Helsinki Contemporary

Camilla Vuorenmaa

I promised to come back for her birthday

14.10.-13.11.2022

Camilla Vuorenmaa’s (b. 1979 in Tampere, Finland) solo exhibition I promised to come back for her birthday is based on the artist’s everyday fantasies and the meaningful action heroes of her youth. Vuorenmaa’s new works have been influenced by her role as a mother and the resulting contradictory feelings. Reading her teenage diaries also evoked memories. In the exhibition, stories and time are layered, the artist’s childhood fears and joys reflected on the now. “Painting, in the same way as life, can be frightening, and still, one wants to approach it.” In the end, it is a question of daring to let go, let the hand’s movement lead, anticipate.

Last autumn, Vuorenmaa painted a series of studies of Princess Leia, one of the main characters of the Star Wars movies, portrayed by Carrie Fisher. Along with the series, her first abstraction – painted at the same time – initiated Vuorenmaa’s internal process for this exhibition. “I reminisced about my teenage sources of strength, and Ripley, the androgyne hero of my childhood films, and Princess Leia became part of my new series.” The reinterpretation of the artist’s teenage idols revealed their weaknesses and incompleteness. The exhibition’s title refers to Aliens (1986) and the lines spoken by Ripley, the protagonist (portrayed by Sigourney Weaver), who is woken up from her hypersleep in space and learns that her daughter had meanwhile died of old age.

The exhibition features abstract topics painted on relief-like wooden bases typical of Vuorenmaa. She focuses on direct emotion and movement represented by colours and strokes. “Nonrepresentational works may include representational elements. They are unintentional and rise from the subconscious.” The paintings draw from various influences ranging from tapestries to Finnish modernism, and they include images of dream landscapes. Their tones are bright and magical, sombre and shining. Engravings and irregularities visible on the surface create a raw dynamic in the paintings. The artist is fascinated by wood as a material: it has a will of its own and requires a reciprocal and physical process. The paintings’ three-dimensional form and roughness direct the viewer’s gaze from the surface to the depth.

With a two-part audiovisual work completed for this exhibition, Vuorenmaa steps on unfamiliar ground. In the first part, titled Hyvää loppuyötä (Good rest of the night), we hear sentences from the artist’s personal diaries; in the second part, titled My name is Ellen, we hear lines from the Alien films, recited from memory.

Link to the audivisual work Hyvää loppuyötä/My name is Ellen

Camilla Vuorenmaa’s (b. 1979, Tampere, Finland) works have been displayed in private and group exhibitions in the Finnish EMMA – Espoo Museum of Modern Art and the Museum of Contemporary Art Kiasma in Helsinki, the Danish Kunsthal Charlottenborg in Copenhagen, and the Swedish Galleri Thomassen in Gothenburg. In 2017, Vuorenmaa was nominated for the Ars Fennica award. She has been awarded the designated William Thuring Prize (2018), the Fine Arts Academy of Finland Prize (2015), and the Charlottenborg Spring Exhibition Solo Award (2014). Her works are included in the collections of the EMMA – Espoo Museum of Modern Art, the Gothenburg Museum of Art, the Museum of Contemporary Art Kiasma, and the Niemistö and Saastamoinen Foundations. Thank you to The Arts Promotion Centre Finland for supporting the artist’s work.

Arjen fantasiat ja nuoruusvuosien toimintaelokuvien sankarien merkitys ovat toimineet lähtökohtana Camilla Vuorenmaan (s. 1979, Tampere) omakohtaiselle I promised to come back for her birthday -yksityisnäyttelylle. Uusien teosten taustalla vaikuttaa äidiksi tuleminen ja siihen liittyvät ristiriitaiset tunteet. Teini-iän päiväkirjamerkintöjen lukeminen on nostanut pintaan muistoja. Näyttelyssä tarinat ja aika kerrostuvat, omat lapsuuden pelot ja ilot heijastuvat nykyhetkeen. ”Maalaaminen, kuten elämä, voi olla pelottavaakin, mutta sitä kohti haluaa mennä.” Lopultakin kyse on uskalluksesta päästä irti, antaa käden liikkeen viedä, aavistaa.

