Mika Hannula: Invisible Friend, the work being staged in Helsinki, is the second version of the same continuum. The first took place in New York last summer, as part of an exhibition on Governors Island. How do these two different parts and different places compare, diverge or converge? And what aspects do you particularly want to take forwards and go more deeply into now in Helsinki?

 

Pilvi Takala: On New York’s Governors Island Invisible Friend had a predefined fictional space, the info leaflet said: “Make your memories of today even better than your experience. Invisible Friend gives you social proof that your day on Governors Island was really special - even if it wasn’t - so you don’t have to worry about making your life interesting”, i.e. users were given directions by explaining the purpose of the service.

 

Of course, users didn’t always care about this, and several of the conversations spread to quite different subjects relatively quickly. Many users seemed to expect a fully formed story from the service, instead of a conversation. I interpreted this as indicating that the promises made in the info leaflet made users more passive. That is why in the version in Finland the purpose of the service is left undefined, and I hope people will then get to “the point” more quickly, even if in the New York version the purpose was largely an excuse to get into a conversation.

 

One thing that is particularly important in the Finnish version is the quality of the replies, i.e. that a group of writers works for an hourly wage and concentratedly, and not from a page created by someone else. The group is big enough so that no one will get tired of answering, but small enough to be able to communicate together and to take advantage of seven people’s imaginations. In the previous version I mostly replied to the messages on my own, in a situation in which I was doing other things too. That not only limited the speed of the replies, but also new viewpoints and the room for going into things in-depth.

 

MH: How many users were there in this New York instance, and how long or short were the individual discussions – i.e. how many times could you keep the interaction going back and forth, and what do you think was the main point from the text-message writers’ perspective?

 

PT: There were about 60 users; with some of them the exchange lasted no more than a couple of messages. The most typical duration was a week or two of frequent texting, or a slightly slower pace lasting one to two months. I am still in touch with some of the users. The time difference also had a big impact on the nature of the service, because, while I was in Europe, I only responded the following morning to messages sent from NYC in the evening, so the conversation advanced at the rate of a message per day. When I was up late or in the right time zone, I might exchange ten messages with the same user within an hour, and the conversations came to life in quite a different way.

 

So, replying straight away is important. Once you are involved in the conversation, the improvisation works better. But ‘straight away’ doesn’t mean sending the first answer that comes into your head, but giving it a moment’s thought and considering whether you can come up with something even better. The main thing is mirroring the user’s language, accepting the concerns that the user brings to the conversation, and building on them. Everything that the user has to say is interesting and worthy of attention. As a general rule, you don’t argue with the user. Of course, you respond to sexters by changing the subject, and in other cases where arguing seems necessary, you discuss with the writers’ group. In New York we didn’t come up against anything problematic.

 

MH: If we envisage this sort of non-face-to-face interaction more generally, what do you think these new phenomena in different media and different systems tell us about? About growing isolation, about condensed social interchange or what?

 

PT: My own observations are linked to efficiency and control. The text message, which is the basis for lots of other messaging apps, is a way of being in touch, while retaining your own peace and quiet and personal space. At best, it means a chance to think about an issue properly and condensing it into a linguistically refined form, possibly spiced with emojis (digital images or icons). You feel like reading messages like that over and over again, and you can appreciate the written form. On the other hand, specifically the possibility of having complete control over the outgoing message is also impoverishing, the communication has so much missing.

 

Sherry Turkle, a professor at MIT specializing in technology and society (I have read her book Alone Together from 2011), is extremely worried about the way that young people are no longer able or do not dare to talk face to face, because they are used to texting or being on Facebook, i.e. in environments where they have complete control of what goes out. I personally had to have the teenage experience totally live, so these new forms of communication are largely an extra for me, but it is not unusual for members of my own generation to prefer to text rather than call or talk face to face.

 

Texting is seen as efficient; compact messages that take only a moment’s concentration to answer make you feel good. On the other hand, it seems that logging, and especially – in the case of more public platforms such as Facebook – sharing your own life and communication, is a way of constructing your own story so it can be managed and judged from an outsider’s viewpoint. Constructing my own story for myself in my head and in interaction with those close to me is quite complicated enough, and constantly changing, and the fact that, on top of that, I am supposed to maintain a Facebook profile that corresponds to the story that I want to share with a couple of thousand people, is a big job, and does not serve its purpose.

