Matthias Dornfeld
Karussell
6.5.-29.5.2016

Helsinki Contemporary is proud to present the German artist Matthias Dornfeld (b. 1960) in his first solo exhibition in Finland, on May 6–29. Dornfeld is known for extending and innovating in the tradition of expressive painting. Life’s knocks and everyday mishaps are shown in his coarsely beautiful portraits and still lifes, seasoned with dark humour.

The clichéd, iconic motifs in Dornfeld’s art resonate with the history of painting: portraits, flower arrangements and sunsets. The trivial, even pathetic, subjects put the spotlight on the act of painting itself. Dornfeld seeks to free his pictures of symbolism and of figures with given content. The artist is on the lookout for a new intensity, which is as refreshing and fearless as child's play.

“The painting is moving. It is within this movement that its contents materialize, when a flower turns out to be a grenade, or vice versa. I try to break away from the starting position – to extend the limits and limitations, kind of trying out all the possibilities to their absurd conclusions,” Dornfeld says.

Breaking with conventional expectations and assumptions is central to the artist, who challenges himself to enter uncharted territories in his attempts to achieve an unconscious, even meditative working method: “It is a continual push and pull between constructive and destructive elements. There is no a priori solution, and there are no guarantees. It is a kind of painter’s heaven and hell.”

Matthias Dornfeld lives and works in Berlin. He studied at the Academy of Fine Arts, Munich, where he was later a guest professor. He has participated in numerous solo and group exhibitions in the US, Canada and Europe. Recent exhibitions include: Bruce Haines Mayfair Gallery, London, UK (2016), NAK Neuer Aachener Kunstverein, Aachen, Germany (2014); Galerie Waldburger Wouters, Brussels (2014); and Soy Capitàn, Berlin (2013).

Helsinki Contemporary esittää saksalaisen Matthias Dornfeldin (s. 1960) ensimmäisen yksityisnäyttelyn Suomessa 6.–29. toukokuuta. Dornfeld tunnetaan ekspressiivisen maalausperinteen jatkajana ja uudistajana. Hän maalaa mustalla huumorilla tavalla, jossa arjen kolhut ja kommellukset ovat läsnä karun kauniisti.

Dornfeldin kliseiset ja ikoniset kuva-aiheet ovat tunnistettavia maalaustaiteen historiasta: muotokuvia, kukka-asetelmia ja auringonlaskuja. Triviaalit, jopa pateettiset aiheet nostavat itse maalaamisen keskiöön. ”Maalaustekoon” keskittyminen vapauttaa kuvat niiden symboliikasta ja figuurit oletetuista sisällöistä. Näin taiteilija etsii ja löytää teoksiinsa uutta intensiteettiä, joka on yhtä virkistävää ja pelotonta kuin lapsen avoimuus ja leikki.

”Maalaus on ja pysyy liikkeessä suhteessa siihen, mikä siitä muodostuu. Kun kukkasesta tuleekin granaatti tai päinvastoin. Pyrin irrottautumaan lähtökohdasta, ylittämään ja venyttämään rajoja. Haluan kokeilla kaikkia mahdollisuuksia loppuun asti, aina absurdiuteen saakka”, Dornfeld kertoo.

Irtiotto totutuista odotuksista ja oletuksista on tärkeää, ja taiteilija haastaa itsensä tuntemattomille vesille pyrkien tiedostamattomaan, jopa meditatiiviseen työskentelytapaan: ”Prosessissa on mukana niin rakentavia kuin hajottaviakin elementtejä. Ei ole etukäteen päätettyä ratkaisua, eikä mitään varmuutta. Se on kuin maalarin yhtäaikainen taivas ja helvetti.”

Berliinissä asuva ja työskentelevä Matthias Dornfeld on opiskellut Münchenin kuvataideakatemiassa, jossa hän on myös toiminut vierailevana professorina. Hänen teoksiaan on nähty lukuisissa yksityis- ja ryhmänäyttelyihissä USA:ssa, Kanadassa ja Euroopassa. Viimeaikaisiin näyttelypaikkoihin lukeutuu mm. Bruce Haines Mayfair Lontoossa (2016), NAK Neuer Aachener Kunstverein Aachenissa, Saksassa (2014), Galerie Waldburger Wouters Brysselissä (2014) ja Soy Capitàn, Berlin (2013).

