Kaikki kääntyy lopulta hyväksi
8.2.-3.3.2019
Henry Wuorila-Stenberg’s third solo show at Helsinki Contemporary coincides with his 70th birthday. The exhibition consists of new oil paintings that he has worked on in recent years.
 
A central aspect of Wuorila-Stenberg’s working process is its firm rootedness in the artist’s own life. For some time now, he has contemplated the themes of aging and the transience of life in his works. The existential questions that matter to him have given greater emphasis as time has passed. Present in these new works are reflections on death as part of what it is to be human and the idea that all that exists is conscious.
 
Visible in the exhibition are three key themes that Wuorila-Stenberg has worked on in series. One of them is the abstract paintings in saturated colours in which little eyes cluster together like flocks of birds. The artist sees these pictures as a metaphor for graves. But they are living graves – manifesting the faith and trust that everything around us is alive.
 
In the self-portraits in the exhibition the viewer encounters the blunt, serious artist, but their title, Näissä lihoissa iloitsin (In this flesh have I rejoiced), can be read as reflecting humour and warmth. For Wuorila-Stenberg the self-portraits are an ongoing series to which he always returns when he is not doing other work. As a theme it is always possible and present as a good excuse for making paintings. The painting gains space and freedom, and the results can be viewed with an open mind.
 
Constituting their own series are the reclining heads whose sensibility and presence range in tone from sombre to light. It is unclear where this theme – heads in different positions, with eyes closed or open and always ending at the neck – originates, rather, the works are part of a constantly changing, unfinished process. Painting and drawing heads is a daily routine in the studio, a meditative means of discovering ever-new gestures and actions in this same theme.
 
With the repetition I also want to free myself of notions such as that I am going somewhere in my painting, since I don’t think there is any journey. At best the painting opens up in the moment when the conditions for that opening up are propitious.

Henry Wuorila-Stenberg (b. 1949) studied art in Helsinki, Rome and West Berlin at the turn of the 1960s and 70s. During his more than 40-year career, he has actively participated in group shows and held numerous solo exhibitions. His works are in major public collections and in numerous corporate and private collections. He held teaching posts at the University of Art and Design Helsinki in 1984-1998 and as Professor of Painting and Head of the Painting Department at the Academy of Fine Arts Helsinki in 1998-2005. Wuorila-Stenberg received the Finland Prize in 1996 and the Pro-Finlandia medal in 2004. In 2013, his autobiography Hämärän näkijä (seer of shadows) was published by Like Publishing. His previous solo exhibition at Helsinki Contemporary was in 2016. Last year, Wuorila-Stenberg participated in The Phillips Collection’s Nordic Impressions exhibition of Nordic art in Washington and in the Manifesto of Stillness exhibition at Hyvinkää Art Museum, which closes on 24.2.2019.

Henry Wuorila-Stenbergin kolmas yksityisnäyttely Helsinki Contemporaryssa ajoittuu taiteilijan 70-vuotispäivän yhteyteen. Kokonaisuus koostuu uusista öljymaalauksista, joita taiteilija on työstänyt viime vuosien aikana.
 
Wuorila-Stenbergin työskentelyn keskeinen aspekti on sen vahva kiinnittyminen taiteilijan omaan elämään. Jo jonkin aikaa ikääntyminen ja elämän katoavaisuus ovat olleet aiheita, joita hän on teoksissaan pohtinut. Taiteilijalle tärkeät eksistentiaaliset kysymykset ovat ajan kuluessa korostuneet. Pohdinnat kuolemasta osana ihmisenä olemista ja ajatuksesta kaiken olevaisen tietoisuudesta ovat läsnä uusissa teoksissa.
 
Näyttelyssä nähdään kolme keskeistä aihetta, joita Wuorila-Stenberg on työstänyt sarjallisesti. Yksi niistä koostuu värikylläisistä, abstrahoiduista maalauksista, joissa pienet silmät kerääntyvät parven lailla yhteen. Nämä kuvat taiteilija näkee hautojen metaforana. Ne ovat kuitenkin eläviä hautoja – ilmentäen uskoa ja luottamusta siihen, että kaikki, mitä on ympärillämme, on elossa.
 
