Mika Hannula: Aloitetaan ytimestä, aloitetaan sanoista kuvina, sanojen käytöstä nykytaiteessa. Mikä tässä työskentelytavassa kiinnostaa sinua? Ja miten tämä on lähtenyt alkujaan liikkeelle?

Artor Jesus Inkerö: Teksti, kieli ja sanat ovat eläneet minulle kauemmin, kuin mitä olen ollut taiteilijana. Tietyt online-alakulttuurit -ja yhteisöt, jotka ovat sallineet oman queeriuden tutkimisen ja queerinä elämisen ovat olleet läsnä elämässäni voimakkaasti jo varhaisteiniajoista lähtien. Kuvataiteellisesti kielen ja sanojen kanssa työskentely pohjautuu yliopistoaikana tekemiini teoksiin, jotka olivat videoita, kollaaseja ja runoja.

Olen löytänyt yhteyden tunteen toisiin ihmisiin ja yhteisöihin aina kielen ja kirjoittamisen kautta. Erilaiset penpal-ystävyydet ja myöhemmin Instagram, X (fka. Twitter) sekä muut online-alustat tarjoavat ison visuaalisen ja kielellisen mahdollisuuden erilaisille alakulttuureille ja yhteisöille.

Videotuotantoon on aina liittynyt vahvasti käsin kirjoittaminen, käsikirjoitukset ja luonnokset. Minun taiteellinen taustani on maalaamisessa ja piirtämisessä. Vuonna 2021 tein Rijksakademiessa installaation nimeltä My Hard Core, jonka piti alun perin olla videoteos, mutta päätinkin esittää kaiken paitsi videokuvan, piirrokset, luonnokset ja soundtrackin. Installaation idea syntyi ajatuksesta luopua videosta ja laajentui lopulta seinä- ja lattiamaaleihin, keramiikkaan, kukka-asetelmiin sekä amphipod-viljemiin akvaarioissa.

Rijksakademien residenssin jälkeen minut kutsuttiin residenssiin Lontoon Somerset Houseen, jossa maalasin ensimmäiset tekstiteokseni paperille ja ensimmäisen vuosilukumaalaukseni Iso-Britannian queer-historian tapahtumista. Residenssin aikana vietin paljon aikaa Lontoon queer-arkistoissa. Halusin löytää jonkun yhteyden tai vastauksia. Käytin väripapereita muistiinpanojen tekemiseen arkistoissa, jotta minun omat kirjaukseni eivät menisi sekaisin arkistoitujen dokumenttien kanssa, ja jotta löytäisin tuhansista dokumenteista omat muistilappuni nopeasti, kun tuli tarve palata johonkin tärkeään ajatukseen tai kohtaan, jonne muisti ei enää yltänyt.

MH: Entä materiaalisuus – mikä tämän näyttelyn tekstiteosten materiaalisuudessa on erityistä?

AJI: Nämä maalaukset on maalattu erilaisilla talo-, seinä-, lattia- ja kalustemaaleilla, sekä kalustelakoilla. Tavallaan epätyypillisiä materiaaleja kuvataiteessa, mutta värit linkittyvät itselläni rakentamiseen, asioiden remontointiin, muuntamiseen ja haltuunottoon. Olen miettinyt mitä on vaikkapa queer-tila tai queer-arkkitehtuuri? Miksi sellaista pitää olla, voiko sellaista edes olla? Onko homous loputonta haltuun ottamista ja muuttamista, eli sisustussuunnittelua? Kaikessa banaaliudessaan on sisustussuunnittelulla myös todellista vaikuttamisen voimaa yhteiskunnassa. Millaisia esimerkiksi erilaiset julkiset tilat ovat ja miten ne muistuttavat toisiaan: lentokentät, hotellit, poliisiasemat, sairaalat.

