Käy peremmälle. Ota vaatteet pois.
8.1.-31.1.2016

“Originally there was no connection between the painting itself and the title. Then, one sunny autumn day, Justin Bieber visited Berlin. That was a couple of months ago. I realized that Bieber was right next door, skateboarding in the Park am Gleisdreieck. A photographer had taken a picture. The idea began to bother me so much that I thought of adding something to Elämäni ohikiitävä rakkaus painting series.”

 

Janne Räisänen draws and paints life’s little-big stories on canvas and paper. The stories are heart-warming, humorous, and sometimes even peculiar reflections of everyday life. Räisänen has harnessed drawing into being an almost daily routine, which he uses to get a grip on his working process, managing to create in his paintings the same immediate atmosphere as in his drawings. For him this is a way of avoiding being forced to do anything on canvas.

 

Elämäni ohikiitävä rakkaus: Justin Bieber skeittaa Gleisdreieckin puistossa was intended to be part of quite a different series of paintings, but as the process dragged on, frustration prompted Räisänen to slash the canvas and to paint more and more new layers on it. Finally, he added a figure that he later called Justin Bieber.

 

“A lot of the works start with my priming a canvas, I mix things together, I draw and apply colours, and then it takes a while before I myself know what I am doing.”

 

Räisänen works via experiment, chance, successes and failures – always without taking what he does too seriously. This is also evident in the titles of his works. These are given with a glint in the eye and set the viewer’s imagination and train of associations in motion. The title of the exhibition is a quotation from the album Ota vaatteet pois (take off your clothes) by Finnish artist Kikka and occurred to him in a park in the company of a friend, prompting roars of laughter.

 

Janne Räisänen lives and works in Berlin. Käy peremmälle. Ota vaatteet pois. is his first exhibition at Helsinki Contemporary, and brings a solo exhibition by Räisänen to Helsinki after a long hiatus.

 

Janne Räisänen (b. 1971 in Pudasjärvi) graduated from the Finnish Academy of Fine Arts in 1998. He was awarded the Finnish Art Society's Ducat Prize in 1999, the same year as he was named Young Artist of the Year together with Janne Kaitala and Jukka Korkeila. In 1999 and 2001, he was a candidate for the Carnegie Art Award and, in 2004, for the Rolex Mentor and Protégé Arts Initiative. Räisänen’s works are in several Finnish public collections and numerous foreign ones. In 2015, his works were shown widely in Germany, including at Schwarz Contemporary and Salon Dahlmann in Berlin, and at the Kunstverein Schwäbisch Hall’s Galerie am Markt. His last solo exhibition in Finland was at Galerie Anhava in 2012.

”Alunperin itse maalauksella ja nimellä ei ollut mitään yhteyttä. Sitten Justin Bieber tuli vierailemaan eräänä aurinkoisena syyskuun päivänä Berliiniin. Siis pari kuukautta sitten. Huomasin että Bieber on ihan minun naapurissa, tuossa Gleisdreieckin puistossa skeittaamassa. Joku valokuvaaja oli ottanut siitä kuvia. Ajatus alkoi vaivaamaan niin paljon, että ajattelin lisätä jatkoa Elämäni ohikiitävä rakkaus -maalaussarjaan.”

 

Janne Räisänen piirtää ja maalaa elämän pieniä suuria tarinoita kankaalle ja paperille. Tarinat ovat lämminsydämisiä, humoristisia ja jopa outoja heijastuksia jokapäiväisestä elämästä. Räisänen on valjastanut piirtämisen lähes päivittäiseksi rutiiniksi, jonka avulla hän pääsee kiinni työskentelyyn ja onnistuu luomaan maalauksiinsa saman välittömän ilmapiirin kuin piirustuksiinsa. Se on hänelle keino välttää tekemästä kankaalle pakosta mitään.

 

Maalauksesta Elämäni ohikiitävä rakkaus: Justin Bieber skeittaa Gleisdreieckin puistossa oli tarkoitus tulla osa aivan toista maalaussarjaa, mutta prosessin venyessä turhautuneisuus sai Räisäsen silppuamaan kangasta ja maalaamaan siihen yhä uusia kerroksia. Lopulta hän lisäsi siihen hahmon, jonka myöhemmin nimesi Justin Bieberiksi.

 

”Monet työt lähtevät siitä, että pohjustan kangasta, sekoitan asioita, piirrän ja laitan värejä, ja sitten kuluu jonkin aikaa ennen kuin itsekään tiedän mitä olen tekemässä.”

