Artist-Curator Discussion
Olli Piippo & Mika Hannula

FELT CERTAINTIES
5.6.–5.7.2020
 

Mika Hannula: The essence and form of painting – where does the painting process begin? 

Olli Piippo: Painting is the language, the visual form of thinking and the platform or framework that the idea manifests within. It begins with attempting to verbalise thoughts in the language of an image, while on the other hand thinking is very much tied to comprehension through language. In other words, I take a slow approach to starting the painting process – I build my vocabulary and build a concept based on the language that accumulates. An idea often fails to fit with the language, or the vocabulary needs to be expanded to formulate a new idea into the form I want.

MH: How can this interaction be maintained and deepened so that the various components and elements interact with each other and do not remain static

OP: Often the most effective form for me is searching and finding. Taking over a new element, material or tool, a sloping surface where you do not yet know or sense the limitations and possibilities of that new variable. In this case, the process is an ongoing discovery of something new. I have often spoken about mistakes and coincidences, and how they open up new possibilities, in connection with my exhibitions. These elements are an integral part of my process and way of thinking, and they allow for extensive lateral movement, even within a strict concept.

MH: What does the name of the exhibition refer to, and what is its background?

OP: The name refers to a certainty that has been accumulated through time and experience, and which is based more on emotion and intuitive knowledge than learned knowledge or understanding. The idea is to emphasise the emotional landscape and experiential approach as the starting point for the painting.

MH: How does the new exhibition compare to your previous one,Eight Notes on Oceanic Feeling at Helsinki Contemporary in 2018? Continuity, breaks, transitions?

OP: Perhaps the most descriptive answer to this is: one step forwards, two steps back. In many ways, these new paintings are closer in form to the exhibition I had with Lukas Göthman four years ago at Helsinki Contemporary, but the clearer and more direct expression of my previous exhibition is visible in the openness and breathability of the paintings. As it almost always is without exception, this exhibition is based on a clear and unified series of paintings.

MH: One back and two forward – what kind of step movement is this? Fooling around, crawling and an incomparable volare-flight? And if you move one step forward and two back, where do you end up in your paintings?

OP: Yes, this is mostly a kind of free leap between the familiar and the unknown. I have many interests in the field of painting, all of which I cannot handle and implement at the same time. I have divided my work cycles or series, which gives me the opportunity to move stylistically between different expressions. The different cycles feed into each other and provide me with a respite or a getaway if I can’t move forward with a certain thought. These cycles are by no means independent of each other, but often consist of the same forms, compositions, and material solutions. At the same time, I can focus on a purely abstract expression within one series, while in another series I might include figurative elements or even text.

 In a sense, my latest series of paintings continues the same cycle that I showed in for instance autumn 2017 at the SIX group exhibition at Gallery Lachennman in southern Germany. The works are composed around certain selected pictorial subjects and the compositions are constructed on the basis of free association. The Eight Notes on Oceanic Feeling exhibition, on the other hand, had a strong thematic premise and the works were monochromatic, and purely non-figurative, without even a reference to figurative painting. However, I think that this series of works would not have been at all possible without my previous exhibition. My visual perception and understanding of painting is growing all the time, and it is a pleasure to be able to use this accumulated understanding in many forms. 

MH: Is it laborious to stay within the chosen frame or direction, or do you just let go – and go against the preconceived rules of the cycles?

OP: Sometimes the frames feel cramped, which is why I have tried to keep several frames on the go at the same time. On the other hand, those frames are a vital tool for me. Clear frameworks, concepts and dogmas also give a certain freedom. Once you have defined the edges of the playground, you can focus on the essential things, and play in peace. This delineation of the playground often causes painful feelings and tight situations, because in principle there is an opportunity to play with painting in as wide an arena as you choose.

At the end of the day, however, when I’m painting, all the rules are forgotten or at least broken. I can confidently say that, consciously or unconsciously, all artists define their own playground, a set of rules that it is possible to work freely in. I personally feel that I have needed a few different approaches to painting and the image to keep my work interesting and running smoothly. In this sense, these cycles and series are tools and platforms for me, and I can move between them and hold on to my peace of mind.

