Discussion: Birgir Snæbjörn Birgisson & Mika Hannula

LADIES, BEAUTIFUL LADIES

Mika Hannula: Your project with vinyl LP-covers, shown here in the gallery, is called Blonde Musicians. It dates from the year 2011 and is ongoing. How did it all begin?

Birgir Snæbjörn Birgisson: It began due to another work called Blonde Moment – based on an article I found online on the Sunday Times web, published November 18th, 2007. There, two scientists, state that when men see images of blonde women their mental performance drops because they are having a ”blonde moment”, as if driven to “think blonde”, mimicking the unconscious stereotype of the blonde. It was compared with similar acts, such as when we talk and walk slower with elderly people. I decided to paint the article and also all the comments, made by online readers, with watercolor, and it added up to 14 sheets of paper, each sized 76 x 56 cm.

What I felt was that I needed to accompany this work with images of blondes. Images to prove that the theory was right. I thought of documenting blonde Icelandic women, doing a series of photos, and found many candidates, quite many were willing to help by participating in fact, but I felt it was too local. I felt I needed photos of women done in a more universal language. Always having had interest in LP covers and also as being a frequent visitor of flea markets around the world, Germany, France, Finland, Sweden and of course Iceland, I started collecting albums that had a blonde woman on the cover, regardless of if she was alone, with a man or whatever. Then I decided to mask the covers out, to paint over everything but the blonde.

The technique is such that I first prime the covers with an acrylic primer, similar to the primer that one uses to prime a canvas, to get a base so the oil colors stick properly. One coat of primer gives a semi-transparent result – so you can still faintly see the images and texts through it. Then I paint the covers with oil, most often only one coat of color. The priming itself is rather quickly done, big brush, visible strokes that then guide the composition of the whole picture. I follow a simple strategy of using max 3-4 colors, choosing colors that are kind of inspired by the colors already on the LP cover.

I only meant to make a small series of maybe 50-60 pieces (covers) that would still be an innocent volume but it turned out to be so much fun that it is an ongoing series. The series also soon proved to be able to completely stand on its own, independent from the former Blonde Moment series. The repetition in the work deals with both the reclarification and volume of the mass-produced things – finding it interesting to say the same things often and all over – and the way in which through repetition it deletes the original meaning and gives room to new and different meanings. A bigger and more dramatic series of course, if anything, proves the “theory of the blonde moment” in a more dramatic way.

At first, I showed the LPs with the Blonde Moment, but nowadays I show the LPs on their own. The two works were last shown together in an exhibition with Jukka Korkeila and Marcus Eek, at Björkholmen Gallery, Stockholm, called The Pleasure Principle, in 2012.

MH: How was it fun to do them – right now there are 420 or so works in the series?

BB: It was fun to make because often it’s a relief to have a project. Not constantly having to decide what to work on next – also the idea to be making a work that carries you further, taking you somewhere that you could not anticipate. The point is, that regardless of repetition each album is a fresh start, a new beginning, a new mental performance drop for me, if the theory is right.

MH: Sure, but to reach over 400 copies?

BB: The sky is the limit (hahahahah). I am more relaxed now, not that stressed anymore about finding more covers. But since going to flea markets when traveling gives me great pleasure, I still collect them. But, well, I’m getting more selective. I seem to already own quite a lot of published albums with blonde women on the cover – there is some kind of saturation reached. Nowadays not only I collect them, friends that know the series have also joined in, giving me albums if they find them. It seems to be very contagious.

MH: We move to the next work, next series. Hats – here shown as 5 different colors and 4 repetitions each, oil on paper, size 56 x 76. What’s the background story here?

BB: There was a flea market in Neukölln, Berlin, this was in the summer of 2013, on a hot day. I bought a pink cowboy hat for my daughter, who had wanted one for a long time. It’s a nice hat but still a plastic one or an artificial one. Somehow the hat ended up in my studio when my daughter moved abroad. I guess from the beginning, deep in my unconsciousness, I wanted to do something with it, because a cowboy hat is an object that easily changes your image when you put it on, in terms of music or location. For some reason I thought about Madonna and her album Music, that shows how easily just putting on a cowboy hat changes your image.