Vuorenmaan viime syksynä maalaamat tutkielmat Carrie Fisherin esittämästä Star Wars -päähenkilöstä Leiasta sekä samaan aikaan syntynyt ensimmäinen abstraktio käynnistivät taiteellisen prosessin kohti gallerialla nyt nähtävää näyttelyä. ”Lapsuuden elokuvien androgyyni sankari Ripley sekä prinsessa Leia tulivat osaksi uutta teossarjaani, kun mietin mistä sain voimaa nuoruudessani.” Esikuvien uudelleentulkintaan on liittynyt myös roolihahmojen heikkouksien ja vajaavaisuuksien näkeminen. Näyttelyn nimi on viittaus Aliens – paluu -elokuvan (1986) vuorosanoihin ja kohtaukseen, jossa päähenkilö Ripley (esit. Sigourney Weaver) herätetään hyperunesta avaruudessa ja hän saa kuulla tyttärensä sillä välin kuolleen vanhuuteen.

I promised to come back for her birthday -näyttelyn erityisyys ovat abstraktit aiheet taiteilijalle tutulla, reliefimäisellä puupohjalla. Vuorenmaa on keskittynyt kuvaamaan suoraa tunnetta ja liikettä värein ja viivoin. ”Ei-esittävissä teoksissa saattaa olla jotain esittävää mukana, mutta alitajunnasta kummuten eikä harkittuna tekona.” Maalauksissa on nähtävissä vaikutteita gobeliinitaiteesta suomalaiseen modernismiin, sekä hahmotelmia unien maisemista. Teosten sävymaailma on heleä ja taianomainen, samalla tumma ja loistava. Viivakaiverrukset ja rosot näkyvät maalauksien läpi ja siitä syntyy teoksien tyylillisesti raaka dynamiikka. Puumateriaalissa taiteilijaa kiehtoo sen oma tahto sekä itse prosessin vastavuoroisuus ja fyysisyys. Kolmiulotteinen muoto ja siloittelemattomuus ohjaavat katsetta maalauksen pinnalta myös syvyyssuuntaan.

Tässä näyttelyssä Vuorenmaa on astunut itselleen uudelle maaperälle kaksiosaisella audiovisuaalisilla teoksella. Taiteilijan henkilökohtaisten päiväkirjojen lauseita kuullaan ensimmäisessä osassa nimeltä Hyvää loppuyötä ja My name is Ellen -nimisessä toisessa osassa ulkomuistista lausuttuja Alien-elokuvien repliikkejä.

Linkki audiovisuaaliseen teokseen Hyvää loppuyötä/My name is Ellen

Camilla Vuorenmaan (s. 1979, Tampere) teoksia on ollut esillä yksityis- ja ryhmänäyttelyissä muun muassa Espoon modernin taiteen museossa EMMAssa, Kunsthal Charlottenborgissa, Nykytaiteen museo Kiasmassa ja Galleri Thomassenissa. Vuorenmaa on vuoden 2017 Ars Fennica -ehdokas. Hän voittanut William Thuring -nimikkopalkinnon (2018), Suomen taideakatemian palkinnon (2015) ja Charlottenborgin kevätnäyttelyn soolopalkinnon (2014). Hänen teoksiaan lukeutuu muun muassa Espoon modernin taiteen museon EMMAn, Göteborgin taidemuseon, Nykytaiteen museo Kiasman, Niemistön ja Saastamoisen säätiön kokoelmiin. Kiitokset Taiteen edistämiskeskukselle (Taike) taiteilijan työskentelyn tukemisesta.

Vardagliga fantasier och hjältarnas betydelse i ungdomsårens actionfilmer har varit utgångspunkten för Camilla Vuorenmaas (f. 1979, Tammerfors) personliga soloutställning I promised to come back for her birthday. De nya verken bottnar i att hon har blivit mamma med allt vad det innebär av motstridiga känslor. Läsningen av tonårstidens dagboksanteckningar har väckt upp minnen. I utställningen bildar berättelserna och tiden lager ovanpå varandra. Den egna barndomens rädslor och glädjeämnen återspelas i nuet. “Måleriet liksom livet kan vara skrämmande, men man vill närma sig båda ändå.” Sist och slutligen handlar det om att våga släppa loss, låta handens rörelse styra, hitta känslan.

De studier som Vuorenmaa målade förra hösten av huvudpersonen Leia i Star Wars, spelad av Carrie Fisher, och den under samma tid målade första abstraktionen satte i gång en konstnärlig process mot den utställning som nu visas på galleriet. “Den androgyna hjälten Ripley från barndomens filmer och Prinsessan Leia ingick i den nya serien målningar, när jag funderar över varifrån jag fick kraft i min ungdom.” Till den förnyade undersökningen av förebilderna hör även synen på rollfigurernas svagheter och brister. Utställningens namn är en referens till replikerna och scenerna i filmen Aliens - återkomsten (1986) där huvudpersonen Ripley (spelad av Sigourney Weaver) väcks ur hypersömnen i rymden och får höra att hennes dotter under tiden dött av ålderdom.