Näyttelyn omakuvissa katsoja kohtaa totisen ja tylyn oloisen taiteilijan, mutta niiden nimestä, Näissä lihoissa iloitsin, voi lukea huumoria ja lämpöä. Omakuvat ovat Wuorila-Stenbergille jatkuva sarja, johon hän palaa aina kun ei ole muuta työn alla. Se on aiheena alati lähellä ja mahdollinen, kuin hyvä tekosyy maalaamiseen. Maalaus saa tilaa ja vapautta, ja tuloksia voi katsella avoimin mielin.
 
Oman sarjansa muodostavat lepäävät päät, joissa sensibiliteetti ja läsnäolo vaihtelee tummista sävyistä valoisiin. Ei ole selvää, mistä tämä aihe – päät eri asennoissa, silmät kiinni tai silmät auki, päättyen aina kaulaan – kumpuaa, vaan teokset ovat osa jatkuvasti muuttuvaa ja keskeneräistä prosessia. Päiden maalaaminen ja piirtäminen on työhuoneella toistuva päivittäinen rutiini, meditatiivinen tapa, jonka kautta samasta aiheesta löytyy aina jokin uusi ele ja teko.
 
Haluan toistolla myös päästä irti sellaisesta ajatuksesta, että olisin menossa maalaamisessani johonkin, sillä minusta ei ole olemassa mitään matkaa. Parhaimmillaan maalaus avautuu hetkessä, kun olosuhteet avautumiselle ovat otolliset.

Henry Wuorila-Stenberg (s. 1949) opiskeli taidetta Helsingissä, Roomassa ja Länsi-Berliinissä 1960–70-luvun taitteessa. Hän on osallistunut aktiivisesti ryhmänäyttelyihin ja pitänyt lukuisia yksityisnäyttelyjä yli 40-vuotisen uransa aikana. Hänen teoksiaan on keskeisissä julkisissa kokoelmissa ja lukuisissa yritys- ja yksityiskokoelmissa. Opetustehtäviä on ollut Taideteollisessa korkeakoulussa 1984-1998 ja Kuvataideakatemiassa maalaustaiteen professorina ja maalausosaston johtajana 1998-2005. Wuorila-Stenbergille myönnettiin Suomi-palkinto 1996 ja Pro-Finlandia mitali 2004. Vuonna 2013 hän julkaisi Liken kustantamana omaelämäkertansa Hämärän näkijä. Edellinen yksityisnäyttely Helsinki Contemporaryssa oli vuonna 2016. Viime vuonna Wuorila-Stenberg osallistui Phillipps Collectionin Pohjoismaista taidetta esittelevään Nordic Impressions näyttelyyn Washingtonissa ja Hiljaisuuden manifesti näyttelyyn Hyvinkään taidemuseossa joka on avoinna vielä 24.2.2019 asti.

Henry Wuorila-Stenbergs tredje separatutställning på Helsinki Contemporary sammanfaller tidsmässigt med hans 70-årsdag. Utställningen består av oljemålningar från de senaste åren. 

En central aspekt i Wuorila-Stenbergs konst är att där finns en stark koppling till hans eget liv. Åldrandet och livets förgänglighet är teman som han behandlat i sina verk redan under en längre tid. Överlag har de existentiella frågorna under årens lopp blivit allt viktigare för honom. Reflektioner kring döden som en del av människans vara och idén om att allt som existerar har ett medvetande finns närvarande i de nya verken.

Utställningsverken visar tre centrala motiv som Wuorila-Stenberg arbetat med seriellt. Ett av motiven är abstraherade flockar av små ögon i färgmättade målningar. Själv ser konstnären dessa bilder som en metafor för gravar. Men här handlar det om gravar som lever och därmed manifesterar en tro och förlitan på att allt som omger oss är levande. 

I självporträtten möter vi en konstnär som ger ett allvarsamt och bryskt intryck, men av deras namn, I detta hull jag fröjdades, kan man utläsa både humor och värme. För Wuorila-Stenberg är självporträtten en kontinuerlig serie som han återkommer till alltid då han inte har något annat under arbete. Som motiv är självporträttet alltid både nära till hands och möjligt – ett utmärkt svepskäl för att måla. Målandet får rymd och frihet, och resultatet kan beskådas med öppet sinne. 

