THE CREAMY WHITE KAYAK

ANNA RETULAINEN
 

It was a beautiful July day. The sun was shining. There was hardly a breath of wind to disturb the surface of the lake. I was with my parents at our cabin in Nuotniemi in the Heinola countryside. We'd been there for many weeks, and I was alone all the time. Apart from the occasional cry of a seagull or loon, or the sound of a passing a motor boat, there was nothing but silence. There were no neighbours, apart from the people who lived on the opposite island. I never met a single one. The only regular guest was a horse from a nearby farm that paid nocturnal visits to the bread-bag next to the kitchen door, and I awoke almost every night to the clop of its hooves across the slate terrace. Mother was afraid of the horse, and father would drive it off by hitting a long hose against a tree trunk. The horse or, rather, pony, whose name was probably Julle, was frightened of the noise of the hose and would run away. I remember the shouts and the whinnying and neighing of the horse.

The only way to pass the time was by reading, swimming and inhabiting my own, imaginary world. We never did anything or played any games, except sometimes picking mushrooms or berries. As a child I knew all the different kinds of mushrooms. Sometimes I played darts, but I was never very good: I couldn’t even hit the board. For some reason, I wasn’t supposed to sew at the cottage, although that was my favourite hobby at home. I still don’t understand why the sewing machine could never come along to the cottage. The lake, called Swedish, was always cold, and swimming alone was boring.

There was a cream-coloured kayak. I received the kayak from my sister after my dad bought it off her for me. Before the kayak we had a cream-colored motorboat. My sisters had skied on the water, but the oil crisis and recession in the early ‘70s had obviously made water-skiing unfashionable, and I never even got to try. I didn’t think anyone would drive the boat, even if I would have liked to water-ski, so I decided already when I was very small that I wasn’t interested. That way I wouldn’t be disappointed and feel sad.

The creamy white kayak was, and still is, a sleek and beautiful five-meter sports kayak. It is controlled by foot pedals that move the rudder. The original rudder was made of lacquered plywood, but it broke, so I replaced it with a larger, black steel version. The kayak was not quite as beautiful after that, but it turned better. Its bottom is round, which is why it runs fast, but is also very unsteady. I remember that it would always capsize when someone who wasn’t used to it took it out. The inside was a warm cadmium red, and because the opening for the seat was very large, that powerful red was very visible. The aperture cover was also red, but not as fine a shade as it was inside. The paddle was lacquered wood.

I don’t know or remember why I got the kayak. At least, I didn’t ask for it and I hadn’t been interested in paddling. I think I started because I didn’t dare to refuse. Someone had decided that it was a good hobby. I had been given a kayak, so I had to use it.

I got pretty good at it, although I didn’t have the strength for very long journeys as I was only about 12 years old. I never capsized, however, and I made quite long trips on my own and would be gone for a number of hours. I was always careful to wear a life jacket and pull the aperture cover around me. I was able to carry the kayak to the water from the frame it was stored on next to the shore sauna, between two pine trees. After my trip I would carry it back and dry it along with the paddle. I often went off without telling anyone, and if I did, I never said which direction I was going in. Nobody ever asked.

I never liked to paddle. I was disgusted by the black surface of the water, the unstable kayak and the pain I would get in my arms. I hated the rhythm of paddling and the need to maintain it all the time so the kayak wouldn’t start to wobble. I was afraid of rocks and that I would collide with someone who’d drowned. I remember in one of my kayaking summers someone drowned and the body was only found the following year. I was afraid that the body would rise to the surface in front of the kayak, and I would fall in and have to swim next to it.

One afternoon in July, the lake looked almost smooth: its surface rippled, but it seemed calm. I remember wondering whether to attach the aperture cover for a short island tour. Fortunately, I did. Although I haven’t talked about the trip to anyone for 35 years, its details are still very clear in my mind. Next autumn in drawing class at school the teacher asked for an image with the theme “summer holiday”. I couldn’t come up with anything and eventually painted a creamy white kayak.