Helsinki Contemporary visar den tyska konstnären Matthias Dornfelds (f. 1960) första separatutställning i Finland den 6–29 maj. Dornfeld är känd som en konstnär som fortsätter och förnyar den expressiva måleritraditionen. Han målar med svart humor och på ett sätt där vardagens skavanker och missöden finns närvarande i sin kantstötta skönhet.

Dornfelds både klichéaktiga och ikoniska bildmotiv känns igen från måleriets historia: porträtt, blomsterstilleben och solnedgångar. Genom att motiven är triviala, rentav patetiska, ställs själva måleriet och penselföringen i fokus. Dornfeld koncentrerar sig på målandet som handling, varvid bilderna befrias från sin symbolik och figurerna från sina förmodade innehåll. På det sättet vill han ge sina verk en ny intensitet, lika uppfriskande och orädd som barnets öppenhet och lek.

”Målningen är och förblir i rörelse i förhållande till sin slutliga skepnad så att exempelvis en blomma kan förvandlas till en granat eller vice versa. Jag försöker lösgöra mig från utgångspunkten, överskrida och tänja på gränserna. Jag vill pröva alla möjligheter ända till slut, in absurdum”, berättar Dornfeld.

Att frigöra sig från invanda mönster och uppfattningar är viktigt, och Dornfeld tvingar sig själv ut på villande hav på sin jakt efter ett annat, omedvetet och rentav meditativt arbetssätt: ”Processen är en pendelrörelse med såväl konstruktiva som destruktiva element. Det finns ingen färdig lösning, ingen säkerhet. Ur konstnärens synvinkel ett slags himmel och helvete på en och samma gång.”

Matthias Dornfeld, bosatt och verksam i Berlin, har studerat vid konstakademin i München där han också arbetat som professor. Han har deltagit i talrika separat- och grupputställningar i USA, Kanada och Europa. Av hans utställningar under den senaste tiden kan nämnas Bruce Haines Mayfair i London (2016), NAK Neuer Aachener Kunstverein i Aachen (2014), Galerie Waldburger Wouters i Bryssel (2014) samt Soy Capitàn, Berlin (2013).

Matthias Dornfeld

ARTIST-CURATOR-DISCUSSION: Matthias Dornfeld & Mika Hannula
Karussell


Mika Hannula: There is a constantly recurring theme in your paintings. One way or another, you seem to focus on the face of a person, usually a woman. When did you start making portraits?

Matthias Dornfeld: They came after I had finished art school. I began with portraits some time around 2004 or so. But it wasn’t only portraits, because I made a conscious decision to focus on and to paint clichés. Other motifs that I return to are, for example, bouquets of flowers and sunsets.

What I was after was the act of painting as the pure, raw doing, in itself – or through itself. I wanted to concentrate on the very act, setting aside the presumed content of symbols or figures, and instead starting with a typical, universally known and recognizable cliché, or an icon of sorts. Something that is so common it has almost turned into a triviality.

MH: What keeps you returning to them and making new versions of the same thing? Or to put it differently: What’s so interesting about a triviality or a cliché?

MD: I am searching for the intensity in a picture; a painting that deliberately starts from zero, from the nothingness of a near-empty cliché. The picture as a cliché is, of course, only the very starting point. Something happens during the process of painting, and I am able to attain and generate the desired intensity for that particular case – or if not, if nothing unexpected happens, the work fails.

MH: What strategies do you have for this on-going search?

MD: It is very important to experiment, and to break away from the format and from expectations. When I am able to do this, all of a sudden, what used to be high is low, and what used to be clear and safe becomes chaotic and uncanny.