En helt egen serie är de vilande huvudena, där sensibilitetens och närvarons nyanser varierar mellan mörkt och ljust. Det är inte helt klart ur vad detta motiv – huvuden i olika ställningar, med öppna eller slutna ögon, alltid avbildade ända ner till halsen – är framsprunget; verken är delar av en ständigt föränderlig och ofullbordad process. Att måla och rita huvuden hör till Wuorila-Stenbergs dagliga rutiner i ateljén, en meditativ rutin med vars hjälp han ur ett och samma motiv alltid hittar någon ny gest och handling. 

Med repetition vill jag också frigöra mig från idén att jag i mitt måleri vore på väg mot någonting, för som jag ser det finns det ingen resa, ingen färd. I bästa fall öppnar sig en målning omedelbart då förutsättningarna är gynnsamma.

Henry Wuorila-Stenberg (f. 1949) studerade konst i Helsingfors, Rom och Västberlin i skiftet mellan sextio- och sjuttiotalen. Under sin mer än 40-åriga karriär har han aktivt deltagit i grupputställningar och hållit talrika separatutställningar. Hans verk ingår i de mest centrala inhemska offentliga samlingarna och i talrika företagssamlingar och privata samlingar. Wuorila-Stenberg undervisade på Konstindustriella högskolan 1984–1998 och var professor och chef för avdelningen för måleri på Bildkonstakademin 1998–2005. Wuorila-Stenberg tilldelades Finlandspriset 1996 och Pro Finlandia-medaljen 2004. År 2013 gav han ut sin biografi Hämärän näkijä på förlaget Like. Sin föregående separatutställning på Helsinki Contemporary hade han 2016. Ifjol deltog Wuorila-Stenberg i Phillips Collections utställning Nordic Impressions i Washington som presenterade nordisk konst samt i utställningen Hiljaisuuden manifesti på Hyvinge konstmuseum som är öppen till och med den 24 februari 2019.

 

Artist-Curator Discussion: Henry Wuorila-Stenberg & Mika Hannula

Kaikki kääntyy lopulta hyväksi
8.2.–3.3.2019





Henry Wuorila-Stenberg  (b. 1949) is a central figure in Finnish contemporary painting. His expressive works on canvas and paper often deal with painful subjects and incorporate surreal elements. The primary questions of life, death, faith, love and sexuality are his central subjects. Wuorila-Stenberg studied art in Helsinki, Rome and West Berlin in the late 1960s and early 1970s. During his more than 40-year career, he has had numerous solo shows in Finland and Sweden, and appeared in collective exhibitions in Europe, Asia and South America. His works are represented in the most important public collections in Finland. .He held teaching posts at the University of Art and Design Helsinki in 1984-1998 and as Professor of Painting and Head of the Painting Department at the Academy of Fine Arts Helsinki in 1998-2005. Wuorila-Stenberg received the Finland Prize in 1996 and the Pro-Finlandia medal in 2004. In 2013, his autobiography Hämärän näkijä (seer of shadows) was published by Like Publishing.


Mika Hannula
: Let's start with the name of the exhibition – what does it refer to? 

Henry Wuorila-Stenberg: It is related to my paintings via religion and my life. In the context of religion, it refers to Juliana of Norwich, a female mystic and anchorite who lived in England in the 14th century. The name of the exhibition is a direct quote from her writing and refers to a religious phenomenon of the time, whereby a woman would wall herself into a cell attached to the side of the church and live there in isolation, listening to church services, until the end of her life. In my paintings and my life, the name is related to my own faith and hope, and the natural human ability to adapt to all kinds of situations.

MH: A painting of the same name has a key role in the exhibition. What is the history of the conception of this work? 

HWS: I had just completed my self-portrait when I thought to myself: “Is this my last self-portrait with oils?” I’d been painting for three years solid and I was exhausted. The feeling of my power draining away was so strong that I wrote behind the painting: this is probably the last self-portrait. Then I put the painting on the wall to dry and wondered what to do next.

Suddenly a large-scale painting that I made in the 1990s caught my eye. There was a time when I had wanted to believe it was good enough to be kept, but now it looked so awful to me that I decided to destroy it and give the stretcher bars to my friend. I wanted to get rid of big bases as I thought I’d never be able to make large paintings any more because of my neck pains and other ailments.

