Taustateksti Lähellä, lähelle – Passion Play näyttelyyn – Mika Hannula 

Käsitteet koostuvat kirjaimista - Maalauksen kehollisen kohtaamisen mahdollisuudet 

Mikä tahansa käsite ei ole valmis vaan se aina ja alati tehdään. Se on ajassa ja paikassa kiinni oleva aktualisointi, joka kyselee sen perään, mistä se tulee ja miettii samalla, mihin se on menossa. 

Käsite, kuten maalaus, ei ole itsessään mitään ilman syy ja seuraus yhteyttä. Kauniimmin sanottuna: se vaatii oman tekemisensä ympäristöä, sen suuntautuneisuutta ja suunnitelmia. Siis kontekstia, joka sekään ei ole annettu, ei neutraali, vaan osa kokonaisuuden arvosidonnaista hahmottamista – paikantumista ja paikallistumista. 

Käsitteen sisällön tekeminen, tuottaminen, uudistaminen ja ylläpitäminen kuin myös rikkominen ja torpedointi on teko. Se on osallistumista käsitteen määrittelyyn tavalla, joka ottaa ja antaa. Se pyrkii vaikuttamaan kysymyksiin miksi, missä ja miten. Jos ja kun mikä tahansa käsite on liikkeessä, kyse ei ole enää sen käsitteen pysäyttämisestä, pysäköimisestä tai panttaamisesta, vaan jostakin muusta. 

Mitä se voisi olla? 

Liikkeeseen lähtöä, liikkeessä pysymistä ja siihen liikkumiseen osallistumista. Omakohtaisesti, omaehtoisesti ja kokemuksellisesti – ja kollektiivisesti, samaan ruutuun palaten ja sitä muokaten, muovaten, siinä konfliktit ja erimielisyydet kohdaten ja monikollista todellisuutta ylläpitäen. 

* * * * * 

Maalaus. Teko ja teon tulos, jolla on historiansa, nykyisyyden rajoitteet ja kova määrä mukana seuraavia ennakko-oletuksia. 

Mitä jos maalauksen hahmottaminen käsitteenä tapahtuisikin siten, että se kunnioittaisi ja ottaisi todesta käsitteen liikkumisen – ja ainaisen paikkasidonnaisen liikuttumisen? 

Mitä se voisi olla? Mitä jos se olisikin jotakin, joka olisi vain ja ainoastaan lainassa; odottamassa paluupostiin menoa, mutta kuitenkin, ja etenkin, siten että se on omaksi koettu, omaksi todettu, omaksi otettu. Taustalla ajatus siitä, että oleminen on aina olemista suhteessa ja se suhde on olemista kohti maailmaa, kehollisena, osallisena, näkevänä ja näkyvänä. 

Se olisi käsite, joka ei olisi niin hädissään siitä, saako se määritelmänsä sisään kaiken ja kaikkialla, vaan joka osaisi nauttia siitä, että se tosiaankin liikkuu ja että se ei sinänsä niinkään rajaa. Se avaa – tapoja olla ja elää sen kanssa ja tuottaa sen raamien sisään sisältöjä. 

Vastakohtia, rajoittamiseen pyrkiviä tapoja tehdä määrittelyjä on kartta ja pallo täynnä. On ihmeellistä, miksi esimerkiksi olisi mielekästä ja mielenkiintoista yrittää määritellä elokuvan (minkä tahansa ja missä tahansa tehdyn) olemus tavalla, joka käyttää diametrisesti poissulkevaa joko-tai-logiikkaa? Syytettynä, ja tästä saamastaan huomiosta täysillä nauttii ei sen kummallisempi tekijä kuin vakaaksi käsitteeksi muodostunut merkkisarja Deleuze. Takana kaksi klassikkoa, jotka kulkevat hauskasti nimillä Cinema I ja Cinema II. (Ks. Deleuze 1986, 1989) Ei niinkään hauskasti ne väittävät, että elokuva itsessään on ja tekee jotakin X, ei jotakin muuta esimerkiksi Y tai Z. Se mitä tässä tapauksessa kirjaimista mikä tahansa faktisesti yrittää väittää ja esittää, ei ole olennaista. 

Olennaista on joko-tai-logiikan lumo – ja sen aiheuttava vääristyvä humu ja sumu. Se estää liikkeen ja paikantumisen. Se estää sisällön kehittymisen. Mitä olisi siis määritelmä ja käsite maalauksesta, joka ei seisoisi tiellä, joka ei pelkästään väitä vastaan? Siis käsite, joka olisikin jonkin puolesta ja samalla jotakin lisäävää, jotakin tuottavaa ja kehittävää? Onko se mahdollista? Käsitteenä? Maalauksessa? Sen kanssa katsoen, kulkien, sen vierellä viipyillen. 