This is actually rather easy to demonstrate. It is a push-and-pull, a constant movement between two sides of the same game, or the same process. Kinds of opposites that attract one another. At first sight or by a trick of the light, we could say that what we are seeing is a flower bouquet. And well, what if we turn it upside down? Then, instead of the previous image, we have something that is not that far from a portrait, or at least the beginning of a portrait, with the vase becoming the head of a person.

Thus, the painting is moving. It is within this movement that its content materializes, when a flower turns out to be a grenade, or vice versa. It is an act of turning the tables, and combining and highlighting the potential co-existence of, let’s say, beauty and the beast, or the holy and the mundanely silly.

I try to break away from the starting position – and to extend the boundaries, kind of trying out all the possibilities to the point of absurdity.


MH: So, it all sounds like it’s a version of Diana Ross’s song: “...Upside down, boy you turn me, inside out, round and round...”

MD: (laughs) Yes, exactly.

MH: Or, to get closer to this moment, it is like a carousel.

MD: Sure.

MH: When you start a portrait, do you use sketches or photos?

MD: No, hardly ever. I might have done some initial drawn figures on paper before, but the painting begins with an empty canvas – there is nothing there in advance, at least on the conscious level. The same goes for references to the art context and traditions. Of course, I am very well aware of all the potential connotations with neo-expressionist painters and, for example, with Jean Dubuffet or Max Beckmann. But from my point of view, they are not intentional.

However, this brings me to a very central point in the way I work. This is the question of the unconscious, and the desire to rely on that, and to remain on that level of unknown territory while working. It is only when the painting is finished, that I can and want to relate to it on a conscious level.

It is obvious to me that if I were to think about what I do, add words and concepts to it, or adjust them, the whole process would be in jeopardy and stalled, even stopped. This nevertheless, does not lead to a juxtaposition between the two sides, whether it is unconscious or conscious, images or words. The process keeps on going with the power that resides in the unknown.

MH: It seems evident that your way of working consists of prolonged effort and a long-term trajectory, of repetition, executed with nuances and integrity. This constant repetition seeks to find in-depth content. The process is then combined with both a given aim and the demands and challenges of something else, something that has to be achieved there and then within the chosen framework.

MD: The way I have tried to explain the process is to use the idea of a tunnel that I enter while working. The situation can be quite unpleasant and harsh – with no light at the end of it, only darkness and unclarity. But I enter the tunnel, and in that tunnel I try to survive. It is a continual push and pull between constructive and destructive forces and choices. There is no a priori solution, and there are no guarantees. But I try to go on, and try to find my way out of the tunnel. It is kind of a painter’s heaven and hell.

MH: Have you learned, throughout the years, to navigate within the darkness of that tunnel?

MD: I am not sure, I think I have learned some orienteering tricks, but there are no readymade solutions. If we continue with the dark-tunnel metaphor: to keep the painting on the move, and me from cutting corners, or from illustrating an idea or a point, I have to enter that tunnel by my own means, but with the painter’s tools. I can’t fool the process or make it easier. If I take with me a hidden flashlight, so to speak, the result is a failure. But that said, I think that, through the years, I have learned to come to terms with these failures.


MH: How?

MD: Well, if the painting doesn’t work, I just throw it away (laughs).

MH: You started as an artist relatively late, beginning at the art academy in Munich in your early thirties. What did you do before?

MD: Yes, I was a late starter. At first, I drifted through many false starts, in my studies – everything from teaching to social work, but it took me a long time to finally realise that it is fine art that I am interested in, and that it is something I want to pursue. Even at art school I began with art education, and then, after a while, I switched to art practice.

MH: Have you worked as an art educator?

MD: No, I did some workshops with handicapped people during my studies (1994–2000), but I never worked as an educator. Until recently, I was a professor at the Academy of Fine Arts, Munich, where I studied, but that was in the Fine Art department.

MH: But I would claim that there is a certain sensitivity and sensibility, a notion of being-in-the- world, in your way of painting, one that can be traced to an educational attitude of respect, or a spiritual connectedness?