But the power of creativity and the need to paint surprised me once again. Without thinking, I lifted the painting onto the easel started to work. I painted that evening and then again next morning and was totally surprised by the result. I saw that the work was a kind of synthesis of works that I had painted over the decades. At the same time, it served as a kind of climax for my “burial paintings” at the exhibition. Physically, this ecstatic experience was a bit too much for me and I was almost crawling when I left my studio. But all in all I was overjoyed and immensely grateful. I saw the work as a gift, but of course I did not think about who it was from and why it had come to me.

MH: This exhibition is solely comprised of paintings on canvas. Why is that?

HWS: There is a very practical reason for that. Previously, I was unable to move from one instrument to another – I had to either paint or draw. But perhaps some sort of defragmentation has taken place as I now treat all instruments the same. The small size of the exhibition space meant I had to limit myself to what I included, which is why I decided to focus solely on paintings.

On the other hand, there’s a bit more to it than that. I have always loved working with oil paints because painters were my first art heroes. Even though I realized early on that I naturally work better with paper (drawings, watercolours, gouache, ink, etc.), I couldn’t turn my back on oil colours. It wasn’t an option, even though many of the oil paintings I’ve made in my life are stuffy and tense. I was rarely able to infuse my work with airiness. It’s very rare that I would make an oil painting as effortlessly as Kaikki kääntyy lopulta hyväksi.

As I age I understand how painting can be so physical and energetically consuming, especially with regards to my own particular way of painting. I never make sketches, rather the works are born of the painting process. I have been drawing and painting since childhood, so for me it was never so much a profession or hobby as a way of being. That’s why I want to work until the end, though I don’t know how long I can keep going with oils. It doesn’t worry me because I learned from my friend who died of cancer that great works can be made with charcoal right up to the end. So now when I’m still able to make oil paintings, I want to exhibit them.

MH: There are several different series of works in the exhibition. Let's start with the self-portraits – what are they about?

HSW: Well, maybe we should start with the fact that all the self-portraits have the same title: Näissä lihoissa iloitsin (In this flesh have I rejoiced). 

MH: So they contain a little love and humour? 

HSW: Yes (laughter). And that’s only good because these self-portraits are often quite dull and gloomy. For some reason, I relate to myself rather severely in my paintings. On the other hand, self-portraits are a single continuous series and an important one too; it’s a series I return to when there’s nothing else going on, inside or outside my mind. It is always close and possible as a good excuse for painting, and the version and interpretation can surprise me every time. In self-portraits I allow the painting to think about itself, and I can observe the results of that thought process with an open mind.

MH: Repetition has been strongly associated with your works throughout your career. It could even be said that there’s a meditative way of staying with the same subject and repeating the same theme, and always finding that special, single gesture and act that’s also a strong part of the continuum. Why is repetition so important? 

HWS: It’s true, repetition is characteristic of my work, but it’s most essential to distinguish between meaningful, open repetition and what could be called the wrong kind of closed repetition. The difference between them is that, when it’s meaningful to me, the same content can be endlessly approached as a source of creativity and a basic element of being and doing. If the source is no longer bubbling, my work is not sincere and repetition is dead.

MH: What about the inclined, almost resting ends? These are works in which the sensibility and presence that’s affected by the light varies fantastically from dark to very bright. 

HWS: I have often wondered where these heads come from, and even though I’ve thought of works by many artists and my own personal experiences, I don’t see them as a solid beginning or end of an individual subjective experience, work or process. Rather, they are part of an ever-changing, ongoing process. 

Or maybe they just come from a painters’ collective server. But whatever beginnings, reasons, goals or meanings these heads were born of, every work is alive and new to me. That's why I don't understand why I couldn't paint them – without ever getting bored – right up until the day I die. Especially when I believe that the heads, which I am compelled to repeat by making new versions, are at least in some respects the manifestations of some hidden parts of myself. I see them as echoes of something that is essential, perhaps even inevitable, for me.

MH: In other words, the meaning and depth of repetition are created through everyday practice, by doing and concentrating?

HWS: Yes. Nor do I believe that the daily repetition of these heads in my studio would ever become monotonous for me. And even if it did, something interesting is always born of monotony and boredom. The mundane is not an obstacle to me, but rather what makes everything I do possible.

But why do I attach so much importance to my commitment and my progress, which creates its own direction, this lively form of staying still? Repetition has become necessary for me, almost to the point of obsession. Maybe I'm just sick and tired of looking for gratification through new forms and themes. I'd rather stick around and try to figure out what this whole thing is all about. Maybe I just want to openly experience and look at what’s happening in front of me on paper and cloth, and only occasionally check in on and consolidate my direction.