MH: You’ve often talked about a painting toolkit. What does that include, with regards to Felt Certainties in particular?

OP: In this exhibition I introduced a few new tools which are very unpredictable, at least in the way that I use them. It is strongly dominated by the use of alkyd resin and translucent media. Alkyd resin, for example, ended up in my toolbox precisely because it is a material that can be easily used and modified – the end result is not fully controllable by the user or, to put it another way, the material’s own whims and characteristics easily come to the fore. Alkyd resin does not keep its shape – it continues to settle throughout the drying process, so the final shape of one’s act and gesture can only be seen after several hours drying and settling. 

I try to use substances that are visually strong and have their own distinct material character. These are quite physical and tactile tools. Apart from the purely abstract elements I have brought to the image subjects, I have also introduced a number of heavy-handed abstract references to the figurative image. As I said earlier, this toolkit grows through search, error, and discovery, a bit like the vocabulary. 

MH: What causes the most resistance or difficulty when you are working in this kind of exploratory manner and with experimental material? Or is it a pleasure?

OP: In short, when it works and when it doesn’t. In other words, continuous learning and discovery is enjoyable, and at its best it feels like I am progressing in my thinking by leaps and bounds, but sometimes it feels like twisting the same paint on the surface of the fabric without any results. In the end, the tools available are quite limited, but their use is limitless.

MH: What does music mean to you in relation to painting, thinking, working, and opening up and maintaining processes?

OP: Yes, indeed. The role of music in my work process, as a tool. Essential and organic. There are days when music works just like coffee. It accelerates and keeps the pace. At its best, music brings more layers to thinking, and opens up an extra dimension in both mind and space. I often listen to the same work over and over again during the work process to keep a certain feeling and thought alive, and stay engaged in the conversation I have with my fabrics and images. This conversation continues and is interrupted every day, and whenever you return to the work room, you need to find a way to pick up the dialogue at the point, emotion, moment or argument wherever you broke it off. Music here acts as a kind of bridge or frame of reference, and it makes it easier to return to the state of mind in which the work-in-process is developing.

The selection can vary from John Zorn to Arvo Pärt, and from there through Plasticman or Coltrane to Ebo Taylor. From that spectrum you can clearly see that I often listen to quite intense music in the study. While I was making my previous exhibition, however, I listened almost exclusively to Leevi and the Leavings.

MH: Let’s talk for a moment about the size of a painting and the gesture that is articulated through the painting’s size. The exhibition includes three different sizes of paintings, from quite large to relatively medium and quite small. What connects and distinguishes these different sizes? What do you feel is most characteristic of yourself, and why?

OP: I feel like I’m most at home painting on a large canvas, when the canvas is bigger than me and I can use the movement of my whole body to paint it. With small works, I have accepted that I cannot achieve the same world as I can with big pieces, but I think of small works more like comments or labels, a bit like études or even haikus. I already decide on the sizes when I’m planning the exhibition, as this makes it easier for me to focus on the essentials, which is to study the paint and the image.

MH: When is a painting ready?

OP: A painting is ready when its parts push and pull each other sufficiently, when the lines and stains on the canvas are at the same time in a state of peace and movement without constantly trying to sink into some corner of the painting. I often know when I’m about to execute the last change to a piece. I dislike this moment, because it needs to succeed and to work – otherwise I'm going to be standing in front of a new picturesque jigsaw puzzle. This is because everything in my paintings is visible, and everything is exactly where it has been placed, so there is no real possibility for correction. My paint bases are made with a lot of pigment and chalk so they are very absorbent and easily stained. I paint on them with oil, acrylic and alkyd so that all the gestures and stages of the work are visible.

MH: Does the brutal nature of the material, that it is so reluctant to forgive, sometimes form an obstacle or a threshold for doing the work?

OP: Every now and then, this approach puts a lot of pressure on success. Especially if economic pressures limit the availability of fabric and paint, which slows the work no end. The frustration of ending up throwing large amounts of failed paintings in the trash isn’t really an encouraging or creativity-nurturing experience, but on the other hand it’s also an integral part of the way I choose to work. If the focus of what I do is learning and searching, then one must also accept the fact that not every painting is going to achieve its aim.