 

Räisänen työskentelee kokeilujen, sattumien, onnistumisten ja epäonnistumisten kautta – aina suhtautumatta liian vakavasti tekemiseensä. Tämä näkyy myös teosten nimissä. Pilke silmäkulmassa annetut nimet saavat katsojan mielikuvituksen ja assosioinnin liikkeelle. Näyttelyn nimi on lainaus Kikan albumista Ota vaatteet pois ja syntyi puistossa ystävän seurassa synnyttäen naurunremakan.

 

Käy peremmälle. Ota vaatteet pois. on Berliinissä asuvan ja työskentelevän Janne Räisäsen ensimmäinen näyttely Helsinki Contemporaryssa ja tuo taiteilijan yksityisnäyttelyn pitkästä aikaa Helsinkiin.

 

Janne Räisänen (s. 1971 Pudasjärvellä) on valmistunut Kuvataideakatemiasta 1998. Hänelle myönnettiin Suomen Taideyhdistyksen dukaattipalkinto 1999, samana vuonna kun hänet nimettiin Vuoden nuoreksi taiteilijaksi yhdessä Janne Kaitalan ja Jukka Korkeilan kanssa. Vuosina 1999 ja 2001 hän oli ehdolla Carnegie Art Awardin saajaksi ja vuonna 2004 Rolex Mentor and Protégé Arts Initiative -ohjelmaan. Räisäsen teoksia on useimmissa suomalaisissa julkisissa sekä monissa ulkomaisissa kokoelmissa. Hänen teoksiaan on vuonna 2015 nähty laajalti Saksassa mm. Schwarz Contemporaryssa ja Salon Dahlmannissa Berliinissä sekä Kunstverein Galerie am Marktissa Schwäbisch Hallissa. Hänen edellinen yksityisnäyttelynsä Suomessa nähtiin Galerie Anhavassa (2012).

”Ursprungligen fanns det inget samband mellan själva målningen och namnet. Sedan kom Justin Bieber på besök till Berlin en solig septemberdag. Med andra ord för ett par månader sedan. Jag upptäckte att han åkte skateboard i Park am Gleisdreieck, alldeles i mina knutar, nån fotograf hade tagit bilder. Jag kunde inte få det ur tankarna, så jag beslöt att det får bli en fortsättning på min målningsserie Elämäni ohikiitävä rakkaus.”

 

Janne Räisänen tecknar och målar livets små och stora berättelser på papper och duk. Berättelserna är varmhjärtade, humoristiska och direkt konstiga reflektioner av det dagliga livet. Räisänen har gjort tecknandet till en nästan daglig rutin med vars hjälp han kommer i gång med arbetet och lyckas skapa samma omedelbara atmosfär i sina målningar som i sina teckningar. Det är en metod med vilken han undviker att alls röra duken bara för att han måste.

 

Det var meningen att målningen Elämäni ohikiitävä rakkaus: Justin Bieber skeittaa Gleisdreieckin puistossa skulle bli en del av en helt annan verkserie, men efterhand som processen drog ut på tiden fick frustrationen Räisänen att klippa sönder duken och måla ständigt nya lager på den. Till sist lade han till en gestalt som han senare döpte till Justin Bieber.

 

”Många arbeten börjar med att jag grundar duken, blandar saker och ting, tecknar och lägger färg, och sedan tar det ett tag innan ens jag själv vet vad det är jag håller på med.”

 

Räisänen arbetar via experiment, tillfälligheter, lyckade och misslyckade ingrepp – alltid utan att ta det han håller på med alltför seriöst. Det syns också i verkens namn. Han har döpt sina verk med glimten i ögat och namnen lyckas också sätta betraktarens fantasi och associationer i rörelse. Utställningens namn är ett citat från Kikkas album Ota vaattet pois (Ta av dig kläderna). Han kom på det tillsammans med en kompis i en park – varvid båda brast ut i skratt.

 

Käy peremmälle. Ota vaatteet pois. är den i Berlin bosatta och verksamma Janne Räisänens första utställning på Helsinki Contemporary och överlag hans första separatutställning på länge i Helsingfors. Utställningen består av verk målade på duk.

