow, a bit like eye shadow, traced above the eye. The long-tailed tit, with its extended tail feathers, is particularly splendid in other ways too, and is also oddly parrot-like. I have not been able to see many of the birds that I have photographed this close-up before. They do really have so much that is impossible to see when you observe them in a tree or a bush. Another surprising feature is all the sahdes of grey and brown of their feathers, the minute differences in tone. The blue tit, too – it is one of our most common species – but it is so splendid, and extremely brightly coloured.

ML: In the pictures we can see a ring on the bird’s leg?

SK: All the birds have first been ringed and then I have photographed them. The ring links the bird to our culture or to research. It is a human-made marker on the bird, the individual is numbered and recorded, and can be identified if it is found somewhere. Ringing is a part of avifauna conservation and research. The ring is like a piece of jewellery or a manacle…

ML: Can you say something about the photographic session.

SK: I visit the nets with the ringers and bring the bird to my studio as quickly as possible. The birds are with me in the photographic box for about 10-15 minutes. In ringing they have what is known as “safe time”, meaning the total time that birds can be handled, which has to include my photographic time. At first, I leave the bird to itself in the box and I observe it, and see whether it sits on the branch that I have provided. The birds behave in a very individualistic manner. I have often pondered the behavioural and personality differences between individuals of the same species, or between species. Much of their reaction is presumably affected by species-specific behaviour and by the kind of habitat the bird has come from. Urban and garden species have presumably grown bolder. From a photographic perspective a bold and inquisitive bird is best. The kind that moves around and flies from place to place in the studio. If the bird stays frozen to the spot, I let it go immediately. The ringers have also first checked the birds’ condition and, for example, the thickness of their fat layer. I have developed slightly different branches and perches for the studio, for photographing different bird species. The field studio is made of white plexiglass, and I light it from behind – which gives it a whiteness. I used a lot of small flash units in the shooting.

ML: How do you build up the arrangements in your pictures?

SK: The entire set-up in the pictures is precisely built. Spring is a good time for this, when the leaves are still small – in summer, the leaves are too big in comparison with the birds. The branches and plants are thus carefully chosen, including with regard to their colours. Some of the branches are dry, some are green fronds of early summer, and some have clusters of berries, for example, rowan berries, which provide colour. I photographed the Eurasian siskins on alder branches, because they feed on  alders on the grounds of the Observatory. This is specifically about constructing an arrangement, and not just about photographing the bird. All the parts of the whole have to work together.

Sometimes, it feels as though the branch is harder than the bird! When I search for a branch, I am already thinking about where a bird could possibly perch on it. Things don’t always go as planned. The bird’s movements always bring an element of chance into the picture. When I am taking the pictures, I have a varied selection of branches available, because I cannot know which bird I will get to photograph. I try to decide quickly what kind of an arrangement I will make, so that the picture might succeed. The stands that I have attached the plants to are old laboratory stands and, for example, Bunsen burners. The final picture looks effortless in comparison with the amount of work that I have done. Whenever I start taking pictures, I am always amazed at how hard it is to take photographs, and at how I have previously managed to get everything in the right place.

ML: Your pictures are linked to the still-life tradition in an interresting way.

SK: In this respect what is interesting about photography is specifically its relationship with reality and time. The fact that the things depicted have actually been in front of the camera in some way. And what kind of a reduction of reality can be created with the aid of a photograph. A photograph can also be used to make things visible that have not necessarily been visible before. Above all, a photograph is an instrument that can be used to show things. A photograph with all its details can feel real. On the other hand, with my pictures the first thing that springs to mind may be disbelief – can the birds truly have been photographed in that way. With a photograph people can feel a powerful urge to figure out how the image has been “made”, unlike with a painting or a sculpture.

ML: How do you see your works in relation to the tradition of scientific visualization?