MH: And finally, a pretty tough but concrete question: Where do you find hope and the joy of working, and how do you deepen and develop that?

OP: Of course, hope and joy basically stem from an innate need to create and see your own ideas becoming complete and ready. Here, too, it is good to take into account the realities of the painter’s work, the reality of solitary work, where despair and frustration do not get answered with any encouragement when that would be needed in the middle of the work process. Feedback from exhibition guests, colleagues and the art field should thus be mentioned as it is very supportive and refreshing.

I’m talking about the experience of having worked on one’s own paintings alone with just the fabrics for company for several months, observing things up close and adventuring in one’s own thoughts. When I present my work to other pairs of eyes, I am almost invariably surprised that I have managed to share my thoughts through the paint and my own particular language in such a way that others can get joy from them and catch my fleeting thoughts.

Mika Hannula: Maalauksen olemus ja muoto. Mistä maalausprosessi lähtee?

Olli Piippo: Maalaus on kieli, ajattelun visuaalinen muoto sekä alusta tai kehys, jossa ajatus ilmenee. Maalaus alkaa siitä, kun yrittää sanallistaa ajatukset kuvan kielellä, ajattelu taas on hyvin sidoksissa kielen kautta ymmärtämiseen. Toisin sanoen, maalausprosessin aloittaminen on minulle hidasta lähestymistä, jossa vuoroin kasvatan sanavarastoani ja vuoroin rakennan konseptia kartutetun kielen pohjalta. Usein ajatus ja kieli eivät sovi yhteen tai sanavarastoa on laajennettava, jotta kykenee muotoilemaan uuden ajatuksen haluamaansa muotoon.

MH: Miten tätä vuorovaikusta saa pidettyä yllä ja syvennetty siten, että osatekijät ja elementit vaikuttavat toinen toisiinsa eivätkä jää staattisiksi?

OP: Minulle usein toimivin muoto on etsiminen ja löytäminen. Uuden elementin, materiaalin tai työkalun haltuun ottaminen, kalteva pinta, jossa ei vielä tiedä ja tunne kyseisen uuden muuttujan rajoituksia ja mahdollisuuksia. Tällöin prosessi on jatkuvaa uuden löytämistä. Olen usein näyttelyitteni yhteydessä puhunut virheistä ja sattumista ja niiden kautta avautuvista mahdollisuuksista. Nämä elementit ovat olennainen osa prosessiani ja ajatteluani, ja mahdollistavat laajaa sivusuuntaista liikettä tiukankin konseptin sisällä.

MH: Mihin näyttelyn nimi viittaa, mikä on sen tausta?

OP: Nimi viittaa kokemuksen kautta ajan saatossa kumuloituneeseen varmuuteen, joka pohjaa enemmänkin tunteeseen ja intuitiiviseen tietoon kuin opittuun tietoon ja ymmärrykseen. Ajatus on alleviivata emotionaalista mielenmaisemaa ja kokemuksellista lähestymistä maalauksen lähtökohtana.

MH: Miten uusi näyttely vertautuu edelliseen, Helsinki Contemporaryssa vuonna 2018 nähtyyn Eight Notes on Oceanic Feeling -näyttelyysi? Jatkumoa, irtiottoa, siirtymiä?

OP: Tähän ehkä kuvaavin vastaus on: yksi eteen ja kaksi taakse. Monessa mielessä nämä uudet maalaukset ovat muodoltaan lähempänä neljän vuoden takaista näyttelyä Helsinki Contemporaryssa, jonka tein yhdessä Lukas Göthmanin kanssa, mutta edellisen näyttelyni selkeämpi ja suorempi ilmaisu on näkyvissä maalausten avoimuudessa ja hengittävyydessä. Kuten lähes poikkeuksetta, myös tämän näyttelyni pohjana on selkeä ja yhtenäinen sarja maalauksia.

MH: Yksi eteen ja kaksi taakse – minkälainen askelten liike tämä on? Hoipertelua, konttaamista ja verratonta volare-lentoa? Ja jos liikut yksi eteen ja kaksi taakse päin, mihin päädyt maalauksissasi?