Nämä materiaalit jotenkin päätyivät minun elämääni alkuvuodesta 2023 kun päätin erota pitkästä parisuhteestani. Samoihin aikoihin, kun erosin, luin suosikkiartistini Hikaru Utadan erosta – miten hän ei halunnut enää parisuhteen määrittävän itseään osana sukupuolellisesta kumppanuutta, vaan hän halusi päästä vapaaksi heteroseksuaalisesta narratiivista ja jättää vaimona olemisen taakseen – kohdata oman itsensä. Minulle teoksien maalit liittyvät myös oman kotini uudelleen sisustamiseen ja kalusteiden maalaamiseen. Eron jälkeen koin, etten pysty elämään vaaleanharmaassa, joten koostin väripaletin, jonka tunsin omaksi. Näin jälkikäteen ajateltuna kirkkaan punainen on aika voimakas seinäväri. Talomaaleja on taiteenhistorian saatossa käyttänyt myös mm. Cy Twombly, jonka teoksissa on tekstiä ja maalauksellisia juttuja. Vaikka nämä elementit ovat lähellä toisiaan ja arvostan Twomblyä, en löydä sielunkumppanuutta teoksiemme välillä. Tosin, nämä megataiteilijat tietyiltä aikakausilta sopivat minulle referensseinä liittyen asioiden historialliseen arvoon, valtaan ja hallintaan.

MH: Voitko vielä tarkentaa? Varsinaista sielunkumppanuutta ei ole, mutta mikä Twomblyn teoksissa on se juttu, joka saa palaamaan niiden ääreen?

AJI: Luulen, että se liittyy Twomblyn käsialaan maalarina ja sen tulkintaan, tai tulkinnan vaikeuteen ja tekstin abstraktioon. Hänen teoksensa laittavat myös pohtimaan, että missä nykyään enää näkee kenenkään käsialaa? Omat kokemukseni käsialasta liittyvät paljolti byrokratiaan ja erilaisten lomakkeiden täyttämiseen, sekä pikaruokaravintolatyöhön, kun olen aikoinaan kirjoittanit tilaustietoja ruskeisiin take-away-paperipusseihin, tai löytänyt rappukäytävästä viestejä naapureilta. Harvinaista herkkua ovat postikortit. Niiden saaminen ja lähettäminen tuntuu aina yhtä ihanalta. Ystävän käsialan lukeminen kortin takaa tuntuu tosi intiimiltä digitaalisen fontin sijasta. Twomblyn tuotannosta omia suosikkejani ovat pienet teokset, jännissä lokaatioissa, vaikkapa kesämökillä jämämaaleilla maalattuja sutturoita.

MH: Useissa teoksissasi toistuu tavalla ja toisella, konnotaatiot sanaan koti (home). Mistä on kyse, mitä haet takaa? Mikä kodissa käsitteenä tai tilana kiinnostaa?

AJI: Kodin ja perheen käsitteet ovat viime vuodet pyörineet mielessäni kuin biisi loopilla ja näen ne osana jonkinlaista laajempaa länsimaista kriisiä. Koen, että tietynlaiset sosiaaliset roolit ja vallat ovat uudelleen muotoutumassa. Mitä esimerkiksi tarkoittaa yhteisöllisyys kodin ja perheen näkökulmasta? Tarvitaanko perhettä sellaisena, miten se nyt ymmärretään? Eletäänkö vanhentuneessa rakenteessa? Tarvitaanko me uudenlaisia tapoja jäsennellä sosiaalisia suhteita ja niiden merkityksiä, polkua, jonka avulla löytää itsensä tai roolinsa yhteiskunnassa. Koti on jännä asia, sillä heitä, joilla sitä ei ole, ei myöskään lueta osaksi vaikutusvaltaista yhteiskuntaa. Tämä on todella brutaali rajaus.

Työhuoneeni naapurustossa sijaitsee Helsingin Sininauhasäätiö. Kävelen päivittäin säätiön takaportin ohi, ja silloin tällöin yöllä kotiin tullessani kuulen kuinka ihmiset tiedustelevat, että löytyykö vielä jotain petipaikkaa, vaikka kello käy jo keskiyötä. Koti toimii minulle jonkinlaisena henkilön toiminnallisuuden kuvaajana, se reflektoi sitä mitä tämä aika on. Millaisia eri asumismalleja on nykyisin, tai on ollut aiemmin, itselläni sekä yhteiskunnassa ylipäänsä. Kuinka paljon me todellisuudessa pystytään vaikuttamaan siihen, missä me asutaan ja minkä tyyppisessä asumismuodossa vai määritteleekö sen melkein suoraan henkilön synnyinseutu, suhde pankkiin ja luottotiedot sekä henkilötiedot, kehon ulkomuoto ja tausta. Miten nämä kaikki aspektit muodostavat lopulta yhteiskunnallista dialogia, samalla ylläpitäen järjestelmää, jonka sortumisen perään monet kuuluttavat, tai johon halutaan vaikuttaa.