SK: Photography and science have a shared history. As we all know, as soon as photography developed, it was co-opted into the service of science. Inherently, both science and photography involve the same idea of objectivity, an apparent inbuilt objectivity. Whatever that objectivity may have been – it has, of course, been entirely constructed to serve different institutional truths and needs. We can consider, for instance, of the presentation of scientific achievements in relation to world power politics, or to anthropological measurements that demonstrated the superiority of the white race. With the aid of photographs, it has been possible to collect, classify, categorize, list and finally exhibit. Pictures have the power to influence opinions. Scientific visualization is often about simplification and reduction. Inphotographs, a simple background has been used and the pictures include a measurement scale. In my earlier works I have targeted the irony of the objectivity of science and photography. I have also wondered whether I can in any way present visually, for instance, the diversity of the rain forest.

ML: For some people von Wright’s bird illustrations might come to mind? What kind of significance have old natural scientific illustrations had for you?

SK: I have seen these kinds of bird and animal books ever since my childhood. Identification guides have a really particular form of expression, a white background with drawings of birds, plants or animals. That form language feels really familiar to me. I also remember the educational wall-charts at primary school, staring at the same picture of the stages of a butterfly’s metamorphosis for a whole lesson. Now, that feels like a really ceremonial way to treat a picture. In comparison, today’s children constantly see a vast number of images, but only look at an individual picture for a brief moment. In the two large works in the exhibition, which comprise branches floating in space and the birds settled on them, I was specifically thinking of the form language of natural scientific illustrations. One interesting aspect about natural scientific illustrations is that the artists almost always drew or painted species from dead specimens. They have resurrected the animals and plants with their pictures.

ML: One of the works in the exhibition depicts a forest at twilight, it is a triptych, with three connected parts.

SK: It was also photographed in Hanko, in a conservation area. The title of the work is The Echoing Green. In it are the very first buds on the trees, but the landscape is very black and dark. When the birds had left in November, I was left with a terrible emptiness or melancholy. For a moment, the fact that the birds had left felt quite irrevocable or final. I wanted to photograph the empty landscape, the darkness of winter and spring. But in the pictures selected for the exhibition there are already buds and the stirring hope of spring, and of the moment when the birds return. The landscape in itself is raw and brutal. The three-part work is window-like.

ML: Another work that speaks of wistfulness, and a certain melancholy, is The Days of Departure. Did you expect feelings like this when you set about working on this new series?

SK: I didn’t. The changes of the seasons whilst working in Finland repeatedly surprised me. The leaves on the trees in autumn could suddenly have fallen or the spring blossoms rapidly pass. If you want to photograph a snowy landscape, you even have to look for snow. Last winter, there was nothing worthy of the name in the south. Birds migrate south – which is not surprising! The wistfulness was at least eased by the fact that I had birds feeding in my garden at home in winter. On a more serious note, to me, the variations in the seasons and their “exoticness” are at present the finest element about Finland. It is a continual cycle of birth and death. The title of this series refers to that, too.

ML: A few of the works in the exhibition have been printed in a large format, all signs of the studio have been excluded, and the bird is many times larger than life-size. What were you aiming at with this approach?

SK: I was searching for a certain sculptural quality. And for the way in which, when the scale of something changes, it also alters our reaction to it.

ML: Do you intend to carry on working with birds, or do you already have some new ideas in your sights?

SK: I will be photographing birds throughout this autumn. In practice, throughout October and on into the beginning of November. I have two series ongoing and, whilst I have been working, some new ideas have arisen. Over the recent years, I have also been photographing things other than birds. I work on several subjects at the same time.

LOCAL  VERNACULAR

Mikaela Lostedt: Edellistä Fieldwork -yksityisnäyttelyäsi varten kuvasit Etelä-Amerikan tropiikeissa, hyödynsit itse kehittämääsi studiota ja työskentelit yhdessä tutkijoiden kanssa. Näyttelyssä kulminoitui projekti jota olit työstänyt jo pitkään. Mitkä olivat sinulle keskeisimmät aspektit siinä näyttelyssä?