 

I myself share pictures of my children with a few family members by group e-mail for reasons of efficiency, but if I ask a pal how they are doing and the reply says “look at Facebook”, it starts to get scary. Ideas of efficiency are also bound up with the numerous apps that connect people for various reasons, one particularly interesting area here being the ones involving dating and looking for a partner in life, which are in themselves an enrichment, but also a means of exclusion, especially if they are used to outsource a whole area of life. Potential partners are always matched according to some system and ideology, based on profiles that users create of themselves.

 

The most advanced of these, such as e-harmony in the USA, do their own research on how their matching of people succeeds in the long term, and they offer a service that saves the client time spent on pointless relationships that will still not lead to a lasting marriage.

 

Socializing in a simple spirit of friendship, which is an important area of life, can also be done just when it suits you; one app connects people who are in the same area at the same time and who want to go for a beer, and you don’t have to arrange your social life to fit in with your own friends’ schedules. Whatever the app, the main thing is determining how you want to use it or not use it. The effortlessness of apps intended for human relationships is an illusion, since it takes time to understand how each function works, and to find a way of using it that makes sense to you. They can give joy and profit, but using them is not at all easier than any other way of being sociable. I personally have learned to use texting and message groups of a few people in a way that makes sense, and that’s enough for now.

 

MH: How much have you followed or studied similar projects in your background work – either social networks that are strongly problem or solution-focused, or projects done by artists? Do you have examples of cases that you think work and are interesting in these new operating environments?

 

PT: I have mostly investigated services that use text messages, the most startling being Crisis Text Line, a crisis line in the form of a text-messaging engine. The service came about by accident when in a project encouraging teenagers to do charity work, in response to a text message, the reply came: “He won’t stop raping me”. Text messages were used in this situation because texting is a good way to reach young people and the messages always get read.

 

This cry for help made clear what is evidently another side of the issue: particularly for young people, it is a lot easier to talk about difficult topics in a text message than on the phone. In this case the efficiency and control offered by texting makes all the difference. Volunteers on the crisis line follow precise instructions about how to respond to appeals for help, and outgoing messages are subject to multiple checks. The instructions include cautiously asking for further details without interrogating, while mirroring the user’s linguistic style. They trust in the desire of the person who made contact to say what is the matter, cultivating an encouraging and empathic language, and open questions. Therapy is also on offer in text-message form. Sometimes, it is better to share your thoughts with a therapist just when you feel like it and/or in a format that does not require live contact. The conversations are saved so it is possible to refer back to them.

 

MH: Invisible Friend is a text-message work and service. It is also the title of the exhibition. The “visible” and outwardly accessible part of the exhibition is a videowork that is being shown in the Gallery. What is the background to this work and how was it made?

 

PT: In spring 2015, I worked for a few months in the USA on a text-messaging service similar to Invisible Friend, where users could pay to create an imaginary girlfriend or boyfriend for themselves, with whom they could then conduct a text-message conversation. The video is based on a discussion forum for people working on the service, in which I also took part. The actual job of being an imaginary partner was interesting, but the conversations between the workers about what being an imaginary partner means were at least equally interesting.

 

The replies sent to users from people working on the service passed through a system intended to function as much like a machine as possible. Workers were needed because the machine was not yet able to produce sufficiently credible responses on its own. Rather than a particular user being monitored by a single worker, hundreds of workers were responsible for individual messages to the different users. Five minutes was allowed for responding to each message, and only a ten-text message history was visible.

 

The work was paid at 5 cents per message, and even a major effort wouldn’t take you over a dollar an hour. Users paid many times that amount for messages, but that didn’t seem to bother anyone. Evidently my colleagues in the forum were doing the work for the same reason as I was, because it was interesting and addictive.

 

The conversations in the forum reflected a need to take responsibility for another person in a situation in which that was virtually impossible. The job description, which was defined by our employer as a Human Intelligence Task (HIT) that complemented the machine, but with no specific further guidance, took fiction writing into the realm of therapy. The active members of the forum shared information about users’ distinguishing traits, so that the others could serve them better, and they watched out for and reported bad or lazy writers, in the hopes that only the best, i.e. us, would get to do the job. The video being shown in the Gallery is based on these conversations in the forum, and its form mimics a texting conversation with its speech bubbles and pings.

