HARMONY

Mika Hannula: The exhibition consists of paintings on canvas and on paper. What unites and separates these different techniques? How do you approach canvas, and paper?

Rauha Mäkilä: I’m able to relate to painting on paper with less pressure. Simply the fact that paper is a considerably cheaper alternative to canvas makes approaching it easier. If you feel like you have wasted a significant amount of money, having painted unreasonably many canvases that go straight into the waste basket, that very situation can prompt a switch to paper. In my case, switching to paper makes it easier to paint and think in a more relaxed way, and aids the work on the technique.

MH: And does the acrylic that you paint with behave differently on paper and canvas – does that affect what and how you paint?

RM: Canvas and paper are quite different as surfaces. Canvas absorbs more paint and more slowly, with paper you have to be even quicker. I can easily rub through the surface of the paper when I am wiping off paint or splashing too much water about.

MH: The painting titled Hardbody – three women’s bodies, movement, waiting for it, and a sort of visual presentiment, anticipation. If we focus on this picture, how long did you work on it? How quick and/or slow are you?

RM: I spend days painting some works, perhaps returning to them after half a year. While others are really clear in my mind, and I have thought them through relatively near to completion before I start painting. You do always have to leave room to manoeuvre, so that an overthought-out painting does not become an obstacle during the painting process itself. I had a really clear visual mental picture of Hardbody, and painting the actual work took no more than a couple of days.

MH: Presumably the starting point for this painting on canvas is a picture that you found in a magazine or the Internet. How much and how far has the painting changed from its starting point? And what was it that originally interested you in the picture itself?

RM: The starting point for the painting was a book that I read this summer. In order to visualize the painting I found a picture on the Internet, perhaps a clothes-brand catalogue photo, in which the model’s pose corresponded to my mental image of the figures in the painting.

MH: And what about the move and the inevitable shift from the starting point to the work itself? How do you avoid becoming a prisoner of the original – so that the result is independent, an independently functioning painting, not a surface impression, but an image of something?

RM: Sometimes I have specifically been drawn to the idea of a surface impression, of just a surface, just a picture. But when you transfer that thought to canvas, it inevitably, at least in my hands, is never reproduced the same. My abilities don’t seem adequate for that. Or my desire.

Or perhaps we could put it this way: my ideas of a functional painting do not support that. For me, an interesting painting contains something other than just a reproduction of an image or of something that already exists. So, on that basis at least, I myself try to avoid becoming a prisoner of the original image.

For me, the image material serves as a prop for the thought process, which I use when I set about working on, say, a particular body of works. I wade through the torrents of images online, fashion magazines, documentaries, films and music videos. I seek out stimuli, opposites, movement and poses that prop up my thinking, and to some extent spark my interest or irritation.

MH: And what about Coco. What was the starting point for this highly coloured painting on canvas that is amusingly “wonky” in its content? When did you know that the work was, as it were, ‘finished’?

RM: The work is part of a three-painting series. Probably the only successful one in the series. While I was working on these works, I browsed a lot of pictures of different prison camps and listened to Paperi T’s album Malarian pelko (Fear of Malaria). The men’s long hair and the orange began to intrigue me. I frequently also notice that, when I am painting men, I like to reshape them on the canvas to make them androgynous. Coco is the outcome of all this.

The painting felt finished to me when I could no longer see anything to correct in it. Sometimes, it can be harder to stop working on a piece that has come about easily, it is hard to believe that it is already finished. It is important to me that a painting carries on breathing and is fresh. Generally, when I work endlessly on something, I can easily paint it to a dead end.

MH: Among the paper works there is a series of three called Kale – numbered I, II and III. Do you often work in series? And what is this mysterious Kale?

RM: I love working in series. Kale is a kind of leaf cabbage.

MH: Right, leaf cabbage, of course. Out of the mouths of babes and sucklings… But back to series: what is it about them that interests you? And how long are these series? Are you also in the habit of going back to an old series and making new versions?

RM: When I am working on a theme in series, I try to work the thing out in my mental world. Especially if it has to an extent prompted immense irritation or fascination. Sometimes, of course, when I only want, for example, to keep up a technique, I go back to an old series, to something familiar and safe that I have worked on a lot.

MH: And to finish – the title of the exhibition – what does it say about you, this exhibition as a whole, about what and how you have set about searching and carrying it out?

RM: The works in the Harmony exhibition act as a kind of desire to believe that, in this time of unprecedented need for humanitarian aid, and of selfishness, there is something delicate, vulnerable, and also beautiful in the world. Even if the starting point for many of the works in the exhibition has been a nasty feeling that humankind is totally losing its capacity for empathy, in my studio I have wanted to shape it to at least be visually pleasing to me.