Sanna Kannisto: Fieldwork-näyttelyssä ja sen Close Observer-sarjassa oli ehkä aikaisempaa enemmän pohdintaa omasta henkilökohtaisesta positiostani taiteilijana, joka työskentelee tutkimusasemilla. Siitä mikä on minun rooli siinä ympäristössä, minkälaista materiaalia tuotan, miten sen koen, tulkitsen ja lopulta esitän. Kuvia, jotka viittavat näihin kysymyksiin ovat erityisesti Close Observer, Zona antisismica, Considerable Darkness ja Densiometer. Kaikissa näissä kuvissa esiinnyn itse ”henkilöhahmona”, ja kaikki kuvat ovat tarinallisia, osittain dokumentaarisen oloisia, mutta lavastettuja. Lisäksi halusin tuoda näihin sekä Transient rain ja Spider –teoksiin mukaan enemmän sadunomaisia elementtejä. Minulla oli viimeisimmällä tropiikin kuvausmatkallani mukana saksalainen valokuvausopiskelija-assistentti, jonka apu mahdollisti osaltaan kuvien synnyn. Kuvissa on ollut paljon valmisteltavaa, ja kun itse esiinnyn kuvissa, olisi ollut paljon vaikeampaa toteuttaa ne yksin. Monet kuvien ideoista olivat hautuneet jo pitkään ennen kuin sain ne toteutettua. Näyttelyn Fieldwork-nimi tuli samannimisestä monografiakirjasta, jonka julkaisi amerikkalainen Aperture.

ML: Uutta näyttelyäsi varten olet kuvannut Suomessa. Miltä prosessi on tuntunut tai se jatkumo jossa kenttästudio on sama mutta ympäristö on uusi?

SK: On ollut hienoa ja innostavaa työskennellä Suomessa. Jollain lailla se on hyvin samanlaistakin: olen työskennellyt tiiviisti yhdessä tietyssä paikassa, eli Hankoniemen ulkokärjessä, Hangon lintuasemalla. Menin sinne viime syksyllä viikoittain. Siellä on rengastusasema ja tutkijoita ja lintuharrastajia, jotka tekevät rengastustyötä. Siellä kuvaaminen tapahtuu ulkona säiden armoilla. Tropiikissa on lämmin ja työskentelin studiossa kuvatessani katoksen alla, joten täällä on raaemmat olosuhteet, kylmiä aamuja, tuulta ja sadetta. Suomessa myös vuodenaikojen vaihtelu on niin kouriintuntuvaa, syksylläkin saattaa tulla jo lunta ja aamut ovat hirmu kylmiä. Joinakin aamuina poistin studiostani jäätä. Eläinten kanssa työskentely on kuitenkin samanlaista, kuvattavistaan tuntee samanlaista vastuuta. Kenttästudio ei ole aina ollut sama. Olen kehittänyt sitä tarpeen mukaan. Näissä kuvauksissa minulla on ollut käytössä kaksi erikokoista studiota.

ML: Näyttelyn nimi on Local Vernacular. Kerro lisää siitä.

SK: Se tarkoittaa paikallista kieltä tai murretta. Se oli ensin vain työnimenä sarjalle, mutta sitten se jäi. Aiemmin kuvasin tropiikissa ja sademetsissä ja nyt olen siirtynyt kuvaamaan Suomessa. Kuvaan täällä samalla tunnistettavalla tyylilläni, mutta nyt paikallista lajistoa. Eli ”puhun” nyt paikallista murretta. Joskushan puhutaan myös valokuvan kielestä, joka on luonteeltaan avoin ja monitulkintainen toisin kuin ”oikea” kieli, jonka merkkirakenteet ovat täysin eksakteja.

Nimi viittaa myös lintujen lauluun, niiden ”kieleen” ja ylipäätänsä siihen, että ne ovat muuttolintuja ja niillä on joku tietty territorio tai oma alue. Olen kuullut tutkimuksesta, jossa on kerrottu kaupunkitalitiaisten muuttaneen lauluaan lyhyempisäkeiseksi kaupunkihälyn vuoksi. Eli mahdollisesti joillakin lintulajeillakin voi asuinpaikka vaikuttaa murteeseen.

