I Where the painting is going

The landscape and the icon manifest themselves in painting, initially without any forethought. They are themes and visions that have come up on the painting’s journey of movement and growth. The painting has shown me the options and the end result. For me, at the start, there was no clear attempt at an icon or a landscape in any way, not even in my dreams. So, I knew nothing about it until my paintings revealed it. They are deliberate renunciations. After this, an understanding arises that leads to a considered investigation of the landscape and the icon in a painting. The painting begins to address and discuss with both of them the painter’s desire to participate.

The vision of the painting ending in an icon or a landscape opened up to me for the first time in June 2013, when I wrote it down as a quotation in my blog. Before that, I had painted two works on iconboards. One is a portrait of Pope Benedict XVI and the other a self-portrait titled Christ Mass Ghost. (The former in an exhibition, the latter in a gallery in Canada). I had already begun painting the Pope’s picture in 2012, and the process took a long time. I had spent a long time with the work simply viewing it as unfinished. The idea of the painting only opened up to me when Pope Benedict XVI resigned the Papacy. It was then that I understood why I had done it on an iconboard. He had made a significant move towards humility. The work foreshadowed the historical significance of his action. Later on, the link with ghosts also became clear to me. Now, he was no longer a ghost in relation to the power and status that he had had. The work deals with an iconic figure and an action that are contradictory and hard to tie into the Roman Catholic context. The Pope resigns. This painting was a concrete opening towards the world of the icon. From that point on, themes involving the icon began to be evident in my painting process.

My first experiments with icon bases were included in the I Killed My God exhibition (Helsinki Contemporary at the start of 2012). Two small Virgin Mary pictures painted on iconboards. In the works the relationship with the icon is profoundly subordinate to the Roman-Catholic conception of art. The works are critical in nature and deal with the relationship with the Bearer of God. They are clearly a part of the preceding process, in which there was more room for agonizing and aggression. The works are part of a continuum, but still very far from what I am now dealing with in this text in relation to the landscape and the icon.

Christ Mass Ghost was a step forwards towards a more personal relationship with the icon. The landscape and space had come into my pictures gradually. The landscape had not, however, become a settled or clear part of the painting. It was still unattached. It, as it were, appears, but remains at a distance. Christ Mass Ghost for the first time had an iconboard and a landscape together. I had thought no more about the subject. Only now, in retrospect, do I notice that it contains both an icon and a landscape as ghosts, but very much on display. The figure is somewhere between an icon and a landscape. It is on an iconboard, but more in the space of a landscape, and yet it is alone and lost. The figure in the picture takes off its clothes or puts on its head a crown of thorns in which blue lights are burning. Perhaps they are Christmas lights. So, this is a kind of ghost of Christmas, a Christ mass ghost.

The icon and the landscape had thus come into the picture and, a little later on, it had taken the form of a short piece of text. The idea of the end of painting was still maturing. The ghosts and spectres had risen to the surface and were directing my painting on a conscious level. I looked at these ghosts and I painted them.

The manifestation of the icon and the landscape in the painting occurs as a continuation of the revelation. This revelation powerfully influences what I have painted. How I paint and how I do not paint an icon. This is also defined by the contradiction that arises out of the relationship with the world, and with the associated desires and passions. The attempt to make an icon or a landscape is not unambiguous and self-evident. As if understanding the issue would lead directly to an attempt to achieve its end result, or especially to attaining it. The issue is similar in the sacramental priesthood. It is given and it is a calling. It is not taken, or bought. You don’t get to it by trying. Painting in relation to ascesis helps to understand this paradox. It is reached through humility and silence. All this is impossible without a relationship with the church and the liturgy. Silence is dreadful without support.

The landscape’s becoming a part of the painting has occurred with the movement of the painting, and it has invited the landscape to be a part of itself. It has been a natural process and it has happened on the basis of my photographs. I have photographed my surroundings with a mobile-phone camera. These pictures have constituted the objects of research in a painting. They have turned from being a landscape into the landscape of existence. The landscape breaks away from the figure and becomes one with it. It is frightening and romantic. It is coloured and shaped by the painter’s internal fantasies and passions. The landscape in the painting is an incidence of fear and denial. It has to be modified so that it can be in the painting, since it is already another in the photograph. It tells of the fear of giving up. Of the fear of letting things be and trusting. So, I do not paint a landscape so much as mould it for myself into something that I can do. Thus, I study the landscape in a limited way, from my own starting points. The landscape becomes a ghost.