 

Janne Räisänen (f. 1971 i Pudasjärvi) utexaminerades från Bildkonstakademin 1998. Han fick Finska Konstföreningens dukatpris 1999, samma år som han utnämndes till Årets unga konstnär tillsammans med Janne Kaitala och Jukka Korkeila. Åren 1999 och 2001 kandiderade han för Carnegie Art Award och år 2004 för programmet Rolex Mentor and Protégé Arts Initiative. Räisänens verk ingår i de flesta inhemska offentliga samlingarna och även i många utländska samlingar. År 2015 har hans verk visats på många håll i Tyskland, bl.a. Schwarz Contemporary och Salon Dahlmann i Berlin samt Kunsteverein Galerie am Markt i Schwäbisch Hall. Sin föregående separatutställning i Finland hade Räisänen på Galerie Anhava 2012.

Mika Hannula: There is a work in the exhibition called Elämäni ohikiitävä rakkaus: Justin Bieber skeittaa Gleisdreieckin puistossa. What is the background to this painting and its history?


Janne Räisänen: The start of the painting situation itself dates back about three years. It was originally intended to be part of the Pitkähiuksista painting series. Then the painting situation somehow overran and I got frustrated. I cut out part of the painting. Then I slashed it a bit. Then this was left over. Then, as time went on, I painted new layers on it, over and over again. When I then moved to Schöneberg last summer, I restarted the work once more. And that figure appeared in it, which, later again, I called Justin Bieber.


MH: Is the situation and the event described by the work’s title true, a fairy tale or something even grander, more earth-shattering?


JR: Originally, there was no connection between the painting itself and the title. Then, one sunny September day, Justin Bieber visited Berlin, i.e. a couple of months ago. When I opened up Internet links about it, I realized that Bieber was right next door, skateboarding in the Park am Gleisdreieck. A photographer had taken a picture of it. The idea began to bother me so much that I thought of adding something to the Elämäni ohikiitävä rakkaus painting series, which began three or four years ago. The painting itself already existed. At that stage, it still had no name, and that title somehow fitted that work best.


MH: Is Justin Bieber good, then? And if yes, then good at what? JR: He’s no good at all.


MH: How long are these series, in volume and chronologically, say, for example, Elämäni ohikiitävä rakkaus?


JR: These series have only started to come up while I have been living in Berlin. Before that, not at all. My photographer friend Mika Minetti, who also lives in Berlin, and I have developed them every now and then. So, chronologically, since 2011 up to the present. Elämäni ohikiitävä rakkaus: Wolfgang Tillmans was most probably the first. Since then, for example, Jesus and a reindeer have been on adventures in the series. Separately, not together. I always think, now the series is done, but then I notice another one has come along.


MH: Painting on canvas and drawing on paper. Both are important, key methods, for you. Looking at your working process, which comes first, or do they overlap? And how are these different working methods related?


JR: Yes, drawing always comes first. First thing in the morning with my porridge, or even before then. I try to keep it as a daily routine. It is a big part of my self-discipline – otherwise, I don’t necessarily get started working at all, since I work in the same place as I live. I draw for an hour, then I eat something small. I go to the computer. I look at something, it could be anything, for example, the news on TV. Then I go back and look at my old works. To see if anything could still be done to them. If not, then I pick up the sketchpad again. I don’t really know if there is any great significance to this arrangement in itself. As long as I can just work up some daily energy. The music I choose on each occasion also plays a part here.


I want the drawing to give my work a continual routine and continuity. I want the same immediate atmosphere in my paintings as in drawings. I see a painting and a drawing as the same thing. They sort of go hand in hand the whole time.


MH: In one discussion, at a public occasion, you were asked when you knew that you would be an artist. You told about seeing a Kalervo Palsa exhibition when you were in upper secondary school. This motivated you and gave you a push at that time. What does Palsa mean to you now?


JR: Palsa was the start. I still think of him every now and then. He is perhaps more of a kind of “figure” or role model from bygone days. A legend who lives on in my head.


MH: What about today’s significant “figures”? Who are they, in painting and in general?


JR: They come and go. For quite a long time, Wolfgang Tillmans was very much that sort of figure. And [Finnish pop singer] Kikka. It’s hard to name figures like that in painting now. Well, let’s say, for instance, Leena Luostarinen. I just visited Carol Rama’s tremendous exhibition at EMMA. She could be that sort of figure, too.


MH: So, what the above-mentioned Tillmans, Palsa and Rama have in common is that they were and are in many senses outsiders, from a certain marginal area of society...