Through repetition I also want to get rid of the idea that my painting is going somewhere because I don’t think it’s a question of a journey. At its best, the painting opens up in an instant when the conditions are right for that to happen. Besides, I no longer believe in setting myself goals, purposes or life tasks – they’re usually just conceited delusions and pretensions based on hindsight. 

I'm no longer interested in wandering around, circling, and being forced by my will to run an extra mile. I'm not concerned with stepping away from this page. My new developments, ideas, themes, skilful compositions, or stunning colour juxtapositions don’t interest me one single bit. I also know that the artist is not afforded many worthwhile themes in a lifetime. That's why it’s enough for me to repeat this repetition.

MH: Let’s move on to the series of works that are different kinds of metaphors for graves. What are these colourful, abstract expressive paintings about?

HWS: It is important to note that the works are living graves. They are clearly associated with the long history and significance of Christianity, especially the empty tomb of Jesus as a symbol of ascension. At the same time, I seek and see something very universal in them as the character itself has disappeared and been replaced by simultaneous coming and going, waiting and redemption.

These works express the faith and trust that everything around us is alive. Talking about the existence of consciousness and the divisible presence of being, and how everything is connected and simultaneously alive, plants and atoms and everything that surrounds us and which we are part of.

MH: What about the special way that the eyes in the tombs rotate, not just the nicely-placed pairs of eyes but tens of small eyes, spinning and even running riot? 

HWS: They are an integral part of the awareness that everything is alive. They are also related to the experience of the image and closely linked to the history of the visual arts, especially surrealism.

I also believe that, in a deeper sense, I am connected to everyone else. In those rare moments when I can even momentarily forget my birth, my past, my profession, my entire humanity, I see how we are all one. My name, self, identity, reputation, outer shell, meaning and so on are, in my opinion, just arbitrariness, madness, sadness and misunderstanding; delusional creations that draw a veil over reality.

MH: And finally, the one special work, the painting of your mother when she was still alive.

HWS: Of course, that painting is unique and very important to me. I painted my mother based on a photo about a year before she died (January 2018).

I followed my mother’s decline for over a decade. During that time, we became very close. It seemed strange that I had never painted her portrait before. It might be that I actually portrayed the way she was fading in several resting heads. However, I wanted to paint a work that portrayed my mother as she was when we were together and having a conversation. I also painted a few works from a photo that I took of my mother after she died. Painting them was part of my grieving process.

Taiteilija-kuraattori-keskustelu: Henry Wuorila-Stenberg & Mika Hannula

Kaikki kääntyy lopulta hyväksi
8.2.–3.3.2019




Henry Wuorila-Stenberg (s. 1949) lukeutuu suomalaisen nykymaalauksen keskeisiin hahmoihin. Hän opiskeli taidetta Helsingissä, Roomassa ja Länsi-Berliinissä 1960–70-luvun taitteessa. Hän on osallistunut aktiivisesti ryhmänäyttelyihin ja pitänyt lukuisia yksityisnäyttelyjä yli 40-vuotisen uransa aikana. Hänen teoksiaan on keskeisissä julkisissa kokoelmissa ja lukuisissa yritys- ja yksityiskokoelmissa. Opetustehtäviä on ollut Taideteollisessa korkeakoulussa 1984-1998 ja Kuvataideakatemiassa maalaustaiteen professorina ja maalausosaston johtajana 1998-2005. Wuorila-Stenbergille myönnettiin Suomi-palkinto 1996 ja Pro-Finlandia mitali 2004. Vuonna 2013 ilmestyi Liken kustantama omaelämäkerta Hämärän näkijä.


Mika Hannula
: Aloitetaan näyttelyn nimestä – mihin se viittaa?

Henry Wuorila-Stenberg: Se liittyy uskonnon ja elämäni myötä maalauksiini. Uskontokontekstissa se viittaa Englannissa 1300-luvulla eläneeseen naismystikkoon ja nunnaan nimeltään Juliana Norwichlainen, hänen kirjoituksiinsa, joista nimi on suora lainaus; sen ajan uskonnolliseen ilmiöön, naiseen, joka muurautti itselleen kirkon kylkeen kammion, jossa asui, kuunteli messuja ja eli eristyksissä elämänsä loppuun. Maalausteni ja elämäni kohdalla nimi liittyy omaan uskooni, toivoon ja ihmisen luontaiseen kykyyn sopeutua kaikenlaisiin tilanteisiin.