* * * * * 

Lähellä, lähelle – Passion Play yrittää. Ehkä se epäonnistuu, mutta se yrittää. Kärsivällisesti. Näyttelyä, kohtaamista kokemuksen paikkana. 

Lähestyä liikettä, liikkeellä oloa, sen nautintoa, sen riskejä, sen umpikujia ja hirveitä irvistyksiä. Poispyyhkimistä ja takaisin tuomista. 

Läsnäolo, hiljaisuus. Teon olemus, sen tilallisuus. Se tulee ulos, tykö – ja häipyy takaisin. Vaan se joka palaa ja palautuu, ei ole koskaan sama kuin se mikä lähti. Jotakin on tapahtunut, jotakin on muuttunut. 

Lähellä, lähelle – Passion Play on hiljaa, hiljaisesti. Ei ääneti, ei negaation kautta kulkien. Se on esillä. Monella tapaa, ja kolmen tekijän myötä – kohdaten. Mutta se tekee sen lähes eleettömästi. Se tarkoittaa vastakohtaa huutamiselle, runsaudelle, äkkipikaisille rinnastuksille ja täyteläisyydelle. 

Se ei tarkoita ylevää välinpitämättömyyttä. Ei. Se ei tarkoita sitä. Se ei tarkoita myöskään sitä, että mitä haetaan ja mitä kohden pyritään liikkumaan olisi sanomatta selvä, tai että se muka paljastuisi rivien välistä. Sitä se ei ole, koska se mitä haetaan, se ei ole, vaan se täytyy tehdä – tapahtumaksi. (Hiljaisuudesta ja siitä miten ajattelu liikkuu ja kuljeksii kielessä, sen kokonaisliikkeessä, ks. Merleau-Ponty 2012, 265) 

Se on hiljaisuutta kuuntelemisena, antautumista sinulle tarjottuun, sinulle kerrottuun tarinaan. Sitä, että annetaan tilaa, tavalla joka viestii että ole hyvä, sinä ensin, minä odotan. 

Se tarkoittaa hiljentymistä, keskittymistä ja se tarkoittaa kohdentumista. Läsnäolon vastavuoroista hakemista ja hahmottamista keinoilla, jotka avautuvat omakohtaisesti ja omaehtoisesti. Tällä kertaa maalauksilla, joiden suhde sekä maalauksen perinteisiin että omaan artikulaationsa raameihin on vihjailevaa, odottavaista ja kuulostelevaa. Niitä pitää yllä, ne kokoaa yhteen sama asenne: tietty taipumattomuus ja sinnikkyys, kokemuksen äärellisyyden hyväksyminen. Yrittäminen ja yhä uudelleen yrittäminen. Se on eleganttia etsimistä, siis lopputuloksena. Tienä itsessään se on yhtä rupinen ja raskas kuin mikä tahansa kokeileva, epäonnistumisia ja epäonnea kaihtamaton etsiminen, mikä tahansa liikkuminen kohti jotakin, joka vaihtaa paikkaa ja tasapainoaan aina kun sitä lähestyy. 

Se eleganttisuus? Mistä se koostuu, mitä siihen kuuluu ja mistä sitä saa? Ei hätää, ei mitään. Kirjaimista sekin käsite rakentuu ja rakenteellistuu – hahmottaen todellisuutta ja sen raja-arvoja. 

* * * * * * 

Otetaan ja saadaan aikaan kaksi sarjaa. Toinen sarja alkaa s:llä, toinen i:llä. Sarjat s ja i. Eivät tuotesarjoja, vaan välineitä olla yhdessä, hahmottaa liikettä. Sitä välittämistä ja samanaikaista välittömyyttä, teoksen vaatimuksia ja sen tarjoamia mahdollisuuksia. 

Se on s niin kuin sensuaalisuus, sensibiliteetti ja sensitiivisyys. 

Huomatkaa: tästä jäivät pois kaksi muuta s:ää. Ne ovat sentimentaalisuus ja seksuaalisuus. Ne jäivät pois, koska mitä niistä kulloinkin kannattaa yrittää pitää mukanaan, ne ovat jo sisällettyinä kolmeen edelliseen s:ään. 

Mutta eikö sensibiliteetti ja sensitiivisyys ole sama asia? Melkein mutta ei aivan. Sensibiliteetti suhteuttaa itsensä ja substanssinsa kohti arjen raameja ja rajoituksia, myös avauksia. Se on luonteeltaan yleistä avoimuutta, riskinottokykyä ja siitä nauttimista. Sensitiivisyys tapahtuu suhteessa yksittäiseen tekoon. Se on teko, joka voi hakeutua sekä sentimentaalisuuteen tai seksuaalisuuteen, mutta aina ja vain suhteessa teon sisältöön, ei kummankaan ulos jätetyn s:än etukäteen määräämänä, määrittelemänä. 