First thing I did was to photograph the hat. The photo somehow did not satisfy me, and being maybe more of a painter, I decided to paint it, starting with pink color, using only pink. Not mixing any other colors for the shadows, it was just pure pink. Then I tried several versions and, of course, in my way of working, it became a series. It is fun to work with oil on paper, it only gives you a limited time and number of brush strokes, so you need to work fast. The physical aspect was pleasant – light and almost like an action painting, different from how I often work. Then the series grew into other colors, as if the pink was too limited. Instead of having 5 colors in one painting, there are 5 colors in separate works – in this case, the whole work becomes one – when the viewer mixes the colors and shapes together in his head. It sort of references the way printed material is the joining of four or more different colors.

Thinking back, they somehow function or relate to an older series of mine called Blond Nurses / Uniforms, where I painted nurse uniforms in various shapes and sizes. Nurse uniforms are image-shaping. The cowboy hats function in a similar way: they are so determing – shaping and making of the image of a person. Certain uniforms and hats can of course and are often also objects related to fetishism.

MH: Next series is called, Yulia, so far 3 large paintings, and 9 small ones. Background – why such a politicized figure of the former Ukranian Prime Minister?

BB: Well, she is also like a role model on the top ten list of blondes, with her amazing hairdo. I can’t remember when it first came to me to paint her, but I had intended for several years to work with her image. When I started in 2012 or 2013, she was in prison. That in itself had nothing to do with the act of me painting her, she had been on my mind for a long while, perhaps the timing for finally going ahead was related to her being more on the news – EU trying to put pressure to have her freed from prison or other news related matters on her.

As when making another series, the Blonde Miss World, I just found a series of press images of Yulia and after a selection painted them. They are portraits of how I see her, not actual portraits of a person, but a portrait of and from an image. The difference is important, and the distance between essence and appearance – I am rather painting the image of a beautiful, powerful, corrupt or innocent person – all in the same bag, which makes it interesting. The works are not to be seen as a statement on her innocence or guilt, it’s not a question of that – it’s a question how an image functions in our head, making us as participants, stakeholders in the game.

What also interests me nowadays is the new platform we stand on when making political art. The lack of trust in the founding organizations of our societies such as government, church or media, drives us to do research on our own, and make our own opinion on the matter. This is of course very difficult when there are no grounds to build on.

MH: How do you then avoid being paranoid or falling into nihilism? Why keep on keeping on?

BB: I am, indeed, both paranoid and nihilistic, a certain amount of that is unavoidable. It is what drives us, what keeps us going. Because you don’t trust, you keep on searching. But of course, this new platform is not purely negative, it is possible to use it in ways that are interesting, new ways of living and learning.

MH: But the image – its purity kind of connotations – of the work is far from being paranoid and nihilistic?

BB: That is true, but the work is not an end result – it tries to push something forward, it is not a statement of a fact. Its materials being vague and weak, it puts more, much more pressure to the act of meeting, the act of seeing the work – which you have to confront, what’s around you. Not necessarily head-on but through the door these works allow us to use.

MH: Blonde Miss World 1951-, a series, presented in a major exhibition in 2007 in Reykjavík, with 56 works, sized 120 x 120 cm. It is an ongoing series that contains portraits of each Miss World winner. Here we will see a couple of more of them. What keeps you going here?

BB: It is a duty, kind of, a constant interest in the matter, the process – keeping the series alive – there are also always new “blonde” Miss World winners that are chosen and decorated. It also gives a trajectory, certain kind of a frame to keep on doing. I think the work in itself would diminish if I would stop.

MH: In an interview, done with Kari Immonen, curator for an exhibition called Stop for a moment, Painting as Narrative in 2002, Immonen refers to the above-mentioned Blonde Nurses series, and its background. Here, a direct quote from the catalogue, with Immonen’s question and your answer:

Kari Immonen: The starting point for the Blonde Nurses series was the anti-racist media uproar about ‘blonde’ Finnish and Polish nurses working in British hospitals in the late 1990s. You have recently been painting close-ups of objects used by nurses. Why did you start doing those works?

Birgir Birgisson: The Blonde Nurses series came as a response to the issues of race and racism. When I started to paint them, I found out that a nurse symbolises and is connected to various things. It felt like an interesting subject matter. Ideas just came, and now I’m focusing more on the act of nursing, healing and helping others, and on the physical contact between the nurse and the patient.