MD: Well, definitely the spiritual is there. While teaching, I did enjoy this ability to make the important and necessary connections involved in sharing things with the students. But the spiritual element has always been there for me – of itself and, well, perhaps in mysterious ways.

When I was younger, going way back to the late 80’s, I regularly took part in Zen-meditation sessions. I am not at all interested in the strictly religious or esoteric notions of the spiritual. For me, like with the act of painting clichés, it is another way of focusing on the very basic elements of an act. With Zen meditation, it focussed on how you breathe, which then leads to other ideas and issues.

It is fair to say that there is an element of in-depthness in the process of painting that I am searching and longing for.

MH: But longing for what exactly?

MD: I am not sure. Perhaps it is also important that I leave that answer open, that I don’t try to solve it or fix it. That is also one of the reasons why I don’t give my works titles. I think they would get in the way of looking. The works are, with some rare exceptions, all untitled.

But when talking about this type of sentiment or drive, which Germans call Sehnsucht, it is there, for sure. Obviously enough, I am looking for something. There is that urge. It can lead to very dark, unpleasant places, but if the search is kept alive and the experimenting, the natural high of it is worth all the energy and the effort. There is a certain euphoria that I long for – which tends to evaporate the moment you get closer to it.


But I am certain that these so-called clichés, these partly highly pathetic images also carry a version of truth within them. Not as answers, but they carry within them concentrated experiences of daily reality; of its past, present, and also its future.

What has to be done is to break away from expectations and to let new, strange and unknown elements in. To mix the bag and let it fly – or fall. And to enjoy the inherent uncertainty of an open-ended process.

MH: I believe this all comes together in the way you construct your exhibitions as installations?

MD: In the installations I try to introduce parts of the commonplace and the everyday into the often rather sterile environment of the white cube. I like to use typical domestic objects, such as sofas and carpets. But they are there to create an atmosphere, and are not the work itself. Their job is to help the work to breathe and to be on the move.

MH: These experiments, both with a single painting and with the exhibition as a whole, do you think they succeed?

MD: I certainly hope so. With all the means and courage that I have available, I want to maintain a sort of a naïve, childish approach – I want to paint like a child who runs out into the world without any worries or fears. With joy and excitement, for the very special, if somewhat brief, moment of being open, fearless and flexible.

TAITEILIJA-KURAATTORI-KESKUSTELU: Matthias Dornfeld & Mika Hannula
Karussell


Mika Hannula: Maalauksissasi on alati toistuva teema. Tavalla tai toisella ne ovat muotokuvia ja keskittyvät kasvoihin, useimmiten naisen kasvoihin. Milloin aloitit muotokuvien tekemisen?

Matthias Dornfeld: Ne tulivat sen jälkeen kun valmistuin Münchenin Kuvataideakatemiasta. Se oli joskus vuonna 2004. Mutta kyse ei ollut vain muotokuvista. Tein tietoisen päätöksen keskittyä maalaamaan kliseitä. Muotokuvien ohella palaan jatkuvasti aiheisiin kuten kukka-asetelma ja auringonlasku.

Mitä hain ja halusin oli maalaus puhtaana ja paljaana tekemisenä, sinä itsenään. Halusin keskittyä itse maalaustekoon, ja siirsin sivuun symbolien ja figuurien oletetut sisällöt ja keskityin niiden sijaan kaikkialla tunnettuihin ja tunnistettaviin kliseisiin. Ikoneihin, jotka ovat niin yleisiä että niistä on tullut jo melkein triviaaleja.

MH: Mikä saa sinut aina palaamaan näihin ja tekemään uusi versio siitä näennäisesti samasta? Tai toista kautta hahmottaen: mikä on niin mielenkiintoista trivialiteeteissa tai kliseissä?

MD: Etsin kuvan intensiteettiä; maalausta, joka tarkoituksella lähtee liikkeelle nollapisteestä, siitä lähes jo merkityksistä tyhjennetystä kliseestä. Ajatus kuvasta kliseenä on luonnollisesti vain ja ainoastaan lähtökohta. Maalausprosessin aikana tapahtuu jotain, jonka myötä saan kiinni ideasta ja pystyn luomaan jotakin siitä halutusta ja vaaditusta intensiteetistä. Ja jos sitä jotakin odottamatonta ja yllättävää ei tapahdu, maalaus epäonnistuu.