Pohdin myös, minkälaisena alustana koti toimii yhteiskunnalliselle toimijuudelle tai henkilön tuotantolaitoksena. Mitkä asiat kodissa läpäisevät siellä asuvan henkilön, erilaiset kaasut ja nesteet, ilmanvaihto ja viemärit, wifi, sähkölaitteet, äänet, aallot, virrat, näkymä, valo ja pimeys sekä lämpötilat ja niiden vaihtelut, ikkunoiden erilaiset tiivisteet (Alankomaissa aivan kamalan huonot). Nämä kaikki asiat ovat lopulta tosi outoja. ja pääseekö kodista ikinä pois tai karkuun? Miksi nämä asiat ovat kehollisia kokemuksia? Luovatko ne kehon identiteettiä? Vaikuttaako joku katupöly ja ilmansaaste asunnossa asuvaan henkilöön? Tai sähkötupakka, jota polttaa sisällä kotona, miten se muodostaa identiteettiä? Tai eteisen seinän väri, muuttaako se ihmistä oliko se seinä punainen vai keltainen?

MH: Yhdessä maalauksessa on todella monta vuosilukua, sellainen lukujen viidakko? Mihin nämä eri luvut viittaavat?

AJI: Tämä maalaus on osa laajempaa queer-historian pohdintaani. Olen lukiessani kirjannut muistiin merkityksellisiä vuosilukuja liittyen siihen, miten eri aikoina queeriutta on jäsennelty yhteiskunnassa. Kuinka se kielletään ja sallitaan, tehdään erilaisia päätöksiä kehon toiminnoista, asumisoikeuksista, sekä siitä saako muodostaa perhettä, elää lainmukaisesti tai laittomasti. Yhteiskuntamalli, jossa me eletään, vastustaa kaikenlaista queeriutta. Näin on ollut kauemminkin kuin ihmisiä eri tavoin kuvaavia ja kategorisoivia sanoja on ollut olemassa. Vuosiluvut myös paljastavat jotain merkittävää tästä murroksen ajasta, jolloin queer-ihmiset ovat internetin ja kansainvälistymisen myötä löytäneet väyliä saada itselleen oikeuksia ja vaikuttaa omaan elämäänsä.

MH: Josta tulee mieleen käsite, jota olet käyttänyt, versio miespuolisesta tapauksesta, jossa bimbosta tulee himbo. Mitä tai mikä on himbo? Miten itse suhtaudut termiin, mitä se avaa tai sulkee?

AJI: On olemassa klisee, että kaunis on tyhmä, tai että liiallinen ulkonäköön keskittyminen vie aikaa muulta relevantimmalta yhteiskunnallisesta tehtävältä. Mikä ikinä tämä koko diskurssi onkaan, tietynlaisessa maskuliinisuuden palvonnan alakulttuurissa isot lihakset ja tyhmyys koetaan ihannoinnin kohteina. Halutaan tarkoituksellisesti olla tyhmiä, tai jotenkin redusoida älyä ja aivotoimintaa, jotta voidaan löytää kiihottumisen tila. Ehkä siinä on jotain sellaista asioiden yksinkertaistamista, mikä sallii sellaisen toiminnan, mitä liika älyllisyys voisi estää. Himbo on lihaksikas, komea ja tyhmä.