Looking back at the whole series, and your comments here – how has your relationship with the overall theme of blondes developed through the last 10 years and more? 

BB: My relationship with blondes? Funny that you bring a relationship into it. Like most relationships, passionate times, less blissful times. You have to work for it. Hanging in there when hanging in there is needed. Stand by your man - and all that. Harvesting what you sow. You can’t live with them blondes but you can’t leave them either. For life, or as long life do you part.

But seriously, I find the theme, the image of the blonde and therefore the blondes themselves still amazingly interesting and as a subject matter as fresh as ever. I don’t think the mystery nor the definition will be solved or exposed anytime soon.

MH: There is something very special in your way of working, and yes, the evidence of this lies in the results: with a fantastic wide variety of series that both move on the level repetition but at the same time digging deeper into the essence of the chosen project with each new work, each new version. Thus, it kind of begs a question of repetition and its role – but put forward in a roundabout way.

John Irving, the writer of, for example, Garp and Cider House Rules, has made the following claim: “All writers repeat themselves; repetition is the necessary concomitant of having anything worthwhile to say”. Do you agree? And does this also apply to painters?

BB: Irving’s quote might be the reason he is one of my favorite writers. I think there’s always a certain need or claim for repetition in general. Otherwise rituals wouldn’t exist. We wouldn’t have what we rightly call a tradition unless having approved to something repeatedly. I’m not necessarily saying that we always want to read the same book or listen to the same song but the idea to be able to relate to something we know already, and refer to it, is there and does not need to be a bad thing. Familiarity can be the drive for seeking further knowledge. With artists and writers I guess it’s the same, they want their works to be confirmed or valued and what better way is there, than repeatedly sending out the message, if the message is clear, that is. I also remember a statement from an artist, can’t remember whom, that said that we were only offered the privilege of having just one good idea, then it was up to us in which way we were able to use it and take it from there. All in all, isn’t it down to the constant proving and being approved, this constant give and take that is involved?

MH: The rather obvious question, to end our conversation, is this: on a scale of 1 to 100, how obsessive of a person, as an artist, do you consider yourself to be?

BB: Not for me to say, is it? But by the blood, sweat and tears put in and all the long hours, I’d say you need a bigger scale. The first 100 do not cover it any more. I’m beyond saving.

5.12.2014

Keskustelu: Birgir Snæbjörn Birgisson & Mika Hannula

LADIES, BEAUTIFUL LADIES

Mika Hannula: Gallerian näyttelyssä on esillä LP-levyjen kansista koostuva projektisi, jonka nimi on Blonde Musicians. Aloitit projektin vuonna 2011 ja se jatkuu edelleen. Miten se sai alkunsa?

Birgir Snæbjörn Birgisson: Se lähti liikkeelle toisesta työstä, jonka nimi on Blonde Moment, Sunday Times -lehden nettisivuilla 18. marraskuuta 2007 julkaistun artikkelin mukaan. Artikkelissa kaksi tiedemiestä esittivät, että miesten katsoessa kuvia vaaleista naisista, heidän älyllinen suorituskykynsä laskee ja he kokevat ”blondin hetken”, joka saa heidät ajattelemaan ”kuin blondi”, tiedostamattaan mukautumaan blondeista vallitsevaan stereotypiaan. Blondia hetkeä verrattiin esimerkiksi tapaan puhua tavallista hitaammin silloin kun puhutaan vanhoille ihmisille. Päätin tehdä artikkelista ja lukijoiden verkkoon kirjoittamista kommenteista vesivärimaalauksia ja niitä kertyi 14 paperiarkkia, kukin kooltaan 76 x 56 cm.

Sitten alkoi tuntua siltä, että kaipasin työn oheen kuvia blondeista; kuvia, jotka todistaisivat tuon teorian oikeaksi. Ajattelin valokuvata vaaleita islantilaisnaisia, ja monet olivatkin valmiita osallistumaan projektiin, mutta minusta se alkoi tuntua liian paikalliselta. Tuntui, että tarvitsin naisista otoksia, joiden kuvakieli olisi universaalimpaa. Koska olin aina ollut kiinnostunut LP-levyjen kansista ja kävin paljon kirpputoreilla eri puolilla maailmaa, Saksassa , Ranskassa, Suomessa, Ruotsissa ja tietenkin Islannissa, ryhdyin keräämään albumeja, joiden kannessa oli vaalea nainen. Oli samantekevää, oliko nainen kuvassa yksin tai miehen kanssa, kaikki kelpasivat minulle. Sitten päätin maalata kansikuvien päälle, peittäen kaiken muun paitsi kuvan blondin.