My intention was just to circle Haapasaari Island across from the cottage, which was a short, two-kilometre loop. I headed for the eastern tip of Haapasaari. Now that I think about it and understand wind direction better, the trip would probably have been very different if I’d gone to the west. And, perhaps, I would also be different today.

The tip of the island was only a few hundred meters away. The journey went well, but then I started to sense the wind on the surface of the water, and also on my skin. After Haapasaari Island, the open Kollarin selkä part of the lake, which is said to be 8 kilometres in diameter and 50 metres deep, begins. I didn’t know if that was true, but across the water Heinola is 9 kilometres away and virtually the whole trip is on that stretch of water. The water is black; completely clear but black. There is no protection and the waves get big. There are only a few islets, and they’re full of gulls defending their territory.

The boat lane passes straight through the open water towards Heinola. Occasionally motorboats drive there. I remember that, when I was a child, a pleasure boat called Tuulantei plied that route.

I was moving fast and in no time I’d gone past the island. I paddled along the boat lane because I was afraid of the stony rocks near the island - not because they were any threat to the canoe but because they were ghostly, ethereal greens, like old wrecks. As soon as I passed the eastern edge of the island, the wind felt almost like a storm, and the waves towards Heinola were high and sharp. I didn’t dare turn the kayak into a crosswind. I would have capsized. The only thing I could do was paddle without stopping for Heinola. The waves rolled over me, and for most of the journey I couldn’t even see the kayak. The paddle didn’t always reach the water as the kayak pitched below me. Sometimes its bow would emerge from the waves only to dive back into black water. I remember how it looked in my mind, like the prow of an ocean-going ship. I didn’t have the time or ability to think of anything, and I couldn’t take a break from paddling. As soon as I lost my rhythm, the kayak would wobble unpleasantly. I don’t know what I would have done if it had capsized. I hated the wind, I hated the kayak and the lake. The journey took about an hour, maybe two. I was alone on the lake, horrified, more afraid than ever before or even after. The black water kept rolling over me.

Just before Heinola, before the lake narrows and the islands provide some protection, the waves nearly threw me onto rocks sticking out of the water. After that I found some peace and protection where I could wait for the wind to die down. I was shaking with fright and fatigue. I thought about how to get home. Should I stay close to the shore, which would make the journey safer but twice as long, or paddle straight into the headwind? A kayak is most stable in a headwind. Following the shore, I would have to deal with strong crosswinds.

I went straight back the way I came. Again through the waves, without stopping or thinking. I didn’t dare look anywhere but straight ahead. I was afraid of the black water, and I was soaked, hungry and tired. But I had also decided: never again. Never again, something I do not want. Ever.

I made it home and lifted the kayak out onto the jetty. I put it in its place between the pines. I dried it carefully and turned it upside down so the rainwater couldn’t get in. I didn’t use the kayak anymore that summer, or even take it from its frame and turn it the right way around. In the following summers I used it on a few occasions to avoid any questions about why I didn’t go kayaking any more. Mostly I paddled somewhere close by and waited.

I didn’t tell anyone. I was silent and alone. I don’t remember if my parents even noticed that I’d been gone for many hours. In any case, I knew I would have got into trouble for going out in the kayak when the wind was blowing from the north.

A north wind can’t be felt at the cottage at all. It’s stopped by the rocks behind and the forest. When the north wind blows, the lake seems seductively calm. I know it now, but I didn’t know it then, as a child.
 
Every work in the exhibition contains a story. Some of the stories are good, some have been rendered meaningless by time. I'm not going to tell other stories.