Himbo-kulttuurin näen kiehtovana osana tyhmyyden käsittelyssä. Miten asioita koetaan kehon kautta teorian sijaan, tai kuinka teoria on osa kehokokemusta eikä välttämättä kaipaa itselleen kumppaniksi sanoja. Tästä tulee mieleen Kathy Ackerin dilemma, kun hän harrasti bodaamista 1980-luvulla pyrkimyksenä kirjoittaa siitä. Pitäessään bodaamisesta päiväkirjaa, hän kokikin sen kohtalokkaaksi tekstin tuottamisen kannalta. Bodaaminen jotenkin esti häntä kirjoittamasta ja niin hänen kirjoitusprojektinsa venyi ja viivästyi. Ackerin keho sanoi, ettei kirjoittaminen ja ajattelu kuulu osaksi bodaamista.

Kun mietin itseäni, niin osittain olen varmasti myös himbo. Pidän siitä, että termi haastaa tietynlaisen akateemisen diskurssin, ja tarjoaa erilaisen tavan käsitellä ja prosessoida maailmaa. Tyhmyys itsessään on hassu asia, koska eihän kukaan ole vain ja ainoastaan tyhmä. On erilaisia tapoja jäsennellä maailmaa eikä kaikki niistä tavoista liity nokkeliin sanoihin ja ajatuksiin. Jotkut minun parhaimmista ajatuksista ja kokemuksista on ei-verbaalisia, mutta tämän tasapainoksi hyvä kirja, vaikkapa romanttinen novelli, tai pitkät online-chatit, saa aikaan kehossani myös suunnatonta tunnetta reaktiona sanoihin. Himbossa tuntuu olevan jokin sellainen kehollinen yhteys, jonka perään fantasioidaan. Se on kuin jokin ideaalitila, missä kehot voivat löytää toisensa. Näitä tiloja kulkee varmasti myös muilla nimillä.

MH: Videoteoksen työnimenä on Sewer. Kyseisessä teoksessa ääni yhdistyy, sekä laulettuna ja spoken wordinä, liikkuvaan kuvaan ja tekstiin biisinä. Mikä on teoksen lähtökohta?

AJI: Sewer on jonkinlainen asioiden kokoelma. Teos muodostuu monimutkaisista ajatuksista, joita ei ehkä ole vielä edes olemassa, vaan joihin pyrin pääsemään. Koen queeriuden jatkumona ja jatkuvana kriisinä. Olla queer on olla kriisissä, jota ei pääse koskaan pakoon, vaan sen kanssa täytyy vaan elää. Kirjoittamissani lyriikoissa kuvaillaan viemäriä, se on sanana minulle hauska, koska koen itsekin olevani jonkinlainen sellainen. Viemäriin menee kaikki, hyvä ja paha, fuusioituen siellä joksikin muuksi. Kodeissa on viemäreitä eri asioille, erilaisia suodatusjärjestelmiä. Ihmisen suolisto on myös yhdenlainen viemäri. Alakulttuurillisesti on myös sopivaa, että viemäri sana saattaa kuvata henkilöä, jonka päälle kustaan, nielevähahmo on viemäri, julkinen tai yksityinen sellainen.

MH: Kyseessä on korostuneesti yhteistyöprojekti, joskin selvästi sinun duunisi. Kerro työskentelyprosessista. Miten esimerkiksi työstätte Juulia Haverisen kanssa biisiä, ja myös siitä mikä yhteistyöprojekteissa, joita olet tehnyt myös nykytanssin genressä, viehättää ja vetää puoleensa?

AJI: Yhteistöissä teoksiin liittyy aina ihmisten oma käsiala, esimerkiksi Juuli sanoi, että on voisi olla hauska tehdä teokseen klassiselta kuulostava pianointro, jonka siskoni soittaisi. Soitto nauhoitetaan pianolla, joka tallentaa soiton midinä, ja midi tallentaa periaatteessa siskoni soittamisen käsialan. Samaa ajatusta pohdin myös puheentuottamisessa. Kun kävin puheterapiassa, opin erilaisia puheentuottamisen tekniikoita. Kuinka s-äänne pitää syntyä sieltä mistä d-äänne tulee, jotta se on maskuliinisempi. Tekniikat paljastavat puheen käsialan ja sama tietysti liittyy kehonkieleen ja sen käyttämiseen. Esimerkiksi tanssikoreografia, joka pohjautuu hyvin arkiseen kehonkieleen, alkaa näyttää näyttämöllä oudolta. Se on liian kiinni tässä hetkessä ja erään katsojan kommentin mukaan synnyttää jonkinlaisen abjektion, kauhun kokemuksen nykyhetkellisyydessään. Score performanssiani Beursschouwburgin teatterissa Brysselissä eräs kävijä kuvaili myöhemmin minulle lähettämässään Instagram-viestissään “the most chaotically contemporary performance I have ever seen”.