Det speciella för utställningen I promised to come back for her birthday är dess abstrakta motiv på träpannå med relief som kännetecknar konstnären. Vuorenmaa inriktar sig helt på att uttrycka raka känslor och rörelser i färger och linjer. “I de icke-föreställande verken kan det finnas något föreställande, men det väller fram ur det undermedvetna, inte som något överlagt.” Målningarna uppvisar influenser allt ifrån gobelängkonsten till den finländska modernismen och skisser från drömmarnas landskap. Verkens färgvärld är bjärt och trolsk, samtidigt dunkel och lysande. Streckgravyren och skrovligheterna syns igenom måleriet och ger upphov till verkens råa och dynamiska stil. Det som fascinerar konstnären i träet som material är dess egen vilja och det ömsesidiga och fysiska i själva processen. Den tredimensionella formen och icke-slätheten styr blicken från målningens yta inåt mot djupet.

I den här utställningen har Vuorenmaa gett sig ut på ny mark med ett tvådelat audiovisuellt verk. I den första delen med titeln Hyvää loppuyötä får vi lyssna på fraser ur konstnärens personliga dagböcker och i den andra delen, kallad My name is Ellen, på repliker yttrade ur minnet utifrån Aliens-filmerna.

Länken till audiovisuellt verk Hyvää loppuyötä/My name is Ellen

Camilla Vuorenmaas (f. 1979, Tammerfors) figurativa såväl som abstrakta verk av människor tar sin utgångspunkt i berättelser. Hennes graverade trämålningar rör sig mellan måleriet och skulpturen, och det krävs tid och fysisk styrka att skapa dem. Vuorenmaas verk har visats vid solo- och grupputställningar på bland andra Esbo moderna konstmuseum EMMA, Kunsthal Charlottenborg, Museet för nutidskonst Kiasma och Galleri Thomassen. 2017 nominerades Vuorenmaa till Ars Fennica. Hon erhöll William Thuring-huvudpriset (2018), Finlands konstakademis pris (2015) och solopriset på Charlottenborgs vårutställning (2014). Hennes verk ingår bland annat i samlingarna på Esbo moderna konstmuseum EMMA, Göteborgs konstmuseum, Museet för nutidskonst Kiasma samt Henna och Pertti Niemistös Bildkonststiftelse Ars Fennica och Saastamoinen stiftelsen. Tack till Centret för konstfrämjande (Taike) för deras stöd.

Camilla Vuorenmaa

Taiteilija & kuraattori -keskustelu

Taiteilija–kuraattori-keskustelu

Camilla Vuorenmaa

I promised to come back for her birthday

14.10.–13.11.2022

Camilla Vuorenmaa & Mika Hannula

Mika Hannula: Aloitetaan alusta, lähtökohdista. Miten sinun työssäsi, omalla kohdallasi maalaus alkaa? Mistä ja miten prosessi lähtee liikkeelle?

Camilla Vuorenmaa: Aiheet syntyvät yleensä hieman päällekkäin toistensa kanssa. Kun teen näyttelyä, seuraavan näyttelyn aihe alkaa jo rynniä esiin ja koetan saada ensin yhden valmiiksi ja sitten toisen alulle. Ajatukset etenevät ketjumaisesti ja poukkoillen, usein harmittaa, kun en ehdi fyysisesti toteuttaa kaikkia ideoitani. Karsiutuminen on varmaan lopulta ihan hyvä juttu.

Kun teosten maalaaminen alkaa, valmistaudun siihen, että ensimmäiset kymmenen versiota ovat epäonnisia. Maalaamiseen täytyy kasvaa kiinni joka kerta kun sen aloittaa ja suhde työvälineisiin rakentuu aina uudestaan. Käden ja aivojen yhteys toimii minulla parhaiten vasta, kun olen työskennellyt jo jonkin aikaa. Valokuvaan inspiraatioksi ja tulostelen kuviani. Saatan etsiä myös johonkin aiheeseen liittyen kuvia netistä ja omista arkistoistani. Käyn niitä läpi ja aloitan löydösten pohjalta luonnostelun. Viime aikoina olen esittävien aiheiden lisäksi pyrkinyt kuvaamaan suoraa tunnetta ja liikettä. Kuvaan tilannetta tai kokemusta värein ja viivoin.