MH: Minkä tyyppisiä keinoja tai strategioita käytät tässä etsimisessä ja sen ylläpitämisessä?

MD: On erittäin tärkeää kokeilla eri juttuja ja irrottautua, ottaa etäisyyttä valitusta kuvasta, sen formaatista ja siihen liittyvistä vahvoista odotuksista ja oletuksista. Kun tämä irtiotto onnistuu, se mikä oli aiemmin ylhäällä, onkin nyt alhaalla, ja se mikä näytti turvalliselta ja selkeältä, onkin yhtäkkiä kaoottista ja outoa.

Tämä murros ja muutos on itse asiassa helppoa todentaa. Se on alituista liikettä pelin kahden eri puolen ja osasten välillä. Kyse on vastakohdista, jotka vetävät toisiaan puoleensa. Tietyllä tavalla ja tietystä kulmasta katsottuna voimme todeta, että näemme kukkapuskan. Mitä tapahtuu jos käännämme kuvan ylösalaisin? Nyt näemme, aika yllättävää, eikö, jotakin joka muistuttaa meitä muotokuvasta, tai ainakin muotokuvan alkiosta. Kukkapuskan vaasi onkin muuttunut ihmisen pääksi.

Maalaus on ja pysyy liikkeessä suhteessa siihen, mikä siitä muodostuu. Kun kukkasesta tuleekin granaatti tai päinvastoin. Kyse on käänteisestä logiikasta ja siitä, miten näennäisten vastakohtien potentiaalista samanaikaisuutta korostetaan – saatetaan yhteen esimerkiksi kauneus ja karmeus, tai pyhä ja maallinen.

Pyrin irrottautumaan lähtökohdasta, ylittämään ja venyttämään rajoja. Haluan kokeilla kaikkia mahdollisuuksia loppuun asti, aina absurdiuteen saakka.

MH: Sehän kuulostaa kuin versiolta Diana Rossin kappaleesta ”...Upside down, boy you turn me, inside out, round and round ...”

MD: (nauraa) Aivan.

MH: Tai jos pysytään lähempänä tätä näyttelyä, sehän on kuin karuselli.

MD: Totta.

MH: Kun aloitat muotokuvan tekemisen, onko mukana tai vieressä luonnoksia tai valokuvia?

MD: Ei juuri koskaan. Olen ehkä tehnyt aiemmin joitakin piirustuksia paperille, mutta itse maalaus alkaa aina täysin tyhjästä kankaasta. Ei ole muuta, ei ainakaan tietoisella tasolla. Sama pätee suhteessa taidekontekstin ja perinteiden referensseihin. Totta kai minä olen tietoinen mahdollisista yhteyksistä, esimerkiksi Jean Dubuffetiin tai Max Beckmanniin, mutta minulle itselleni ne eivät ole tarkoituksellisia.

Tämä tuo esille hyvin keskeisen tavan työskentelyssäni. Se liittyy kysymykseen tiedostamattomasta. Haluan tukeutua siihen, ja pysyä tällä ei-tunnetulla alueella. Vasta kun maalaus on valmis kykenen suhtautumaan ja katsomaan sitä tietoisesti.

Minulle on selvää, että jos maalatessa ajattelisin suoraan sitä mitä olen tekemässä, tai jos liittäisin maalaustekoon sanoja tai käsitteitä, koko prosessi vaarantuisi. Se hidastuisi, jopa pysähtyisi. Toisaalta on korostettava, että ei ole olemassa mitään vahvaa vastakkainasettelua kummankaan puolen välillä, on kyseessä sitten suhde kuvan ja sanan välillä tai jokin muu perusjuttu. Olennaista on se, miten prosessi saadaan pidettyä liikkeessä ja säilymään aktiivisessa suhteessa tiedostamattoman potentiaaliin.