JR: ...Yes, and it is specifically this status of outsider that interests me in all of them – albeit each one in different ways. Rama was new to me, but she left a powerful impression in my mind. The fascinating thing about her is the roughness of the painting. Her works do not seem at all calculated. Some of them were quite heavy-going, to the point of verging on being tales of illnesses. Of course, behind all this is the term and genre often associated with me, art brut, although I personally don’t see myself as being close to that type of thing.


And if we think of Tillmans, what has attracted me there is not so much the individual pieces, but the way he constructs whole exhibitions. They have influenced how I myself have done installations.


MH: Let’s put another work under the ‘microscope’. This again has a highly intriguing and surely fitting title. This is a painting titled Maailman vahvin poliisinalle. There is a police officer in there, along with a figure that is perhaps more reminiscent of a hippopotamus. The background and genesis of the work, what’s involved here?


JR: This work is an exception in the sense that I have used a quite special and unusual ground. It is not cotton canvas, but polyester, i.e. a totally artificial material. The painting ground was exaggeratedly white, sort of the white of death and cold. It sucks in paint in quite a different way from a cotton ground canvas. If in cotton the paint stops a little as if halfway, in polyester it goes through rapidly and you can see it on the other side. At the same time, the shades of the paints are softened and this gives the canvas a sort of batik feeling.


MH: Which was which – i.e. which came first: the animal or the human being?


JR: In this case the hippopotamus-like figure definitely came first. At one point, I rolled the work up, because it was stuck, and went back to it later. I carried it on by colouring in the lower section of the hippo, and from there quite by chance the police officer came in. In the end, I put in another police officer alongside it, as if as a companion and friend, to guide and help the first police officer.


MH: Let’s get to the title of the exhibition. It is impossible, totally impossible not to ask: What does it mean? Where does it come from? Is it a wish, an encouragement or an order? Or all three at once?


JR: The title originally comes from the Kikka album Ota vaatteet pois (which translates Take Your Clothes Off). I was sitting in the park with Minetti one day, drinking wine, and I told him about this idea. He was delighted, and said, what if you add “Käy peremmälle” (which translates “Step inside”). This somehow sounded so good and prompted such uproarious laughter that I wrote the title down on paper and accepted it. I no longer wanted to think about any other alternative titles. And since this is, after all, an exhibition [in Helsinki] in January, then I think taking some clothes off is automatic.


MH: Have you arranged openings before in which there have been clothes or they have been taken off, either from you or the public?


JR: The title doesn’t refer specifically to stripping off, but to love and romance. First there was A Secret Entrance to an Enchanted Garden – There Is Still Hope at Anhava (August 2012). Then in Berlin at the Musterzimmer exhibition Oletko ikuisesti minun?, where on a hot summer’s day in 2013 I received people in bed wearing a kimono. There was an old-fashioned bed in the middle of the first room, as an organic part of the exhibition. This is now the third part of the theme of love, in which it is time to take your clothes off.

Mika Hannula: Näyttelyssä on mukana teos nimeltään Elämäni ohikiitävä rakkaus: Justin Bieber skeittaa Gleisdreieckin puistossa. Mikä on maalauksen tausta ja syntyhistoria?


Janne Räisänen: Itse maalaustilanteen alku osuu jonnekin kolmen vuoden päähän. Sen oli tarkoitus olla alunperin osa Pitkähiuksista -maalaussarjaa. Maalaustilanne sitten jotenkin venyi ja turhauduin. Leikkasin osan maalauksesta pois. Siis hieman silppusin sitä. Sitten tuo jäi jäljelle. Maalailin sitten ajan kuluessa siihen yhä uudestaan uusia kerroksia. Kun sitten muutin viime kesänä Schönebergiin, aloitin työn taas uudestaan. Ja siihen ilmestyi tuo hahmo, jonka sitten taas myöhemmin nimesin Justin Bieberiksi.


MH: Onko teoksen nimen kuvaava tilanne ja tapahtuma totta, tarua vai jotakin vielä suurempaa, ravisuttavampaa?