Tekniikkani on sellainen, että pohjustan ensin levynkannet akryylipohjusteella, samalla tavalla kuin pohjustetaan maalauskangas, jotta öljyvärit saadaan tarttumaan siihen kunnolla. Yhdellä pohjustuskerroksella saa aikaan puoliksi läpikuultavan tuloksen – kannen kuvat ja teksti erottuvat vielä sen lävitse. Pohjustuksen teen aika nopeasti leveällä siveltimellä ja näkyvin siveltimenvedoin, jotka sitten antavat suunnan koko kuvan sommittelulle. Sitten maalaan levynkannet öljyvärillä, usein levitän väriä vain yhden kerroksen. Noudatan yksinkertaista, korkeintaan 3-4 värin strategiaa ja valitsen värit, joihin levynkannen alkuperäiset värit minua tavallaan inspiroivat.

Aikomuksenani oli tehdä vain pieni 50–60 kuvan sarja, jolloin töiden määrä olisi vielä harmiton, mutta aihe osoittautui niin hauskaksi, että sarja jatkuu edelleen. Pian osoittautui, että sarja toimii myös täysin itsenäisenä, erillään aikaisemmasta Blonde Moment -teossarjasta. Teoksessa esiintyvä toisto käsittelee massatuotettujen tavaroiden uudelleenluokittelua ja volyymia – on kiinnostavaa sanoa samat asiat usein ja aina uudestaan – ja sitä, miten toisto poistaa alkuperäisen merkityksen ja se tekee tilaa toisille, uusille merkityksille. Totta kai suurempi ja dramaattisempi sarja todistaa teorian ”blondista hetkestä” vaikuttavammin todeksi.

Aluksi asetin LP:t näytteille yhdessä Blonde Moment -sarjan kanssa, mutta nykyään tuon levynkannet näyttelyyn yksinään. Teoskokonaisuudet olivat viimeksi esillä yhdessä vuonna 2012, näyttelyssä nimeltä The Pleasure Principle, jonka pidin yhdessä Jukka Korkeilan ja Marcus Eekin kanssa Björkholmen Galleryssa Tukholmassa.

MH: Sarjassa on nyt suunnilleen 420 työtä – millä tavalla näitä töitä on ollut hauska tehdä ?

BB: Tekeminen on ollut hauskaa siksi, että tuntuu usein helpottavalta, kun on jokin projekti työstettävänä. Ei tarvitse koko ajan päättää mihin ryhtyisi seuraavaksi. On myös hauskaa tehdä työtä, joka vie eteenpäin, vie johonkin mitä ei osaa edes odottaa. Idea on siinä, että toistosta huolimatta jokainen levynkansi on uusi alku, uuden henkisen suorituksen tausta – jos teoria pitää paikkansa.

MH: Totta kai, mutta että yli 400 työtä?

BB: Taivas on rajana (hahahaha!). Olen nykyään paljon rennompi, en enää ota juuri stressiä lisämateriaalin löytymisestä. Mutta koska nautin kirpputoreilla käymisestä matkoillani, kerään levynkansia edelleen. Mutta, no, minusta alkaa tulla valikoivampi. Näyttää siltä, että minulla jo on aika suuri osa sellaisista julkaistusta albumeista, joiden kannessa on vaalea nainen – olen saavuttanut jonkinlaisen saturaatiopisteen. Mutta nykyään en keräile yksin: teossarjan nähneet ystäväni osallistuvat keräilemiseen ja tuovat minulle albumeja, jos niitä sattuvat löytämään. Tämä vaikuttaa olevan tarttuvaa.

MH: Siirrytään seuraavaan työhön, seuraavaan teossarjaan. Hats – joista täällä on esillä viisi eri väriä ja neljä toistoa kustakin, tekniikkana öljy paperilla ja koko 56 x 76. Millainen taustatarina näillä töillä on?