KERMANVALKOINEN KAJAKKI

ANNA RETULAINEN
 

Oli kaunis heinäkuun päivä. Aurinko paistoi. Järven pinnassa tuntui tuskin tuulenvirettä. Olin vanhempieni kanssa Nuotniemen mökillä Heinolan maalaiskunnassa. Olimme viettäneet siellä jo monta viikkoa, ja olin koko ajan yksin. Lukuun ottamatta lokkien tai kuikkien satunnaisia huutoja tai joskus harvoin ohi ajavaa moottorivenettä, oli hiljaista. Naapureita ei ollut kuin vastapäisessä saaressa. En koskaan tavannut ainoatakaan naapuria. Ainut säännöllinen vieras oli läheisen maatilan hevonen. Se vieraili öisin leipäkassille keittiön ulko-oven vieressä. Heräsin melkein joka yö kavioiden kopinaan liuskekiviterassilla. äiti pelkäsi hevosta ja isä ajoi sen pois hakkaamalla pitkällä kumiletkulla puunrunkoja. Hevonen tai oikeammin poni, jonka nimi taisi olla Julle, pelästyi letkun ääntä ja ravasi karkuun. Muistan huudot ja hevosen hirnahdukset.

Ainoita ajanvietteitä olivat lukeminen, uiminen ja oma mielikuvitusmaailmani. Koskaan ei pelattu tai tehty mitään, paitsi että toisinaan kävimme sienestämässä ja marjastamassa. Tunsin lapsena kaikki sienet. Joskus heitin itsekseni tikkaa, mutta en koskaan ollut kovin hyvä; tikat eivät edes osuneet tauluun. Mökillä ei jostain syystä saanut ommella. Kotona rakkain harrastukseni oli ompeleminen, enkä ymmärrä vieläkään, miksi ompelukonetta ei koskaan saanut ottaa mukaan kesämökille. Järvi, nimeltään Ruotsalainen, oli aina kylmä, ja lapsena uiminen oli tylsää yksin.

Oli kermanvalkoinen kajakki. Olin saanut kajakin sisareni jälkeen, isä oli ostanut sen häneltä minulle. Ennen kajakkia meillä oli kermanvärinen moottorivene. Sisareni olivat hiihtäneet vesisuksilla, mutta ilmeisesti 70-luvun alun öljykriisi ja lama olivat tehneet vesihiihdosta epämuodikasta, ja minä en koskaan saanut edes kokeilla. En uskonut, että kukaan olisi lähtenyt ajamaan venettä, vaikka olisin halunnut vesihiihtää. Siksi päätin jo hyvin pienenä, etten ole kiinnostunut. Näin en ainakaan pettynyt ja pahoittanut mieltäni.

Kermanvalkoinen kajakki oli, ja on edelleen, noin viisi metriä pitkä, sulavalinjainen, kaunis urheilukajakki. Sitä ohjataan jalkapedaaleilla, joilla käännetään peräevää. Alkuperäinen evä oli lakattua vaneria, mutta se rikkoutui. Asensin tilalle suuremman, mustan teräsevän. Sen jälkeen kajakki ei ollut aivan yhtä kaunis, mutta se kääntyi paremmin. Sen pohja on pyöreä, mistä syystä se kulkee nopeasti, mutta on myäs hyvin kiikkerä. Muistan, että aina kun joku tottumaton yritti lähteä melomaan sillä, se lopulta kaatui. Sisältä kajakki oli lämpimän kadmiumin punainen ja koska aukko, jossa meloja istui, oli kajakin aukoksi hyvin suuri, voimakas punainen näkyi hienosti. Aukkopeite oli myös punainen, mutta ei niin hienoa sävyä kuin kajakin sisus. Mela oli lakattua puuta.