MH: Näyttelyssä keskeisessä roolissa on samanniminen maalaus. Mikä on työn syntyhistoria?

HWS: Olin juuri saanut omakuvan valmiiksi, kun mietin, ”onkohan tämä sitten se viimeinen omakuva öljyväreillä”. Maalausputkeni oli kestänyt yhtäjaksoisesti kolme vuotta ja olin

uupunut. Tunne voimien hiipumisesta oli niin vahva, että kirjotin maalauksen taakse: tämä on varmaan se viimeinen omakuva. Tämän jälkeen laitoin maalauksen seinää vasten kuivumaan ja mietin, mitä seuraavaksi.

Yhtäkkiä katseeni osui 1990-luvulla maalaamaani suurikokoiseen työhön. Joskus olin halunnut uskoa, että se on riittävän hyvä säilytettäväksi, mutta nyt se oli minusta niin surkea, että päätin tuhota sen ja antaa kiilapuut kaverilleni. Halusin eroon suurista pohjista, koska en uskonut enää koskaan kykeneväni maalaamaan niskakipujen ja muiden vaivojen takia isoja maalauksia.

Mutta luovuuden voima ja maalaamisen pakko yllättivät taas kerran minut. Mitään ajattelematta nostin teoksen maalaustelineelle ja aloin maalata. Maalasin sen illan ja seuraavan aamupäivän ja olin totaalisen yllättynyt lopputuloksesta. Näin, että työ oli eräänlainen synteesi vuosikymmenten varrella maalaamistani teoksista. Samalla se oli eräänlainen huipentuma näyttelyssä esillä oleville ”hautamaalauksilleni”.  Fyysisesti tämä ekstaattinen kokemus oli vähän liikaa ja melkein ryömin työhuoneelta.  Mutta viis siitä, olin riemuissani ja suunnattoman kiitollinen. Koin teoksen lahjana, mutta en tietenkään miettinyt, keneltä ja minkä ansioista olin sen saanut.

MH: Näyttelyssä on tällä kertaa mukana vain maalauksia kankaalle. Miksi?

HWS: Syy on hyvin käytännöllinen. Aiemmin en kyennyt lainkaan siirtymään välineestä toiseen, ja minun oli joko maalattava tai piirrettävä. Mutta ehkä tässä on tapahtunut jonkinlainen eheytyminen; nyt teen kaikilla välineillä yhtä ja samaa. Mutta koska näyttelytila on sen verran pieni, jouduin aika tarkkaan rajaamaan, mitä laitan esille. Siksi päätin keskittyä vain maalauksiin.

Mutta on siinä muutakin. Olen aina rakastanut työskentelyä öljyväreillä, koska olivathan ensimmäiset taiteilijasankarini maalareita. Ja vaikka jo varhain tiedostin, että minulle luontuvat paremmin työskentelytavat paperille (piirustus, akvarellit, guassi, tussi jne.), en suostunut luopumaan öljyväreistä. En, vaikka useat elämäni varrella maalaamani öljyvärityöt ovat tukkoisia ja kireitä. Kykenin harvoin ilmavuuteen työskentelyssäni. Harvoin öljymaalaukseni syntyvät yhtä vaivattomasti kuin teos Kaikki kääntyy lopulta hyväksi.

Ikääntymisen myötä olen ymmärtänyt, miten fyysistä ja energiaa kuluttavaa puuhaa maalaaminen voi olla, varsinkin tapa, jolla itse maalaan. En tee koskaan luonnoksia, vaan työt syntyvät maalausprosessista. Olen lapsesta asti piirtänyt ja maalannut, eikä siinä ole minulle kyse mistään ammatista tai harrastuksesta, vaan olemisen tavasta. Haluan siksi työskennellä loppuun asti, mutta kuinka kauan jaksan öljyväreillä, sitä en tiedä. Se ei huoleta minua, koska opin syöpään kuolleelta ystävältäni, miten hiilellä voi saada aikaiseksi upeita töitä vielä viimeisillä voimilla. Siispä – kun vielä näitä öljyjä olen kyennyt maalaamaan, halusin ne esille. 