MH: Uuden näyttelyn erityisyys ovat abstraktit maalaukset puupohjalle. Miten irrottautuminen figuurista tapahtui ja mikä sitä motivoi? Entä mikä siinä on se konkreettinen maalauksellinen haaste?

CV: Tein kesällä 2021 maalauksia Chart-taidemessuille ja silloin tuli tarve tehdä mukaan myös maalaus, jossa ei ole mitään selkeästi esittävää elementtiä. Käytin uuteen työhöni osittain samoja värejä, kuin vasta valmistuneeseen Prinsessa Leian hahmoon (joka oli muuten ensimmäinen Leia-sarjastani) ja koin että tunnelma säilyi yllättävän samana. Sain haluamani tunteen välitettyä kummassakin teoksessa. Halusin myös viedä uuden maalauksen mahdollisimman pian yleisön nähtäväksi. Pidän siitä, että työt ovat hyvin raakoja ja tuoreita olemukseltaan. Siten haastan itseäni ja saan heti palautteen katsojilta.

Ei-esittävissä teoksissani saattaa olla jotain esittävääkin mukana, mutta se on tullut sinne ennemmin alitajunnasta kuin harkittuna tekona. Maalauksellisesti tämä tuntuu tosi jännittävältä. Kyseessä on vaikea laji! Pitää ehkä menettää kontrolli useamminkin?

MH: Eikö se ole itse asiassa hyvä asia, että osaa ja uskaltaa antaa mennä, päästä irti, antaa maalauksen, käden liikkeen viedä sinne, minkä vasta aavistaa?

CV: On kyllä, toki, sitten täytyy karsia ja maalata ehkä määrällisesti vähän enemmän.

Olen istunut työhuoneen lattialla ja kuljettanut sivellintä maalauspohjalla. Se on oikeastaan aika meditatiivista. Välillä maalaamiseni on kuin raivokas purkaus, josta syntyy onnekas lopputulos. Nyt kun olen maalannut kaiverruksen päälle enemmän, yrittämättä suojella sitä, se on vapauttanut myös kohti tätä uutta maalaustapaa. Ajatus taustalla on lopulta sama kuin esittävässä, mutta työstäminen etenee eri tahtiin. Tällainen fyysisyys on osa puun kanssa työskentelyä, mutta maalauspurkauksessa fyysisyys on erilaista, vahvaa kuitenkin.

MH: Materiaalit. Ei voi välttää kysymästä, että miten löytyi kiinnostus puuhun maalauksen materiaalina? Ja miten se on vuosien varrella kehittynyt?

CV: Puulla on oma tahto. Sitä voi työstää monipuolisesti ja sen vastavuoroisuus inspiroi minua. Välillä minä vien ja sitten vuorostaan puu. Aloitin puun kanssa työskentelyn, kun etsin maalaukselleni pohjaa, jota voi työstää vahvasti, joka ei hajoa ja jonka pinnalla maalaus voi silti elää.

Viivan työstäminen puun pinnalla on tärkeä osa työskentelyäni. Viivakaiverrukset ja rosot näkyvät maalauksieni läpi ja siitä syntyy niiden omanlainen tyylillinen dynamiikka. Toki maalaan myös muille matskuille, mutta siinä on sitten eri jännite. Alussa todella veistin enemmän reliefimäisiä teoksia ja maalasin niihin, mutta vähitellen puukaiverrus on mennyt piirustuksenomaiseen suuntaan. Nyt olen tainnut palata puoliväliin näissä uusissa.

MH: Näyttelyn nimi. Mihin se viittaa? Mitä se sinulle merkitsee?

CV: I promised to come back for her birthday on lause klassikko scifielokuvan, Alien-saagan toisesta osasta Aliens – paluu, jossa päähenkilö Ripley (esit. Sigourney Weaver) on löydetty kellumassa avaruudesta ja hän saa herätessään kuulla olleensa hyperunessa niin kauan, että hänen tyttärensä maassa on kuollut sillä välin vanhuuteen. Hän sanoo tämän lauseen surressaan tapahtunutta. En muista oliko tämä detalji sisällytetty alkuperäiseen leffaversioon, mutta ainakin pidemmästä versiosta kohtaus löytyy: Ripley suremassa hologrammimaiseman edessä tytärtään.