En tiedä tai muista, miksi sain kajakin. Ainakaan en ollut pyytänyt sitä enkä ollut kiinnostunut melomisesta. Uskon, että aloin meloa, koska en uskaltanut kieltäytyä. Joku oli päättänyt, että melominen oli hyvä harrastus. Koska minulle hankittiin kajakki, minun oli pakko meloa. Minusta tuli aika hyvä melomaan. En tietenkään jaksanut kovin pitkiä matkoja, olinhan vasta ala-aste ikäinen, noin 12-vuotias. Mutta en koskaan kaatunut ja tein itsekseni aika pitkiäkin, monen tunnin mittaisia retkiä. Olin huolellinen, minulla oli aina pelastusliivit päälläni, ja laitoin aina aukkopeitteen ympärilleni, jolloin se olisi helppo vetää aukon suojaksi. Jaksoin itse kantaa kajakin veteen pukeilta, joilla sitä säilytettiin rantasaunan vieressä kahden männyn välissä. Melontaretken jälkeen kannoin aina kajakin takaisin ja kuivasin sen sekä melan. Lähdin usein retkilleni kertomatta kenellekään ja jos kerroin, en koskaan sanonut, mihin suuntaan aioin meloa. Ei kukaan sitä ikinä kysynytkään.

En koskaan pitänyt melomisesta. Inhosin mustaa vedenpintaa, inhosin kiikkerää kajakkia ja kipua käsivarsissani melomisesta. Inhosin melomisen rytmiä ja pakkoa pitää sitä koko ajan yllä, jotta kajakki ei alkaisi heilua. Pelkäsin kareja ja sitä, että törmäisin hukkuneeseen ihmiseen. Muistan, että juuri melontakesinäni joku hukkui eikä ruumista löydetty ennen seuraavaa kesää. Pelkäsin, että ruumis nousisi pintaan kajakin edessä, kaatuisin ja joutuisin uimaan ruumiin vieressä.

Sinä heinäkuun iltapäivänä järvi näytti melkein tyyneltä: sen pinta väreili, mutta keli vaikutti rauhalliselta. Muistan pohtineeni, laittaisinko aukkopeitteen paikoilleen lyhyen saarikierroksen takia. Onneksi laitoin. Vaikka en ole puhunut retkestä kenellekään 35 vuoteen, sen yksityiskohdat ovat piirtyneet mieleeni täydellisen tarkkoina. Seuraavana syksynä koulun kuvaamataidon tunnilla käskettiin maalata aihe ”kesäloma”. En keksinyt mitään ja lopulta maalasin kermanvalkoisen kajakin.

Tarkoitukseni oli ainoastaan kiertää mökin vastapäinen Haapasaari, tehdä lyhyt, parin kilometrin lenkki. Lähdin kohti Haapasaaren itäkärkeä. Nyt kun mietin ja ymmärrän tuulensuunnat paremmin, uskon, että jos olisin lähtenyt kohti länsikärkeä, matkasta olisi tullut hyvin erilainen. Ja että ehkä myös minä olisin nyt erilainen.

Saaren kärkeen on vain muutama sata metriä. Matka sujui kuin liitäen, mutta aloin aistia tuulen, veden pinnassa ja myös ihollani. Haapasaaren jälkeen avautuu laaja Kollarin selkä. Kerrottiin, että halkaisijaltaan se oli kahdeksan kilometriä ja syvyydeltään yli 50 metriä. En tiennyt, oliko tuo totta, mutta Heinolaan on vesiteitse yhdeksän kilometriä ja käytännössä melkein koko matka on Kollarin selällaä Vesi on mustaa, täysin kirkasta mutta mustaa. Ei ole minkäänlaista suojaa, ja aallot kasvavat suuriksi. On vain muutama luoto täynnä reviiriään puolustavia lokkeja.

Selän läpi kulkee laivareitti suoraan kohti Heinolaa. Satunnaisesti reitillä ajaa moottoriveneitä. Muistan, että lapsena sitä pitkin kulki sisävesilaiva nimeltä Tuulantei.