BB: Olin kirpputorilla Neuköllnissä Berliinissä kesällä 2013, ja oli kuuma päivä. Ostin pinkin cowboy-hatun tyttärelleni, joka oli jo pitkään halunnut sellaista. Se on kiva hattu, mutta kuitenkin muovinen tai jotain keinomateriaalia. Kun tytär muutti ulkomaille, se jotenkin päätyi minun ateljeeheni. Olin luultavasti jo alun alkaen alitajuisesti halunnut tehdä siitä jotain, sillä cowboyhattu on asuste, jonka pukemalla ihmisen on helppo muuttaa imagoansa esimerkiksi musiikillisesti ja paikallisesti. Jostain syystä ajattelin Madonnaa ja Madonnan levyä Music – se osoittaa, miten helppoa imagon vaihtaminen pelkällä cowboy-hatulla onkaan.

Ensimmäiseksi valokuvasin hatun. En olut tyytyväinen valokuvaan, ja kun olen kenties ennemmin maalari, päätin maalata sen ja aloitin vaaleanpunaisella, käyttäen pelkkää vaaleanpunaista väriä. En sekoittanut varjokohtiinkaan muuta väriä, kaikki oli puhdasta pinkkiä. Sitten kokeilin aiheesta erilaisia versioita, ja totta kai siitä tuli minun työskentelytavallani sarja. Tykkään maalata öljyväreillä paperille, siihen voi käyttää vain rajallisen ajan, tietyn määrän siveltimenvetoja, on pakko työskennellä nopeasti. Työ oli fyysisesti miellyttävää – kevyttä ja melkein kuin action paintingia, erilaista kuin tavanomainen työskentelyni useimmiten. Sitten sarja alkoi kasvaa muihin väreihin, ihan kuin vaaleanpunaisen raja olisi tullut vastaan. Sen sijaan että samassa maalauksessa olisi viisi väriä, käytän viittä väriä erillisissä töissä – tässä tapauksessa koko työstä tulee yksi teos, jossa katsoja sekoittaa värit ja muodot omassa päässään. Se tavallaan viittaa siihen, miten painotuotteet ovat neljän tai useamman värin yhdistelmiä.

Voisi ajatella, että työt toimivat samalla tavalla tai ovat sukua aikaisemmalle sarjalleni Blond Nurses / Uniforms, jossa maalasin erimuotoisia ja -kokoisia sairaanhoitajan univormuja. Hoitajien puvut muokkaavat olemusta. Cowboy-hatut toimivat samalla tavalla: ne hallitsevat kokonaiskuvaa, muovaavat ja rakentavat käyttäjänsä imagoa. Tietyt univormut ja hatut voivat tietysti olla, ja usein ovatkin, fetisisimiin liitettyjä esineitä.

MH: Seuraava sarja on nimeltään Yulia, ja siihen kuuluu tähän mennessä kolme suurta ja yhdeksän pientä maalausta. Kerro taustaa – miksi niinkin poliittinen hahmo kuin Ukrainan entinen pääministeri?

BB: No, hänhän on kuin roolimalli blondien kärkikymmenikössä ja hänen kampauksensa on huikea. En muista, milloin minulle ensimmäistä kertaa tuli mieleen maalata hänet, mutta olin jo vuosikausia aikonut työstää hänen kuvaansa. Kun aloitin vuonna 2012 tai ehkä 2013, hän oli vankilassa. Sillä ei ollut varsinaisesti mitään tekemistä maalaustyön aloittamisen kanssa, sillä aihe oli ollut mielessäni jo kauan, mutta kenties se, että hän oli useammin uutisissa – EU yritti painostaa Ukrainaa vapauttamaan hänet vankilasta ja häneen liittyviä uutisia oli muutenkin paljon – antoi sysäyksen ryhtyä lopulta toimeen.