For me, an icon cannot be painted. It can only be recognized. The icon is visible there on the icon base and in the subtle hints that the whole history of figurative painting carries along with it on its journey. My paintings are the reverse of icons and only the appearance of an icon can produce an icon in the painting, and this happens in theoria, i.e. in seeing. (Theoria is simply a personal experience of God. Theoria is seeing a revelation and an annunciation on the level of understanding and experience, and not just on the level of rational knowledge, but on the level of profound mystical knowing.)

I see when I am revealed, and I am compelled to or allowed to confess. The icon is, thus, present in the light that shows. In the same way as the landscape, the painting process also distorts the icon. The icon in my paintings is only a ghost. The painting is the reverse of an icon, right up until it is it. The icon is painted following an original model, obeying the rule and the order in prayer. The painting process does not involve revealing fantasies and passions, but a revelation of the holy. An icon is light, whereas my paintings contain only rays of light in darkness. In an icon there is no longer any darkness. My paintings are a battle, and in them an icon and a landscape can be seen as possibilities. The icon and the landscape bring hope to the painter’s darkness.

These manifest out of a respite in the battle in the painting. The icon and the landscape lead and transport the painter. Nevertheless, they become distorted and change. The painter comes into them and they turn towards the painter’s needs, but always retain something of their origins. They are returned to, since they exist fully, and the painter to a great extent does not yet exist. The painter paints the non-existent, i.e. dissolution, into the icon and the landscape. The road to the healing of the soul is a long one towards theosis, and its stages can be seen in the painting. The painting comes to partake of the holy through prayer, and begins to manifest the eye of the soul’s state of nous. (Theosis, i.e. deification, means the sanctification of the universe by the power of God’s grace in the service of good. By theosis in relation to a human being I mean the deification, i.e. the healing, of the human being of the disease of the soul of which the human being has become sick on being separated from his Creator. In theosis the human being becomes more whole and more like the example given by Christ.)

The icon and the landscape are augmented through ascesis in the painting, i.e. the eye of the soul is made clear and is healed. The landscape is humility, in the same way as the icon is. They are a clarification of the painting and a reduction of the painter’s ego. In theosis the landscape vanishes from the picture for good, and in its place comes the icon. The landscape is sufficient without the painting and the painting is clarified into the icon. The painting is on the way to theosis and the healing of the soul.

The painting is movement and transition. The transition of the painting is slow and blind. The painter for the most part does not recognize the stages of the process until afterwards. That is why it is hard to foresee the transition and the movement of the painting process, which the making of the painting reveals only at the end. If you don’t paint, you don’t see. Thus, you have to paint in order to see. What is the next step and stage?

II A diagnosis of the state of the painting

I joined the Orthodox Church in December 2013. The pressures have reduced or they are not so fettered, and the crisis has abated and changed. The painting process has acquired the companionship of the church and my spiritual father. The painting has not vanished and the subject matter is the same. The practice of silence and retreat continue and the waiting becomes more profound. I have painted ghosts and spectres. The aggression and anger have abated, and on the journey been subdued into questions about the nature of humility and about the possibilities for this in a painting. The ghosts are closer to humility, since they neither assert nor proclaim anything. They wait. They are still there in the painting. The step into listening is already close. The icon is stronger, and perhaps even the spectre and the landscape are clearer, but it has not gone or turned into a reverse perspective, i.e. become one with the icon. The landscape is closer to wonderment.

What is the painting process from the viewpoint of serving? How can one help with a painting? Is a painting philanthropy? Are these things always kept secret from the painter, and subject to faith in the sense that the effects to which the paintings give rise are not visible and for the most part are concealed within people’s hearts? The painter’s journey of self-examination is an arduous one and susceptible to narcissism or, at least, to self-centredness. Is this the reason why the hoped-for philanthropic consequences are not visible? Despite the ways in which, at various times, I justify to myself my answer to the above-posed questions, the painting has to be continued and trusted for its purpose in this place space and time.