Nimi viittaa uusien teosteni taustalla olevaan äidiksi tulemisen kriisiin ja muutokseen, jonka se on minussa aiheuttanut. Kävin läpi vanhoja päiväkirjojani ikävuosilta 10–16 ja niiden kautta suhdetta omaan lapsuuden perheeseeni. Leffasankarit Ripley (Aliens), Leia (Star Wars) ja Sarah Connor (Terminator) tulivat osaksi uutta teossarjaani, kun mietin mistä sain voimaa omassa lapsuudessani ja nuoruudessani.

MH: Ovatko nämä mainitut hahmot ikään kuin lapsuuden esikuvia?

CV: Kyllä, enkä oikeastaan ole sen jälkeenkään missään elokuvissa tai tv-sarjoissa nähnyt vastaavia hahmoja kuin nämä kolme. He olivat kaikki naisia mutta samalla sankareita – todella päräyttävällä tavalla. Heidät kaikki voi nähdä myös aika androgyynisinä hahmoina, varsinkin Ripleyn ja Sarahin. Uudemmista elokuvasankareista vastaava hahmo on ollut esimerkiksi Mad Maxin Furiosan hahmo, josta on noussut myös feministinen symboli.

Äitiys oli erityisesti osa Sarah Connorin ja Ripleyn tarinaa. Lapsena en ajatellut ehkä äitiyttä niin selkeästi osana roolihahmoja, mutta nyt kun olen miettinyt asiaa, niin se kytkeytyykin tarinaan olennaisena osana. Äitiys ei ole kuitenkaan tehnyt heistä heikompia, päin vastoin.

MH: Entä miten vanhojen päiväkirjojen läpikäyminen eteni? Kuinka raskasta tai vapauttavaa se oli?

CV: Olen säilyttänyt jäljellä olevia päiväkirjojani kellareissa ja raahannut sitä laatikkoa mukanani muutosta toiseen. Olen muuttanut niin monta kertaa! En ollut rohjennut lukea niitä enää sen jälkeen, kun lapsena tuhosin ne, joissa kävin läpi kokemuksia koulukiusaamisesta ekoilla luokilla. Lisäksi tiesin, että sieltä löytyvät ekat sydänsurut, äidin epilepsian, mielenterveys- ja päihdeongelmien kanssa eläminen, laman tuoma köyhyys sekä naiseksi kasvaminen uhkaavassa ympäristössä. Kun aloin lukea niitä ikävuosilta 10–16, se oli tietysti hyvin vaikeaa, mutta samalla vapauttavaa. Näin niissä myös hauskuutta ja viattomuutta ja se helpotti lukemista. Jossain vaiheessa aloin etsiä päiväkirjoistani lauseita, joita voisi käyttää ääniteoksessa. Aloin järjestää kahta-kolmea tarinallista koostetta lauseista, niistä tuli lopulta osa tätä näyttelyä.

MH: Kovia asioita, kovia teemoja. Onko olemassa muuta keinoa kuin katsoa kohti, yrittää käydä läpi kokemuksia taiteen keinoin?

CV: Toki kaikenlainen itsereflektointi ja itsestä huolen pitäminen on tarpeellista, mutta taiteilijan työssä nämä taustat tulevat kuitenkin osaksi omaa työskentelyä, vaikka sitä yrittäisi vältellä tai kuvata ikään kuin mutkan kautta. Katsojan ei tarvitse tietää kaikkea tai kuulla kaikkea, mitä töiden taustalla on, mutta välillä sen haluaa tuoda suoremmin esille omassa työssään. Olen arvostanut lukijana ja katsojana sitä, että tekijät ovat avoimesti käsitelleet omaa taustaansa ja elämäänsä töissään. Osittain siksi koen tarvetta tehdä nyt niin myös itse. Ainahan sitä ammentaa itsensä kautta asiat, mutta tarkoitan nyt suorempaa ilmaisua.

MH: Näyttelyn nimi on myös teos, keskeinen teos kokonaisuudessa. Kerro tämän teoksen kaaresta, synnystä. Mikä siinä on erityistä, olennaista?