Samalla tavalla kuin tehdessäni Blonde Miss World -sarjan teoksia, etsin tässäkin tapauksessa lehtikuvia Julija Tymošenkosta ja maalasin muutaman työn valitsemani kuvan mukaan. Teokset ovat muotokuvia siitä, miten minä hänet näen, eivät siis varsinaisesti muotokuvia ihmisestä, vaan muotokuvia kuvasta. Ero on tärkeä, samoin kuin se välimatka, joka ihmisen perusolemuksen ja ulkomuodon välille syntyy – minä maalaan ensi sijassa kuvaa kauniista, vaikutusvaltaisesta, korruptoituneesta tai viattomasta ihmisestä – kaikki on samassa paketissa, ja se tekee siitä kiinnostavaa. Töitä ei pidä nähdä kannanottoina hänen syyttömyyteensä tai syyllisyyteensä, kyse ei ole siitä – kyse on siitä, miten kuva toimii meidän päissämme ja tekee meistä osallisia, saa meidät asettamaan panoksemme peliin.

Nykyään minua kiinnostaa myös se, millaisella pohjalla seisomme, kun teemme poliittista taidetta. Luottamuksen puute yhteiskunnan perusorganisaatioihin, kuten hallitukseen, kirkkoon tai mediaan, ajaa meidät tekemään omaa tutkimustyötämme ja muodostamaan oman mielipiteemme asioista. Se on tietysti vaikeaa, jos ei ole perustaa jolle rakentaa.

MH: Miten siinä tapauksessa vältät muuttumasta vainoharhaiseksi tai vajoamasta nihilismiin? Miksi jatkaa jatkamista?

BB: Minähän olen sekä paranoidi että nihilisti, sitä ei tiettyyn rajaan asti voi mitenkään välttää. Sehän meitä ajaa, pitää meidät liikkeellä. Silloin kun ei luota, jatkaa etsimistä. Mutta eihän tämä uusi pohja tietenkään ole pelkästään negatiivinen, sitä voi hyödyntää mielenkiintoisilla tavoilla, uudenlaisen elämäntavan ja oppimisen lähtökohtana.

MH: Mutta teoksen kuva – sen viittaukset puhtauteen – on kaikkea muuta kuin paranoidi ja nihilistinen?

BB: Se on totta, mutta teos ei ole lopputulos – se yrittää puskea jotain eteenpäin, ei todeta yhtä totuutta. Siinä käytetyt materiaalit ovat epävakaita ja heikkoja, siinä pannaan huomattavan paljon painoa kohtaamiselle, teoksen näkemiselle – sille mikä täytyy kohdata, mikä on ympärillä. Kohtaamisen ei välttämättä tarvitse tapahtua suoraan, vaan sen oven kautta, jonka nämä teokset avaavat kuljettavaksi.

MH: Vuoden 2007 suurnäyttelyssä Reykjavíkissa oli esillä sarja nimeltä Blonde Miss World 1951–, jossa oli 56 työtä, kukin kooltaan 120 x 120 cm. Sekin on jatkuva sarja, johon kuuluu muotokuvia kaikista Miss Maailma -kilpailun voittajista. Tässä näyttelyssä näemme jälleen muutaman uuden missin. Mikä saa sinut jatkamaan tätä sarjaa?

BB: Velvollisuus, tavallaan, ja jatkuva kiinnostus asiaan, prosessiin – sarja on pidettävä hengissä – ja sitä paitsi uusia ”blondeja” Miss Maailmoja valitaan ja kruunataan koko ajan. Se antaa teokselle kehityskaaren, puitteet joissa jatkaa työtä. Minusta tuntuu että teos menettäisi merkitystään, jos nyt lopettaisin.

MH: Kuraattori Kari Immonen haastatteli sinua vuonna 2002 Stop for a moment, Painting as Narrative -näyttelyn yhteydessä liittyen myös äsken mainittuun Blonde Nurses -sarjaan ja sen taustoihin. Lainaan tähän suoraan näyttelyluettelosta Immosen esittämän kysymyksen ja sinun vastauksesi:

Kari Immonen: Blonde Nurses -sarjan lähtökohtana oli 1990-luvun lopulla brittiläisissä sairaaloissa työskennelleistä ”vaaleista” suomalaisista ja puolalaisista sairaanhoitajista herännyt rasisminvastainen mediakohu. Viime aikoina olet maalannut lähikuvia hoitajien käyttämistä tavaroista. Miksi ryhdyit tekemään näitä töitä?