 

MH: What do you expect from the text service to be launched in Finland in mid-November? Without making a big Go Finland number out of it, we know that texting, in any event and nonetheless, was invented in Finland, and may even be used increasingly across the generations? Of course, it’s hard to predict, but still let’s speculate: Who do you think and expect the users will be, the art public or someone else?

 

PT: It is to be hoped that users can be absolutely anyone, regardless of whether they have ever heard of me or the Gallery. In a marketing sense the message will surely get through best to the art-going public, who already follow both, and many of those who try out the service will presumably be from this group. I have compelling personal experience of people who don’t consider themselves part of the art public or understand why a work of mine is art still grasping the content of the work immediately.

 

Of course, you have to get to see the work somewhere, but, apart from an exhibition space, it could be the Internet, and if it gets some sort of media attention, then anyone will be able to find Invisible Friend. People in Finland are used to keeping a great physical distance from each other, personal space is valued and words are used deliberately. The darkest, coldest time of year further limits physical movement, so I think the time and place are right for a text-message service.

 

MH: And finally. You are known for works that are based on astute, intelligent assessment of a certain very precisely chosen social situation, and participation in it in a new and special way – for subtle interventions that provide you with material and experiences, which you then work up, for example, into a video or video installation.

 

Now, the Invisible Friend exhibition, despite the fact that it includes a concrete video projection, is by its very nature something quite new and special in terms of an event and its setting, as also in its possible effects. Do you see this as a leap into the unknown or as a continuum? Or both? And then, on a scale of 0 to 100, how much does this new and different job scare you or induce doubt?

 

PT: The continuum aspect is the interest in social interchange and in how it shapes us. I have primarily investigated this via physical presence, so the immaterial person, the invisible friend who emerges in the exchange of text messages, is new. The video in the exhibition also keeps away from physicality and is based on text. But the biggest and most frightening leap is Invisible Friend taking the form of a service instead of a story.

 

It is safer to study an existing service that shares opinions, and to make a work that presents it without taking sides, than to produce your own, which you then have to stand behind. In all new works the process involves something new, frightening and doubtful, otherwise they wouldn’t get made, but generally by the time the work is being displayed to the public, the story is already wrapped up and the uncertainties under control.

 

Invisible Friend’s story and its place in the world are only just taking shape, nor can I predict what direction it will go in. The public are allowed and able do anything they like with it, or not to use it at all. One thing is certain: once the service is closed, I will know a lot more than I do now, this being very much the kind of information that is not available by any other means. The great thing about making art is that the works move along a meaningless-meaningful scale, and when you are aiming for something meaningful, you inevitably occasionally hit a point closer to the meaningless. The less meaningful bit is a nuisance, but there is nothing actually to lose, nor anything to fear. Exciting, 100.

Mika Hannula: Helsingissä toteutettava teos Invisible Friend on toinen versio samasta jatkumosta. Ensimmäinen tapahtui New Yorkissa viime kesänä, osana Governors Islandilla tehtyä näyttelyä. Miten nämä kaksi eri osaa ja eri paikkaa vertautuvat, eroavat tai lähenevät toisiaan? Ja mitä asioita haluat erityisesti viedä eteenpäin ja syventää nyt Helsingissä?

 

Pilvi Takala: New Yorkin Governors Islandilla Invisible Friendillä oli etukäteen määritelty fiktion tila. Ilmoituksessa sanottiin muun muassa: “Make your memories of today even better than your experience. Invisible Friend gives you social proof that your day on Governors Island was really special - even if it wasn’t - so you don’t have to worry about making your life interesting.” Käyttäjiä siis ohjattiin selittämällä palvelun tarkoitus.

 

Käyttäjät eivät tietenkään aina välittäneet tästä ja useat keskustelut laajenivat ihan muihin aiheisiin suhteellisen nopeasti. Monet käyttäjät tuntuivat odottavan palvelulta valmista tarinaa keskustelun sijaan. Tulkitsin, että ilmoituksen lupaukset tekivät käyttäjistä passiivisempia. Siksi Suomessa tehtävässä versiossa palvelun käyttötarkoitus jätetään määrittelemättä ja toivon, että “asiaan” päästään siten nopeammin, vaikka New Yorkin versiossakin käyttötarkoitus oli lähinnä tekosyy päästä keskustelemaan.