JR: Alunperin itse maalauksella ja nimellä ei ollut mitään yhteyttä. Sitten Justin Bieber tuli vierailemaan eräänä aurinkoisena syyskuun päivänä Berliiniin. Siis pari kuukautta sitten. Kun avasin netistä asian tiimoilta linkkejä, huomasin että Bieber on ihan minun naapurissa, tuossa Gleisdreieckin puistossa skeittaamassa. Joku valokuvaaja oli ottanut siitä kuvia. Ajatus alkoi vaivaamaan minua niin paljon, että ajattelin lisätä jatkoa tähän Elämäni ohikiitävä rakkaus -maalaussarjaan, joka on alkanut jo kolme tai neljä vuotta sitten. Itse maalaus oli jo olemassa. Se oli vielä tuossa vaiheessa nimeämätön, ja tuo nimi jotenkin osui siihen työhön parhaiten.


MH: Onko Justin Bieber sitten hyvä? Ja jos kyllä, niin missä?


JR: Ei se ole ollenkaan hyvä.


MH: Miten pitkiä nämä sarjat ovat, volyymiltään ja ajallisesti, siis esimerkiksi Elämäni ohikiitävä rakkaus?


JR: Näitä sarjoja on alkanut tulemaan vasta Berliinissä asuessani. Aikaisemmin ei ollenkaan. Mika Minetin, myös Berliinissä asuvan valokuvaajakaverini kanssa ollaan niitä aina välillä kehitelleet. Siis ajallisesti vuodesta 2011 tähän päivään. Elämäni ohikiitävä rakkaus: Wolfgang Tillmans oli varmaan ensimmäinen. Sittemmin sarjassa ovat seikkailleet esimerkiksi Jeesus ja poro. Erikseen, ei yhdessä. Luulen aina että nyt tämä sarja on tässä, mutta sitten huomaa, että taas tuli uusi.


MH: Kankaalle maalaaminen ja paperille piirtäminen. Molemmat ovat sinulle tärkeitä, keskeisiä tapoja. Kun katsotaan sinun työskentelyprosessia, kumpi tulee ensin vai menevätkö ne limittäin? Ja mikä suhde näiden eri työtapojen välillä on?


JR: Kyllä piirtäminen tulee aina ensin. Heti aamulla aamupuuron ohessa tai jopa ennen sitä. Yritän pitää sitä päivittäisenä rutiinina. Se on iso osa itsekuria – muuten en välttämättä saa aloitettua työskentelyä ollenkaan, sillä työskentelen samassa paikassa, missä asun. Piirrän tunnin, sitten syön jotain pientä. Käyn tietokoneella. Katson jotain ties mitä, esimerkiksi uutiset tv:stä. Sitten palaan takaisin ja katselen vanhoja töitäni. Että voisiko niille tehdä vielä jotain. Jos ei, niin palaan piirustusvihkon kimppuun. En nyt tiedä onko sillä järjestyksellä niin suurta merkitystä sinällään. Kunhan saan vaan päivittäisen energian päälle. Siinä on osansa myös musiikilla, jonka kulloinkin valitsen.


Haluan että työskentelyssä on jatkuva rutiini ja jatkumo piirtämisen kautta. Haluan saman välittömän ilmapiirin maalauksiini kuin piirustuksiinkin. Ajattelen että maalaus ja piirustus ovat samoja asioita. Ne kulkevat niin kuin käsi kädessä koko ajan.


MH: Eräässä keskustelussa, julkisessa tilanteessa, sinulta kysyttiin milloin tiesit, että sinusta tulee taiteilija. Kerroit siitä, miten lukiossa näit Kalervo Palsan näyttelyn. Se motivoi ja antoi sysäyksen silloin. Mikä merkitys Palsalla on sinulle nyt?


JR: Palsa oli alku. Ajattelen häntä aina välillä edelleenkin. Hän on ehkä enemmän sellainen "hahmo" tai esikuva menneiltä ajoilta. Legenda, joka elää päässä.


MH: Entä tämän päivän merkittävät ”hahmot”? Keitä he ovat, maalauksessa ja ylipäätään?


JR: Niitä tulee ja menee. Aika pitkään tosiaan Wolfgang Tillmans oli sellainen hahmo. Ja Kikka. Vaikea nimetä nyt maalauksessa sellaisia hahmoja. No sanotaan vaikka Leena Luostarinen. Nyt kävin Carol Raman upeassa näyttelyssä EMMA:ssa. Hän voisi olla sellainen hahmo myös.


MH: Niin, näistä edellä mainituista Tillmansia, Palsaa ja Ramaa yhdistää se, että he olivat ja ovat monessakin mielessä ulkopuolisia, tietystä yhteiskunnallisesta marginaalista lähtöisin...