MH: Näyttelyssä on useampi eri sarja teoksia. Lähdetään omakuvista, mistä niissä on kyse?

HSW: No, lähdetään vaikka siitä liikkeelle, että omakuvilla on kaikilla sama nimi:

Näissä lihoissa iloitsin.

MH: Eli mukaan tulee samalla vähän lempeä ja huumoriakin?

HSW: Kyllä (naurua). Ja se on hyvä se, koska aika usein nimenomaan nämä omakuvat ovat varsin tylyjä ja synkkiä. Jostain syystä suhtaudun itseeni maalauksissa hyvin ankarasti. Toisaalta omakuvat ovat yksi alati jatkuva sarja ja tärkeä sellainen; sarja johon palaan, kun ei ole muuta mielessä tai menossa. Se on aina lähellä ja mahdollinen, kuin hyvä tekosyy maalaamiseen – joka kerta saa myös yllättyä siitä, minkälainen versio ja tulkinta syntyi tällä erää. Annan omakuvissa maalauksen ajatella itseään ja katselen avoimella mielellä näitä ajattelun tuloksia.

MH: Tekemiseesi on kautta urasi liittynyt vahvasti toisto, jopa meditatiivinen tapa pysyä samassa aiheessa ja toistaa samaa teemaa, ja löytää siitä aina se erityinen, yksittäinen ele ja teko, joka on kuitenkin vahva osa jatkumoa. Miksi toisto on niin tärkeää?

HWS: Niinhän se on, toisto on ominaista minulle, mutta on hyvin olennaista erottaa mielekäs, avaava toisto ja ehkä voisi sanoa vääräntyyppinen, sulkeutuva toisto. Erona näissä on se, että samaa sisältöä voi lähestyä loputtomiin, kun se on itselle tärkeä, kun se on luovuuden lähde ja peruselementti olemiseen ja tekemiseen. Jos lähde ei enää pulppua, tekeminen ei ole vilpitöntä ja toisto on kuollutta.

MH: Entä kallellaan olevat, ikään kuin lepäävät päät, teokset joissa sensibiliteetti ja valon kautta muovautuva läsnäolo vaihtelee hienosti hyvinkin tummasta erinomaisen valoisaan?

HWS: Olen monesti miettinyt, mistä nämä päät tulevat, ja vaikka mielessäni on käväissyt monien taiteilijoiden teoksia ja omia henkilökohtaisia kokemuksiani, en usko, että ne ovat jonkin yksittäisen subjektiivisen kokemuksen, teoksen tai prosessin umpinainen alku tai loppu. Pikemminkin ne ovat osa alati muuttuvaa ja keskeneräistä prosessia.

Tai ehkä ne vain kumpuavat jostain maalarien yhteisestä serveristä. Mutta olivat päitteni alut, syyt, tavoitteet ja merkitykset missä tahansa, jokainen työ on itselleni uusi ja elävä.  En siksi ymmärrä, miksen voisi maalata niitä – kyllästymättä – vaikka kuolemaani asti. Varsinkin kun uskon, että päät, joita minun on välttämätöntä toistaa tekemällä niistä uusia versioista, ovat ainakin joltain osin jonkin itseltäni kätketyn sisäisyyden ilmentymiä. Minusta tuntuu, että ne ovat kaikuja jostain minulle olennaisesta, jopa välttämättömästä.

MH: Eli toiston merkitys ja syvyys syntyy arkikäytännössä, tekemällä ja keskittymällä?

HWS: Kyllä. En myöskään usko, että näiden päiden päivittäinen toistaminen työhuoneellani muuttuu minulle yksitoikkoiseksi. Ja vaikka muuttuisikin, yksitoikkoisuudesta ja ikävystymisestä syntyy aina jotain kiinnostavaa. Ei arki ole mikään este minulle, vaan juuri se, mikä mahdollistaa kaiken tekemiseni.

Mutta miksi koen niin tärkeänä tämän sitoutumiseni, etenemiseni, joka luo itse oman suuntansa, tämän elävän paikallaan olon? Toistamisesta on tullut minulle välttämätöntä, miltei pakkomielle. Ehkä olen vain lopen kyllästynyt etsimään mielihyvää uusista muodoista ja aiheista. Jään mieluummin näille seuduille ja yritän ottaa selvää, mistä tässä koko touhussa on kysymys. Ehkä haluan vain avoimena kokea ja katsoa sitä kaikkea, mitä edessäni paperilla ja kankaalla tapahtuu ja vain silloin tällöin tarkistaa ja vahvistaa suuntaani.