Lisäksi olen ollut kiinnostunut vernakularaarisesta arkkitehtuurista. Ihmisten itse rakentamista hökkeleistä, majoista ja mökeistä. Ne vertautuvat hauskasti vaikkapa hyönteisten arkkitehtuuriin, koteloihin ja pesiin. Omassa tekemisessäni tämä voisi viitata studiooni ja koko kuvausrakennelmaani, joka on raa’an toiminnallinen, vähän kuin hökötys – itse tehty, mutta palvelee minun tarkoitustani.

ML: Töissäsi pääsee hyvin lähelle kuvattavaa lintua. Mikä sinua on eniten kiehtonut suomalaisissa linnuissa?

SK: Olen kyllä yllättynyt siitä, kuinka hienoja ne ovat, kaikki värit ja sävyt ja yksityiskohdat, joita on todella paljon. Linnun silmän ympärillä saattaa olla jokin vaaleampi raita, tumma rinkula tai pieniä pisteitä. Pyrstötiaisilla on keltainen pieni alue, vähän kuin luomiväri, vedetty silmän yläpuolelle. Muutenkin pyrstötiainen on erikoisen hieno pitkine pyrstösulkineen ja lisäksi oudon papukaijamainen. Monia näistä kuvaamistani linnusta en ole aiemmin päässyt näkemään niin läheltä. Onhan niissä todella paljon sellaista, jota ei pysty näkemään kun niitä puista tai puistikoista havainnoi. Ja yllättäviä ovat myös kaikki höyhenten harmaat ja ruskeat sävyt, niiden pienet sävyerot. Sinitiainenkin – se on yksi tavallisimmista lajeistamme – mutta niin hieno ja erittäin kirkas väreiltään.

ML: Kuvissa näkyy rengas linnun jalassa?

SK: Linnut on kaikki ensin rengastettu ja sen jälkeen olen kuvannut niitä. Rengas liittää linnun meidän kulttuuriin tai tutkimukseen. Se on ihmisen tekemä merkintä lintuun, yksilö on numeroitu, luetteloitu ja on tunnistettavissa jos se jostakin löytyy. Rengastus on osa linnuston suojelua ja tutkimusta. Se on kuin koru tai kahle…

ML: Kerro teosten kuvaustilanteesta.

SK: Kierrän verkoilla rengastajien mukana ja tuon linnun mahdollisimman nopeasti studiooni. Linnut ovat n. 10-15 minuuttia minulla kuvauslaatikossa. Rengastuksessa käytetään niin sanottua suoja-aikaa, eli kokonaisaikaa minkä linnut saavat olla käsittelyssä ja johon minun kuvausaikani täytyy mahtua. Aluksi annan linnun olla laatikossa rauhassa ja tarkkailen sitä, ja katson istuuko se laittamalleni oksalle. On todella yksilöllistä miten lintu käyttäytyy. Olen usein miettinytkin käyttäytymis- ja persoonallisuuseroja saman lajin yksiöiden välillä tai eri lajien kesken. Paljon reagointiin vaikuttaa varmaan lajityypillinen käyttäytyminen ja minkälaisessa elinpiirissä lintu on ollut. Varmasti taajamien ja pihojen lajit ovat tulleet rohkeammiksi. Kuvauksen kannalta rohkea ja utelias lintu on paras. Sellainen joka liikkuu ja lentää studiossa eri paikkoihin. Jos lintu jää nököttämään paikalleen päästän sen heti pois. Rengastajat ovat myös katsoneet linnun kunnon ja esim. rasvakerroksen määrän ensin. Olen kehitellyt vähän erilaisia oksia ja levähdyspaikkoja studioon eri lintulajien kuvaamiseen. Kenttästudio on valkoista akryylilevyä ja valaisen sen takaa läpi – siitä tulee valkoisuus. Minulla on kuvauksissa käytössä paljon pieniä salamalaitteita.

ML: Miten rakennat asetelmia kuviin?

SK: Se miten rakennan kokonaisuuden kuviin on tarkkaa. Kevät on hyvää aikaa kun lehdet ovat vielä pieniä – kesällä lehdet ovat liian isoja suhteessa lintuun. Oksat ja kasvit ovat siis tarkkaan mietittyjä, myös värien osalta. Jotkut oksat ovat kuivia, osa on alkukesän vihreitä oksia ja osassa on marjaterttuja, esimerkiksi pihlajanmarjoja, joissa on väriä. Vihervarpusia kuvasin lepänoksissa, koska ne ruokailivat lepissä aseman pihallakin. Kysymys on juuri asetelman rakentamisesta, eikä vain linnun kuvaamisesta. Kaikki kokonaisuuden osat pitää saada toimiviksi.