MH: On nähdäkseni ilmeistä, että tapasi työskennellä rakentuu pitkäjänteisyyden ja sinnikkyyden varaan. Toistat melkein samaa teemaa ja kuvaa, kuitenkin alati sitä muuttaen ja varioiden. Toiston kautta muodostuu syvällistä sisältöä ja tiivistymistä. Prosessilla on yhtäältä selkeä tavoite, mutta samalla sisäänrakennettuna halu ja tarve tehdä jotakin erityistä ja erilaista valitun suunnan ja raamin sisällä.

MD: Olen pyrkinyt selittämään työprosessiani vertaamalla sitä tunneliin. Sellaiseen tilaan, johon menen työskentelyprosessin aikana. Fiilis tunnelissa voi olla aika epämiellyttävä ja ikävä – ei valoa tunnelin päässä, vain päälle käyvää pimeyttä ja epävarmuutta. Mutta minun täytyy mennä sinne ja pyrittävä selviytymään siinä.

Tämä prosessi on edestakaista liikettä, jossa on mukana niin rakentavia kuin hajottaviakin elementtejä. Ei ole olemassa etukäteen päätettyä ratkaisua, eikä mitään varmuutta. Mutta yritän jatkaa eteenpäin ja yritän löytää tieni tunnelista ulos. Se on kuin maalarin yhtäaikainen taivas ja helvetti.

MH: Oletko oppinut vuosien varrella kulkemaan siinä pimeässä tunnelissa paremmin?

MD: En ole varma. Olen oppinut joitakin suunnistuskikkoja, mutta tarjolla ei ole valmiita reittejä. Jos jatketaan tällä tunneli-metaforalla, niin jotta maalaus pysyy liikkeessä, ja jotta se ei ala huijaamaan itseään, kuvittamaan ideaa tai asennetta, minun on mentävä tunneliin vain ja ainoastaan maalauksen keinot mukanani. Tunnelissa oloa ei saa helpottaa tai vesittää. Jos otan mukaan, noh, esimerkiksi taskulampun, lopputuloksena syntyvä maalaus on epäonnistunut. Mutta toisaalta olen vuosien kuluessa oppinut tulemaan toimeen näiden epäonnistumisten kanssa.

MH: Miten?

MD: Jos maalaus ei toimi, heitän sen vaan roskikseen (nauraa).

MH: Aloitit kuvataiteilijana suhteellisen myöhään, menit kuvataideakatemiaan Münchenissä kun olit jo yli kolmenkymmenen. Mitä teit sitä ennen?

MD: Kyllä, minä aloitin myöhään. Ennen taideopintoja kävin läpi monta väärää aloitusta – kokeilin kaikenlaista opettamisesta sosiaalityöhön. Minulla vain kesti kauan tajuta, että se mitä todella haluan tehdä on maalauksia. Jopa taideakatemiassakin aloitin pedagogian puolella, josta sitten siirryin taidepuolelle.

MH: Oletko tehnyt töitä taidepedagogina?

MD: En, vedin useita työpajoja opiskeluaikoina (1994–2000), mutta en ole varsinaisesti koskaan työskennellyt pedagogina. Aivan viime vuoden loppuun asti olin kyllä professorina Münchenissä, siellä taidepuolella.

MH: Väitän että tavassasi maalata – ja ei niinkään mitä vaan miten maalaat – välittyy tietty avoimuus ja fiilis, joka vaikuttaa varsin läheiseltä kanssakäymiseen perustuvan pedagogisen kunnioituksen käsitteen, ja henkisen yhteenkuuluvaisuuden kanssa. Tämä on mielestäni vahvasti läsnä teoksissasi.

MD: Henkisyys on aivan varmasti läsnä. Opettaessani tunnistin kyllä tämän tärkeän yhteyden. Mahdollisuuden välittää asioita opiskelijoille ja antaa heille työkaluja oman tekemisensä etsimiseen ja löytämiseen. Henkinen puoli on aina ollut olemassa – ehkä hieman omituisella, omalaatuisella tavalla tosin.