 

Erityisen tärkeää suomalaisessa versiossa on vastausten laatu eli se, että ryhmä kirjoittajia tekee työtä tuntipalkalla ja keskittyneesti, ei jonkun muun tekemisen sivussa. Ryhmä on tarpeeksi iso, jottei kukaan ehdi kyllästyä vastailuun, mutta tarpeeksi pieni pystyäkseen kommunikoimaan keskenään ja käyttämään seitsemän henkilön mielikuvitusta hyväkseen. Aiemmassa versiossa vastailin viesteihin lähinnä yksin tilanteessa, jossa tein muutakin. Se rajoitti paitsi vastausten nopeutta, myös uusia näkökulmia ja paneutumisen mahdollisuutta.

 

MH: Miten paljon käyttäjiä tässä New Yorkin keississä oli ja miten pitkiä tai lyhyitä yksittäiset keskustelut olivat – siis montako kertaa sitä vuorovaikutusta kykeni pitämään yllä? Ja mikä mielestäsi oli olennaista tekstarien kirjoittajan näkökulmasta?

 

PT: Käyttäjiä oli noin 60, joista muutamien kanssa vaihto jäi pariin viestiin. Tyypillisin kesto oli viikon tai parin tiheä viestittely, tai kuukaudesta pariin hiukan hitaammalla tahdilla. Joidenkin käyttäjien kanssa olen vieläkin yhteydessä. Aikaero vaikutti myös paljon palvelun luonteeseen, koska Euroopassa ollessani vastasin New Yorkista illalla lähetettyihin viesteihin vasta aamulla, jolloin keskustelu kulki viesti per päivä –tahtia. Kun valvoin tai olin oikealla aikavyöhykkeellä, saatoin vaihtaa kymmeniä viestejä saman käyttäjän kanssa tunnin sisällä ja keskustelut lähtivät elämään aivan eri tavalla.

 

Heti vastaaminen on siis tärkeää. Silloin kun on jo keskustelun sisällä, improvisaatio toimii paremmin. Heti ei kuitenkaan tarkoita ensimmäisen mieleen tulevan vastauksen lähettämistä, vaan hetken pohdintaa ja harkintaa siitä keksisikö jotain vielä parempaa. Olennaista on käyttäjän kielen peilaaminen, käyttäjän keskusteluun tuomien asioiden hyväksyminen ja niiden varaan rakentaminen. Kaikki käyttäjän sanoma on mielenkiintoista ja huomionarvoista. Pääsääntöisesti käyttäjälle ei väitetä vastaan. Toki sekstaajille vastataan aihetta vaihtaen ja muista tapauksista, joissa vastaan väittäminen tuntuu tarpeelliselta, keskustellaan kirjoittajaryhmän kanssa. New Yorkissa ei tullut vastaan mitään ongelmallista.

 

MH: Jos hahmotetaan tämäntyyppistä ei-kasvokkain tapahtuvaa vuorovaikutusta yleisemmin, mistä nämä uudet ilmiöt eri medioissa ja eri järjestelmissä mielestäsi kertovat? Kasvavasta yksinäisyydestä, tiivistyneestä kanssakäymisestä vai mistä?

 

PT: Omat havaintoni liittyvät tehokkuuteen ja kontrolliin. Tekstiviesti, johon monet muut viestintäsovellukset pohjaa, on tapa olla yhteydessä, mutta säilyttää samalla oma rauha ja tila. Parhaimmillaan se tarkoittaa mahdollisuutta miettiä joku asia kunnolla ja tiivistää se kielellisesti hienoon muotoon mahdollisesti emojeilla (kuvasymboleilla) höystettynä. Sellaisen viestin lukee mielellään montakin kertaa ja osaa arvostaa sitä kirjoitettua muotoa. Toisaalta juuri se ulosmenevän viestin täydellisen kontrollin mahdollisuus on myös köyhää, kommunikaatiosta puuttuu siinä niin paljon.

 

Sherry Turkle, MIT:n professori, alana teknologia ja yhteiskunta, (itse luin Alone Together –kirjan vuodelta 2011) on erittäinkin huolissaan siitä, miten nuoriso ei enää osaa tai uskalla puhua kasvotusten, koska he ovat tottuneet tekstaamaan tai olemaan olemassa Facebookissa, siis ympäristöissä joissa ulosantia voi hallita täysin. Itse jouduin kokemaan teini-iän ihan livenä, joten nämä uudet kommunikaatiomuodot ovat lähinnä lisä. Ei ole kuitenkaan epätavallista, että oman sukupolven edustaja mieluummin tekstaa kuin soittaa tai puhuu kasvotusten.