Joskus tuntuu, että oksa on vaikeampi kuin lintu! Ajattelen jo oksaa etsiessäni, että mihin mahdollisiin paikkoihin siinä lintu voisi istua. Aina se ei mene ihan suunnitellulla tavalla. Linnun liikkuminen tuo aina jotain sattumaa kuvaan. Minulla on kuvatessa erilainen valikoima oksia, koska en voi tietää minkä linnun saan kuvattavakseni. Yritän lyhyessä ajassa päättää minkälaisen asetelman teen, jotta kuva voisi onnistua. Telineet, joihin olen kiinnittänyt kasveja ovat vanhoja laboratoriotelineitä ja esim. bunsenlamppuja. Lopullinen kuva on vaivattoman näköinen suhteessa siihen työhön, minkä olen tehnyt. Aina kun aloitan kuvaamisen ihmettelen kuinka vaikeaa kuvaaminen on ja miten olen aiemmin voinut onnistua saamaan kaiken kohdalleen.

ML: Kuvasi ovat mielenkiintoisesti yhteydessä asetelman traditioon.

SK: Tässä suhteessa valokuvassa on kiinnostavaa nimenomaan sen suhde todellisuuteen ja aikaan. Se että kuvatut asiat ovat olleet oikeasti jollakin tapaa kameran edessä. Ja se millaisen redusoinnin todellisuudesta valokuvan avulla voi luoda. Valokuvan avulla voi tuoda myös sellaisia asioita näkyväksi mitkä eivät aikaisemmin ole välttämättä olleet näkyviä. Ennen kaikkea valokuva on instrumentti, jonka avulla voi näyttää asioita. Valokuva voi olla todentuntuinen kaikkine yksityiskohtineen. Tai toisaalta kuvieni kohdalla ensimmäinen ajatus voi olla epäusko – voiko olla totta, että linnut ovat valokuvassa tuolla tavalla. Valokuvan kohdalla ihmisille voi tulla suuri tarve selvittää miten kuva on ”tehty”, toisin kuin maalauksen tai veistoksen.

ML: Miten näet teoksesi suhteessa tieteelliseen visualisoinnin perinteeseen?

SK: Valokuvalla ja tieteellä on yhteinen historia. Kuten kaikki tiedämme, valokuva on heti kehittämisensä jälkeen otettu tieteen palvelukseen. Lähtökohtaisesti sekä tieteessä että valokuvassa on samankaltainen idea objektiivisuudesta, näennäinen sisäänrakennettu objektiivisuus. Mikä se objektiivisuus sitten on ollut – sehän on ollut täysin rakennettu erilaisten institutionaalisten totuuksien ja tarpeiden mukaan. Voidaan ajatella vaikka tieteellisten saavutusten esittelyä suhteessa suurvaltapolitiikkaan tai valkoisen rodun paremmuutta osoittavia antropologisia mittauksia. Valokuvien avulla on voitu kerätä, luokitella, kategorisoida, luetteloida ja lopulta näyttää. Kuvilla on valtaa vaikuttaa mielipiteisiin. Tieteellisessä visualisoinnissa on usein kyse pelkistämisestä ja vähentämisestä. Kuvatessa on käytetty yksinkertaista taustaa ja kuvissa on mukana mitta-asteikkoja. Olen aikaisemmissa teoksissani ironisoinut tieteen ja valokuvan objektiivisuutta. Olen myös pohtinut kuinka voin ylipäätään kuvallisesti esittää vaikkapa sademetsän monimuotoisuutta.

ML: Joillekin saattaa tulla von Wrightin lintukuvitus mieleen? Mikä merkitys vanhoilla luonnontieteellisillä kuvituksilla on ollut sinulle?