Videoteokseen lainataan myös muita käsialoja, kuten Sam Taskisen ääntä oopperalaulajana hänen tulkitessaan kirjoittamiani tekstejä. Mukana on myös Papa Yorickin Whatsapp-ääniviestejä, joista tulee paljon arkisempi äänen käsiala esiin. Nauhoitimme Juulin kanssa viime sunnuntaina minun ääntäni teokseen siten, että se meni kuiskauksen tasolle. Kurkkuani kuristamalla sain murrettua kuiskausta eri äänialoille, mikä aiheuttaa myös tietynlaista omituisuuden tunnetta sanoihin. Katsoin aikoinaan erästä rikosdokumenttia, jossa tutkija sanoi mieleeni painuneen kommentin ääniviestin jättäneestä murhaajasta: hänen sukupuoltaan ei voitu tietää, koska hän kuiskasi puhelimeen. Murhaajan identiteetti jäi täten mysteeriksi.

Koen, että kaikki teokseni ovat aina jonkinlaisen yhteistyön tai yhteisön vaikutuksien summa. En voi välttyä siltä, että työskentelen osana kumpaakaan. Olkoon kyseessä, vaikka asukokonaisuus, jonka puen päälle kuntosalille, sekin on eräänlainen performanssi. Tapahtumat yhteiskunnassa vaikuttavat, sekä ystävät, jotka auttavat minua ja joiden kanssa olen jokapäiväisessä dialogissa, tai vaikkapa kirjakerhon merkeissä tai lähettäen postikortteja edestakaisin. Kaikissa näissä kohtaamisissa on tietoa, joka blendaa jatkuvasti toisiinsa, viemärin tavoin.

MH: Prosessi on kesken ja jatkuu aina ihan maaliin, näyttelyn alkuun saakka, mutta siltikin: mitä biisi käsittelee? Mistä innostus kirjoittaa tämä biisi?

AJI: Biisi on muodostettu otteista pidemmistä teksteistä, joita aloin kutsua busseiksi. Tämän teoksen biisin otteet ovat busseista 4–5 ja kirjoitan tällä hetkellä bussia 7. Rajausta kohti valmista biisiä ohjasi myös runojen laulettavuus ja niiden säveltäminen, eli yhteistyö Juulin kanssa. Sana bussi (bus) on minulle vain tietynlainen ajatuksien kokoelma, joka ei rajaa itselleni mitään pois, vaan pikemminkin sallii erilaisten ajatuksien virrat, lyhyet ja pitkät, yksittäiset sanat tai kokonaiset kappaleet, muistot ja kokemukset. Luulen, että sana ”bus” jotenkin vain tuntui osuvalta, koska pääosin ajatuksia tulee silloin, kun ehdin hetkeksi pysähtyä, usein se on julkisessa liikenteessä. Rakastan julkista liikennettä. Bussi-sanan etymologia viittaa latinankieliseen termiin “omnibus”, joka tarkoittaa “kaikille”. Itselleni kirjoittaminen on aina läsnä. Se on tapa jäsennellä ajatuksiani ja maailmaani, sekä keino muistaa asioita. Käytän muistikirjoja arjessa, kaiken digitaalisen kirjoittamisen lisäksi, jotta voin muodostaa ja muistaa ajatuksia myöhemmin, ja sitä kautta ymmärtää asioita. Käsin kirjoittaminen on aina ollut alkuperäinen lähde sille, millaista taidetta olen tehnyt, oli se sitten keramiikkaa tai performanssia – se tuntuu jonkinlaiselta ytimeltä.

MH: Entä teoksen kuvamateriaali – mistä se koostuu, mitä se käsittelee?