 

Tekstaaminen koetaan tehokkaana – tiheät viestit, joihin vastaaminen vaatii vain hetken keskittymistä tuottavat mielihyvää. Toisaalta tuntuu, että oman elämän ja kommunikaation muistiin kirjaaminen ja varsinkin jakaminen, jos on kyse julkisemmista alustoista kuten Facebook, on tapa rakentaa omaa tarinaa niin, että sitä voi hallita ja arvioida ulkopuolisen näkökulmasta. Itselle oman tarinan rakentaminen omassa päässä ja vuorovaikutuksessa läheisten kanssa on ihan tarpeeksi monimutkaista ja jatkuvassa muutoksessa olevaa. Se, että tämän lisäksi pitäisin yllä Facebook-profiilia joka vastaa sitä tarinaa, jonka haluan jakaa parintuhannen ihmisen kanssa, on iso työ eikä palvele tarkoitusta.

 

Jaan itse kuvia lapsestani ryhmäsähköpostilla muutaman perheenjäsenen kanssa tehokkuussyistä, mutta jos kysyy kaverin kuulumisia ja vastataan “kato Facebookista”, alkaa pelottaa. Tehokkuusajattelu liittyy myös moneen ihmisiä eri syistä yhdistäviin appeihin, näissä kiinnostava alue on erityisesti deittailuun ja elämänkumppanin etsintään liittyvät, jotka ovat sinällään rikkaus, mutta myös ulossulkevia välineitä varsinkin, jos niiden varaan ulkoistetaan koko elämänalue. Potentiaaliset kumppanit sovitetaan yhteen aina jonkun systeemin ja ideologian mukaan, joka perustuu käyttäjän itsestään tekemään profiilin.

 

Kehittyneimmät näistä, kuten yhdysvaltalainen e-harmony, tekevät omaa tutkimusta siitä, miten yhteen sovittelu onnistuu pitkällä aikavälillä. Ne tarjoavat palvelua, joka säästää asiakkaan aikaa turhilta ihmissuhteilta, jotka eivät kuitenkaan johda kestävään avioliittoon.

 

Myös ihan kaverihengessä sosialisointi, joka on tärkeä elämänalue, on mahdollista suorittaa silloin kun itselle sopii. Sovellus yhdistää samalla alueella samaan aikaan oluelle haluavat keskenään eikä sosiaalista elämää tarvitse laskea omien kavereiden aikataulujen varaan. Oli sovellus mikä vaan, olennaista on sen määrittely, miten sitä haluaa käyttää tai olla käyttämättä. Ihmissuhteisiin tarkoitettujen sovellusten helppous on harhaa, koska jokaisen toiminnan ymmärtämiseen ja oman mielekkään käyttötavan löytämiseen kuluu aikaa. Niistä voi olla iloa ja hyötyä, mutta niiden käyttäminen ei ole yhtään sen helpompaa kuin mikään muukaan tapa olla sosiaalinen. Itse olen oppinut käyttämään tekstaria ja muutaman henkilön viestiryhmiä mielekkäästi ja se riittää nyt.

 

MH: Miten paljon olet seurannut tai tutkinut taustatyössä samanlaisia projekteja – joko sosiaalisia verkostoja, jotka ovat vahvasti ongelma- tai ratkaisukeskeisiä tai taiteilijoiden tekemiä projekteja? Esimerkkejä tapauksista, jotka sinusta toimivat ja ovat mielenkiintoisia näissä uusissa toimintaympäristöissä?

 

PT: Olen tutkinut lähinnä tekstiviestiä hyödyntäviä palveluita, joista pysäyttävin on Crisis Text Line, kriisipuhelin tekstarin muodossa. Palvelu syntyi vahingossa kun teinejä hyväntekeväisyyteen kannustavassa hankkeessa tekstiviestiin tulikin vastaus “He won’t stop raping me.” Tekstiviestiä hyödynnettiin tässä yhteydessä, koska tekstari on hyvä tapa tavoittaa nuoria ja viestit aina luetaan.