SK: Olen nähnyt näitä lintu- ja eläinkirjoja jo lapsuudesta lähtien. Tunnistusoppaissa on todella tietynlainen muotokieli, valkoinen tausta ja piirrokset linnuista, kasveista tai eläimistä. Se muotokieli on minulle todella tutuntuntuista. Muistan myös ala-asteelta opetustaulut, samaa kuvaa perhosen metamorfoosin vaiheista tuijotettiin koko opetustunnin ajan. Nyt se tuntuu kuvan kannalta todella juhlalliselta. Jos vertaa nykypäivän lapsiin, jotka näkevät koko ajan valtavan määrän kuvia, mutta katsovat yksittäistä kuvaa vain lyhyen hetken. Näyttelyn kahdessa isossa teoksessa, joissa on tilassa leijuvat oksat ja niihin asettautuneet linnut, olen juuri ajatellut luonnontieteellisten kuvitusten muotokieltä. Luonnontieteellisissä kuvituksissa on se mielenkiintoinen puoli, että taiteilijat ovat lähes aina piirtäneet tai maalanneet lajit kuolleista näytteistä. He ovat kuvillaan herättäneet eläimet ja kasvit uudelleen henkiin.

ML: Näyttelyn yksi teos kuvaa hämärää metsää, se on triptyykki ja koostuu kolmesta osasta.

SK: Se on myös kuvattu Hangossa, luonnonsuojelualueella. Teoksen nimi on The Echoing green. Siinä on ihan ensimmäiset silmut puissa, mutta maisema on hyvin musta ja tumma. Silloin kun linnut olivat lähteneet marraskuussa, jäin hirveään tyhjyyteen tai melankoliaan. Se että linnut olivat lähteneet tuntui hetken ihan peruuttamattomalta tai lopulliselta. Halusin kuvata tyhjää maisemaa, talven ja kevään pimeyttä. Näyttelyyn valikoidussa kuvassa on jo kuitenkin silmut ja heräävä toivo keväästä ja siitä hetkestä jolloin linnut palaavat. Maisema itsessään on raaka ja raadollinen. Kolmiosainen teos on ikkunamainen.

ML: Haikeudesta, ja tietynlaisesta melankoliasta, kertoo myös teoksen The Days of Departure. Osasitko odottaa tämän tyyppisiä tuntemuksia kun lähdit työstämään tätä uutta sarjaa?

SK: En odottanut. Vuodenaikojen vaihtelu Suomessa työskennellessä on yllättänyt minut monta kertaa. Puiden lehdet saattavat syksyllä olla yhtäkkiä pudonneet tai kevään kukinnat menevät nopeasti ohi. Jos haluaa kuvata lumista maisemaa, luntakin saa hakea. Viime talvena sitä ei etelässä ollut nimeksikään. Linnut muuttavat etelään – se ei ole kovin yllättävää! Haikeuteen auttoi sentään se, että minulla oli lintujen talviruokinta kotipihalla. Vakavasti puhuen vuodenaikojen vaihtelu ja sen ”eksoottisuus” on minulle juuri nyt mitä hienoin elementti Suomessa. Se on jatkuvaa kiertoa syntymää ja kuolemaa. Tämän sarjan nimi viittaa myös tähän.

ML: Muutama teos näyttelyssä on vedostettu isoksi, niistä on häivytetty kaikki merkit studiosta ja lintu on moninkertaisesti isompi kuin luonnossa. Mitä hait tällä ratkaisulla?

SK: Hain tietynlaista veistoksellisuutta. Ja sitä kun jonkin asian mittakaava muuttuu, se muuttaa myös suhtautumistamme siihen.

ML: Aiotko jatkaa työskentelyä lintujen parissa vai onko sinulla jo uusia ajatuksia kiikarissa?

SK: Kuvaan koko tämän syksyn lintuja. Käytännössä koko lokakuun ja vielä marraskuun alussa. Minulla on kaksi sarjaa kesken ja työskennellessä on herännyt uusiakin ajatuksia. Olen kuvannut viime vuosien aikana myös muuta kuin lintuja. Työskentelen useiden aiheiden parissa yhtä aikaa.