OP: Kyllä tämä on lähinnä sellaista vapaata loikkaa tutun ja tuntemattoman välillä. Minulla on monia kiinnostuksen kohteita maalauksen alueella, kaikkia niitä en voi käsitellä ja toteuttaa samanaikaisesti. Olen jaottanut työni sykleihin tai sarjoihin, joka antaa minulle mahdollisuuden liikkua tyylillisesti erilaisten ilmaisuiden välillä. Eri syklit ruokkivat toisiaan ja tarjoavat myös minulle hengähdystauon tai pakopaikan, jos en pääse eteenpäin yhdessä ajatuksessa. Nämä syklit eivät ole mitenkään toisistaan riippumattomia, vaan koostuvat usein samoista muodoista, kompositioista ja materiaaliratkaisuista, mutta samalla voin yhden sarjan sisällä keskittyä puhtaasti abstraktiin ilmaisuun, kun taas toisessa sarjassa voin ottaa mukaan esittäviä elementtejä tai vaikka kirjoitusta.

Uusin maalaussarjani jatkaa tietyssä mielessä samaa sykliä, jota viimeksi esitin esimerkiksi syksyllä 2017 KUUSI-ryhmänäyttelyssä Gallery Lachennmanilla Etelä-Saksassa. Teokset koostuvat tiettyjen valikoitujen kuva-aiheiden ympärille ja kompositiot rakentuvat vapaiden assosiaatioiden pohjalta, kun taas Eight Notes on Oceanic Feeling -näyttelyn pohjalla oli vahva temaattinen lähtökohta ja teokset olivat monokromaattisia, puhtaasti ei-esittäviä, ilman edes viittausta figuratiivisuuteen. Huomaan kuitenkin, että tämä teossarja ei olisi ollut mitenkään mahdollinen ilman edellistä näyttelyäni. Visuaalinen hahmottaminen ja maalauksen ymmärtäminen kasvaa ja karttuu koko ajan, ja on ilo päästä käyttämään tätä kumuloitunutta ymmärrystä monessa muodossa.

MH: Onko työlästä pysyä valitussa raamissa tai suunnassa, vai annatko vain mennä – vastoin ennalta ajateltuja syklien sääntöjä?

OP: Välillä raamit tuntuvat ahtailta, ja siksi olenkin pyrkinyt pitämään useita raameja käden ulottuvilla. Toisaalta juuri ne raamit ovat minulle elintärkeä työväline. Selkeät kehykset, konseptit ja dogmat mahdollistavat myös vapauden. Kun on määrittänyt leikkikentän reunat, voi rauhassa keskittyä olennaiseen, eli leikkiin. Usein tuskaisia tunteita ja tiukkoja tilanteita aiheuttaa juuri tämä leikkikentän rajaaminen, koska lähtökohtaisesti maalauksen kanssa on mahdollisuus leikkiä vaikka kuinka leveällä areenalla.

Loppupeleissä maalatessa kaikki säännöt kuitenkin unohtuvat tai vähintäänkin tulevat rikotuiksi. Turvallisin mielin voin sanoa, että kaikki taiteilijat, tietoisesti tai tiedostamattaan, asettavat itselleen oman leikkikentän, sarjan sääntöjä, joiden sisällä on mahdollista operoida vapautuneesti. Itse koen, että olen tarvinnut muutamia erilaisia tapoja lähestyä maalausta ja kuvaa, jotta työskentely pysyy jouhevana ja kiinnostavana. Tässä mielessä nämä syklit ja sarjat ovat minulle työvälineitä ja alustoja, joiden välillä voin rauhallisin mielin liikkua.

MH: Olet usein puhunut maalauksen työkalupaketista. Mitä siihen Felt Certainties -näyttelyssä erityisesti kuuluu?