Birgir Birgisson: The Blonde Nurses -sarja syntyi vastauksena rotua ja rasismia käsitteleviin kysymyksiin. Ryhtyessäni maalaamaan sarjaa huomasin, miten monenlaisia asioita sairaanhoitaja symboloi, miten monenlaisiin asioihin hoitaja liittyy. Aihe vaikutti mielenkiintoiselta. Ideat vain tulevat, ja nykyään keskityn enemmän hoitotapahtumaan, parantamiseen ja muiden auttamiseen, sairaanhoitajan ja potilaan väliseen fyysiseen kontaktiin.

Kun katsoo koko sarjaa ja sinun kommenttejasi, niin miten suhteesi blonditeemaan on muuttunut viimeisten reilun kymmenen vuoden aikana?

BB: Ai suhteeni blondeihin? Hauskaa, että haluat puhua suhteesta. Niin kuin useimmat suhteet, siinä on intohimoisia aikoja ja vähemmän auvoisia aikoja. Suhteen eteen on tehtävä töitä. Siinä on pysyteltävä sitkeästi silloin kun se on tarpeen. Myötä- ja vastoinkäymisissä ja sitä rataa. Sitä niittää mitä kylvää. Blondien kanssa ei voi elää, mutta eipä voi ilmankaan. Elämän loppuun asti, kunnes pitkä elämä erottaa.

Mutta vakavasti puhuen, minusta tämä teema, blondin kuva ja sitä kautta blondit itse, on ällistyttävän kiinnostava ja aiheena aina yhtä tuore. Turha luulla, että blondien salaisuutta saataisiin ratkaistua tai määritelmää valmiiksi vielä pitkään aikaan.

MH: Työskentelytavassasi on jotakin hyvin erityistä, ja se näkyy työn tuloksissa: olet tehnyt fantastisen vaihtelevan kirjon teossarjoja, jotka etenevät toiston tasolla, mutta samaan aikaan kaivautuvat jokaisen uuden työn ja uuden version myötä syvemmälle kunkin projektin olemukseen. Siksi tuntuu melkein välttämättömältä kysyä toistosta ja sen merkityksestä – mutta kysytään epäsuorasti.

John Irving, joka on kirjoittanut esimerkiksi Garpin maailman ja Oman elämänsä sankarin, on esittänyt väitteen: ”Kaikki kirjailijat toistavat itseään; toisto on kaikenlaisen merkittävän sanottavan välttämätön sivutuote.” Oletko samaa mieltä? Ja päteekö se myös maalareihin?

BB: Juuri tästä sitaatista saattaa johtua, että Irving on yksi suosikkikirjailijoistani. Minun mielestäni toistolle yleensä on aina olemassa jonkinlainen tarve tai vaatimus. Muuten ei olisi rituaaleja. Meillä ei olisi sitä, mitä aivan oikein kutsumme perinteeksi, jollemme olisi suostuneet tekemään jotakin toistuvasti. En suinkaan väitä, että haluaisimme jatkuvasti lukea samaa kirjaa tai kuunnella samaa laulua, mutta on silti olemassa ajatus siitä, että voimme palata johonkin minkä tunnemme ennalta ja mihin voimme viitata, eikä se välttämättä ole huono juttu. Tuttuus voi kannustaa etsimään uutta tietoa. Taiteilijoiden ja kirjailijoiden kohdalla on luultavasti samoin: he haluavat työlleen hyväksyntää ja arvostusta, ja mikä olisi parempi keino, kuin lähettää viesti uudelleen ja uudelleen, siis jos viesti on selvä. Muistan myös erään taiteilijan, en muista kenen, sanoneen että kullekin meistä tarjotaan vain yksi hyvä idea ja meistä itsestämme riippuu, miten osaamme sitä käyttää ja kehittää. Eikö tässä jatkuvassa dialogissa kuitenkin ole pohjimmiltaan kyse jatkuvasta todistamisesta ja hyväksynnän hakemisesta?

MH: Melko lailla ilmeinen kysymys keskustelumme päätteeksi: Asteikolla 1–100, kuinka pakkomielteisenä pidät itseäsi ihmisenä ja taiteilijana?

BB: Ei taida olla minun asiani ryhtyä arvioimaan sitä. Mutta jos ajatellaan sitä veren, hien ja kyynelten määrää, mikä näihin töihin on vuodatettu pitkien työtuntien aikana, sanoisin että tarvitaan isompi asteikko. Ensimmäinen sata ei kata sitä enää ollenkaan. Ei minua voi enää pelastaa.

5.12.2014