I am still sensing in myself a lot of unreleased energy, which I got a taste of when Caravaggio came into a painting of mine while I was making the I Killed My God exhibition in 2012. The icon and the landscape in my works are still formal on the level of the painting, and that is why I expect more erupting and releasing of charges and energies, so that the space can be filled with uncreated energy. Right from the start, the language of my painting process and the mark it leaves have been powerfully dominated by an extremely meticulous, naturalistic approach, in places even to the point of photorealism. My experience is that I am surrounded, and I am afraid of being set free. This prevents the icon and the landscape happening, but it also speaks powerfully of internal bonds, values, attitudes and pressures, which it may be necessary to allow to erupt and become clear. Attitudes are perfidious companions for a painter. They frequently tie the painter to baseless opinions and to untried views absorbed from the outside. They are very rarely based on experience. Their motives are highly untenable and cannot stand the light of day. They are also attempts by the need for control and security to lump reality together. They are bridges of straw for passing over fears.

In my exhibition Ghosts I have already been able to partly free myself of my burden. My paintings no longer aim at naturalism in its extreme form, but rather it has dared to pass via ghosts, spectres and landscapes in a metamorphosis to a freer mode of expression, but the journey is a long one and there is a lot to do. I think that, in order to get as far as an icon, I also have to find freedom on the level of the language of painting. The same applies to the landscape. They have to be given up in order to gain them. This is once again a paradox and a leap. Change does not come as I plan it, but as I fear it. Since fears are the things that have to be faced. Fear and hope become mingled together, since it is hard to know what to hope for and what to fear at any one time. The problem is caused by the tumult of desires and the unprocessedness of fears. All things are associated with fears and desires when the human being looks at them without light and faith. Through an increase in faith the light increases, and the tumults are brought to order and the desires clarified. We have to go back to the Eucharist and the Liturgy.

My next photographs already exist. I made them in the late winter of 2014. I have not got around to dealing with them and they are awaiting their time. These photographs are not the same as the previous ones, but they have a connection and an experience of sameness. They contain images of me. I am there, unaware of what I am turning into in my next paintings. I don’t recognize their contents other than on the level of their subject matter. The subject matter is linked to undressing and dressing. There is a place for ascesis and prayer, and the studio is ready. The painting bases, too.

Painting has been a natural medium for thinking and expressing the movement of the self. It has taken shape and grown without my being aware of it, in a direction whose end result I see as being an icon or a landscape. My need to paint has, thus, been a search for truth and a posing of questions produced by internal damage. The importance of painting as I now experience it is not the same for everyone, since painting is intrinsically subjective and incommensurable. Up to now, painting has served and acted as contemplative prayer, and been able to fulfil the demands that my life bears with it on its journey. At what stage will the need for a painting come to an end, and will a new mirror be needed in its place with which to carry on the journey? A step into being a priest is one rung on the journey to theosis, but it is not taken, it is given. What is the state of painting now and tomorrow? How long will a painting still able to answer my questions? If my painting in this form at some point ends in an icon, then will painting really be impossible after that? If you are a painter, you pray the right way; if you pray the right way, you are a painter. Understanding of theoria in a painting opened up the meaning for my paintings, the mirroring of the state of my own soul in the painting. My question now is: How long does it make sense to reveal your own innermost being publicly? Will the confession have to be transferred to somewhere else? Has the vocation changed or been transferred?

Despite the questions asked above, I still see myself as a painter and I will carry on my ascesis in the prayer of painting, until it is taken away and it is time to step into another. You have to be patiently in your place, since it is not for us to know the allotted times or the seasons.

1.10.2014

I Minne maalaus on menossa

Maisema ja ikoni ilmentyvät maalauksessa ensin harkitsemattomasti. Ne ovat maalauksen liikkeen ja kasvun matkassa esiin tulleita teemoja ja näkyjä. Maalaus on näyttänyt minulle vaihtoehdot ja lopputuloksen. Selkeä pyrkimys ikoniin tai maisemaan ei ole ollut alun perin itselleni millään tavalla edes haaveissa. En siis ole tiennyt asiasta ennen kuin maalaukseni sen ovat ilmaisseet. Ne ovat harkittuja jättämisiä. Tämän jälkeen syntyy ymmärrys, joka johtaa harkittuun maiseman ja ikonin tutkimiseen maalauksessa. Maalaus alkaa käsitellä ja keskustella molempien kanssa maalarin halusta osallistua.