 

Avunhuuto teki selväksi asian toisen ilmeisen puolen: varsinkin nuorille on paljon helpompaa puhua vaikeista asioista tekstiviestillä kuin puhelimessa. Tässä tapauksessa tekstarin tarjoama tehokkuus ja hallittavuus on ratkaisevaa. Kriisilinjan vapaaehtoistyöntekijä seuraa tarkkoja ohjeita siitä, miten avunpyyntöihin vastataan ja ulos lähtevä viesti tarkistetaan moneen kertaan. Ohjeisiin kuuluu lisätietojen varovainen kysely kuulustelematta, käyttäjän kielellistä tyyliä peilaten. Luotetaan yhteyttä ottaneen haluun kertoa mistä on kyse viljellen rohkaisevaa ja empaattista kieltä sekä avoimia kysymyksiä. Myös terapiaa on tarjolla tekstiviestien muodossa. Toisinaan on parempi jakaa ajatuksia terapeutin kanssa silloin kun siltä tuntuu ja/tai muodossa, joka ei vaadi live kontaktia. Keskustelut jäävät talteen, joten niihin voi palata.

 

MH: Invisible Friend on tekstiviestiteos ja –palvelu. Se on myös näyttelyn nimi. Näyttelyn ”näkyvä” ja ilmeinen teos on videotyö, joka on esillä galleriassa. Mikä on tämän teoksen tausta ja toteutus?

 

PT: Työskentelin keväällä 2015 muutaman kuukauden Yhdysvalloissa Invisible Friendin kaltaisessa tekstiviestipalvelussa, jossa käyttäjät saivat maksusta luoda itselleen kuvitteellisen tyttö- tai poikaystävän, jonka kanssa käydä tekstiviestikeskustelua. Video perustuu palvelun työntekijöiden väliseen keskustelufoorumiin, johon itsekin osallistuin. Itse kuvitteellisen partnerin työ oli kiinnostavaa, mutta työntekijöiden väliset keskustelut siitä, mitä kuvitteellisena partnerina olo tarkoittaa, olivat vähintään yhtä kiinnostavia.

 

Palvelun työntekijöiden vastaukset käyttäjille kulkivat systeemin kautta, joka pyrki toimimaan mahdollisimman konemaisesti. Työntekijöitä tarvittiin, koska kone ei vielä pystynyt itsenäisesti tuottamaan tarpeeksi uskottavia vastauksia. Sadat työntekijät vastasivat yksittäisiin viesteihin eri käyttäjille sen sijaan, että tiettyä käyttäjää olisi seurannut yksi työntekijä. Viesteihin oli aikaa vastata viisi minuuttia ja viestihistoriaa oli näkyvillä vain kymmenen viestin verran.

 

Työstä maksettiin 5 senttiä per viesti, eikä kovallakaan yrittämisellä päässyt yli dollarin tuntipalkoille. Käyttäjä maksoi viesteistä moninkertaisen määrän, mutta tämä ei tuntunut häiritsevän ketään. Vaikutti siltä, että kollegani foorumilla tekivät työtä samasta syystä kuin minä, koska se oli kiinnostavaa ja koukuttavaa.

 

Foorumin keskusteluissa näkyi tarve kantaa vastuuta toisesta ihmisestä tilanteessa, jossa se on lähes mahdotonta. Työnkuva, joka työnantajan puolelta oli määritelty konetta täydentäväksi Human Intelligence Taskiksi (HIT) ilman sen kummempaa ohjeistusta, laajeni fiktion kirjoittamisesta terapiaan. Foorumin aktiivit jakoivat tietoa käyttäjien erityispiirteistä, jotta muut osaisivat palvella heitä paremmin sekä vahtivat ja ilmiantoivat huonoja tai laiskoja kirjoittajia toivoen, että tehtävään päästettäisiin vain parhaat eli meidät. Galleriassa esitettävä video perustuu näihin keskusteluihin foorumilla ja sen muoto jäljittelee tekstiviestien keskustelua kuplineen ja kilahduksineen.