OP: Tässä näyttelyssä olen ottanut käyttöön muutamia minulle uusia työkaluja, jotka ovat hyvin ennalta arvaamattomia. Tai ainakin niin kuin minä näitä työkaluja käytän. Näyttelyä hallitsee vahvasti alkydihartsin ja läpikuultavien mediumien käyttö. Esimerkiksi alkydihartsi päätyi työkalupakkiini juuri siksi, että se on materiaali, jota pystyy vaivattomasti käyttämään ja muokkaamaan niin, että lopputulos ei ole kaikilta osin tekijän kontrolloitavissa, tai sanotaanko niin, että kyseisen materiaalien omat oikut ja luonteenpiirteet puskevat helposti läpi. Alkydihartsi ei pysy muodossaan ja jatkaa asettumistaan koko kuivumisen ajan, jolloin oman teon ja eleen lopullisen muodon pääsee näkemään vasta usean tunnin kuivumisen ja asettumisen jälkeen.

Pyrin käyttämään aineita, jotka ovat visuaalisesti vahvoja ja joilla on materiana selkeästi oma luonne. Nämä tietenkin ovat niitä aivan fyysisiä ja käsin kosketeltavia työkaluja. Kuva-aiheisiin olen tuonut puhtaan abstraktin rinnalle muita elementtejä, useita raskaalla kädellä abstrahoituja viitteitä esittävään kuvaan. Niin kuin aiemmin totesin, tämä työkalupakki on etsimisen, virheen ja löytämisen kautta kasvava varustelaatikko, vähän kuin sanavarasto.

MH: Mikä tämäntyyppisessä etsivässä ja kokeilevassa materiaalisessa tekemisessä on ehkä se kovin vastus tai vaikeus? Tai toista kautta: nautinto?

OP: Lyhyesti, silloin kun se ei toimi ja silloin kun se toimii. Toisin sanoen, jatkuva oppiminen ja löytäminen on nautinnollista, parhaimmillaan sitä kokee edistyvänsä ajattelussaan harppauksin, kun taas toisinaan tuntuu siltä, että pyörittelee samaa maalia kankaan pinnalla ilman minkäänlaisia tuloksia. Loppujen lopuksi käytössä olevat työvälineet ovat aika rajalliset, mutta niiden käyttömahdollisuudet taas ovat rajattomat.

MH: Mikä on sinulle musiikin merkitys suhteessa maalauksen kanssa ajatteluun, käytännön tekemiseen ja prosessien avaamiseen ja ylläpitämiseen?

OP: Niin tämä. Musiikin rooli työskentelyssä, työvälineenä. Oleellinen ja elimellinen. On päiviä, jolloin musiikki ajaa saman asian kuin kahvi. Se jouduttaa ja pitää yllä tahtia. Parhaimmillaan musiikki tuo lisää kerroksia ajatteluun, avaa ylimääräisen ulottuvuuden niin mieleen kuin tilaan. Kuuntelen usein samaa teosta työprosessin aikana uudestaan ja uudestaan, jotta tietty tunne ja ajatus pysyisi elossa, jotta pysyisin kiinni siinä keskustelussa, jota käyn kankaitteni ja kuvieni kanssa. Tämä keskustelu kun jatkuu ja keskeytyy joka päivä, ja aina kun palaa työhuoneelle, on löydettävä keino aloittaa dialogi siitä kohdasta, tunteesta, hetkestä ja argumentista, johon viimeksi jäi. Musiikki toimii tässä eräänlaisena siltana tai viitekehyksenä, jonka kautta ja turvin on helpompi palata takaisin siihen mielentilaan, jossa työn alla oleva teos kehittyy.

Levylautasen valikoima saattaa vaihdella John Zornista Arvo Pärtiin ja sieltä Plasticmanin tai Coltranen kautta Ebo Tayloriin. Tuostakin kirjosta selkeästi ymmärtää, että kuuntelen usein varsin intensiivistä musiikkia työhuoneella. Edellistä näyttelyäni tehdessä tosin kuuntelin lähes vain ja ainoastaan Leevi and the Leavingsiä.

MH: Puhutaan hetki maalauksen koosta ja koon kautta artikuloituvasta maalauksen eleestä. Näyttelyssä on mukana kolmea eri kokoa maalauksia, varsin kookkaasta suhteellisen keskikokoiseen ja varsin pieneen. Mikä näitä eri kokoja yhdistää ja erottaa? Minkä koet olevan itsellesi ominaisinta ja miksi?