MH: So a painting as very concretely a way and a means of envisaging who you are, where you are, and how to get at least some sense of reality and its conflicting demands, contradictions, in which we exist – or what?

RM: Yes, you could put it that way, too. In the studio you unavoidably come to deal with things from your own personal angle, and the work always comes to incorporate something of yourself. If I tried to do anything else, I would immediately get caught for dishonesty, at least to myself. To me, painting means experiencing the world, envisaging humanity, and understanding myself, as you said in your question.

HARMONY

Mika Hannula: Näyttelyssä on mukana sekä kankaalle että paperille tehtyjä maalauksia. Mikä näitä eri tekniikoita yhdistää ja erottaa? Miten lähestyt kangasta, miten paperia?

Rauha Mäkilä: Paperille maalaamiseen voin suhtautua paineettomammin. Jo pelkästään se, että paperi on huomattavasti halvempi vaihtoehto kuin kangas helpottaa lähestymistä. Jos tuntuu siltä, että on pistänyt huomattavan määrän rahaa hukkaan, maalattuaan suhteettoman monta kangasta suoraan roskakoriin, voi tilanteen laukaista juurikin paperille siirtyminen. Minun kohdallani paperille siirtyminen helpottaa maalaamisen ja ajatuksen rentoutumista sekä vahvistaa tekniikan työstämistä.

MH: Entä käyttäytyykö se akryylimaali, jolla maalaat, eri tavoin paperilla ja kankaalla – ja vaikuttaako se siihen mitä ja miten maalaat?

RM: Kangas ja paperi ovat pintana aivan erilaiset. Kangas imee maalia enemmän ja hitaammin, paperin kanssa pitää olla vieläkin nopeampi. Paperin pinnan saatan helposti hangata rikki, kun pyyhin maalia tai lotraan liikaa veden kanssa.

MH: Maalaus nimeltä Hardbody – kolme naiskehoa, liike, sen odotus ja tietynlainen visualinen aavistus, ennakointi. Jos keskitytään tähän teokseen, miten pitkään olet sitä työstänyt? Miten nopea ja/tai hidas olet?

RM: Toisia teoksia maalaan päiviä, palaan ehkä puolenkin vuoden jälkeen niihin. Toiset taas ovat todella selkeinä mielessäni ja olen ajatellut ne suhteellisen valmiiksi ennen kuin aloitan maalaamisen. Toki liikkumatilaa on aina jätettävä, jotta itse maalausprosessin aikana esteeksi ei muodostu liian pitkälle ajateltu maalaus. Hardbodysta minulla oli todella selkeä visuaalinen mielikuva, ja itse teoksen maalaaminen ei paria päivää pidempään kestänyt.

MH: Oletettavasti tämän kankaalle tehdyn maalauksen lähtökohtana on jokin kuva, jonka olet löytänyt lehdestä tai netistä. Miten paljon ja pitkälti maalaus on muuttunut lähtökohdastaan? Ja mikä siinä kuvassa itsessään oli alkujaan kiinnostavaa?

RM: Maalauksen lähtökohtana oli eräs kirja, jota luin tänä kesänä. Maalauksen hahmottamiseen löysin netistä kuvan, ehkä jonkun vaatemerkin katalogikuvan, jossa mallin asento vastasi mielikuvaani maalauksen hahmoista.

MH: Ja se liike ja välttämätön siirtymä lähtökohdasta kohti itse teosta? Miten välttää, että ei jää sen alkuperäisen vangiksi – ja että tuloksena on itsenäinen, itsenäisesti toimiva maalaus, ei pintaotos, vaan kuva jostakin?

RM: Välillä minua on juurikin kiehtonut ajatus pintaotoksesta, pelkästä pinnasta, pelkästä kuvasta. Mutta kun sen ajatuksen siirtää kankaalle, se väistämättä, ainakin minun käsissäni ei koskaan toistu samana. Kykyni tähän eivät tunnu riittävän. Tai haluni.

Tai ehkä sen voisi ilmaista näin: ajatukseni toimivasta maalauksesta eivät tue sitä. Minun mielestäni kiinnostava maalaus pitää sisällään muutakin kuin pelkän toiston kuvasta tai olemassa olevasta asiasta. Joten siltä pohjalta ainakin itse pyrin välttämään alkuperäisen kuvan vangiksi jäämistä.