Haluan toistolla myös päästä irti sellaisesta ajatuksesta, että olisin menossa maalaamisessani johonkin, sillä minusta ei ole olemassa mitään matkaa. Parhaimmillaan maalaus avautuu hetkessä, kun olosuhteet avautumiselle ovat otolliset. Sitä paitsi en usko enää itse asettamiini päämääriin, tarkoituksiin, elämäntehtäviin, ne ovat useimmiten vain omahyväisiä harhaluuloja, teeskentelyä ja jälkiviisautta.

Minua ei enää kiinnosta kierrellä ja kaarrella, kulkea kehää ja joutua tahtoni takia sakkokierroksille. Ei minua kiinnosta liikahtaa tältä aukeamalta minnekään. Uudet kehitelmäni, ideat, aiheet, taidokkaat sommitelmat tai upeat väririnnastukset eivät kiinnosta tippaakaan minua. Tiedän senkin, ettei taiteilijalle suoda montaakaan kelvollista aihetta elämässä. Siitäkin syystä minulle riittää tämä toistaminen toiston perään.

MH: Siirrytään sarjallisuudessa  teoksiin, jotka ovat eräänlaisia metaforia haudoista. Mistä näissä väririkkaissa, abstraktin ekspressiivisissä maalauksissa on kyse?

HWS: Teoksissa on keskeistä huomata, että ne ovat eläviä hautoja. Niissä on selkeästi mukana kristinuskon pitkä historia ja merkityksellisyys, ennen kaikkea Jeesuksen tyhjä hauta ylösnousemuksen symbolina. Samalla haen ja näen niissä jotakin hyvinkin yleistä, itse hahmo kadonnut ja tilalle on tullut tämä yhtäaikainen liike kohti ja pois, odotus ja lunastus.

Nämä teokset ilmentävät sitä uskoa ja luottamusta, että kaikki, mitä on ympärillämme, on elossa. Siis tietoisuuden ja jaettavissa olevan olemuksellisuuden olemassa oleva; miten kaikki on yhdessä ja yhtäaikaisesti elossa, kasvit, atomit, kaikki, mikä meitä ympäröi ja missä olemme osallisina.

MH: Entä haudoissa erikoisella tavalla pyörivät silmät, eikä vain kiltisti paikallaan olevat silmäparit vaan kymmenet pienet silmät, kieppuvat ja jopa riehuvat silmät?

HWS: Ne ovat kiinteä osa tietoisuutta siitä, että kaikki on elossa. Ne liittyvät myös kokemukseen kuvasta ja linkittyvät pitkälle kuvataiteen historiaan, erityisesti surrealismiin.

Lisäksi uskon, että minulla on syvemmässä mielessä yhteys kaikkiin ihmisiin. Niinä harvinaisina hetkinä, kun kykenen edes hetkeksi unohtamaan syntyperäni, menneisyyteni, ammattini, koko inhimillisyyteni, niin huomaan, miten me olemme kaikki yhtä. Oma nimi, minuus, identiteetti, maine, ulkokuori, merkitys jne. ovat mielestäni vain mielivaltaa, hulluutta, surua, erehdystä, harhaisia luomuksia ja huntu todellisuuden yllä.

MH: Lopuksi vielä se yksi ja erityinen teos, maalaus äidistäsi, kun hän oli vielä elossa.

HWS: Maalaus on tietysti minulle erittäin tärkeä ja ainutkertainen. Maalasin äidin valokuvan mukaan noin vuosi ennen kuin hän kuoli (tammikuussa 2018).

Seurasin äitini hiipumista toista vuosikymmentä. Tuona aikana meistä tuli hyvin läheiset toisillemme. Tuntui oudolta, etten ollut aiemmin hänestä maalannut muotokuvaa. Voi olla, että myös useissa lepäävissä päissä kuvasin itse asiassa hänen hiipumistaan. Halusin kuitenkin maalata työn, jossa äitini olisi sellaisena, kuin hän oli ollessamme yhdessä ja keskustellessamme. Maalasin myös muutaman työn valokuvan mukaan, jonka otin äidistäni hänen kuoltuaan. Niiden maalaaminen oli osa surutyötäni.

X