 

MH: Minkälaisia odotuksia sinulla on marraskuun puolivälissä lanseerattavaan tekstaripalveluun Suomessa? Vailla sen suurempaa ”heja Finland” –fiilistäkin tiedämme, että tekstari nyt joka tapauksessa ja kuitenkin keksittiin Suomessa ja on ehkä jopa kasvavassa käytössä kautta eri ikäpolvien? Vaikea tietysti ennakoida, mutta spekuloidaan silti: keitä luulet ja odotat käyttäjien olevan, taideyleisöä vai jotakin muuta?

 

PT: Toive on, että käyttäjä voisi olla kuka vaan, riippumatta siitä onko koskaan kuullut minusta tai galleriasta. Markkinointimielessä viesti menee varmasti parhaiten perille taideyleisölle, joka jo seuraa molempia, ja moni palvelua kokeileva on varmasti tätä ryhmää. Itselläni on vahva kokemus siitä, että ihmiset, jotka eivät koe olevansa taideyleisöä tai ymmärtävänsä miksi joku teokseni on taidetta, pääsevät kuitenkin suoraan teoksen sisältöön kiinni.

 

Tietenkin työ pitää päästä näkemään jossain, mutta se voi näyttelytilan lisäksi olla internet ja jos jonkinlaista mediahuomiota saadaan aikaan, kuka tahansa voi löytää Invisible Friendin. Suomessa ollaan totuttu pitämään iso fyysinen etäisyys toisiin, omaa tilaa arvostetaan ja sanoja käytetään harkiten. Pimein ja kylmin vuodenaika vielä vähentää fyysistä liikkumista, joten aika ja paikka ovat mielestäni otollisia tekstiviestipalvelulle.

 

MH: Ja vielä lopuksi. Sinut tunnetaan teoksista, jotka perustuvat hyvin tarkkaan valitun sosiaalisen tilanteen ovelaan ja älykkääseen arviointiin ja siihen uudella, erityisellä tavalla osallistumiseen – hienovaraiseen interventioon, josta saadusta materiaalista ja kokemuksista olet työstänyt sitten esimerkiksi videon tai videoinstallaation.

 

Nyt Invisible Friend –näyttely – huolimatta siitä, että mukana on konkreettinen videoprojisointi – on jo luonteeltaan jotakin aivan uutta ja erityistä sekä tapahtumaltaan että ympäristöltään, kuten myös mahdollisilta vaikutuksiltaan. Onko tämä mielestäsi hyppy tuntemattomaan vai jatkumoa? Vai molempia? Ja niin, skaalalla 0-100, miten paljon tämä uusi ja erilainen duuni pelottaa tai epäilyttää?

 

PT: Jatkumona kulkee kiinnostus sosiaaliseen kanssakäymiseen ja siihen miten se muokkaa meitä. Tätä olen ensisijaisesti tutkinut fyysisen läsnäolon kautta, joten tekstiviestien vaihdossa syntyvä aineeton henkilö, näkymätön ystävä on uutta. Näyttelyn videokin pakenee fyysisyyttä ja rakentuu tekstin varaan. Isoin ja pelottavin hyppy on kuitenkin Invisible Friend teoksen muoto palveluna tarinan sijaan.

 

On turvallisempaa tutkia mielipiteitä jakavaa, olemassa olevaa palvelua ja tehdä teos, joka esittelee sitä kantaa ottamatta, kuin tuottaa oma, jonka takana on pakko seistä. Kaikkien uusien teosten prosessissa on uutta, pelottavaa ja epäilyttävää, muuten ne jäisivät tekemättä. Yleensä kuitenkin siinä vaiheessa kun teos on esillä yleisölle, tarina on paketissa ja epävarmuudet hallinnassa.

 

Invisible Friendin tarina ja paikka maailmassa ovat vasta muodostumassa, enkä voi ennustaa mihin suuntaan se lähtee. Yleisö saa ja voi tehdä sillä mitä vaan tai jättää kokonaan käyttämättä. Varmaa on, että palvelun sulkeuduttua tiedän paljon enemmän kuin nyt. Kyse on nimenomaan sellaisesta tiedosta, jota ei voi saada muilla keinoin. Taiteen tekemisessä on se hienous, että teokset liikkuvat skaalalla merkityksetön-merkittävä ja merkittävään pyrkiessä välillä osuu väkisinkin lähemmäs merkityksetöntä. Vähemmän merkityksellinen on harmi, mutta mitään menetettävää ei varsinaisesti ole, eikä pelota yhtään. Jännittää 100.