Näky maalauksen loppumisesta ikoniin tai maisemaan ensimmäisen kerran avautui kesäkuussa 2013, jolloin kirjoitin sen sitaattina ylös blogiini. Tätä ennen olin maalannut kaksi teosta ikonipohjalle. Toinen on Paavi Benedict XVI muotokuva ja toinen on Christ Mass Ghost niminen omakuva. (Edellinen näyttelyssä, jälkimmäinen galleriassa Kanadassa). Paavin kuvan olin aloittanut maalaamaan jo 2012 ja sen prosessi kesti pitkään. Olin viettänyt aikaa pitkään teoksen kanssa vain katsellen sitä keskeneräisenä. Maalauksen idea aukeni minulle vasta kun Paavi Benedict XVI luopui paaviudestaan. Silloin ymmärsin miksi olin tehnyt sen ikonipohjalle. Hän oli tehnyt merkittävän liikkeen kohti nöyryyttä. Teos enteili hänen tekonsa historiallista merkittävyyttä. Myöhemmin minulle avautui myös yhteys haamuihin. Nyt hän oli enää sen haamu suhteessa siihen valtaan ja asemaan mitä hänellä oli ollut. Teos käsittelee ikonimaista hahmoa ja tekoa joka on ristiriitainen ja vaikeasti sidottavissa roomalaiskatoliseen kontekstiin. Paavi irtisanoutuu. Tämä maalaus oli konkreettinen aukaisu kohti ikonin maailmaa. Ikonin tematiikka alkoi näkyä tästä lähtien osana maalaamistani.

Ensimmäiset ikonipohjakokeiluni olivat mukana I Killed My God näyttelyn kokonaisuudessa (Helsinki Contemporary alkuvuodesta 2012). Kaksi pientä Neitsyt Maria kuvaa maalattuna ikonipohjalle. Teoksissa suhde ikoniin on syvästi roomalaiskatolisen taidekäsityksen alaista. Teokset ovat luonteeltaan kriittisiä ja käsittelevät suhdetta jumalan synnyttäjään. Ne ovat selkeästi osa edellistä prosessia, jossa agonialla ja aggressiolla oli enemmän tilaa. Teokset ovat osa jatkumoa, mutta hyvin kaukana vielä siitä mitä nyt tässä tekstissä käsittelen suhteessa maisemaan ja ikoniin. Christ Mass Ghost oli askel eteenpäin kohti henkilökohtaisempaa suhdetta ikoniin.

Maisema ja tila olivat tulleet kuviini pikkuhiljaa mukaan. Maisema ei kuitenkaan ollut asettunut tai selkiytynyt osana maalausta. Se oli vielä irrallista. Se ikään kuin esittäytyy, mutta jää kaukaiseksi. Christ Mass Ghost:ssa oli ensimmäistä kertaa ikonipohja ja maisema samassa. En ollut ajattelut asiaa sen enempää. Vasta nyt jälkikäteen huomaan, että siinä ovat molemmat ikoni ja maisema haamuina, mutta voimakkaasti esillä. Hahmo on ikonin ja maiseman välissä. Se on ikonipohjalla, mutta enemmän maiseman tilassa ja kuitenkin se on yksin ja kadoksissa. Kuvan hahmo riisuu yltään tai asettelee päähän piikkikruunua, jossa palaa siniset valot. Ne ovat ehkä jouluvalot. Kyseessä on siis jonkinlainen joulun haamu, Kristus messu haamu.

Ikoni ja maisema olivat siis tulleet kuvaan ja se oli vähän myöhemmin muotoutunut lyhyeksi tekstinkappaleeksi. Ajatus maalaamisen lopusta jäi kypsymään. Haamut ja aaveet olivat nousseet pinnalle ja määrittivät maalaamistani tietoisella tasolla. Katsoin näihin haamuihin ja maalasin niitä.

Ikonin ja maiseman ilmentyminen maalauksessa tapahtuu jatkumona ilmestykselle. Tämä ilmestys vaikuttaa vahvasti siihen mitä olen maalannut. Miten maalaan ja miten en maalaa ikonia. Sitä määrittää myös ristiriita, joka syntyy suhteesta maailmaan ja siihen liittyviin haluihin ja himoihin. Pyrkimys ikoniin tai maisemaan ei ole yksiselitteinen ja itsestään selvä. Ikään kuin asian ymmärtäminen johtaisi suoraan sen lopputuloksen tavoitteluun tai varsinkaan sen saavuttamiseen. Kysymys on samanlainen kuin sakramentaalisessa pappeudessa. Se annetaan ja siihen kutsutaan. Sitä ei oteta, eikä osteta. Siihen ei päästä pyrkimällä. Maalaaminen suhteessa askeesiin auttaa ymmärtämään tämän paradoksin. Siihen päästään nöyryyden ja hiljaisuuden kautta. Kaikki tämä on mahdotonta ilman suhdetta kirkkoon ja liturgiaan. Hiljaisuus on hirvittävää ilman tukea.