Minulle kuvamateriaali toimii tukena sille ajatusprosessille, jota käytän lähtiessäni työstämään vaikkapa tiettyä teoskokonaisuutta. Kahlaan läpi netin kuvavirtoja, muotilehtiä, dokumentteja, elokuvia ja musiikkivideoita. Haen ärsykkeitä, vastakohtia, liikettä ja asentoja, jotka tukevat ajatuksiani ja herättävät joltain osin mielenkiintoni tai ärtymykseni.

MH: Entä teos nimeltä Coco. Mikä tässä hyvin värikkäässä ja hauskalla tavalla sisällöltään ”vinossa” maalauksessa kankaalle on ollut lähtökohtana? Milloin tiesit, että teos on ns. valmis?

RM: Teos on osa kolmen maalauksen sarjaa. Todennäköisesti ainoa, mikä sarjasta onnistui. Teoksia työstäessäni, selasin paljon kuvia eri vankileireiltä ja kuuntelin Paperi T:n levyä Malarian pelko. Miesten pitkät hiukset ja oranssi väri alkoivat kiehtomaan. Usein huomaan myös, että maalatessani miehiä, muokkaan heidät mielelläni kankaalla androgyyneiksi. Coco on tämän kaiken tulos.

Maalauksen koin valmiiksi, kun en enää nähnyt siinä mitään korjattavaa. Toisinaan helposti syntyneen teoksen työstämistä voi olla vaikeampi lopettaa, on vaikea uskoa, sen olevan jo valmis. Minulle on tärkeää, että maalaus pysyy hengittävänä ja raikkaana. Yleensä työstäessäni loputtomasti yhtä teosta, maalaan sen helposti tukkoon.

MH: Paperiteoksissa on kolmen työn sarja nimeltään Kale – numeroittain I, II ja III. Työskenteletkö usein sarjallisesti? Ja mikä on tämä mystinen Kale?

RM: Rakastan työskennellä sarjallisesti. Kale on lehtikaali.

MH: Selvä, lehtikaali, niinpä tietysti. Lasten suusta se totuus kuullaan… Vaan se sarjallisuus: mikä siinä kiinnostaa? Ja miten pitkiä nämä sarjat ovat? Onko myös tapana palata johonkin vanhaan sarjaan ja tehdä uusia versioita?

RM: Työstäessäni sarjallisesti jotain aihetta, koitan työstää sen asian ulos ajatusmaailmastani. Varsinkin jos se joltain osin on aiheuttanut suunnatonta ärtymystä tai ihastusta. Toisinaan toki, halutessani pitää esimerkiksi vain tekniikkaa yllä, palaan vanhan sarjan, tutun ja turvallisen, paljon työstetyn pariin.

MH: Ja vielä lopuksi – näyttelyn nimi – mitä se sinusta kertoo tämän näyttelyn kokonaisuudesta, siitä mitä ja miten on lähdetty hakemaan ja toteuttamaan?

RM: Harmony-näyttelyn teokset toimivat eräänlaisena haluna uskoa, että maailmassa tänä ennätysmäisen suuren humanitaarisen avun tarpeen ja itsekkyyden aikana on jotain herkkää, haavoittuvaa ja kaunistakin. Vaikka monen näyttelyssä olevan teoksen lähtökohta on ollut epämiellyttävä tunne siitä, että empatian kyky on täysin häviämässä ihmiskunnalta, olen sen työhuoneellani halunnut muokata edes visuaalisesti itseäni miellyttäväksi.

MH: Maalaus siis hyvin konkreettisesti tapana ja keinona hahmottaa kuka olet, missä olet ja miten saada edes jotakin tolkkua siitä todellisuudesta ja sen ristipaineista, ristiriidoistakin, joissa me ollaan - vai?

RM: Kyllä sen voi ilmaista myös näinkin. Väistämättä työhuoneella tulee käsiteltyä asioita omalta henkilökohtaiselta kantilta ja teoksiin tulee mukaan aina jotain itsestään. Jos yrittäisin muuta, jäisin heti kiinni epärehellisyydestä, ainakin itselleni. Maalaaminen on minulle maailman kokemista, ihmisyyden hahmottamista ja itsenä ymmärtämistä, niin kuin kysymyksessä jo totesit.

Tämä saattaa kuulostaa itsekkäältä tavalta toimia ja työskennellä, mutta koen sen olevan myös väistämätöntä. En ole koskaan ollut kiinnostunut itse tekemään täysin omasta kokemukset etäännytettyä taidetta. Mietin myös, onko sellaista edes mahdollista tehdä. Ehkä tämän työrupeaman jälkeen pystyn taas suhtautumaan maailman tilaan yhden askeleen viisaammin ja rauhallisemmin. Tai sitten en.