Etenin reipasta vauhtia ja hyvin nopeasti olin sivuuttanut Haapasaaren. Meloin laivareittiä myötäillen, koska pelkäsin Haapasaaren lähellä väijyvää kivikkoa, en siksi että kivet olisivat olleet melojalle vaaraksi, vaan siksi että ne näyttivät aavemaisilta, samean vihreiltä, kuin vanhoilta hylyiltä. Heti saaren itäreunan jälkeen tuuli tuntui melkein myrskyltä ja myötäaallokko kohti Heinolaa oli korkea ja terävä. En uskaltanut kääntää kajakkia sivutuulen. Se olisi kaatunut. En voinut kuin meloa pysähtymättä kohti Heinolaa. Aallot vyöryivät ylitseni. Suurinta osaa ajasta en edes nähnyt kajakkia. Mela ei aina yltänyt veteen. Kajakki horjahteli allani. Välillä sen keula nousi esiin aalloista, mutta vain sukeltaakseen takaisin mustaan veteen. Muistan, kuinka se mielessäni näytti kuin suuren valtamerialuksen keulalta. En ehtinyt tai pystynyt ajattelemaan mitään. Minun oli pakko meloa ilman taukoja. Sillä heti kun kadotin rytmini, kajakki muuttui epämiellyttävän kiikkeräksi. En tiedä, mitä olisin tehnyt, jos se olisi kaatunut.

Inhosin tuulta, inhosin kajakkia ja järveä. Matka kesti ehkä tunnin, ehkä kaksi. Olin yksin isolla selällä, kauhuissani, pelkäsin enemmän kuin koskaan ennen tai edes sen jälkeen. Musta vesi vain vyöryi ylitseni.

Vähän ennen Heinolaa, juuri ennen kun selkä kapenee ja saaret antavat suojan, aallot lähes heittivät minut veden pinnan rikkovaan kivikkoon. Karikon jälkeen löytyi suoja ja tyven, jonne jäin odottamaan tuulen rauhoittumista. Vapisin pelosta ja väsymyksestä. Pohdin, miten pääsisin kotiin. Meloisinko rantoja pitkin, mikä tekisi matkasta turvallisemman mutta noin kaksi kertaa pidemmän, vai suoraan vastatuuleen? Kajakki on vakaimmillaan vastatuulessa. Rantoja seuraten olisin kovassa sivutuulessa.

Meloin suoraan selän yli. Taas läpi aaltojen, pysähtymättä, miettimättä. En uskaltanut katsoa kuin eteenpäin, suoraan kohti horisonttia. Pelkäsin mustaa vettä. Olin läpimärkä, nälkäinen, väsynyt. Mutta olin myös päättänyt, että ei enää ikinä. Ei mitään, mitä en halua. Ikinä.

Saavuin kotiin, nostin kajakin laiturille. Kannoin sen paikoilleen mäntyjen väliin. Kuivasin sen huolellisesti ja, jotta sadevesi ei pääsisi sen sisälle, käänsin sen ylösalaisin. Sinä kesänä en enää nostanut kajakkia pukeilta tai edes kääntänyt oikeinpäin. Seuraavina kesinä meloin harvakseltaan, välttääkseni kysymykset siitä, miksi en melo. Useimmiten menin jonnekin lähelle, suojaisaan paikkaan odottelemaan kajakkini kanssa.

En kertonut kenellekään. Olin hiljaa ja yksin. En muista, olivatko vanhempani edes huomanneet, ettaä olin ollut monta tuntia poissa. Joka tapauksessa tiesin, että minut olisi vain haukuttu siitä, että olin lähtenyt melomaan pohjoismyrskyyn.

Pohjoistuulta ei tunne mökillä lainkaan. Se pysähtyy takana seisovaan kallioon ja metsään. Kun pohjoinen puhaltaa, järvi näyttää houkuttelevan rauhalliselta. Tiedän se nyt, mutta en tiennyt sitä lapsena.

Jokaiseen näyttelyn teokseen piiloutuu tarina. Jotkut tarinat ovat hyviä, toiset aika on laimentanut merkityksettömiksi. En aio kertoa muita tarinoita.