Maiseman tuleminen osaksi maalausta on tapahtunut maalauksen liikkeen myötä ja se on kutsunut maiseman osaksi itseään. Se on ollut luonnollinen prosessi ja se on tapahtunut valokuvieni pohjalta. Olen kuvannut ympäristöäni kännykkäkameralla. Nämä kuvat ovat muodostuneet tutkimuskohteiksi maalauksessa. Ne ovat kääntyneet maisemasta eksistenssin maisemaan. Maisema irtautuu figuurista ja yhtyy siihen. Se on pelottava ja romanttinen. Sitä värjäävät ja muokkaavat maalarin sisäiset fantasiat ja intohimot. Maisema maalauksessa on pelon ja kieltämisen tapahtuma. Se on pakko muokata, jotta se voi olla maalauksessa, sillä se on jo valokuvassa toinen. Se kertoo pelosta luopua. Pelosta antaa olla ja luottaa. En siis maalaa maisemaa vaan muokkaan siitä itselleni jotain mihin pystyn. Tutkin maisemaa siis rajoittuneesti omista lähtökohdistani. Maisemasta tulee haamu.

Ikoni ei ole minulle maalattavissa. Se on ainoastaan tunnistettavissa. Ikoni näkyy ikonipohjassa ja hienoissa vihjeissä, joita koko figuratiivisen maalaustaiteen historia kantaa matkassaan. Maalaukseni ovat käänteisiä ikonille ja vain ikonin ilmestyminen voi tuottaa ikonin maalaukseen ja se tapahtuu theoriassa eli näkemissä. (Theoria on yksinkertaisesti henkilökohtainen Jumalan kokeminen. Theoria on ilmestyksen ja ilmoituksen näkemistä ymmärryksen ja kokemisen tasolla ei vain rationaalisen tiedon tasolla vaan syvän mystisen tuntemisen tasolla.)

Näen kun minua paljastetaan ja joudun tai saan tunnustaa. Ikoni on siis läsnä valossa joka näyttää. Maalaaminen samalla tavalla kuin maisemankin vääristää myös ikonin. Ikoni on vain haamu maalauksissani. Maalaus on käänteinen ikonille niin pitkään ennen kuin se on sitä. Ikoni maalataan esikuvan mukaisesti sääntöä ja järjestystä noudattaen rukouksessa. Maalaamien ei ole fantasioiden ja intohimojen paljastamista vaan pyhän ilmestymistä. Ikoni on valoa kun minun maalaukseni sisältävät vain valon säteitä pimeydessä. Ikonissa ei ole enää pimeyttä.

Maalaukseni ovat kamppailua ja niissä on nähtävissä ikoni ja maisema mahdollisuuksina. Ikoni ja maisema tuovat toivon maalarin pimeyteen. Nämä ilmentyvät kamppailun lomasta maalauksessa. Ikoni ja maisema johdattavat ja kuljettavat maalaria. Ne kuitenkin vääristyvät ja muuttuvat. Niihin tulee maalari ja ne kääntyvät maalarin tarpeisiin, mutta ne säilyttävät jotain aina alkuperästään. Niihin palataan, sillä ne ovat täysin olemassa ja maalari on paljon vielä ei olemassa. Maalari maalaa ikoniin ja maisemaan ei olevaa eli hajaannusta. Sielun parantumisen tie on pitkä kohti theosista ja sen vaiheet on nähtävissä maalauksessa. Maalaus tulee pyhän osallisuuteen rukouksen kautta ja alkaa ilmentämään sielun silmän nous tilaa. (Teosis tai theosis eli jumalallistuminen tarkoittaa maailmankaikkeuden pyhittymistä Jumalan armovoimalla hyvän palvelukseen. Theosiksella suhteessa ihmiseen tarkoitan ihmisen jumalallistumista eli parantumista sielunsairaudesta johon ihminen on sairastunut erottauduttuaan Luojastaan. Theosiksessa ihminen eheytyy kohti Kristuksen antamaa esikuvaa.)