Näyttelyssä nähtävää videota on kuvattu vähän siellä sun täällä, Hollannissa, Suomessa ja Iso-Britanniassa, ei kuitenkaan mistään erityisestä syystä vaan enemmän elämäntilanteesta johtuen. Kuvamateriaali on osittain hyvin päiväkirjamaista, nopeita taltiointeja ja videoklippejä, joita ei ollut kuvaushetkellä tarkoitettu taiteeksi, lisäksi osittain lyriikoista inspiroituneita, enemmän lavastettuja kohtauksia. Olen tämän videoteoksen kanssa käsitellyt paljon blokkia, joka minulle syntyi vuonna 2020 henkilökohtaisen trauman myötä, ja jonka jälkeen en enää kyennyt oikein työskentelemään videon kanssa. Tähän mennessä teosta varten kuvattu materiaali muistuttaa osittain aiemmista teoksistani, mutta siinä on myös jotain täysin uutta, ikään kuin olisin kokenut muutoksen. Kuvasin jalkojani suihkussa, mitä olen tehnyt myös aiemmin vaikkapa Bubble-teoksessani (2017), mutta tapa käsitellä kameraa on muuttunut. Tällä kertaa pidän kamerasta kiinni, tilanne on intiimimpi. Koen, että tässä teoksessa on jokin laatu, jolla pyrin luomaan yhteyden itseeni uudelleen, löytämään tapoja käsitellä suhdetta itseeni. Minulle videoteos käsittelee sitä, miten koemme yhteyttä toisiin ihmisiin tai asioihin, ja teos mielestäni pyrkii luomaan jonkinlaisen samaistumispinnan tai tulkinnan ajasta.

MH: Ja sitten, päätyyn, lopuksi – sanateoksista seinälle, mikä niistä – hand on heart –

on sinulle juuri nyt se tärkein, se paras, ja miksi niin?

AJI: Teokset, joissa arkkitehtuuri yhdistyy kehoon ja sen kokemuksiin tuntuvat tärkeiltä. Niissä avautuu jotain sellaista henkilökohtaista ja henkilökohtaisen käsittelyä, kuten vaikkapa Architectural Sodomy, joka tekstinä on ehkä enemmän ajatusta laajentava kuin redusoiva.

MH: Ok, se on erinomainen valinta, mutta, koska kilpailu on kovaa, niin laitetaan myös muutama vaihtoehto. Oma suosikkini on näyttelyn nimenä kulkeva Home is where my mouth is tai sitten se aivan toista kautta toimiva, toteava ja lakonisen humoristinen A painting for a homosexual home. Otetaan näiden teosnimien kautta vielä yksi noste, kysymys kiellon päälle. Miten vältät sen, että teksti ei ole dogmaattinen, liian alleviivaavaa tai väärällä tavalla muka hauska? Toisin sanoen, huumorin merkitys töissäsi?

AJI: Kaverini Teo on useasti sanonut, että minulla pitäisi olla oma stand-up show tai talk show. Luulen, että se ei kuitenkaan toimisi, koska en ole hauska millään opitulla tavalla. Minusta tuntuu, että Teo oikeasti vaan nauttii siitä, että kiusaan sitä. Kun tekstistä tulee liian didaktinen lukukokemus, sillä tavalla että tekstinlukijan silmät pyörivät päässä, se on mielestäni kiinnostava hetki. Silloin, kun itse koen, että onpas nämä ajatukset tylsän yksinkertaisia, arvotan tekstiä muihin konnotaatioihin. Jotkut tekstit on väännettävä rautalangasta. Ymmärrettävyys ei ole vihollinen, mutta jotkut ajatukset eivät myöskään voi elää yhdessä rautalangan kanssa. Huumori voi pitää sisällään myös mielettömiä hetkiä, jos se onnistuu avaamaan kokijassa uuden tunteen tai ajatuksen. Huumori ei mielestäni ikinä redusoi, mutta on ajatuksien umami. Välillä ajattelen, että minun huumorini laatu on sataprosenttisesti itsestään selvää, sellaista dad joke -henkistä, äärimmäisen tyhmää. Huumori on ehdottoman tärkeä työkalu. Rakastan sitä, että oma työni on hauskaa.