OP: Tunnen olevani eniten sinut maalauksen kanssa isolla kankaalla, silloin, kun kangas on kehoani kookkaampi ja voin käyttää maalatessa koko ruumiini liikettä. Pienten töiden kohdalla olen hyväksynyt, että niiden kanssa en voi saavuttaa samaa maailmaa kuin isojen kankaiden, mutta ajattelen pienet työt enemmänkin huomautuksiksi tai merkinnöiksi, vähän kuin etydeiksi tai vaikkapa haikuiksi. Määritän koot jo näyttelyä suunnitellessani, näin minun on helpompi keskittyä itse olennaiseen, eli maalin ja kuvan tutkimiseen.

MH: Milloin maalaus on valmis?

OP: Maalaus on valmis silloin, kun sen osat puskevat ja vetävät toisiaan tarpeeksi, kun viivat ja tahrat ovat kankaalla samaan aikaan rauhassa ja liikkeessä, ilman, että ne koko ajan meinaavat vajota johonkin maalauksen nurkkaan. Tiedän usein, milloin minulla on edessä viimeinen veto tai muutos teokseen. Inhoan tätä hetkeä, sillä sen täytyy onnistua ja toimia, muuten olen taas uuden maalauksellisen palapelin äärellä. Tämä siksi, koska maalauksissani kaikki on näkyvissä, kaikki on juuri sinä mihin ne on laitettu, korjailun mahdollisuutta ei varsinaisesti ole. Maalauspohjani ovat erittäin imeviä ja helposti tahriintuvia, runsaalla pigmentillä ja liidulla valmistettuja. Niiden päälle maalaan öljyllä, akryylillä ja alkydillä, niin että kaikki eleet ja työn vaiheet ovat näkyvillä.

MH: Muodostuuko tästä materiaalin raakuudesta, siitä että se ei anna juuri mitään anteeksi toisinaan myös este, kynnys tekemiselle?

OP: Aina välillä tämä lähestyminen aiheuttaa kovia paineita onnistumiselle. Etenkin, jos taloudelliset paineet rajoittavat kankaan ja maalin saatavuutta, mikä hidastaa työskentelyä auttamattomasti. Turhautuminen siihen, että päätyy heittämään suuria määriä epäonnistuneita maalauksia roskiin, ei ole varsinaisesti kannustava tai luovuutta ruokkiva kokemus, mutta toisaalta tämä on elimellinen osa myös valitsemassani tavassa työskennellä. Jos tekemiseni keskiössä on oppiminen ja etsiminen, niin pitää myös hyväksyä se tosiasia, ettei jokainen maalaus ole vielä siellä maalissa, minne itse tähtää.

MH: Ja lopuksi se aika lailla kova mutta konkreettinen kysymys: Mistä löytyy toivo, ilo tekemiseen, sen syventämiseen ja kehittämiseen?

OP: Tietysti toivo ja ilo lähtökohtaisesti kumpuavat sisäsyntyisestä tarpeesta luoda ja nähdä omat ideat valmistumassa ja valmiina. Tässä myös on hyvä huomioida maalarin työn realiteetit, eli yksinäisen työn todellisuus, jossa epätoivo ja turhautuminen ei usein saa vastakaikua tai kannustusta tarvittaessa kesken työprosessin. Mainittakoon siis myös erittäin kannustavaksi ja mieltä virkistäväksi elementiksi palaute näyttelyvierailta, kollegoilta ja taidekentältä.

Eli kokemus siitä, kun on työstänyt omia maalauksiaan kahdestaan kankaiden kanssa useamman kuukauden ajan, läheltä tarkkaillen ja omissa ajatuksissaan seikkaillen. Esittäessä töitä muille silmäpareille on lähes poikkeuksetta yllättynyt siitä, että on onnistunut saattamaan ajattelunsa maalin ja oman kielen kautta sellaiseen muotoon, että muutkin saavat niistä iloa ja kykenevät saamaan kiinni minun ajatukseni juoksusta.