Ikoni ja maisema lisääntyvät askeesin kautta maalauksessa eli sielun silmä kirkastuu ja parantuu. Maisema on nöyryyttä samoin kuin ikoni. Ne ovat maalauksen kirkastumista ja maalarin egon vähentymistä. Theosiksessa maisema katoaa lopulta kuvasta ja tilalle tulee ikoni. Maisema riittää ilman maalausta ja maalaus kirkastuu ikoniin. Maalaus on matkalla kohti theosista ja sielun parantumista.

Maalaus on liikettä ja siirtymistä. Maalauksen siirtyminen on hidasta ja sokeaa. Maalari enimmäkseen ei tunnista prosessin vaiheita vasta kun jälkikäteen. Siksi maalaamisen siirtymisen ja liikkeen näkeminen ennalta on vaikeaa, minkä maalauksen teko vasta lopulta paljastaa. Jos et maalaa et näe. On siis maalattava nähdäkseen. Mikä on seuraava askel ja vaihe?

II Maalauksen tilan diagnoosi

Liityin ortodoksiseen kirkkoon vuoden 2013 joulukuussa. Paineet ovat vähentyneet tai ne eivät ole kahlehdittuja ja kriisi laantunut ja muuttunut. Maalaamiselle on tullut kumppani kirkosta ja rippi-isästäni. Maalaus ei ole kadonnut ja teema on sama. Hiljentyminen ja vetäytyminen jatkuvat ja odotus syvenee. Olen maalannut haamut ja aaveet. Aggressio ja viha ovat hiljentyneet ja matkassa vaimentunut kysymyksiksi nöyryyden olemuksesta ja sen mahdollisuudesta maalauksessa. Haamut ovat lähempänä nöyryyttä, sillä ne eivät väitä eivätkä ne julista mitään. Ne odottavat. Ne ovat vielä mukana maalauksessa. Askel kuuntelemiseen on jo lähellä. Ikoni on vahvempi, ehkä jopa haave ja maisema ovat selkeämpi, mutta se ei ole hävinnyt tai kääntynyt käänteisperspektiiviin eli yhdistynyt ikoniin. Maisema on lähempänä ihmettelyä.

Mitä on maalaaminen palvelemisen näkökulmasta? Kuinka maalauksella auttaa? Onko maalaus filantropiaa? Onko nämä taiteilijalta salattuja asioita aina, ja uskonvaraisia siinä mielessä, että vaikutukset joita maalaukset synnyttävät eivät ole nähtävissä ja ne suurimmaksi osaksi kätkeytyvät ihmisten sydämiin? Maalarin matka itsetarkkailussa on vaivalloinen ja altis narsismille tai ainakin itsekeskeisyydelle. Onko tämä se syy siihen, että toivotut filantrooppiset seuraukset eivät näy? Siitä huolimatta miten milloinkin itselleni perustelen vastaukseni edellä esitettyihin kysymyksiin, on maalausta jatkettava ja luotettava sen tarkoitukseen tässä paikassa, tilassa ja ajassa.

Olen aistivani itsessäni vielä paljon vapautumatonta energiaa, josta sain makua Caravaggion tullessa mukaan maalaukseeni I Killed My God näyttelyä tehdessäni vuonna 2012. Ikoni ja maisema teoksissani ovat vielä maalauksen tasolla formaalia ja siksi odotan lisää purkautuvia ja vapautuvia latauksia ja energioita, jotta tilan voisi täyttää luomaton energia. Maalaamiseni kieltä ja jälkeä on alusta asti voimakkaasti hallinnut äärimmäisen pikkutarkka ja naturalistinen ote, paikka paikoin jopa fotorealismiksi yltävä. Kokemukseni on että olen sen saartama ja pelkään vapautua siitä. Se estää ikonin ja maiseman tapahtumisen, mutta se kielii vahvasti myös sisäisistä siteistä, arvoista, asenteista ja paineista joiden saattaisi olla tarpeellista purkautua ja kirkastua. Asenteet ovat kavalia kumppaneita maalarille. Ne sitovat maalarin monesti perustelemattomiin mielipiteisiin ja ulkopuolelta omaksuttuihin koettelemattomiin näkemyksiin. Ne hyvin harvoin perustuvat kokemukseen. Niiden motiivit ovat hyvin kestämättömiä ja eivät siedä valoa. Ne ovat myös hallinnan ja turvallisuuden tarpeen pyrkimyksiä kasata todellisuutta. Ne ovat aasin siltoja pelkojen ylitse.