JR: ...Kyllä, ja se on juuri tämä ulkopuolisuus, joka näissä kaikissa kiinnostaa – joskin aina eri tavoin. Rama oli uusi tuttavuus, mutta jätti vahvat jäljet muistiin. Hänessä kiehtoo maalauksen rosoisuus. Teokset eivät vaikuta lainkaan laskelmoidulta. Osa töistähän oli aika rankkoja, tullen lähelle jopa sellaisia sairaskertomuksia. Taustalla on tietysti minuunkin usein liitetty termi ja tyylisuunta art brut, joskin en itse koe olevani sen tyyppistä tekemistä lähellä.


Ja jos ajatellaan Tillmansia, siinä on viehättänyt, ei niinkään yksittäiset duunit, vaan se, miten hän rakentaa näyttelykokonaisuuksia. Ne ovat vaikuttaneet siihen, miten itse olen tehnyt installaatioita.


MH: Otetaan toinen teos ’mikroskoopin’ alle. Teoksella on taas hyvinkin viehättävä ja varmasti paikkaansa pitävä nimi. Kyse on maalauksesta nimeltä Maailman vahvin poliisinalle. Ja poliisi sieltä löytyy, kera ehkä enemmänkin virtahepoa muistuttavan hahmon. Teoksen tausta ja synty, mitä siihen liittyy?


JR: Tämä teos on erityinen siinä mielessä, että olen käyttänyt siinä varsin erikoista ja epätavallista pohjaa. Se ei ole puuvillakangasta, vaan polyesteriä, siis täysin keinotekoista materiaalia. Maalauspohja oli ylikorostuneesti valkoinen, sillä lailla kuolleen ja kylmän valkoinen. Se imee väriä ihan eri tavalla kuin puuvillainen peruskangas. Jos väri puuvillassa jää vähän kuin puolitiehen, polyesterissä se menee vauhdilla läpi ja näkyy toiselta puolelta. Samalla värien sävyt pehmenevät ja siitä kankaasta tulee sellainen batiikki-fiilis.


MH: Kumpi oli kumpi – siis kumpi tuli ennen: eläin vai ihminen?


JR: Tässä tapauksessa tuo virtahepomainen hahmo oli aivan ensin. Käärin teoksen jo kerran rullalle, koska se oli jumissa ja palasin siihen myöhemmin. Jatkoin sitä virtahevon alaosaa värittämällä ja siitä sitten ihan vaan sattumien kautta tuli poliisi. Lopuksi laitoin siihen viereen vielä toisen poliisin, niin kuin seuraksi ja kaveriksi, sitä ensimmäistä poliisia ohjaamaan ja auttamaan.


MH: Päästään näyttelyn nimeen. On mahdotonta, täysin mahdotonta olla kysymättä: mitä se tarkoittaa? Mistä se tulee? Onko se toive, kehotus vai käsky? Vai kaikkea yhtä aikaa?


JR: Nimi tulee alunperin Kikan albumista Ota vaatteet pois. Olin Minetin kanssa yhtenä päivänä puistossa istuskelemassa, siis juomassa viiniä ja kerroin tästä ideasta. Hän riemastui ja sanoi, että mitä jos laitat vielä siihen lisäyksen "Käy peremmälle". Se kuulosti jotenkin niin hyvältä ja synnytti sellaisen naurunremakan, että kirjoitin nimen ylös paperille ja hyväksyin sen. En halunnut miettiä enää mitään muita nimivaihtoehtoja. Ja kun kyse on kumminkin näyttelystä tammikuussa, niin luulen että vaatteiden pois ottaminen on automaatio.


MH: Oletko aiemmin järjestänyt avajaisia, joissa vaatteet ovat olleet tai on otettu pois, joko sinulta tai yleisöltä?


JR: Nimi ei liity sinänsä riisumiseen vaan rakkauteen ja romantiikkaan. Ensin oli Anhavalla A Secret Entrance to an Enchanted Garden – There Is Still Hope (elokuussa 2012). Sitten Berliinissä Musterzimmerillä näyttely Oletko ikuisesti minun?, jossa kuumana kesäpäivänä 2013 otin vastaan ihmisiä kimono päällä sängyssä. Vanhanaikainen tolppasänky oli keskellä ensimmäistä huonetta, orgaaninen osa näyttelyä. Nyt on rakkausteeman kolmas osa, jossa on vuorossa siis ottaa vaatteet pois.

X