Kun olin nuorempi, nyt palataan aina 1980-luvun loppuun, osallistuin säännöllisesti Zen- meditaatiokursseille. Minua ei kiinnosta henkisyys tiukan uskollisena tai esoteerisena asiana. Minulle henkisyys liittyy maalaamiseen ja esimerkiksi siihen, miten kliseetä maalatessa keskittyy pelkkään maalaamisen tekoon. Tämä on vain yksi tapa päästä asioiden ytimeen – tai ainakin yrittää sitä. Zen-meditaatio keskittyi hengitykseen, jonka kautta sitten päästiin toisille tasoille ja ulottuvuuksille.

Mutta on tärkeää korostaa, että minun maalaamisessani on alati läsnä tietyn syvällisen henkisyyden etsintä ja sen kaipaus.

MH: Mutta kaipaus mitä kohtaan?

MD: En ole varma. Ehkä on tärkeää, että myös tämä jää avoimeksi ja en yritä ratkaista tai selittää sitä. Tämä on yksi keskeinen syy sille, miksi vain harvoin annan teoksilleni nimiä. Minusta teosnimet olisivat vain katsomisen tiellä. Ja siksi, harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta, teokseni ovat nimettömiä.

Mutta jos puhutaan tästä erityisestä tunnetilasta tai vietistä, siitä mitä saksaksi kutsutaan termillä Sehnsucht, se on vahvasti aina mukana. Ei niin yllättäen, haen ja haluan jotakin. Tämä tarve ja pakko näkyy teoksissani. Se voi tietysti johtaa varsin ikäviin ja pimeisiin paikkoihin, mutta jos etsintä jatkuu ja kykenee uudistumaan, syntyvä luonnollinen hurmio ja huuma on kaiken tuskan arvoista. Kaipaan euforiaa, jolla on tapan hävitä aina kun sitä lähestyy.

Olen vakuuttunut, että näissä ns. kliseisissä ja pateettisissa kuvissa, kuten maisemissa tai muotokuvissa on aina mukana myös osatotuus. Ne eivät ole vastauksia, mutta kantavat mukanaan eräänlaista tihentymistä, arjen kokemuksellisuutta, jossa yhdistyy mennyt, nykyinen ja tuleva.

Minun täytyy pystyä leikkimään ja rikkomaan odotukset, ja antaa uusien ja erikoisten elementtien vaikuttaa ja virittää itse maalauta. Siis sekoittaa pakka ja antaa maalausteon elää omaa erikoista elämäänsä. Ja samalla nauttia prosessin sisäisestä epävarmuudesta ja avoimuudesta.

MH: Ja tämä kaikki konkretisoituu siinä miten hahmotat näyttelyitä installaatioina?

MD: Installaatioissa tuon tarkoituksella kylmään ja kovaan valkoiseen kuutioon arkisia esineitä ja elementtejä. Pidän siitä, että mukana on hyvin tavanomaisia tavaroita kuten sohvia ja mattoja. Mutta niiden tehtävä on luoda ilmapiiri, ne eivät ole osa itse teosta. Niiden tehtävä on pitää näyttelykokonaisuus elävänä ja liikkeessä.

MH: Miten hyvin nämä yritykset ja kokeilut mielestäsi toimivat, niin yksittäisissä teoksissa kuin koko näyttelyssä?

MD: Sitä ainakin toivoo, että ne onnistuvat ja toimivat. Haluan pitää yllä ja kehittää lapsenomaista suhtautumista, kaikella sillä rohkeudella ja keinoilla jotka hallitsen. Haluan maalata kuin pieni lapsi, joka suhtautuu ympäröivään todellisuuteen vailla pelkoja ja ottaa maailman railakkaasti haltuun. Leikkivä ja juokseva lapsi, josta huokuu ilo ja into tehdä jotakin erityistä. Jotakin siinä ja silloin, joka on itsessään avointa, pelotonta ja virkeää.

X