Näyttelyssäni Ghosts olen pystynyt jo vapautumaan taakastani osittain. Maalaukseni eivät enää tavoittele naturalismia sen huipussaan, vaan se on uskaltautunut haamujen, aaveiden ja metamorfoosissa olevien maisemien kautta vapaampaan ilmaisuun, mutta matka on pitkä ja tekemistä riittää. Luulen että ikoniin päästäkseni on löydettävä vapaus myös maalauksen kielen tasolla. Sama koskee maisemaa. Niistä on luovuttava saadakseen ne. Kyse on jälleen paradoksista ja hypystä. Muutos ei tule niin kuin sen suunnittelen vaan niin kuin pelkään. Sillä pelot ovat ne jotka tulee kohdata. Pelko ja toive sekoittuvat, sillä on vaikea tietää mitä milloinkin toivoo ja pelkää. Ongelman aiheuttaa halujen sekamelska ja pelkojen käsittelemättömyys. Kaikkeen liittyy pelkoja ja haluja kun ihminen katsoo niitä ilman valoa ja uskoa. Uskon lisääntymisen kautta valo lisääntyy ja sekamelskat jäsentyvät ja halut kirkastuvat. On palattava eukaristiaan ja liturgiaan.

Seuraavat valokuvani on olemassa. Tein ne lopputalvesta 2014. En ole päässyt niihin käsiksi ja ne odottavat aikaansa. Nämä valokuvat eivät ole sama kuin edelliset, mutta niissä on yhteys ja kokemus samuudesta. Niissä on kuvia minusta. Minä olen siinä, tietämättä mihin olen muuttumassa seuraavissa maalauksissani. Niiden sisältöä en tunnista muuta kuin teeman tasolla. Teema liittyy riisuuntumiseen ja pukeutumiseen. Askeesille ja rukoukselle on paikka ja työhuone ovat valmiina. Maalauspohjiakin on.

Maalaaminen on ollut luontainen medium ajatella ja ilmaista minuuden liikkeitä. Se on muodostunut ja kasvanut tiedostamattani suuntaan, jonka lopputuloksena näen ikonin tai maiseman. Tarpeeni maalaamiseen on siis ollut sisäisen rikkinäisyyden tuottama totuuden etsiminen ja kysymysten asettelu. Maalaamisen merkitys sellaisena kuin sen nyt koen, ei ole kaikille sama, sillä maalaus on luonteeltaan subjektiivista ja yhteismitatonta. Tähän asti maalaaminen on palvellut ja toiminut kontemplatiivisena rukouksena ja kyennyt toteuttamaan niitä vaatimuksia, joita elämäni kantaa matkassaan. Missä vaiheessa maalauksen tarve sitten loppuu ja tarvitaanko tilalle uusi peili minkä kanssa jatkaa matkaa. Askel pappeuteen on yksi porras matkalla theosikseen, mutta sitä ei oteta, se annetaan. Mikä on maalauksen tila nyt ja huomenna? Kuinka kauan maalaus kykenee vielä vastaamaan kysymyksiini? Jos maalaukseni tämän muotoisena joskus loppuu ikoniin, niin onko maalaus todella sen jälkeen mahdoton?

Jos olet maalari, rukoilet oikein; jos rukoilet oikein, olet maalari. Ymmärrys theoriasta maalauksessa avasi merkityksen maalaukselleni, oman sieluntilani peilautuminen maalauksessa. Kysymykseni kuuluu nyt kuinka kauan on mielekästä paljastaa omaa sisimpäänsä julkisesti? Onko tunnustamisen siirryttävä toisaalle? Onko kutsumus muuttunut tai siirtynyt? Huolimatta yllä esitetyistä kysymyksistä koen itseni edelleen maalariksi ja jatkan askeesiani maalauksen rukouksessa, kunnes se otetaan pois ja on aika astua toiseen. On oltava kärsivällisesti paikallaan, sillä ei ole meidän asiamme tietää määräaikoja ja hetkiä.

1.10.2014