Ja se sensuaalisuus? Nautinto. Se nautinto, joka ei taivu yksiviivaiseksi suhteeksi ja tuotteeksi. Se on nautinto, joka perustuu jatkumoon ja suhteen kehittymiseen, sen syvenemiseen ja vuorovaikutteiseen keskinäiseen haastamiseen. 

Se on mitä se on, kokemuksellista. Sinä katsot ja se mitä katsot, se katsoo takaisin. Ja se katsekontakti, edestakainen liike vaikuttaa siihen, mitä ja miten nähdään ja kuka se on joka näkee, myös siihen vaikutetaan. Se ei muuta katsojaa, ei takaisin katsottavaa miksikään valmiiksi annetuksi, ei edes unelmien prinssiksi/prinsessaksi, saati rupisammakoksi. Se muuntaa katsojan ja teoksen välistä suhdetta ja niiden yhdessäolon oletuksia ja arvoituksia. Se tekee tilaa, tilaisuuksia. 

Ja se toinen sarja, se sarja i. Se on i niin kuin integriteetti ja intensiteetti. Molempia tarvitaan ja molempia kaivataan, etsitään ja hukataan – jatkuvasti. 

Integriteetti. Tekee sitä minkä tärkeäksi, parhaaksi ja olennaiseksi näkee ja kokee. Ei ilmassa, ei ilmasta, vaan osana kontekstia, osana vaikutushistoriallista tietoisuuden aktualisoitumista (Ks. Hans-Georg Gadamer 2004, 299) . Siis osana vuorovaikutusta, jossa se mikä syntyy on jotakin muuta, jotakin jota ei enää voi vain palauttaa takaisin lähtökohtiin, ei katsojaan, eikä siihen joka katsoo takaisin. Se välillisyys, siitä välittäminen on radikaalia singulaarisuutta. 

Intensiteetti on puolestaan sitä, että teon suunta – sekä mistä se tulee ja mihin se menee – aktualisoituu tässä ja nyt. Se on syventymistä, perälle, sinne ihan perälle, kauas pleksin taakse antautumista, sinne kurkottamista ja sieltä takaisin tulemista ja taas uudelleen syventymistä. Intensiteetti joka tulee teoksi siinä ja silloin, kun teon olemus kiteytyy. Se ei levene ja se ei laajene, vaan se kykenee jälleen kerran pääsemään hieman lähemmäksi sitä miksi sitä kyseistä tekoa tehdään ja mitä sillä siinä ja juuri silloin halutaan ilmaista, kertoa. 

Intensiteetti, joka ei huuda, ei melskaa. Se ei mene määrän, ei volyymin ehdoilla. Se menee teon sisäisen logiikan, teon osa-alueen tekemisen onnistumisen ja siihen liittyvän epäilyksen ja arvaamattomuuden ehdoilla. Se liikkuu kohti nautintoa. 

* * * * * * * 

Ja tällöin, tällöin saamme mahdollisesti, siksi hetkeksi, vain sillä rajatulla hetkellä, aikaan tilan ja tilanteen, joka ei kokemuksellisena kohtaamisena katso ylös, ei alas. Se katsoo kohti, ja se katsoo takaisin. Yhä takaisin, aina takaisin. Palaten, uudistuen, palaten. 

Se on, mitä se on. Se on, mitä se haluaa olla. Se on, mitä se yrittää olla. Se on, mihin se pyrkii ja se on sitä täysin tiedostaen, halukkaasti tiedostaen, että se ei sitä koskaan täydellisesti saavuta. Samaan hengenvetoon se saavuttamattomuus on jotakin, joka kulkee mukana. Se on osana liikkeessä olemisen edellytyksiä ja ensiarvoisuuksia. 

Se on maalauksen kehollisuus. Sen arvaamaton arvoituksellisuus, joka ei koskaan valmistu, ei vaikene, ei jäykisty, vaan joka aina antaa mahdollisuuden olla ja osallistua – yhdessä ja erikseen, yhdessä ja erikseen. Kehona, kehossa – kehosta, osallistuvana ja altistuneena katseena maalaukseen ja takaisin. 

Mika Hannula 

Kirjallisuus 

Gilles Deleuze, Cinema 1: The Movement-Image, University of Minnesota Press 1986 
----------------- : Cinema 2: The Time-Image, University of Minnesota Press 1989 
Hans-Georg Gadamer, Truth and Method, Continuum 2004 
Maurice Merleau-Ponty, Filosofisia kirjoituksia, toimittaneet ja suomentaneet Miika Luoto ja 
Tarja Roinila, Kustannusosakeyhtiö Nemo 2012