CV: Aloin tekemään suurta lähikuvaa Ripleyn kasvoista sellaisina kuin ne näen, mutta lopulta hajotin esittävän kuvan ja keskityin kuvaamaan pelkästään pelkoa ja surua, hänen jatkuvaa elämästä luopumista ja selviytymistaistelua. Samaistuin jo teininä Ripleyn roolihahmoon, joka kehittyy elokuva elokuvalta armottomampaan ja myös humoristiseen suuntaan. Hän sulautuu tiedehenkilöiden kokeilujen seurauksena lopulta yhteen arkkivihollisensa Alienin kanssa ja saa tältä ennennäkemättömät voimat. Tuntuu, että Ripley on avaruuden cowboy, oman tiensä kulkija. Nuoruudessani hän oli ennennäkemättömän vahva fiktiivinen (nais)sankari, joka ei antanut kenenkään määräillä itseään. Hän on vaistonvarainen selviytyjä, joka ei kuitenkaan unohda inhimillisyyttä, ja säälii heikompia. Elokuvassa Ripley vastustaa erityisesti suuryritystä, joka koettaa kaupallistaa ja kesyttää Alienit sotakoneiksi. Kyseisestä yrityksestä eli Weyland-Yutani Corporationista muodostuu lopulta Ripleylle Alieneita suurempi vihollinen.

MH: Missä roolissa tietynlainen arjen fantasia, kutakuinkin täysin avoinna oleva mahdollisuuksien maailma on sinulle maalatessasi, työstäessäsi teoksia?

CV: Se innostaa, se on pelottavaa, silti sitä kohti haluaa mennä. Usein maalaus muuttuu monta kertaa ja alkuperäinen visio saattaa olla hyvinkin kaukana lopullisesta versiosta yksinkertaisesti siitä syystä, että mieli muuttuu kuvaa tehdessä. Mutta tekemisessä ja maalauksen tarkastelussa on myös se elämän ilo ja syvä kaipuu ilmaista näitä minua koskettavia ja mietityttäviä asioita. Koen, että täysin realistinen kuvaus ei riitä siihen, mitä haluan näyttää, koska pinta on lopulta vain yksi taso, jonka alla on monta muuta. Rosoisuus ja kömpelyys ovat osa tiettyä maalauksen ilmaisutapaa, joka sopii minulle.

MH: Hassu kysymys, mutta kysytään kuitenkin: Mistä tiedät, että mainitsemasi maalauksen kömpelyys on oikeanlaista, sitä mitä haet ja haluat liikkua kohti, olla läsnä sen kanssa? Eikä vääränlaista, ankeaa tai lamaannuttavaa?

CV: Siitä että lopputulos toimii, kömpelyys käy tunteisiin ja koskettaa, jos sen yhdistää ajatuksella särmään aiheeseen tai vaikka värilliseen skarppiuteen. Mutta jos se ei toimi, lopputulos näyttää naivistiselta tylsällä ja toteavalla tavalla. Pidän monista naivisteista, kyse on enemmänkin siitä, että sen mitä tekee, pitää tehdä vilpittömästi eikä imitoiden. Pidän esimerkiksi Alice Kairan maalauksista. Mitä raaemmaksi jättää jotkut kohdat maalauksessa, teoksessa, sitä harkitumpi eleen täytyy olla toimiakseen.

MH: Työskentelet myös kerrottujen tarinoiden ja äänen kanssa. Mikä merkitys näillä kerrontavälineillä on sinulle?

CV: Aloin ensimmäistä kertaa nauhoittaa ääniä vuonna 2019 (lukuun ottamatta yhtä hassua kokeilua kouluaikoina), kun olin New Yorkin osavaltiossa tekemässä teossarjaa näyttelyyni Joensuun taidemuseoon. Vierailin muun muassa maailman isoimmassa spiritualistien yhteisössä Lily Dalessa ja haastattelin siellä meedioita ja muita paikan asukkaita. Kun aloin nauhoittaa, ajattelin ensin, että se on vain materiaalin keruuta, mutta tosi pian tajusin, miten kiinnostavalta puhe kuulosti. Siitä materiaalista tuli kaksi ensimmäistä ääniteostani, ja halusin jatkaa niitä. Päiväkirjatekstien lisäksi tapailin ulkomuistista lauseita Alien-elokuvista, erityisesti kakkososasta eli Aliens – paluu -leffasta. Järjestin tekstit kolmeksi eri pätkäksi ja ne ovat myös osa näyttelyä. Halusin tavoittaa muistamisen kautta sen, mitkä asiat nousevat tärkeimpinä esiin Alien-saagassa ja suurin osa olikin Ripleyn repliikkejä, mutta eivät kaikki. Olen aina lukenut paljon ja kuuntelen musaa maalatessani. Sanat ja kertomukset ovat tärkeä osa elämääni ja usein inspiroivat maalaamiseen tai tukevat sitä.

Exhibitions

Works